Mitä haluan opettaa lapsilleni 1: erilaisuuden hyväksyminen

Tästä postauksesta piti tulla 5+1 -tyyppinen. Tiedättehän: ”5+1 vinkkiä mihinvaanelämässä”. Mutta sitten tajusin, että minulla on ihan liikaa sanottavaa viisplusykköseksi. Joten tulkoonpa ihan juttusarja:

Mitä haluan (arvonäkökulmasta) opettaa lapsilleni? Mitä asioita pidän erityisen tärkeinä, ja miten niistä meillä puhutaan ja miten siihen liittyviä taitoja harjoitellaan? Olisikohan tämä ensimmäinen sitten yksi niistä itselleni tärkeimmistä, kun se näin päällimmäisenä minulla mielen päällä on.

Eli osa 1: erilaisuuden hyväksyminen.

Suvaitsevaisuus voi olla puheissa joskus vähän sellaista blaa-blaa-blaa juttua. Aika moni sanoo olevansa suvaitsevainen (heh vaikka joskus lause jatkuukin ”mutta”-sanalla), mutta miten se kääntyy käytäntöön esimerkiksi lasten kasvatuksessa?

Meidän perheessä sellainen hyvin yleinen ja ääneen useassa yhteydessä puhuttu juttu on, että jokainen ihminen on erilainen. Ihmisillä voi olla erilaisia haasteita, ominaisuuksia tai vaivoja, ja he voivat käyttää erilaisia apuvälineitä. Lisäksi joku ihminen on tosi taitava jossain, ja joku toinen (jos lapsesta puhutaan), vasta harjoittelee näitä asioita. Mielellään ei siis sanota, että joku (lapsi) ”ei osaa” – vaan ”tarvitsee vielä harjoitusta”.

Nykylapsilla on meidän sukupolvea enemmän (ainakin mun omassa tapauksessa) varmasti paremmat edellytykset lapsesta asti nähdä erilaisia ihmisiä ja ymmärtää, että erilaisuus on ihan tavallista.

Ja tähän erilaisuuteen liittyen: jokainen saa tykätä juuri siitä asiasta kuin mistä tykkää.

Etenkin tällaisen leikki-ikäisen kanssa tämä asia usein vaatiikin muistutusta, eikä taida silti mennä aina jakeluun. Usein meilläkin tulee lapsilta sellaista ”kun tää on tällainen ihana tyttöjen paita, kun näissä on näitä perhosia”. Välillä itsellä meinaa päästä syvä huokaus. ”Kuule, kulta – kyllä pojatkin voi tykätä perhosista. Ei nätit asiat ole vain tyttöjen juttuja, vaan jokainen voi tykätä just siitä, mistä haluaa.” Vaikka se ei täysin lapsen ajatuksissa läpi menisikään (kavereilta saadut kokemukset joskus ohittavat vanhemman sanan; jaiks teini-ikää odotellessa), pidän tärkeänä, että se silti aina sitkeästi sanotaan.

Koska sitten kun sellainen tapaus sitten tulee eteen, vaikkapa nyt (tämä on tyhmä esimerkki, tiedän) poika ihanassa perhospaidassa, ehkä lapsi ei ensimmäiseksi spontaanisti ajattele, että ”poika tyttöjen paidassa” vaan että ”hei tuo lapsi tykkää perhosista niin kuin minäkin”.

Käytän näitä vaate-esimerkkejä, koska ne ovat yleisiä ja siksi ns. helppoja. Mutta sama tietysti koskee hyvin-hyvin monta muuta asiaa.

Mulla on ”henkilökohtaisena ongelmana” yksi ihan tavallinen lausahdus, josta meinaan saada aina henkisen hikan. Vaikka ymmärrän hyvin, että sen sanojalla on usein varmasti ihan vilpittömät ajatukset, silti lausahdus pitää sisällään kuitenkin mun mielestä tosi ison ongelman. Se lausahdus on:

”Etkö pelkää, että lastasi kiusataan koulussa asiasta x?”

Hik! Hik! Hik! Yritän avata tässä henkisen hikkani taustaa.

Ensinnäkin: koulukiusaaminen on todellinen ja kamala ongelma. Sitä ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan ja siihen pitää mun mielestä puuttua nollatoleranssilla. Ja: on aivan tavallista ja varmasti todella yleistä, että aikuista hirvittää se ajatus, että oma (tai jonkun muun) lapsi joutuisi koulukiusauksen kohteeksi. Ihan kamalaa. Varmaan lähes jokainen sitä joskus ajattelee ja pelkää.

Mutta tuo lausahdus pitää sisällä jotain muutakin.

Nimittäin tuon kysymyksen esittäjä tulee (ehkäpä huomaamattaan) paljastaneensa itsestään ennakkokäsityksen. Sen, että se asia x on henkilön mielestä sellainen, joka on ”poikkeavaa” (negatiivisella tavalla) ja aiheuttaa mahdollisesti kiusaamista. Ja että siihen ratkaisu löytyy rajoittamalla ”erilaisen” lapsen/perheen ilmaisun/olemisen vapautta.

Ehkä käytännön esimerkki selventää asiaa. Taas tämä helppo vaatenäkökulma. Poika pukeutuu mekkoon. Aikuinen kysyy toiselta: ”Entä jos tuota lasta kiusataan tuon takia?”. Aikuinen tulee täten ilmaisseeksi: pojan mekoon pukeutuminen on poikkeava ja ”kiusaamisen oikeuttava asia”. Pahimmillaan pelkästään se kommentti (tätä näkee nettipalstoilla) voi olla jo pohjimmiltaan kiusaava. Se voi olla huoleksi verhottua kiusaamista pojasta mekossa. Aikuiset ovat joskus taitavia keksimään muotoja piilottaa omaa pahantahtoisuuttaan, mutta silti se asenne sieltä vahingossa paljastuu.

Kun lähtökohdan pitäisi olla: ketään ei saa kiusata. Ja aikuisen pitäisi keskittyä ensisijaisesti siihen, että miten pidän huolta siitä, että lapseni ei missään tapauksessa eikä koskaan kiusaa – ja toisaalta miten voin huolehtia siitä, että lapsen kodinulkopuolisessa sosiaalisessa ympäristössä puututaan kiusaukseen heti ja noudatetaan samaa linjaa. Sitä, että ketään ei saa kiusata.

