Kännykkä pois lapsia hakiessa

Tästä on jo pidemmän aikaa ja olin tilanteessa ihan ohikulkijana. Ei siis ollut tuttu, tai omassa päiväkodissa tapahtunut tilanne. Alkudisclaimerit täten sanottu, haha.

Satuin siis kerran sattumalta näkemään sivusta, kun vanhempi (jätän tarkoituksella kertomatta, oliko se äiti vai isä, koska sillä ei ole väliä) oli juuri vienyt lapsensa aamulla päivähoitoon. Vanhempi keskittyi jo poislähtiessä kadulla kännykkäänsä, kun lapsi vielä huuteli aidan toiselta puolelta.

”Isä, katso! Isä, katso mitä mä teen, Isä katso mitä mä osaan! Isi hei hei! HEI HEI! HEEEEI HEEEEEI!!!!”

(saattoi olla myös äiti)

Mutta vanhempi ei huomannut mitään vaan käveli (kuulokkeet korvilla) päättäväisesti poispäin päivähoidosta.

Ai että sydän kääntyi! Teki mieli juosta tuntematonta hihasta nykimään, että hei vilkuta vielä kerran lapsellesi. Mutta jotenkin ei ollut pokkaa mennä – olisi pitänyt mennä, vieläkin harmittaa!

Ja varmasti lapsi oli hyvästelty ja halattu myös päivähoidossa, en epäile sitä yhtään. Eikä varmasti jäänyt mitään lopullisia traumoja kenellekään. Paitsi ehkä mulle, ha.

Silti se jotenkin kosketti syvältä, että vanhempi ei enää kuullut niitä viimeisiä heihein toivotuksia.

Mulla itselläni on vähän samantyyppisestä (okei tosin vastakkaisesta) tilanteesta lapsuusmuisto, joka vieläkin saa minussa syntymään jonkinlaisen oudon surun, tai oikeastaan jopa hädän. Ja tämä tapahtui ihan ennen kännykkääkin.

Meillä oli aina tapana, että kun minut vietiin perhepäivähoitajalle, menin yhdestä ikkunasta vilkuttamaan vielä vanhemmalle. Joka ikinen päivä. No, yhtenä päivänä minä itse unohdin! Jokin leikki tempaisi heti mukaansa, ja ihan kokonaan unohdin mennä ikkunaan vilkuttamaan töihin menevälle vanhemmmalle.

Se tunne, kun tajusin unohdukseni! Se hätäännys! Se (aivan täysin lapsen pienen pään liioittelema) suru siitä, että se vanhempi on siellä vilkuttanut yksin enkä minä ollut tullut ikkunaan. Pystyn edelleen palautumaan siihen tunnetilaan, se oli niin voimakas! Jonkinlainen alkukantainen menettämisen hätä.

Tilanne oli totta kai erilainen kuin tuo alun vilkutustarina. Se tapahtui siis toisin päin, ja vilkuttamatta jääminen tapahtui lapsen (mun) puolelta. Silti se vanha tunteeni jotenkin aktivoitui tuosta.

Tuon ohikulkijana nähdyn vilkutustapauksen jälkeen päätin, että tästä lähtien kännykkä pysyy minulta pois kädestä silloin, kun vien tai haen lapsia.

Enkä edes tarkoita pelkästään sitä, kun ollaan siinä päiväkodin porttien sisäpuolella. Vaan ihan koko matkan ajan. Myös siinä, kun lasten kanssa kävellään päivähoitoon tai hoitopäivän jälkeen kotiin. Se on nimittäin tärkeä hetki päivästä.

Se, että lapsi näkee ensimmäisen vilauksen hakemaan tulevasta omasta aikuisesta ja säntää kiljuen pakoon, että mä en lähde kotiin tulee halaamaan. Ja myös se, kun kävellään yhdessä sitä matkaa kotiin ja siirrytään päivähoitomoodista kotitilaan. Kerrotaan kuulumiset tai vaikka ihastellaan keväistä luontoa tai höpötellään muuten vaan kakkalallia niitä näitä.

