Ei tylsää päivää

Kun heinäkuun puoliväli koitti, satuin kuulemaan ja huomaamaan useammankin statuksen tai lausahduksen – usein huumorilla väritetyn – siitä, miten nämä noin nelivuotiaat hyppivät jo seinille kesälomatylsyyteen. Että kun ei pääse hoitoon kavereiden seuraan…

Saan kyllä hyvin korviini vanhasta muistista (omasta lapsuudestani) jopa äänenpainon ja nuotin, jolla se lause vinguttiin:
”Mullei-oo-miii-tään-tee-keee-mis-täää!”

Ja samanaikaisesti tajusin: meidän nelivuotiaamme ei (tietääkseni) ole koskaan päästänyt suustaan tuota lausetta.

OHO.

kesä helsinki

Toki meidän kesänviettomme on hyvin lastenmenokeskeistä; kun lapsilla on kivaa, on aikuisillakin kivaa. Toisaalta tekemisemme ovat useimmiten hyvinkin pienieleisiä: vaikka pakataan retkieväät ja mennään aamupalalle kodin viereen lähikallioille…

piknik

…tai vaikka sadepäivänä maalataan vesiväreillä – ja hei, on Pipsa Possun katsominen Youtubestakin ”jotain tekemistä”.
”Jee, ihanaa kun sataa! Voidaan katsoa kotona videoita!”

sadepäivä

Tänä kesänä lomailemme siis tässä hyvinkin kotiympyröissä – olemme niitä harvinaisia perheitä, jotka eivät tänä vuonna vieraile muumimaailmoja sun muita. Osin (isoilta osin) budjettisyistä, mutta osin myös siksi, että meillä on niin paljon kivaa tekemistä tässä kotikaupungissakin.

Ja se lapsiin iskevä tylsistymisen tunne (mitä nyt omasta lapsuudestanikin muistan) ei varmasti ole aina mitenkään todellisuuteen pohjautuva. Sitä kun on voitu koluta kaikki maailman huipuimmat lastenmeno-jeejee-paikat, mutta kun sitten puoli tuntia ollaan paikoillaan, niin:
”Mullei-oo-miii-tään-tee-keee-mis-täää!”

Mä voin hyvin kuvitella sen vanhemman turhautumisen. Että juuri kuule kierrettiin jalat rakkuloilla koko Korkeasaari ja katsottiin joka ikinen eläin, voisitko pliis hetken olla tyytyväinen…?

Mutta miksi tää meidän nelivuotias ei ole koskaan ajatellut olevansa tylsistynyt?

Mulla on antaa tähän vain yksi selitys: sisko.

hiekkalaatikolla

Nyt se lasten (suht) pieni ikäero todella näyttää niitä hyviä puoliaan. Jo vuosi sitten (täällä) kirjoitin kahden vuoden ikäeron plussista ja miinuksista – silloin oltiin selvästi jo käännytty niihin positiivisiin puoliin. Ja nyt ollaan jo tilanteessa, jossa ihan-ihan oikeasti lapset ovat toinen toistensa parhaat ystävät.

Ei ole tylsää, kun on aina niin paljon leikkimistä!

Vaikka aikaa olisi vain viisi minuuttia aamupalan ja ja uloslähdön välillä, meillä pyörähtää aina spontaani leikki käyntiin. Jos ei muuta, niin toinen on kissa ja toinen on koira, ja sitten tytöt konttaavat ympäri keittiön pöytää ”HAU HAU HAU!”, ”MAU MAU MAU!” – ja sehän on tietysti lähtötohinassa vanhemman pinnankestävyyden kannalta todella mukavaa . Ha. Ha

Mutta eipä ole tylsää. Ei tylsää päivää. Ei tylsää hetkeä.

kukkia poimimassa

Nyt on se hetki, jolloin kahden vuoden ikäero todella palkitsee. Vaikka ensimmäisenä vuonna ei siltä tuntunut, nyt tästä voi niin-niin-niin olla vaan onnellinen.

Joten lämpimiä terveisiä ”mikä olisi hyvä ikäero” -pähkäilijöille tai raskaan ”kaksi pientä lasta” -vuoden parissa painiskeleville: se muuttuu vielä hyväksi, uskokaa pois!!!

…ja tämän postauksen voin tietysti kaivaa esiin sitten ensi kesänä, jos kaksi lasta keksii alkaa huutaa kaksiäänisesti kuorossa:
”Mullei-oo-miii-tään-tee-keee-mis-täää!”