”Mitä jos sitä kiusataan” -huutelu antaa vallan kiusaajille. Se toimii äärimmäisen tehokkaana ”normittajana”: että millainen pitää ihmisen olla, että se ei vaan joudu kiusaamisen kohteeksi. Mä en suostu elämään ympäristössä, jossa ihmisten olemista rajoitetaan ”mitä jos muut kiusaa” -uhkailulla. Ei käy. Protestoin.

Kun todellisuudessa (siitäkin se kiusaaminen on niin kamalaa ja arvaamatonta) kiusaamisen voi ”aiheuttaa” oikeastaan mikä vaan. Liian hyvä tai liian huono koulumenestys, vääränlaiset farkut, vanhemman ammatti (esimerkiksi rehtori), perheen auto tai kotitalo, möläytys tunnilla, väärä tai oikea vastaus johonkin kysymykseen tai ihan mikä vaan täysin satunnainen asia. Sanooko joku rehtorille, että ”miten sä voit tehdä tuota työtä, etkö pelkää että lastasi kiusataan koulussa” – luultavasti ei, vaikka se voi hyvinkin olla jollekin lapselle kiusaamisen aihe. Mutta silti siitä pojan mekosta tämä sama kysymys saatetaan esittää.

Ei ole mitään järkeä keskittyä kitkemään niitä ”mahdollisesti kiusaamiselle altistavia asioita”. Sen sijaan pitää keskittyä jokaisen kasvattamaan omaa lasta erilaisuuden syvälliseen ymmärtämiseen ja siihen, että ketään ei saa ikinä eikä missään tapauksessa kiusata.

Ja ensisijaisesti meidän aikuisten pitää herätä tähän asiaan! Tämä on tärkeää!

Mä olen vilpittömästi sitä mieltä, että lapsi on syntyessään suvaitsevainen. Ei lapsi arvota taaperokaverinsa ihonväriä tai vaatemieltymyksiä. Asenteet tarttuvat vanhemmilta – ja välillisesti sitten lasten kesken vertaisryhmissä toisilta lapsilta (joihin ne puolestaan ovat tarttuneet vanhemmilta). Meillä vanhemmilla ja kaikilla aikuisilla on ihan valtava vastuu: meidän lapsemme toistavat meidän asenteitamme.

Ja olen myös sitä mieltä, että ”vahvalla kotikasvatuspohjalla” lapsi ymmärtää esimerkiksi toisen nimittelyn olevan väärin siinäkin vaiheessa, kun/jos sellaista joskus kodinulkopuolisessa elämässä tulee vastaan. Ei ”alistuta pahimpaan” (kiusaajan määrittelmään normitukseen) vaan kasvatetaan vahvuus kohdata se omana itsenään ja todeta ja osoittaa, että kiusaaminen on väärin.

Sitä haluan opettaa lapsilleni.

Sen syvää ymmärtämistä, että jokainen ihminen on erilainen ja jokainen ihminen olla juuri sellainen kuin on.

Ja että kenellekään ei saa sanoa ikävästi – ja että sellaista kuullessaan jopa päiväkoti-ikäinen voi sanoa ääneen tai edes ajatella: ”tuo on rumasti sanottu, ei noin saa sanoa kenellekään”.

Nollatoleranssi kiusaamiselle. Koskee myös (ja erityisesti) aikuisia.

83
Like
18

You Might Also Like

  • Minna
    11.10.2017 at 14:06

    Niinpä. Mistä se lapsi tietäisi mikä on esim. tyttöjen paita ja mikä poikien paita jos sitä ei aikuiset puheissaan kerro tai mainoksissa tuputettaisi.

    • krista
      11.10.2017 at 14:22

      Kyllä! Tai mikä on ”oikea” ihonväri tai vaikka ”oikea” tapa puhua. Tuo murrejuttukin toimii muuten konkreettisena esimerkkinä: kouluun tulee toiselta paikkakunnalta muuttanut lapsi, joka puhuu eri tavalla kuin muut ja se aiheuttaa kiusaamista. Miksi? Voisihan vaan todeta toteavasti, että ”hän puhuu eri tavalla, koska siellä mistä hän on kotoisin, puhutaan eri tavalla”. Jos siis lapset ovat oppineet, että erilaisuus ei ole syy kiusata vaan erilaisuus on ihan normaalia. Mutta aikuisista se lähtee se ajatus, että erilaisuus > syy kiusaamiseen.

    • Lilah
      13.10.2017 at 12:02

      Vaateteollisuus aika tehokkaasti sukupuolittaa vaatteet ja kuluttajat ostavat pääosin tämän normituksen mukaan. Vaikka kukaan ei siis lapselle sanoisi vaatteista tai lapsi ei näkisi yhtäkään vaatemainosta niin valittaessa päiväkotiryhmällinen lapsia pojilla on pääosin niitä poikien osaston vaatteita ja tytöillä tyttöjen. Lisäksi jokunen ”unisex” vaate ja mahdollisena ”poikkeuksena” tyttö poikien osastolta olevassa vaatteessa tai toisinpäin. Kyllä tästä lapsi sen nk. normaalin poimii ihan itsekin ja tuputtamatta.
      Toiseksi sukupuolihormonien määrät ovat lapsessa sukupuolen mukaiset jo sikiökaudella ja vaikuttavat aivojen kehitykseen eli ihan tabula rasa ei lapsi syntyessään ole. On väärin olettaa tytöt rauhallisiksi ja kilteiksi ja pojat villeiksi, vaikka keskimäärin nämä luonnehdinnat osuvat suuremmalla todennäköisyydellä toiseen sukupuoleen kuin toiseen. Tämä ei tietenkään oikeuta niputtamaan kaikkia samaa sukupuolta edustavia lapsia samaan lokeroon.