Viime aikoina olen ihan tarkoituksella usein jättänyt kännykän kokonaan kotiin lapsia hakiessa ja viedessä. Ettei se vaan soi – koska se tärkeä ja koko päivän odotettu puhelu tietysti tulee tavallisesti just silloin, kun ei pitäisi. Silloin, kun on lapsia hakemassa. Tai kakkoshädällä vessassa, haha.

Tämä on siis minun nykylinjani: kännykkä pois (kotiin tai tiukasti kassiin tai taskuun) lapsia hakiessa.

Onko teillä tehty samanlaisia päätöksiä? Vai onko se ihan itsestäänselvää kaikille?

27
Like
4

You Might Also Like

  • Sanna
    15.5.2019 at 16:45

    Ihan tiukka linja meillä. Joskus oon jäänyt kännykkään puhumaan portin taakse kun oon ollut hakemassa poikaa hoidosta, mutta kun portista astuu sisään niin kännykkää ei siitä hetkestä asti ole olemassa. Autossa jutellaan päivän tapahtumista, joskus oon soittanut jonkun puhelun jos on ollut tärkeää asiaa (kotona ei aina ehdi…) mutta päiväkodin piha on pyhää aluetta. Siellä on mun päivän paras hetki kun viedessä saan ikkunavilkutukset ja hakiessa syliinjuoksuhalit. Ehtii hoitajien ja opejen kanssa myös vähän vaihtaa kuulumisia kun ei oo luuri korvassa.
    Joten mä komppaan.

    • krista
      15.5.2019 at 16:53

      Kuulostaa hyvältä tiukalta linjalta! Mulla itsellä ”porttiteoria” (heh, eli että portin jälkeen ei kännykkää) oli automaatio jo ennenkin, mutta ennen lipsui ennen se, että vienti/hakumatkan lasten kanssa kävelyssä selasin jo sähköposteja. Nyt yritän pitää siitäkin kiinni! Ne kyllä ehtivät odottaa siihen, että aamulla tulen takaisin kodin työpisteelle – ja usein saan kurkistettua meilit jo ennen lasten viemistä, eli se on vaan sellainen henkinen tunne siitä, että pitäisi olla tavoitettavaissa jo silloin.

      Mutta kyllä, etenkin tuo päiväkodin pihan ”pyhitys” on tärkeää!

  • Kat
    15.5.2019 at 16:50

    Voi ei, mulle kävi kerran vastaava juttu, että unohdin kiireessä aamulla lasta viedessä vilkuttaa, ja lapsi oli ollut ikkunassa! Muistin asian, kun olin astunut bussiin sisään. Oli pakko laittaa päiväkodille viesti, että ”sori, tää nyt ehkä kuulostaa pikku jutulta, mutta…” ja jäi itsellekin kurja olo koko päiväksi. Olivat puhuneet asiasta lapsen kanssa. Sen jälkeen en koskaan unohtanut. Kännykkä ei kyllä ollut kädessä, mutta jotenkin olin ajatuksissani. Tärkeitä juttuja nämä!

    • krista
      15.5.2019 at 16:57

      Voi onneksi soitit, ja kiva kun olivat jutelleet asiasta <3 ...ja kyllä mä luulen, että noita lipsahduksia käy varmaan aika monelle. Meillä ei ole syntynty varsinaista vilkutusrutiinia nyt lasten kanssa (koska viedään eri paikkoihin eikä kaikkiin ole vilkutusikkunaa), mutta jos olisi, niin olisi kyllä iso riski, että unohtaisin joku kaunis kerta :D Aikuisen päässä kuitenkin niin monta asiaa aina pyörii!
      -
      Mutta vaikka vakivilkutuspaikkaa meillä ei olekaan, pyrin nyt itse tuon tapauksen näkemisen jälkeen ihan tietoisesti siihen, että JOS lapsi jostain kolosta vilkuttaisi tai huutelisi, olisin "kuulolla" niin kauan kuin olen päiväkodin näköetäisyydellä. Usein vilkutan kävellessä (jos on jätetty ulos) niin kauan kuin askel askeleelta kävelen pois päiväkodin kulman taakse - ja joskus välillä varalta vähän sen jälkeenkin :D
      -
      Mutta kyllä, pieniä mutta tärkeitä juttuja <3

  • Kirmi
    15.5.2019 at 18:30

    Itse aina ajattelen, että hoitomatkalla vietän päivän tärkeintä tapaamista. En katso omaa puhelinta hakiessa tai viedessä. Yritän myös rauhoittaa kiirettä muutoinkin niin, että ehtisimme yhdessä jutella nähdyistä luontohavainnoista ja miettiä päivänohjelmaa sekä tarvittaessa pysähtyä tutkimaan muurahaisia tm.
    Nuo tapaamiset tuntuvat kyllä itsestäkin ihanilta.