 

PS: Kaksi vuotta sitten siskojen ensimmäisistä yhteisistä kuukausista (lapset 3 kk ja 2v 3kk) täällä: www.puutalobaby.fi/siskot-3-kk/
Vuosi sitten puolestaan  (lapset  1 v 2 kk ja 3 v 2 kk) täällä: www.puutalobaby.fi/kaksi-pienta-lasta-kuinka-selvita/

24
Like

You Might Also Like

  • Devika Rani
    19.7.2016 at 16:05

    Mä tajusin myös vuosi sitten kun tyttö oli 2,5 vuotias että sisarus olis paikallaan. Kaipasi selvästi lapsiseuraa. Uskon että meidän elo olis tietyllä tapaa helpompaa jos olis se sisarus leikkimässä. Tyttö kaipaa koko ajan jotain tekemistä, tylsistyy helposti. Pieni temperamenttinen elohopea. Aina pitää miettiä jotain liikunnallista aktiviteettiä kun menee jonnekin. Jos esimerkiksi haluaisin mennä piknikille, niin vieressä pitää olla puu johon hän yrittäisi kiivetä tai jokin muu vastaava temppuilupaikka. Eikä siinä voi oikein nauttia ja istua kun saa olla koko ajan varoittelemassa toista tms.
    Pitää myöntää että mä omalla hullulla tavalla nautin siitä kun tyttö on oksennustaudissa- joo luit oikein :D Silloin hän nukkuu pää mun sylissä ja saan silitellä häntä rauhassa. Tai katsomme läppäriltä elokuvia ämpärit vieressä. Ihanaa hiljaista, rauhallista yhteisoloa – kunnes petivaatteet on taas oksennuksessa. :D

    • krista
      19.7.2016 at 16:23

      Hihitys tuolle viimeiselle – toi vois olla sarjassamme ”äiti paljastaa”: ”nautin siitä, kun lapsi oksentaa, koska se pysyy silloin paikoillaan” :D :D :D

      Mutta joo, lapsiseuran läsnäolo kyllä tosiaan helpottaa! Yks meidän hyväksikokema piknik-paikka on joku leikkipuiston nurtsi – siitä pääsee sitten suoraan leikkimään, kun ruoat on syöty. Ja kun ikää tulee vähän lisää, ei sitä kiipeilyäkään tarvitse enää niin paljon vahtia. Nyt tietysti tässä iässä (erityisesti Seelalle) tarvitsee vielä tosiaan olla auttamassa, että ei tule pää edellä alas :)

  • Sumonen
    19.7.2016 at 16:44

    Voin allekirjoittaa tän täysin. Itellä on veli 1v 8kk ikäerolla ja se oli miusta lapsena aivan parasta: aina oli leikkiseuraa. Nyt mein lapsilla samainen ikäero ja aina on leikkiseuraa mentiinpä minne vaan. Eikä ikinä oo tylsää tai kuulu tuota ei-oo-mitään-tekemistä-narinaa. Lapset on nyt 5 ja 7.
    Pienet lapset on myös lomailun kannalta kauheen vähään tyytyväisiä. Yhtenä kesänä bongailtiin uusia leikkipuistoja omassa kotikaupungissa. Valittiin puisto kartalta ja ajeltiin sinne bussilla. Lapset keksi aina nimen uudelle puistovalloitukselle ja sieltä on jääny suosikkipaikkoja, joissa käydään välillä edelleen. Ihana kesä! Ilmaista huvia. Ja kerran Helsingissä matkaillessa lapsista siellä parasta oli lokit ja ohi ajelevat raitiovaunut.

    • krista
      19.7.2016 at 21:55

      Hei meillä on just tuo meidän tän kesän ”huvipuistokiertueena” – tehtiin samaa viime kesänä ja tänä kesänä uudestaan, on itse asiassa bloggauskin tälle viikolle tästä aiheesta tulosa :) Uusi leikkipuisto on tänikäisille oikein kelpo ”huvipuisto”, ja kun puistoruokailunkin sitten saa lounaaksi, niin se on kyllä meille kesän viettoa ihan parhaimmillaan <3
      -
      Ihana kuulla, että 5- ja 7-vuotiainakin leikit menee yksiin! Voi sitä varmasti tulla vaiheita, jolloin sisarusten välille tulee vähän etäisyyttäkin (esimerkiksi kun ensimmäinen tulee teini-ikään), mutta toivottavasti ne ovat nimenomaan vaiheita, jotka tulevat ja menevät - mutta että sisarusten ystävyys pohjimmiltaan kuitenkin aina säilyisi <3

      • Sumonen
        20.7.2016 at 23:09

        Juur näin miulle miun veljen kanssa kävi: etäännyttiin kun veli alotti koulun ja sit taas kun siirty ylä-asteelle ja ite jäin vielä ala-asteelle, mut olivat ohi meneviä etäännyksiä.