  • Nelli
    11.10.2017 at 14:44

    Loppu viimein tuo vaatekysymys tosiaan lähtee vanhemmasta. Meillä kasvavat sekä tytär, että poika. Missään vaiheessa emme ole puhuneet tyttöjen ja poikien vaatteista tms. Ja isosisko on muutamaan otteeseen ehdottanut kaupassa, että ostetaan veljelle tuollainen kaunis mekko. Oma luonto (ja uskon että monen muunkin) ei vaan anna periksi ostas pojalle mekkoa. Näissä tilanteissa en koskaan ole kyllä todennut, että ”mekot ovat tytöille” vaan todennut, että nyt ei ole tarve. Vaikka itse henk koht. Ajattelenkin, että enhän mä nyt voi tai halua ostaa pojalleni mekkoa. Jos poikamme joskus haluaa pukeutua mekkoon se hänelle suotakoon. Se mitä tässä yritän sanoa on, että vaikka emme lapsillemme sitä sanottaisi niin yhteiskuntahan sen kertoo. Ei täällä vaan juurikaan näy miehiä tai poikia mekoissa tai hameissa. Ja tästä lapsikin varmasti tulkitsee, että se on normistosta poikkeavaa.

    Mutta saman sanoman haluan välittää omillekin lapsille, että kuka vaan saa olla erilainen ja meitä on monen näköisiä ja oloisia. Se on rikkaus!

    • krista
      11.10.2017 at 15:01

      Hih täytyypä mainita, että joo just meillä ei näy juurikaan miehiä hameissa, mutta jossain muussa kulttuurissa/ympäristössä voi näkyäkin :) Tai siis mua jotenkin ihastutti aikoinaan maaseudulla Etelä-Intiassa, että just peltotöitä tekevillä miehillä oli usein sellainen kietaisuhametyyppinen vitivalkoinen hame. Luulisi, että olisi maailman epäkäytännöllisin just peltotöissä :)

      Omalta kohdalta tieysti vaikea tietää, miten sitä sitten loppujen lopuksi suhtautuisi mekon ostoon pojalle, kun on itsellä perheessä kaksi tyttölasta – heh tai pitäisi varmaan sanoa tyttöoletettua lasta, että on tässä yhteydessä mahdollisimman poliittisesti korrekti :) Mä luulen, että ostaisin siinä vaiheessa, jos lapsi itse sitä toivoo, mutta en ostaisi välttämättä ”tarjolle” ilman, että lapsi sitä itse pyytää. Sisaruksen vaatetta saisi totta kai käyttää.

      Mutta joo, juurikin näin: vaikka tosiaan näkevätkin ympäristöstä, että joku poikkeaa ”tavallisesta” (jollain on vaikkapa iso palovamma kasvoilla), niin se ois tärkeä opettaa lapsille, että siihen ei liity mitään ”arvotusta”. Pelkästään toteamus, että ”aijaa, hänellä on tuollainen kasvoissaan” ja leikki jatkuu. Tai vaikka joku liikkuu pyörätuolilla (tai tykkää pukeutua eri tavalla kuin on normina): ”hän liikkuu pyörätuolilla, koska hänellä on jaloissa sellainen vaiva, että hän ei voi kävellä” -havainnosta pitäisi seurata ajatus ”onpa hienoa, että tuollaisia apuvälineitä on olemassa” eikä ”se on erilainen ja siksi kohde kiusaamiselle”. Eli juuri näin, erilaisuus on rikkaus! (ja ihan tavallista)

      Mua on muuten ihastuttanut kovasti, että (tietääkseni) koskaan meidän silmälasisöpöliini ei ole saanut kuulla negatiivisesti laseistaan. Joskus joku on kysynyt, että ”miksi sulla on lasit” ja lapsi vastannut, että ”koska mä en näe muuten niin hyvin”. Okei, asia käsitelty ja leikit jatkuu! Ihan mahtavaa! <3 Lapset on suvaitsevaisia, jos aikuinen (tai ympäristö) ei ole heille muuta opettanut <3

      • coxia
        16.10.2017 at 05:44

        Kaikilla pyörätuolia tarvitsevilla ei oo vika jaloissa, se voi olla jossain muuallakin :) Esimerkiksi itselläni pyörätuolin tarve johtuu kovista alamahakivuista. On toki ehkä vaikeaa muodostaa sellaista lausetta, joka kattaisi mahdollisimman hyvin sen, mitkä kaikki syyt voivat johtaa pyörätuolin tarvitsemiseen, en itsekään ainakaan näin äkkiseltään (tähän aikaan yöstä varsinkaan :D) keksi mitään.

        • krista
          16.10.2017 at 12:52

          Tosi hyvä pointti! <3

  • Kristiina
    11.10.2017 at 15:15

    Ensimmäistä kertaa kommentoin, vaikka olen ollut lukijasi jo vuosia. Alkuun siis kiitos kivasta blogista. Juuri tälläiset syvälliset pohdinnat sekoitettuna arkiseen ”hömppään” tekee blogistasi mielenkiintoisen.

    Sitten aiheeseen. Vähän aikaan sitten sain kuulla juuri tuon lauseen ”Etkö pelkää että lastasi kiusataan asian x (mansikkaluomi) takia”. Lause aiheutti itsessäni selittämätöntä ahdistusta (tai henkistä hikkaa) ja tämän blogitekstin luettuani ymmärsin tarkemmin mistä ahdistus johtui. Se paljasti, että kyseinen asia lapsessani häiritsee kysyjää. Meitä kun asia ei häiritse tai huoleta (luomi on oikeastikin pieni). Meillä aikuisilla todella on suuri vastuu asenteiden siirtymisestä.

    • krista
      11.10.2017 at 15:23

      Oi, kiitos palautteesta ja kiva kun kommentoit! Ihanasti sanottu <3
      -
      Ja just nappiin, nimenomaan tuollaisia kyselyitä tarkoitin! Ihan älytöntä; ja miksi jotain aikuista häiritsee lapsen luomi niin paljon, että ottaa asian puheeksi... Se tosiaan kertoo jo jotain. Mulle itsellenikin on tässä vuosien varrella live-elämässä muutamia kertoja esitetty vastaavantyyppinen kysymys vaihtelevista aiheista (ja tietysti nettikeskusteluissa näkee kaikenlaista), ja oon jäänyt kyllä ihan sanattomaksi siinä tilanteessa. Tavallaan pitäisi yhtä aikaa sanoa, että "joo totta kai se ois tosi kamalaa, jos mun lasta kiusattaisiin", mutta sit yhtä aikaa, että "mikä sut saa kysymään tuollaista". Siihen on jotenkin mahdotonta yhdellä lauseella keksiä hyvää ja nasevaa vastausta... Ehkä pitäisi harjoitella valmiiksi joku naseva vastaus :)

    • Paula
      11.10.2017 at 17:15

      Ihan sivuhuomautuksena tähän: Mulla oli näkyvä mansikkaluomi leuassa kun olin lapsi, en muista että koskaan olis kukaan kiusannu tai edes kommentoinu koko asiaa! Joskus yläasteiässä se kuitenkin laserilla poistatettiin, vaikkei se mua häirinnytkään, olipahan vaan kuulemma helpompi poistaa siinä iässä kuin jos oisin joskus vanhempana sen halunnut pois.