    • krista
      15.5.2019 at 20:10

      Just näin! <3 Mä kans oon nyt ihan nauttinut vaikka niistä jutteluhetkistä, kun kävellään kiireettä hoidosta kotiin tai hyvällä tsägällä kiireettömästi myös hoitoon päin :)

  • Kuunari
    15.5.2019 at 18:38

    Meiän päiväkodissa on ihan kielletty puhelimet hakiessa ja viedessä, on kunnon plakaatit portilla, että ne on päivän tärkeimpiä hetkiä, luuri pois. Onhan se myös päiväkodin kasvattajien työn kunnioittamista kun eivät joudu kilpailemaan vanhemman huomiosta. Hyvä periaate ja hyvä huomautus, ei sitä varmasti kaikki hoksais muuten.

    • krista
      15.5.2019 at 20:11

      Oho, vau! Mutta tosi hyvä huomautus! Usein sitä aikuinen on vielä aivot niin siinä kiiremoodissa, että ei välttämättä tule ajateltuakaan, miten tärkeä hetki se pienelle on! Hienoa, että ovat laittaneet tuollaiset!

  • A
    15.5.2019 at 19:14

    Kun polkee päiväkotimatkat fillarilla, niin eipä ole mitään saumaa roikkua kännykässä :D Talviaikaan kävellessä mulla on rutiini pk:n portilla aamulla laittaa äänet kännykkään (ja katsoa reittioppaasta pitääkö juosta pysäkille), eli sen jälkeen olen tavoitettavissa (mitään vilkutteluja ei siinä vaiheessa ole, kun lapsen ryhmä on ihan toisella puolella taloa). Lasta hakiessa pihalla kännykkä pysyy pois, mutta sisällä lapsen tavaroita noutaessa (ennen lapsen hakemista pihalla) välillä tulee viestiteltyä lapsen isän kanssa (akuutteja ”mitä syödään” juttuja). Mutta muuten ei, en mä näe oikein mitään tarvetta roikkua kännykässä tien päällä.

    • krista
      15.5.2019 at 20:12

      Joo pyöräily tehokkaasti poistaa kännykänkäyttöhoukutuksen :D Samoin (toivottavasti!!!) autolla ajo! :D

  • Essi
    15.5.2019 at 20:00

    Eikö tää ole kaikilla päiväkodeilla ihan säännöissä? Meillä ainakin on. Niissä pidemmissä eli aikuisten säännöissä :D. Ja tiukkojakin tästä ollaan. Ei kännykkää päiväkodilla. Ottavat pihalla kuvatkin puolesta jos osuu joku ihana tilanne. Lähettävät ne sitten myöhemmin.

    • krista
      15.5.2019 at 20:14

      Hahaa, mä en edes tiedä, että meillä olisi päiväkodissa mitään sääntöjä :D Tai siis sellaisia paperilla säännöiksi kirjattuja. Tai hmm varmaan jossain netissä jotkut Helsingin kaupungin säännöt onkin, mutta ei ole tullut vanhemmille vastaan eikä niitä ole mitenkään painotettu. Muistaakseni :)

      Jaiks kuvaaminen kuulostaa vähän karulta! :D Mutta ihan hyvä, jos tähän on kiinnitetty huomiota ihan ohjeistuksen puolella!

  • A
    15.5.2019 at 20:26

    Ei ainakaan meidän päiväkodilla. Ei ole lappuja portilla, eikä ole vanhempainilloissa puhuttu (oma lapsi on ollut samassa pk 1,5v. iästä nykyiseksi eskariksi, niin olettaisin että olisin kuullut ;)). Eikä ole sääntöukaaseja aikuisille ladeltu. Ehkä tämä johtuu siitä, että aikuinen ihminen tajuaa itsekin ja käyttäytyy sen mukaiseksi (ts. enpä ole pitänyt aikuisen kännykässä roikkumista ongelmana pk:n pihalla/pk:lle tulo/hakutilanteissa, kun sitä ei tapahdu).