  • anonyymi tänään
    19.7.2016 at 16:47

    Meillä on sisarus 2 vuoden ikäerolla ja ”mulla on tylsää” on ilmestynyt nyt 6 -vuotiaamme sanavarastoon. Lauseella on selkeä taka-ajatus ja se on halu päästä tabletille. Olen koittanut opettaa lasta siihen, että pyytäisi mieluummin suoraan tabletille pääsyä. Meillä sen käyttö ei ole mitenkään päivittäistä, joten lapsi joutuu erikseen sitä pyytämään. Yleensä en myöskään anna kyseistä laitetta vaan koitan saada lapsen keksimään itse itselleen tekemistä. Onneksi tilanteita on edelleen harvemmin.

    Sisaruksesta on kyllä suuri apu tylsyyteen. Tuolla ne nytkin leikkivät leikkimökissä sulassa sovussa. Ja sitä ennen leikkipuistossa. Ja sitä ennen kotona.

    Mua jotenkin haittaa/ihmetyttää kylässä/hoidossa toisinaan käyvät sukulaislapset (alakouluikäiset), jotka valittavat että on tylsää. Jatkuvasti. Monta kertaa vierailun aikana. Jotenkin ajattelen että lasten pitäisi itse keksiä tekemistä. ”Tylsää” kommentin sijaan voisi esimerkiksi kysyä ”mitä teillä voisi tehdä? Onko teillä palloa? Pelataanko futista? Onko teillä akkareita? Onko tässä lähellä jotakin puistoa? Saanko piirtää?” jne. Juuri tällä jälkimmäisellä tavalla tekevät yhden tuttavaperheen lapset ja se on niin huippua. Ei tarvitse pyörittää ohjelmatoimistoa vaan lapset loppupeleissä päättävät mitä tehdään. Toivottavasti omani osaisivat joskus tehdä yhtä hienosti!

    • krista
      19.7.2016 at 22:07

      Joo mä luulen, että tosi usein se ”mulla on tylsää” on vaan vähän sellainen tapa, joka jää päälle ja josta voi olla vaikeakin päästä irti… Meillä vähän sellainen samantyyppinen on narinaäänellä puhuminen (mistä aiheesta vaan, mutta erityisesti jonkin asian pyytämistilanteessa 4-vuotiaalla) ja pitää aina muistuttaa, että puhutaanpa tavallisella äänellä. Että lisää sitä maitoa saa pyytämällä nätillä äänellä eikä kitisemällä (4-vuotias) tai huutamalla (2-vuotias) :D :D :D Eli vaiheita, vaiheita :D

  • Rirri
    19.7.2016 at 16:49

    Ehdottomasti kaksosuuden parhaita puolia! Aina oli leikkiseuraa eikä esimerkiksi päiväkotiin, kouluun tai mihinkään uuteen paikkaan tarvinnut koskaan mennä yksin. :) varsinkin pienenä tukeuduin siskooni hyvin paljon juurikin uusissa paikoissa tai muuten jännissä tilanteissa. Vaikka aina ollaan oltu kuin yö ja päivä eikä esimerkiksi suostuttu laittamaan samanlaisia vaatteita päälle, niin silti kyllä etenki lapsuudessa parasta seuraa oli oma sisko. :) vasta vähän myöhemmällä iällä on oikeasti ymmärtänyt kuinka iso ja hieno juttu se on. <3 salaa toivon että omiakin lapsia tulisi kerralla kaksi ;)

    • krista
      19.7.2016 at 22:38

      Hei eikö kaksosuus (tai sen todennäköisyys) ole jotenkin periytyvää; että ehkä saatkin? :) Mua jotenkin on aina kiehtonut kaksosuus – voiko läheisempää ihmissuhdetta olla kenelläkään muulla kuin kaksosilla, yhdessä kohdusta asti <3

  • Sanja
    19.7.2016 at 20:36

    Tää on kyllä varmaan myös luonnekysymys. Meidän 4,5-vuotias esikoinen on sellainen, että vaatii jatkuvasti huomiota ja juttuseuraa. Ei hänelle vielä riitä 2,5-vuotias pikkusisarus, ei alkuunkaan. Ja kun pienempi sitten taas viihtyy myös itsekseen hyvin, niin kyllä tuo isompi aika pitkälti edelleen roikkuu vanhempien lahkeessa kärttämässä leikkiseuraa.