      • krista
        11.10.2017 at 19:42

        <3 !
        -
        Ja just näin - ei joku "erilaisuus" ole mitenkään kiusaamisautomaatti; ei se ole niin yksiselitteistä. Mä olin minipienikokoinen ja hyvä koulussa, esimerkiksi mua ois voitu sen perusteella kiusata, mutta ei kiusattu. Ja jotain toista on voitu kiusata luomista tai koulumenestyksestä tai koosta tai jostain niin älyttömästä, että ei voi edes sanoa, että mistä. Se vaan osuu johonkin :( Ja joo just siksi pitäisi puuttua siihen kiusaamiseen ilmiönä (tehdä töitä sitä vastaan) eikä yrittää poistaa kiireellä luomia tai... ...en mä tiedä, miten mä olisin voinut kasvaa enemmän, ehkä varvastelemalla :) Tai jollain kasvuhormonilla :)

  • Cpop
    11.10.2017 at 15:58

    Hyvä hyvä HYVÄ! Tämä on erittäin tärkeä aihe ja KIITOS kun puhut siitä. Olen yrittänyt usein tuoda tätä aivan samaa asiaa esille, koska aivan liian useat ihmiset OIKEASTI kuvittelevat tekevänsä hyvää ja suojelevansa lapsia kiusaamiselta näillä sanoilla ja iik ei ei ei! Se ei todellakaan mene niin. Kaikkein eniten minua järkyttää kun omassa lapsuudessaan kiusatut sanovat myös tätä! Vika ei ole kiusatussa ja täten, ei kukaan koskaan voi kiusaamista poistaa, muuttamalla uhrin (mahdollisenkaan) toimintaa.

    • krista
      11.10.2017 at 19:50

      Kyllä! Tuollainen ”kiusaamisen syyn poisto” (ei vaikka anna lapsen pukeutua johonkin vaatteeseen) voi toki tuntuna sellaiselta helpolta pikaratkaisulta jollekin yksittäiselle ihmiselle, mutta mun mielestä kiusaamiseen ilmiönä pitäisi mennä paljon syvemmälle. Eli ei laittamalla mahdollista uhria mukautumaan vaan kasvattaa lapset (omat ja muut) siihen, että EI KIUSATA. Koskaan ei voi poistaa kaikkien ihmisten erilaisuutta, koska me OLLAAN erilaisia. Aina on joku, joka vaikka jonkun synnynnäisen asian takia poikkeaa joukosta. Siksi pitää toimia syvemmällä tasolla: pienestä asti opettaa lapsi ymmärtämään erilaisuutta – omat lapset ja vähän naapureidenkin :)

  • K
    11.10.2017 at 16:44

    Toisaalta eihän se kysyjä välttämättä ajattele itse, että se asia mistä kysyy, häntä itseä haittaa. Siinä voi vain olla tietoinen siitä, mihin muut voivat kiinnittää huomiota. Kiusaaminen ei tietenkään ole oikein koskaan, mutta lapsilla ei ole välttämättä vielä kovin kehittynyt empatiakyky ja voi sitten jotenkin vahingossa sanoa rumasti toiselle. Ideaalitilanteessahan jokainen vanhempi opettaisi lapselle että rumasti ei sanota, vaikka lapsi ei välttämättä ymmärtäisi miksi. Kaikki vanhemmat vain eivät opeta tätä lapsilleen. Aikusten kesken kiusaamiselle ei kyllä ole mitään perusteita.

    • krista
      11.10.2017 at 20:08

      Mun mielestä tuon kysymyksen esittäminen jollekin toiselle kyllä pitää sisällään sen, että ”mä oon huomannut, että sun lapsella on tällainen (negatiivinen) asia”. Ton kysymyksen esittäminen on mun mielestä niin monella tasolla väärin, että mun on vähän vaikea edes kirjoittaa näköjään :) Mutta että mitä se sille toiselle ihmiselle kuuluu / lapsen vanhempi on ehkä huolissaan itsekin ja varmasti puhuu itse jos kokee asian käsittely tarpeelliseksi / toisen erilaisuuksien tölviminen on epäkohteliasta noin niin kuin muutenkin jne :) Ja jos vaikka asia ei ole perheelle/lapselle mitenkään ”vaikea”, niin se on myös sellaista ”toisllle ongelman keksimistä”. Usein nuo tilanteet näkee olevan just noin: vaate-esimerkillä jollain pojalla on mekko ja hänen vanhempansa mielestä asiassa ei ole ongelmaa > sitten joku ulkopuolinen tulee sanomaan, että ”etkö pelkää, että lasta kiusataan” – vaikka kyllä se vanhempi todennäköisesti myös näkee sen mekon (jos ei ole sokea) ja on tietoinen meidän yhteiskunnasta, ei sitä tarvitse alleviivata :D Tulipa monta juttua tähän näin sekavasti; mutta siis pointti, että mun mielestä tuon kysymyksen esittäminen vaan on vääääääärin :) …mutta sitten taas oman lapsen kohdalta asian (äänettömästi, ei lapsen kuullen) pohtiminen on varmasti hyvin normaalia ja tavallista.

      Eli joo siis sen empatian opettelu/jatkuva harjoittelu on tosiaan just niitä ”näitä haluan opettaa lapsilleni” -tärkeyksiä, mitä mun mielestä aikuisen tärkeänä vastuuna on opetttaa! Vaikka kaikki vanhemmat ei toki opetakaan; siinä vaiheessa tulee sit eteen se ”kylän puuttuminen” asioihin eli esim. yhteistyö koulun/päiväkodin kanssa ja nollatoleranssi. Eli se tekee tästä asiasta jatkuvan puhumisen niin tärkeäksi; koska jos jotkut eivät opeta, niin täytyy silti huolehtia, että ne jotkut ”opettamattomat” eivät kiusaamisellaan määrittele, että millainen kenenkään täytyy olla.