    Näin siis aikuisena, joka on käyttänyt kännykkää päiväkodissa (akuutit perheen sisäiset viestit), mutta joka pääsääntöisesti rauhoittaa hakemiset ja viemiset lapsen päivästä ja fiiliksistä jutteluun. Tämä näkyy esim. aamuisin niin, että matka päiväkodille ja etenkin päiväkodin sisällä ryhmään siirtyminen on kiireetön hetki, sitten kun päiväkodin portti sulkeutuu takana onkin sit yleensä kiire (bussiin/töihin/palaveriin). Tai sama toiseen suuntaan, päiväkodille ehtiminen on välillä hiki pinnassa polkemista, mutta kun portin sisäpuolelle astuu niin kiire lakkaa ja kotimatka tehdään rauhassa.

    • krista
      16.5.2019 at 11:01

      Joo ei meilläkään! Mutta tämä ehkä kertoo, että asia kenties toimii hyvin automaattisesti ilman muistuttelujakin. Toivottavasti :)

      Tuo rauhoittaminen on muuten joskus yllättävänkin hankalaa! Jotenkin sitä aikuisen mieli alkaa helposti jo kelata tulevia päivän töitä ja pitää ihan keskittyä, että pystyy pitämään fiiliksen kiireettömänä. Meillä se onnistuu vaihtelevasti, mutta onneksi (ehkä) voittopuoleisesti :)

  • Anna
    15.5.2019 at 20:47

    Näin äitinä sekä päiväkodin työntekijänä olen ehdottomasti sitä mieltä että päiväkodin pihalle kuuluvat ainoastaan päiväkodin työkännykät joilla kirjataan lapsia sisään ja ulos, josta nähdään kello ja johon voidaan joko vanhemman viestiin tai puheluun vastata. Vanhemman pitää hakutilanteessa olla kuulolla niin lapselle kuin päiväkodin työntekijällekin. Vaikka lapsen kuulumisia ei olisi sen enempää kuin että tänään oli välipalaksi lettuja, väritettin värityskuvia ja ruuaksi oli nakkisoppaa joka ei oikein maistunut (eli ei mitään niin tärkeää etteikö vanhemman ilta lapsen kanssa sujuisi ilmankin noita tietoja) niin on tärkeää antaa lapsen kuulumisille tilaa. Koska joskus päivässä on jotain pientä ja merkityksellistä. Lapsi on ehkä ollut vaisu tai on ollut riitaa jonkun kanssa. Ehkä lapsi on tehnyt ensimmäisen onnistuneen kuperkeikkansa tai syönyt puurolautasensa tyhjäksi. Ja se voi olla lapselle todella iso asia ja tärkeää että hoitaja tämän viestin vanhemmalle antaa. Ja se ei onnistu jos vanhempi on tiukasti kännykässä kiinni.

    Tunnistan tuon kuristavan tunteen mikä tulee tällaisissa tilanteissa. Joskus ihan kotonakin pieniä häivähdyksiä tästä tulee kun lapsi on tehnyt huolella isille piirustusta josta on tosi ylpeä ja innoissaan ja isi tulee (tietysti väsyneenä) töistä ja lapsen esitellessä piirustusta vain vilkaisee ja toteaa ohimennen että hieno. Kun lapsi on täpinöinyt puoli päivää että saa heti näyttää isille ja sitten isi ei huomaa. Ai että sydän pakahtuu jostain ihmeellisestä tuskasta lapsen puolesta.
    Nyt ollaan itseasiassa vaihdettu vuoroja ja isä on lasten kanssa kotona ja minä käyn töissä niin huomaa miten tärkeä on se illan viiminen hali jota varten isompi ei ole suostunut nukahtamaan ennen pienempää. Tänään kävi juuri näin. Kun pienempi nukahti alasänkyyn niin kiipeilin peittelemään isompaa ja tämä teeskenteli nukkuvaa. Kun kuiskasin ”hyvää yötä” niin lapsi nousi naama loistaen halaamaan ja sanoi että olen maailman paras äiti ja että jos minua ei olisi niin hän olisi surullinen. Tiukka päiväkodin hoitaja joka on päivällä pitänyt koko ryhmän nukkarinaruja käsissään kiljaisee sisimmässään että pää tyynyyn, mutta se äiti joka on se maailman paras pakahtuu rakkaudesta siihen pieneen ihmiseen joka on väkisin sinnitellyt hereillä. Lapsille niin pienet asiat ovat valtavan suuria. Ja lasten vanhemmille sitä kautta myös pitäisi olla. Ylipäätään kaikissa ihmissuhteissa sanon aina että toista pitää oikeasti kuulla. Ei riitä että kuuntelee vaan pitää todella kuulla. Ja tämä ei todellakaan onnistu mitenkään päin jos kaikki huomio kiinnittyy vain puhelimeen tai tietokoneeseen tai mihin tahansa sellaiseen.