    • krista
      19.7.2016 at 22:41

      Totta, varmasti on myös temperamenttikysymys; niin tosiaan isomman kuin pienemmänkin luonteista riippuvainen. Aloinkin just miettiä, että oiskohan samanlaista, jos meillä tyttöjen luonteet olisivat toisinpäin. Koska meillähän Silvan joustavuuden lisäksi Seela puolestaan on sellainen tomera leikkijä, että se tosi pienestä jo on halunnut olla TÄYSILLÄ isompien leikeissä mukana. Eli Seela ehkä (?) leikkiikin enemmän juonellisia leikkejä kuin moni tuossa iässä; ehkä siksikin just näillä menee niin hyvin leikit yksiin. Ja Silva puolestaan luonteeltaan sellainen, että tykkää opastaa ja neuvoa – Seelan mielestä usein liikaakin :D

  • Piipo
    19.7.2016 at 20:42

    Mä olen kanssa miettinyt tuota tylsistymisjuttua kun meillä ei ole 4-vuotias myöskään valittanut! Onhan hänellä 1v5kk sisko kaverina mutta hän kyllä leikkii nykyisin itsekseenkin oikein mielellään (ja välillä oikein laittaa oven kiinni kun haluaa tehdä omia juttujaan ilman siskoa joka muuten on koko ajan kintereillä!). Luulen kyllä että meillä tylsistymisen välttäminen johtuu siitä että olemme oikeasti lasten kanssa koko ajan ulkona (talvi tai kesä), pyöräilemme, näemme kavereita, potkimme palloa ja milloin mitäkin! Samaa mieltä kanssasi siitä että vanhemmillakin on kivaa kun lapsilla on kivaa!! Meidän ehdottomat suosikit on koko perheen pyöräretket eri paikkoihin Helsingissä (jolloin kummatkin on istuimissa), tai juoksulenkki (4-v ajaa vieressä pyörällä ja tähän lenkkiin kuuluu aina jokin kauempana olevan puiston leikkihetki). Pieniä juttuja joissa saa itsekin elämyksiä mutta tehdään ne lasten ehdoilla!

    • krista
      19.7.2016 at 23:04

      Joo varmasti meilläkin osansa on sillä, että me jsut tehdään paljon asioita. Ei mitään isoja, mutta sit tosiaan vaikka pihalle katetusta lounaasta tehdään ”retki”, ja lasten mielestä se on kivaa ja elämyksellistä :) Kavereita nähdään myös paljon, lähes päivittäin – kivaa!

  • sanna
    19.7.2016 at 20:59

    Silva ja Seela, ihanat siskokset! Kiva kun on toisista seuraa.
    Sain eilen 4 kuukauden luku-urakan ajantasalle..löysin sinun mahtavan blogisi maaliskuussa ja olen lukenut kaikki kirjoitukset vuodesta 2012 asti :) aivan ihana blogi, tykkään!! Itselläni on pieni tyttö ( 1v 1kk) ja monesti tulee teidän Seela Seeluskainen mieleen..tältäkin on löytynyt syntymästä asti roimasti temperamenttia ja omaa tahtoa, sairaalassakin kutsuttiin vaativaksi vauvaksi:D
    Hyvää kesän jatkoa kaikille sinne puutaloon!

    • krista
      20.7.2016 at 13:46

      Vau, minkä luku-urakan olet tehnyt – tällaisia aina on jotenkin tosi mahtava lukea :) Voisin itsekin lukea joskus alusta asti, että mitäs sitä onkaan tullut viimeiset neljä vuotta tehtyä ja ajateltua :D

      Terkut teidän temperamenttiselle tytölle; omalla kokemuksella heistä kasvaa voimakastahtoisia ihmisiä, jotka tietävät, mitä haluavat ja tekevät sen – ja se on tässä maailmassa oikein hyvä piirre ihmisessä <3

  • nimetön
    19.7.2016 at 22:08

    Meillä on sama ilmiö juuri 2v ja 4v sisarusten kanssa. Ihan viimeisen muutaman kuukauden aikana olen vihdoin huokaissut helpotuksesta, rankkaa oli mutta voi että nyt tuntuu että se kannatti! Hauskinta on kun isoveli ohjaa pikkusiskon leikkiä kärsivällisesti useaan kertaan ja odottaen että toinen saa rauhassa sisäistettyä mitä pyydettiin tekemään. Niin suloista! Meidän kuumakalle joka vielä puoli vuotta sitten töni ja paukutteli mustasukkaisuuksissaan on ottanut yhtäkkiä jonkinlaisen ison harppauksen kehityksessä :)