      • K
        11.10.2017 at 21:05

        Mä oon vieläkin kyllä eri mieltä tuosta ja riippuu ihan tilanteesta, onko se joku tölväisy tullu yhtäkkiä puskasta vai tuleeko se keskustelussa puheeksi jos noita asioita on muutenkin käsitelty. Mä en ehkä osaa ottaa tätä asiaa niin tunteella ja vastaisin varmaan vain, että toivottavasti ei kiusata jos joku jotain tuollaista sanoisi. Tietenkin kaikista paras tilanne olisikin noin niin kuin kuvailet, mutta ei ihan realistinen. Kaikkia kommentteja ei se ”kyläkään” kuule niin, että voisi opettaa niitä lapsia. Tässä maailmassa tulee kuitenkin vastaan kaikenlaista ja jossain vaiheessa vaan pitää kehittää paksumpi nahka. Mutta siis tietenkin on hyvä pyrkiä tuohon sun kuvailemaan tilanteeseen.

        • krista
          11.10.2017 at 21:11

          Joo ehdottomasti riippuu tilanteesta! Jos vaikka yhteisesti asiasta keskustellaan (keskustelun aloittaja vaikkapa lapsen oma vanhempi), niin on se tietysti ihan eri kuin ”puskista” tulleet ”ootko ajatellut, että lastasi voidaan kiusata tuosta-ja-tuosta” -tölväisyt!

          Ja just tavallaan tuota ”maailmassa tulee vastaan kaikenlaista” -tilannetta ajattelen tällä, että lapsen kanssa opetellaan tätä asiaa myös toiselta kannalta. Että lapsi tietää niin selkeästi, että se on väärin, että tuollaisen tilanteen tullessa eteen hän ymmärtää, että ”nyt tuo toinen lapsi toimii väärin” ja pystyy heti esimerkiksi kertomaan aikuiselle asiasta. Ja ymmärtää, että ”tuo toimii väärin” eikä ajattele, että ”vika on minussa”.

          Eli oikeastaan samaa mieltä ollaan, mutta hieman eri sanankääntein ja painotuksin!

    • A
      12.10.2017 at 09:34

      Mutta ainakaan lapsen kuullen ei saa ihmetellä, miksi lapsi pukeutuu jotenkin tai harrastaa jotain. Siitä lapselle syntyy herkästi mielikuva, että kyseinen tapa on väärä tai outo ja se kehittää herkästi tunnelukoksi.
      Näin mulle(kin) on käynyt.

      • krista
        12.10.2017 at 09:40

        Totta! Ja lapsen korvat ovat vieläpä niin tarkat, että ne helposti kuulevat ”vain aikuisten välisiksi” kuvitellut keskustelut/ihmettelytkin…

  • riistahurjastelijamamma
    11.10.2017 at 16:48

    kyl tää on vaikeeta :(
    Pari viikkoa sitten harrastushommissa kuusivuotias vietti taukoa kavereiden kanssa, osa samanikäisiä, osa vanhempia. Käskystä oli kotoa pakattu mukaan eväitä: porkkanaa, karjalanpiirakkaa ja lapsen herkkua, aladoobia, eli lihahyytelöä. Muutamankin kerran on nyt lapsen kanssa mietiskelty jälkeenpäin, ”miksi minä jouduin syömään eväät yksin” ja ”voiko harrastuksiin ottaa evääksi aladoobia, jos mulla ei sitten olekaan kavereita, kun on sitä aladoobia kerran eväänä.” Olivat innoissaan vertailleet eväsrasioiden sisältöjä, mutta ”kaikki vaan sano että yök ja meni pois.”
    Mainittakoon, että aladoobi ei välttämättä lukeudu äidin herkkuihin, mutta sitähän ei tarvitse ääneen repostella, kun tuoretiskillä lapset hoksaavat pyytää lemppariherkkuaan ostoskoriin.

    Nyt olen siinä raivostuttavassa tilanteessa, että pakkaanko lapselle hänen lempiruokiaan ja yritän luottaa luonteen vahvuuteen vai laitanko boksiin jatkossa sipsihöttöskeidaa, ”ettei lasta vaan kiusata.”

    Voi opettakaa nyt ihmiset esimerkin kautta lapsille, että ruoka on hyvää ja erilaiset ruuat kiinnostavia.

    • krista
      11.10.2017 at 20:14

      Oi hitsi miten hankala tilanne! Tällaisia varmasti tulee eteen… (meidän lapset muuten tykkää siitä lihahyytelöstä, heh) Toisaalta nää voi olla sellaisia hankalia mutta hedelmällisiä keskustelutilanteita: että sun lempiruoka on tuo, miltä se tuntui että he sanoivat noin, miksiköhän he sanoivat noin (koska ei ehkä maistaneet eikä tiedä, miten hyvää) jne. …ja mitä lapsi voi sanoa vastaukseksi jne. Senhän voi parhaassa tapauksessa kääntää jopa ylpeyden aiheeksi! Mutta joo nää on hankalia eikä ”oikeita” vastauksia varmaankaan ole. Varmaan tosi paljon riippuu lapsesta ja tilanteesta. Voihan lihahyytelö sentään!

  • Jakku
    11.10.2017 at 16:50

    Jos olet kuullut huolestuneita kommentteja että eikö lasta kiusata jokin paita päällä koulussa, niin ei se kerro siitä huolestuneesta henkilöstä mitään. Se vain tietää tismalleen saman asian kuin sinäkin, että kyllä sitä lasta tullaan kiusaamaan, valitettavasti. Hänen metodit ehkäistä asiaa vain on erilaiset, hän suosii ennaltaehkäisyä ja se hänelle suotakoon. Sinä taas haluat muuttaa muiden ajattelumallia, noh ehkä sekin on jollain tasolla hyväksyttävää aiheesta riippuen. Siihen mahdolliseen kiusaamiseen syypäitä joka tapauksessa ovat ne toiset lapset siellä koulussa.