    Sitäpaitsi on varmasti todella terveellistä suorittaa hakumatka kokonaan ilman somea. Joskus tuntuu hyvältä sulkea autoradio ja keskittyä vaan ajamiseen ja olemiseen. Ja kävellessä tekee hyvää havainnoida ympäristöä tai vaikka vajota vaan ajatuksiinsa. Junassa tai bussissa voi harrastaa tylsistymistä joka on luovuuden polttoaine. Tämä jatkuva viriketulva on uuvuttavaa ja pieni tauko siitä joka päivä tekee hyvää.

    • krista
      16.5.2019 at 11:03

      Mun mielestä tuo kuulumisten vaihto hakutilanteesta on just IHANAA ja mä oon tosi iloinen, että meillä nykyisessä päiväkodissa saa aina kuulla, mitä sinä päivänä on tehty ja miten mennyt. Tuntuu, että oma lapsi on ”nähty” siellä ja huomattu hänen tekemisensä, ja se tuo kyllä tosi hyvän fiiliksen oikeastaan ihan joka päivä <3 Niinpä tuo hetki on kyllä tärkeä vanhemmallekin, mulle ainakin! <3 (etenkin kun on omakohtainen kokemus, että kaikissa päiväkodeissa tätä kuulumista ei saa)

  • MariaKoo
    15.5.2019 at 21:24

    Ja sit pitää muistaa aina huomioida se, että jollain (mulla) voi olla kotona alakouluikäistä lapsia, jotka tietää, että äiti tulee kotiin neljän maissa ja saattaa jo ikävöidä ja soitella perään tai etsiä harkkavälineitään tai kysyä, että saako jo syödä. Ja kyllä mulle nää mun isommat on yhtä lailla tärkeitä, he ovat sinnitelleet ihan yksin (kaksin) iltapäivän. Tai aamulla voi olla joku pieni lähdössä yksin kouluun ja jotain tärkeää vielä pitää saada äidiltä/isältä kysyttyä. (Ja kiitos, tän voi sit kans tiedostaa siellä leikkipuistossa: äiti voi ehkä ohjeistaa lasta läksyjen teossa eikä pakosti notku facebookissa, kun puhelinta räppää..).
    Olen samaa mieltä, ehdottomasti, että nuo viemiset ja haut on tärkeitä, mutta muistattehan huomioida myös tämän puolen asiasta. Työpuhelimen jätän itsekin autoon/työpaikalle.

    • Tilia
      16.5.2019 at 08:29

      Juu just tämä! Työasioita en ole päiväkodin pihalta hoitanut, mutta muun perheen kyllä. Kun koulukuraattori tai ope soittaa isomman lapsen asioista just kun olet päiväkodin portilla ja olet odottanut soittoa koko päivän, ei siihen jätä vastaamatta. Kun muistisairas omainen on hädissään toisella paikkakunnalla ja soittaa, vastaan puhelimeen ja päiväkodin pihalla leikkivä voi leikkiä vielä 10 minuuttia kaveriensa kanssa eikä lapsen maailma siihen kaadu. Kun oma kouluikäinen lapsi soittaa kesken työpäivän, äiti/isä vastaa tai laittaa edes viestin, että nyt täältä kokouksesta en pysty vastaamaan, mutta laita viesti. Välillä joutuu joustamaan hyvistäkin säännöistä.