    • krista
      11.10.2017 at 20:19

      ”Kyllä sitä lasta tullaan kiusaamaan, valitettavasti” > tuosta mä oon eri mieltä, ja mä väitän, että tuollainen ajattelu voi olla jopa haitallista kokonaisuudelle (koska aikuisen asenteet tarttuu lapsiinkin). Ei kiusaaminen ole ”automaatti” vaan kuitenkin lopulta aika random. Vaikka kuinka ”ennaltaehkäisi” paitoja vaihtamalla, niin se kiusaaminen voi tulla jostain ihan yllättävästä jutusta, jota kukaan ei voi edes määritellä. Siksi paras kiusaamisen estäminen on se, että opettaa lapsilleen systemaattisesti ja vahvasti, että erilaisuus on tavallista ja jokainen meistä on omalla tavallaan erilainen – ja yksiselitteisesti EI KIUSATA. Ei vaikka se paita olisi mikä.

  • Anu
    11.10.2017 at 16:51

    Tämä on heittämällä yksi sinun parhaista kirjoituksista. Ennen äidiksi tulemista satuin työpaikalla mainitsemaan läheisille työtovereille minkä nimen antaisin lapselleni, mikäli sellainen joskus meille suotaisiin. Nämä työkaverit olivat tietoisia lapsettomuudestamme ja vuosien vauvatoiveista. Kuitenkin nimen kuultuaan näkivät tarpeelliseksi nauraa ja todeta jopa harmistuneena ,että itse eivät koskaan antaisi kyseistä suomalaista perinteistä nimeä, sillä heidän mielestä nimi altistaa lähes varmalle kiusaamiselle. Siinä kyyneliä nieleskellessä mielessä kävivät nämä samat asiat. Tämän luettuani osaisin vastata ja valistaa heitä.

    • krista
      11.10.2017 at 20:23

      Kiitos! <3 Tää on mun mielestä tärkeä aihe!
      -
      Uhhuh miten ajattelematonta työkavereiltasi, mitä IHMETTÄ. Joskus aikuiset ihmiset voi olla kyllä niin kummallisia :( Hehän periaatteesa kiusasivat itse sitä syntymätöntä (ja ehkä vielä alkunsa saamatonta) lasta. Ei varmasti tarkoituksella, mutta ajattelemattomuuttaan. Mutta just tuollainen ajattelemattomuus tavallaan pitää yllä sitä asenneilmastoa, jossa kiusaamista esiintyy :(

      • nimetön
        11.10.2017 at 21:27

        Siis eikö tässä nyt kiusattu suoraan mahdollisesti tulevaa äitiä? Käsittämätöntä, miten näin voi edes tapahtua!?

        • krista
          11.10.2017 at 21:48

          Joo, sitäkin :( Tosi huonoa käytöstä :(

  • Elina
    11.10.2017 at 17:43

    Niin totta! Se on niin surullista, että vanhempien asenteet ja puheet välittyvät huomaamattakin lapsille. Ja ihan jo siitä lähtien, miten vanhemmat keskenään muista ihmisistä ja asioista puhuvat lasten kuullen.

    • krista
      11.10.2017 at 20:26

      Kyllä! Se on itse asiassa myös yksi hyvä tärkeä lisäpointti tähän: lapset kuulevat kyllä, mitä aikuiset juttelevat! On se sitten rasistisia kommentteja tai jonkun ”läskiksi” nimittelyä tai jollekin asialla naureskelua. Lapset kuulevat, näkevät ja jäljittelevät.

  • Neiti Nimetön
    11.10.2017 at 23:33

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Tärkeää asiaa.

    Meillä on kaksi päiväkoti-ikäistä lasta; tyttö ja poika (en nyt kirjoita -oletettu :D ) ja paljon perittyjä vaatteita; tytöllä dinopaita, pojalla perhospaita, tytöllä sininen talvipuku, pojalla pinkki – ja tätä tapahtuu paljon. Molemmilla on pitkät hiukset. Lapsillä itsellään, eikä heidän ystävillään ole tämän asian kanssa MITÄÄN ongelmaa. Mutta oi voi näitä aikuisia. Kysymys ”Etkö pelkää, että lasta kiusataan / tullaan kiusaamaan normivastaisen pukeutumisen vuoksi?” on tullut tutuksi. Vastaukseni siihen on aina sama:
    En voi vaikuttaa siihen, tullaanko lastani kiusaamaan koulussa. Mutta voin tehdä KAIKKENI, jotta minun lapsi ei kiusaa.

    Viimeiseksi tarina:
    Lasteni päiväkoti oli lastentapahtumassa, johon osallistui toisilleen tuntemattomia lapsia eri päiväkodeista. Yksi lapsi oli kommentoinut pojalleni (ainoa kerta kun olen kuullut lapsen kommentoivan lasteni vaatetusta), ettei hän voi olla poika kun hänellä on violetti paita. Sydämeni paisui ylpeydestä, kun päiväkodin työntekijät kertoivat kolmivuotiaani vastauksen: ”Minä pukeudun miten haluan!”

    • krista
      12.10.2017 at 08:22

      Oi, miten mahtava vastaus lapselta! <3 <3 Asenne kohdallaan, just näin! <3

  • ryhmähenki
    12.10.2017 at 08:42

    Hieno postaus ja niin tärkeä aihe!

    Kiusaamisessa täytyy muistaa, että aktiivisia kiusaajia on lopulta hyvin vähän. Useimmat lapset tietävät ettei kiusata saa ja ovat parhaansa mukaan kiusaamatta. Mutta se hiljainen hyväksyminen ja mukana nauraminen – tämähän on suurempi ongelma. Jos ryhmässä on yksikin häirikkö, joka kiusaa, niin valitettavasti monet kiltitkin lapset, jotka eivät itse kiusaisi, kuitenkin menevät jollain tapaa mukaan kiusaamiseen: jättävät kiusatun yksin ja oman onnensa nojaan, hiljaisesti hyväksyvät, nauravat ja ilkkuvat mukana jne..

    Miten opettaa lapsia yhdessä rintamassa torjumaan kiusaaminen?