      • krista
        16.5.2019 at 11:05

        Kyllä, poikkeus vahvistaa säännön <3

    • krista
      16.5.2019 at 11:05

      Tämäkin on tosi hyvä pointti! Jos vaikka toinen lapsi soittaa (vaikka hädässä), niin totta kai se on juuri se poikkeus, joka vahvistaa säännön <3 Itsellä ei vielä puheluita omalta jälkikasvulta tule, joten se ei siksi omissa ajatuksissakaan näy - mutta varmaan sitten myöhemmin taas eri tilanne!

  • Karina
    15.5.2019 at 21:37

    Mä myös rauhotin päiväkotisiirtymiset kännykältä, se oli jotenkin ihan itsestäänselvyys silloin, mutta en kyllä siihen aikaan vielä ollut niin someriippuvainen kun mitä nyt… kröhöm. Mutta musta on tullut ihan kauhee moralisoija oman pääni sisällä muiden vanhempien kännykänkäytöstä esim liikennevälineissä (kun lapset on mukana). Mä tiedän tiedän tiedän, että todennäköisesti se vanhempi on just leikkinyt lapsen kanssa kotona ja syöttänyt sen ja ollut läsnä ja vaikka mitä, ja se 15 minuutin junamatka ei paljon päivässä paina ja haukun ihan väärää puuta, mutta jotenkin se kuitenkin riipaisee kun 1-vuotias rattaissa jokeltelee ja yrittää kiinnittää isin huomiota mutta isi vaan selaa kännykkää (yleensä se on se isi, anteeksi yleistys). Tosin aamujunassa tulee myös mieleen että näinköhän sitä on aamulla oltu kovastikaan läsnä kun kuitenkin on pitänyt tehdä ne aamutoimet… Mä oon jo aikasemmin ihan itseni takia päättänyt rauhoittaa julkiset kulkuvälineet kännykältä ja katsoa vanhan liiton hengessä maisemia ja arvostella muita ihmisiä, mutta nyt mulle on tullut siinä uusi ulottuvuus, eli pidän silmäpeliä pikkulasten kanssa joiden vanhemmat on kännykän syövereissä :D

    • Tilia
      16.5.2019 at 08:41

      Monesti unohdetaan, ettei ne vanhemmat ennen kännyaikaakaan olleet koko ajan läsnä lapsilleen. En sano siksi, että pitäisin sitä hyvänä, mutta kyllä 1980-luvulla vanhemmat olivat monesti uppoutuneita aamuisin sanomalehteen, iltaisin uutisiin, puhuivat pitkiä puheluita lankapuhelimessakin (toisessa huoneessa lasten ulottumattomissa), kirjoittivat iltaisin tieteellisiä artikkeleita, lypsivät lehmiä, kävivät harrastuksissaan, juttelivat naapureiden kanssa, tekivät remonttia, pihahommia, korjasivat kokeita, tiskasivat käsitiskiä, jättivät muksut leikkikehään tai lähettivät keskenään pihalle leikkimään ja huusivat joskus parvekkeelta syömään jnejne. eivätkä olleet sataprosenttisesti läsnä lapsukaisilleen. Ja jotenkin meistä ihmisiä kasvoi kuitenkin. Ei missään maailman ajassa vanhemmilla ole ollut mahdollisuutta sataprosenttisesti omistautua vain lapsilleen. Sillä yläluokalla, joka olisi voinut, on ollut lastenhoitajat… :)

      • krista
        16.5.2019 at 11:12

        Mä jopa väitän, että iso osa nykyvanhemmista on läsnä jopa enemmän kuin aikaisemmilla sukupolvilla on koskaan ollut mahdollisuutta olla! Ja tiedostavampia kasvattajia myös!

    • krista
      16.5.2019 at 11:10

      Hahaa ja mä oon ajoittain ollut just varmaan se vanhempi, jonka somenkäyttöä bussissa joku on saattanut paheksua :D Tämä oli sitä aikaa, kun lapset olivat kotihoidossa ja heidän kanssaanhan kommunikoitiin tietysti KOKO AJAN, mentiin harrastuksiin ja leikkipuistoihin ja ja ja. Ja sit bussimatat saattoivat olla just niitä, jolloin lapset höpöttelivät omiaan ja pysyivät paikoillaan ja KERRANKIN sai jumittaa vaikka iltalehden sivuilla hetken ”omaa aikaa”. Muistan, kun mua kerran matkalla tanssitunnille paheksuvasti vilkuiltiin, vaikka se oli about mun vuorokauden ainoa kymmenen minuutin hengähdyshetki. Taisin kirjoittaakin tästä joskus! :D Mutta sit toisaalta sen toisen perheen tilannettahan ei tiedä: että onko siinä kommunikoitu vai ei, ja miten tilanne on mennyt. Eli tavallaan en voi paheksua paheksujiakaan :D

      Se oli muuten ihanaa, jos joku aikuinen joskus ”viihdytti” lapsia vilkuttelemalla tms. bussissa. Jos olisit silmäpeleillyt meidän lasten kanssa, mä olisin varmaan ollut ihan, että AH KIITOS IHANAA ja nauttinut hetken hengähdyksestä :D

  • Ellen
    16.5.2019 at 00:07

    Pakko kommentoida myös toisesta näkökulmasta.. Mitäs jos ko. vanhempi oli venyttänyt töihin lähtöään mahdollisimman pitkään viettääkseen aikaa lapsensa kanssa kotona viime tippaan, hyvästellyt pitkään päiväkodissa ja hypännyt palaveriin heti mukaan portin ulkopuolella? Ja kaikki vain siksi, että lapsi oli saanut rakkautta ja laatuaikaa koko aamun? Tämä on esim meidän arkea lähes joka aamu. Venytän ihan loppuun asti kotona yhteistä aikaa aamuisin ja hyppään Skype-palaveriin heti kun lapsi viety, koska laatuaika. Kyse ei välttämättä ollut vanhemman välinpitämättömyydestä vaan siitä, että joskus vaan pitää jo tehdä töitäkin vaikkei haluaisi? Monesti unohdetaan, että se puhelin voi olla myös työväline, missä ollaan kiinni palavereissa jne eikä mitään somessa roikkumista.

    • krista
      16.5.2019 at 11:17

      Joo siis mullahan kans puhelin on työväline! Suurin osa niistä ”pling”-äänistä, jotka kutkuttavat vilkuilemaan, on just töihin liittyviä, ja vieläpä kelloanajasta riippumatta (mikä myöskin on joskus haaste vapaa-ajan pyhittämiselle perheelle). Mutta AIKA usein (ei aina!) se skype-palaveriin liittyminenkin voisi tapahtua sen 1,5 minuuttia myöhemmin, sen että ehtii olla vielä ”henkisesti tavoitettavissa” ne muutamat viimeiset askeleet, kun on lapsen näkyvissä. Tosi harva asia on ihan niin pienestä kiinni, VAIKKA joskus myös on. Ja poikkeuksiakin tulee. Joskus kuitenkin sitä ”antaa luvan” itselleen vaikka kääntää aivot työmoodiin ajatellen, että tämä on nyt tärkeää ja mun täytyy tehdä näin. Vaikka sen saman voisi tehdä vasta kaksi minuuttia myöhemminkin eikä se olisi mistään pois.

      MUTTA siis toisen perheen tilannetta ei voi mitenkään tietää! Siksi ihan suora omista havainnoista paheksuminen on väärin (ja yritin itsekin kirjoittaa niin, että varmaan tuossa tilanteessa oli rauhassa hyvästeltykin, asia vaan osui mun silmään mun omista kokemuksistakin johtuen), koska tilannehan voi olla vaikka se juuri yksi ainoa poikkeus, kun vaikka toisen lapsen koulusta soitetaan tms. Tai joku työasia, joka on EHDOTTOMAN tärkeä niin, että kahtakymmentä sekuntiakaan ei voi odottaa.