    • krista
      12.10.2017 at 09:10

      Aaaaaah miten hyvä pointti, näin se varmasti usein menee! Monen ”mukananaureskelijan” tai ”hiljaisenhyväksyjän” mielestä kiusaaminen on varmasti myöskin väärin, mutta nouseminen sitä kiusaajaa vastaan tuntuu liian isolta palalta. Mä uskon, että just kasvatuksen kautta sitä ”pohjaa” voi pyrkiä vahvistamaan – niin ettei se yksittäinen kiusaaja saa valtaa ja tukea sille kiusaamiselle, vaan muut lapset uskaltavat yhdessä osoittaa, että kiusaaminen on väärin. Just se ryhmähenki. Mä muistan, että meillä oli luokalla joskus joillain häiriökäyttäytymistä, mutta koko luokka siihen älähti, että ”nyt Xxxx hiljaa” ja se toimi – sosiaalinen paine siis sattui toimimaan just siinä luokassa aika hyvin ja hyvään suuntaan. Ja koululla/päiväkodilla on tietysti myös iso rooli sitten niissä käytännön tilanteissa. Se, mitä yksittäinen vanhempi voi mun mielestä tehdä (oman lapsen ja vähän ”koko kylän lastenkin” kasvattamisen lisäksi) on tiivis keskusteluyhteys niihin sosiaalisiin ympyröihin, jossa lapsi liikkuu: sekä henkilökuntaan että muihin vanhempiin. Mutta totta kai tilanteet ovat varmasti erittäin hankalia ja kaikki erilaisia; jos asia olisi helppo, niin kiusaaminen olisi varmaan jo kitketty.

  • 3veen äiti
    12.10.2017 at 10:36

    Oman lapsen (kohta 4v.) kohdalla olen iloinnut hiljaa mielessäni hänen yhdessä asiassa ilmenevästä ”värisokeudestaan”. Lapsi oppi värit jo reilusti alle 3v., ja on siitä asti erotellut ne hyvin tarkasti (esim. vaaleanpunainen ei koskaan ole punainen, äitiä korjataan heti). Hän on kuitenkin alusta asti ollut sitä mieltä, että kaikilla ihmisillä on ruskea iho, ruskean sävy vain vaihtelee. Ja tästä hän on täysin vakuuttunut, en ole kyllä yrittänytkään hänen päätään kääntää.

    • krista
      13.10.2017 at 20:42

      Hieno ajatus, ja itse asiassa ihan totta! Ehkäpä hänellä on poikkeuksellisen hyvä värisilmä? Tulevaisuuden kuvataiteilija? <3

  • Sannanen
    12.10.2017 at 20:54

    Niin hyvä postaus ja aihe! Noinhan sen toivoisi toimivan, mutta tervetuloa todelliseen koulumaailmaan. On melko raaka maailma, minne on vain pakko sopeutua.

    • krista
      13.10.2017 at 20:47

      Kiitos! Mä en ole ehkä niin hyvä ”sopeutumaan”, mä olen enemmän aktiivinen tekijä tällaisissa asioissa. Piti laittaa, että ”tällaisissa asioissa”, kun heti ajattelin, että mä en tule tulevaisuuden koulumaailmassa olemaan mikään porkkanakakunleipoja myyjäisiin – mutta tällaisissa asioissa haluan olla aktiivinen vanhempi, varmaan sitten rasittavuuteenkin asti :) Mä uskon, että koulumaailmassa opettajilla ja henkilökunnilla on valtava vastuu ja uskon, että sielläkin on suurimmaksi osaksi hyväsydämisiä ammattilaisia, joilla on halu tehdä yhteistyötä tällaisissa asioissa. Terveisin idealisti :)

      • Tilia
        14.10.2017 at 11:53

        Minäkin oli se idealisti, jonka poika oli vaaleanpunaisesta pyörästään tosi ylpeä. Nykyisin ajellaan mustalla.

  • Tilia
    13.10.2017 at 10:23

    Onnea vaan kaikille kiusaamisen vastaisella tiellä. Valitettavasti siellä koulun puolella tulee vastaan ihan kaikki vanhemmat, nekin, joiden lapset ei ole olleet tarkoin omien arvojen mukaan valitussa päiväkodissa. Koulumatkoilla lapsia ei vahdi kukaan, välitunneillakin aika lailla sinnepäin. Selkkauksia kun selvitellään, totuuten asti ei ollenkaan aina päästä edes sitä, mitä on konkreettisesti tapahtunut, merkityksistä puhumattakaan. Ja siellä on sitten ihan kaikki psykopaattivanhemmatkin mukana keskusteluissa, jos heidät ylipäänsä saman pöydän ääreen saadaan… Ei käy opettajan työ kateeksi. Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka eivät jaksa taistella tuulimyllyjä vastaan ja ostavat sen oikeanmerkkisen ja -värisen paidan, jos sillä saadaan rauha maahan. Kuinka monta kertaa pitää lapsen jaksaa mennä ”vääränvärisellä” pyörällä tarhaan tai kouluun, jos aikuiset eivät saa kiusaamista loppumaan? 5 vai 10 itkuista aamua? Vai 50? Tyttöä ja poikaa kasvattavana huomaan, että erityisesti pojilla se lokero on usein tosi kapea, minkälainen saisi olla. Esim. koulumenestyskin on pojille noloa ja kiusausta aiheuttavaa, tytöt saa kyllä olla kympin tyttöjä. Tytöille kaikki värit ja harrastukset ovat sallittuja, pojille paljon harvemmat, ainakin täällä kehäkolmosen ulkopuolella.

    • Lilah
      13.10.2017 at 12:19

      Osittain ihan samanlaista arkea kehäkolmosen ulkopuolella. Poikien lokeroista en tiedä kun koululaiseni ovat tyttöjä, mutta koulumaailma on todellakin julma ja näkemyksiä siellä tapahtuneesta on yleensä jopa enemmän kuin tapahtuneeseen osallisia lapsia. Niiden lasten vanhempia, jotka suurimman osan kahnauksista aikeuttaa, ei tavallisesti näy sen enempää vanhempainilloissa kuin muissa keskusteluissa. Opettajat ovat perin hampaattomia tarttumaan tapahtumiin jos aloite ei tule kotoa.