  • Onneli Winter/onnelin elämää
    16.5.2019 at 06:43

    Kommentti päiväkodin sisäpuolelta… ilahduttavan monet vanhemmat pitävät puhelimen pois korvaltaan tai silmiltään kun saapuvat päikän pihaan. Sitten on myös heitä jotka lätkäisevät puhelimen jossa peli aukeaa, lapsen käteen heti että päästään lähtemään kotiin ja matka kotiin sujuisi ilman höpötystä. Onpa niitä kevätjuhlissakin nähty ja se jos mikä on arvostuksen puutetta niin lasta kuin juhlissa esiintyjiä sekä järjestäjiä kohtaan. Hyvä että kirjoitit aiheesta ehkäpä joku muukin herää :)

    • krista
      16.5.2019 at 11:22

      Ihana kuulla, että suurimmaksi osaksi toimii! <3 Mä oon kans joskus havainnoinut näitä "pädiviihdyttäjiä" esimerkiksi just kevätjuhlassa - mutta toisaalta sitten eihän sitä koskaan tiedä, voi olla kyse vaikka erityislapsesta, joka ei muuten pystyisi olemaan tilanteessa ollenkaan.
      -
      Meillä on muuten sellainen hassu linja, että kun ollaan perheen kanssa ravintolassa, ei koskaan (?) anneta lapselle peliä tms. viihteeksi. Ravintolassa jutellaan :) Ja kivasti lapset ovat tottuneet pitämään sitä normaalina eivätkä siksi pyydäkään. Tosin ei me muutenkaan anneta peliä viihteeksi, joten ehkä se on huono esimerkki :D :D :D Espanjassa sitten joskus sai lähiravintolaan ottaa oma tehtäväkirjan ja penaalin ruoan odottamiseen. Se oli niin kotoisa ravintola, että oli kiva, kun lapset tekivät puuhakirjojaan (usein Silvalla eskarikirja) ja aikuiset saivat jutella keskenään hetken rauhassa tai olla vaan :)

  • Salvia
    16.5.2019 at 10:44

    Päiväkodin porttien sisäpuolella kännykkä pysyy pääosin poissa, mutta kotimatkat joudun kyllä valitettavasti vilkuilemaan. Meillä on melko hankala päiväkotimatka, yleensä pitää mennä ainakin kahdella kulkuvälineellä ja näihin on useampi vaihtoehto. Päiväkodilta lähtiessä pitää siis vertailla, millä nyt kannattaa mennä, onko vaihtoyhteys aikataulussa, vai joutuuko siihen juoksemaan tai odottamaan kohtuuttoman kauan, kannattaisiko jäädä kokonaan toisella pysäkillä ja vaihtaa toiseen bussiin, jne. Meillä menee päivästä joka tapauksessa noin kaksi tuntia matkoihin, niin yritän saada edes nuo päiväkotimatkat mahdollisimman lyhyiksi, että päästäisiin illalla ennen kuutta kotiin. Samoin aamulla katson jo päiväkodilla, millä bussilla pääsen lähtemään. Bussit kun menevät 15-20 minuutin välein, niin en turhaan tahdo seistä pysäkillä, kun voin senkin ajan olla vielä päiväkodilla lapsen kanssa. Mutta koitan tehdä tämän lapsen huomaamatta, ja hyvästelyt ja jälleennäkemiset menevät toki ilman kännyköitä :)

    • krista
      16.5.2019 at 11:25

      Joo ja siis muuten tuo matkan pituus myös varmasti vaikuttaa muutenkin (vaikka vilkuilisit muutakin kuin reittiä). Ihan eri asia jutustella tämän nykyiset kolme minuuttia (heh) tai Espanjan 15 minuuttia kuin jos vaikka matkaa tekisi tunnin verran. Ei aikuisenkaan (mun mielestä ainakaan) tarvitse olla KOKO HEMMETIN AJAN läsnä :D Mä itse kyllä hengähdän useinkin kännykän äärellä, vaikka lapset ovatkin läsnä. Etenkin tällaiset isommat lapset nyt pärjäävät hetken itsekseenkin keskenään jutellen tai omissa ajatuksissaan, sekin on oikein hyvä taito :) Mutta tosiaan nämä lyhyet vienti/hakumatkat oon yrittänyt pyhittää kännykättömäksi ajaksi.

  • Tiina/Fit Fat Mama
    18.5.2019 at 00:09

    Ehdottomasti itsestäänselvä asia! Jätän puhelimen aina autoon kun haen/vien lapset :)