  • Ruusa
    14.10.2017 at 14:42

    Meidän töissä eikä myöskään kotona ei käytetä suvaitsevaisuus -sanaa. Se sisältää ajatuksen, että ”siedön sinua, vaikka olet erilainen”. Minusta parempi ja nykyään yleisemmin käytetty on moninaisuuden arvostaminen. Sanat luovat todellisuutta :)

    • krista
      14.10.2017 at 15:16

      Tosi hyvä pointti, en ole IKINÄ ajatellut tuon sanan sisältöä tarkemmin, mutta kyllä: ihan totta! ja oon ihan samaa mieltä: sanat luovat todellisuutta!

  • Jen
    16.10.2017 at 10:53

    Tärkeää asiaa. Olen itse allerginen tyttöjen/poikien -värit/asiat – jutuille. Kuten myös tälle etkö ”pelkää että lastasi kiusataan koska x” – lauseelle. Tämä siitäkin huolimatta että esikoinen on ollut kiusattu vuosia ja sille kiusaamiselle ei vaan ole tullut loppua helpolla. Ihan sama miten mutkalle hän on kääntynyt, valinnut vaatteesna, puhetapansa, nimensä, luonteensa, kiinnostuksenkohteensa tai lempivärinsä sen massan mukaan. Tyttö ei ole uskaltanut olla oma itsensä, hän on häiriökäyttäytynyt muiden mieliksi, ollut hyvä koulussa, lahjonut … tehnyt loputtoman listan temppuja ja silti kiusaaminen on jatkunut. Eri koulussa, eri paikkakunnalla ja mikään ei siihen ole auttanut. Kiusaajat kiusaavat, päiväkodin henkilökunta, opettajat, koulu, vanhemmat tai ylipäätään kukaan ei pysty asiaan vaikuttamaan lopullisesti. Vasta hyvän kaveriporukan puolustus ja turva ovat lopettaneet kiusaamisen (seitsemän vuoden jälkeen). Nyt korjataan varmaan vuosia terapiassa näitä jälkiä :,(.
    En pelkää silti että lapsiani kiusataan, en suostu siihen, enkä pelkää etenkään ulkoisten ominaisuuksien vuoksi, koska kiusaajat eivät tarvitse oikeaa syytä. Riittää että näkevät kiusaamisen uhrin reaktion, se riittää syyn löytymiseen. En suostu lapsiani normittamaan (ketään kolmesta), saavat itse valita omat juttunsa, vaatteidensa värit, mielenkiinnon kohteet ja omat mieltymyksensä.
    Mitäköhän tuo teini-ikäinen tyttäreni mahtaisi miettiä jos tällaisia asioita hakisin syyksi kiusaamiselle. Että ei ole oikein olla omanlaisensa ihminen, vaan etenkin nyt kun kiusaamisesta on tullut mielenterveydellisiä haasteita, hänen pitäisi olla muotissa (pukeutumisessa, luonteenpiirteissä, ulkonäössä…)?
    Opetan lapsilleni avarakatseisuutta ja kaikkien ihmisten arvostusta, kaikki ovat erilaisia ja kaikkien pitää saada olla omanlaisiaan.
    Kiusaamiseen puuttuminen on edelleen aika lapsen kengissä, KIVA-koulu ei paljon auta, kun siinäkin taputellaan ja hyssytellään, eikä niille ongelmatapauksille pystytä tekemään mitään (koska nämä ovat raukkaparat ihan vaikeuksissa omien asioidensa kanssa, eikä vanhempia kiinnosta). Olen joutunut taistelemaan kiusaamista vastaan, uhkaillut rikosilmoituksella, kun koulu ei puutu asioihin. Vaatikaa vanhemmat puuttumista, puhukaa siitä lasten kanssa töitä tekevien kanssa, vaatikaa sitä nollatoleranssia.
    Joku ylhäällä kirjoitti että pitää kasvattaa paksumpi nahka, ei pidä. Kiusaamista ei saa hyväksyä, nollatoleranssi.
    Huh, meni tunteisiin ja tuli romaani, mutta tää on vaan niin tärkeä keskustelu.

    • krista
      16.10.2017 at 11:00

      <3 <3 <3 <3 Ooh miten hyvä ja tärkeä kommentti, kiitos! <3 Vastaan myöhemmin (nyt kännykkäyhteydellä) enemmän, mutta on vaan pakko heittää sydämiä tähän! Niin ihokarvojanostattavan mahtava kommentti: "Mitäköhän tuo teini-ikäinen tyttäreni mahtaisi miettiä jos tällaisia asioita hakisin syyksi kiusaamiselle. Että ei ole oikein olla omanlaisensa ihminen, vaan etenkin nyt kun kiusaamisesta on tullut mielenterveydellisiä haasteita, hänen pitäisi olla muotissa (pukeutumisessa, luonteenpiirteissä, ulkonäössä…)?" Nimenomaan näin, niiii-iiin hyvä pointti! <3 <3 <3

    • krista
      16.10.2017 at 16:14

      Nyt palaan – ja osaan sanoa tähän vaan isot kompit, että JUST NÄIN. Tällaiseen tilanteeseen tosiaan ”muuta paitasi väriä” on vaan vääääääärä linja, koska kuten sanoit: kiusaajat eivät tarvitse oikeaa syytä. Voi yrittää muuttaa itsessään vaikka ziljoonaa asiaa, mutta kun vika on KIUSAAJISSA. Ja jos yksi onnekas yksilö jossain pääsee paitaa vaihtamalla kiusaamisesta, niin se kiusaaja ottaa uhrikseen jonkun toisen – siksi pitää puuttua siihen itse kiusaamiseen!

      Mutta ei se tosiaan helppoa ole, vaan ihan mahdottoman vaikeaa ja raskasta. Kiusaajalla on ihan varmasti tosiaan niitä omia ongelmiaan ja voi olla myös tosiaan vanhemmat, jotka eivät reagoi ja johon ei saa kunnon kontaktia. Ei mikään helpoin yhtälö :( Mutta mä oon samalla linjalla kuin sä, että täytyy vaan vaatia nolllatoleranssia – tarvittaessa kovaan ääneen. Taistella. En mä muutakaan ainakaan keksi. Ja nimenomaan rakentaa yhteistä rintamaa, jotta löytyy niin kuin teilläkin: hyvä kaveriporukka, joka yhdessä ikään kuin nousee kiusaamista vastaan. Onneksi lapsenne löysi tällaisen, ja ihan hurjan hienoa, että hän on päässyt terapiaan asiaa käsittelemään. Tsemppiä koko perheelle <3