    • krista
      20.7.2016 at 22:04

      Meillä kans on Silvan kärsivällisyys kasvanut tosi upeasti; eikä edes tule niitä ”kumpi ottaa lelun” -konfikteja kuin ihan harvakseltaan, vielä muutama kuukausi sitten se oli jatkuvaa. Tai JUURI NYT ei tule, kop kop puuta, ehkä nääkin on vaiheita, jotka vaihtelee :D

  • poppisliini / titta
    19.7.2016 at 22:17

    Ah, tulipa hyvä mieli tästä! Meillä pojilla ikäeroa 1v9kk ja pojat nyt melkein 3 ja 1v2kk. Ja kyllä, rankkaa on ollut. Ihanaa, ihanaa, mutta myös rankkaa. Nyt alkaa tuntua siltä, että alkaa helpottamaan, joten ihanaa olisi jos vuoden päästä olisikin tuollainen tilanne myös meillä! Mukavaa kesänjatkoa! <3

    • krista
      20.7.2016 at 22:09

      Mä uskon, että se helpottaa ihan-ihan koko ajan! Toki voi tulla pieniä takapakkeja, mutta varmasti suunta on siihen, jolloin se rankkuus vähenee ja ne hyvät puolet pääsevät esiin. Tuossa ”teidän” vaiheessa meillä alkoi olla pieniä iloja yhdessäleikkimisissä, ja nyt vuotta myöhemmin se on tosiaan jokapäiväinen ilo. Eli jaksaa jaksaa vaan, hyvät ajat ovat edessä! <3

  • Anu
    19.7.2016 at 23:32

    Meillä on vain yksi lapsi, mutta eilen silti tajusin kun aihetta sivuttiin veljeni ihaillessa miten mahtavia leikkejä meidän lapsi kehittää yksinään, ettei lapsi ole koskaan valittanut ettei hänellä ole mitään tekemistä. Toki pitkillä lomilla kohta kuusivuotias kaipaa välillä ystäviään, mutta vähän samalla tavalla se kaipaa taas talvisin mummia ja enoaan eli ystäviä ei kaivata ohjelmatoimistoksi vaan ikävä kohdistuu persoonaan. Oman lapseni kohdalla sanoisin myös mielikuvituksen pelastavan paljon sekä myös sen, että lapsi on ollut todella pienestä sellainen että se viihtyy pitkät pätkät jonkun oman juttunsa parissa.

    • krista
      20.7.2016 at 22:25

      Joo lasten mielikuvitus on kyllä ihailtavaa! Ja paljon on toki kiinni persoonallisuudesta; esimerkiksi Joel on lapsena piirrellyt tuntikausia yksinään, kun taas mä oon ollut supersosiaalinen ja menevä. Meillä molemmat työt ovat seurallisia ja sosiaalisia kyllä, mutta toisaalta toistensa seura riittää hyvin. Ja itse asiassa kyllä me nähdään kaverinaperokavereitakin varmaan joka päivä tai ainakin joka toinen :)

    • juno
      21.7.2016 at 12:42

      Joo mä tunnistan tästä oman lapseni, vajaa 4v. Välillä se hyppi kesälomalla (6vk) seinille, kun kotona olevalla vanhemmalla oli voimat tosi vähissä, mutta sitten aina keksi taas olla hyttynen tai meduusa tai kaivinkone. Kaksi kertaa kysyin kaipaako se leikkikaveria, ei kuulemma. Nyt kun päiväkoti taas alkoi, leikki kyllä heti mielellään kavereiden kanssa, mutta kyllä se on sellaista yksin viihtyvää sorttia.

      Ruutuaikaa meillä ei ole rajoitettu, mikä on johtanut siihen, että lapsen mielestä iPad on sitä tylsääää ja se katsoo sitä lähinnä silloin kun on tosi väsynyt pitkän päivän päälle eikä jaksa leikkiä.

  • Tilia
    19.7.2016 at 23:37

    Meidän lapsilla on 4 vuotta ikäeroa eikä ole koskaan kuultu tuota lausetta myöskään. Eikä eletä mitenkään erityisen lapsilähtöisesti, aika harvoin keksitään mitään tekemistä erityisesti lasten ehdoilla. Ja jos keksitäänkin, niin näillä on niin hommat kesken, että eivät malttaisi lopettaa niitä omia leikkejään… Päiväkotiin ei ole kumpikaan kaivannut koskaan. Esikoisen ollessa koulussa on kaverit käyneet vähän tärkeämmiksi, mutta tarhavuosina eivät ole juuri ulkopuolisia leikkikavereitakaan tarvinneet. Luonnekysymyksiä, sanoisin. Kyllähän osa aikuisistakin keksii tekemistä itsekseen, osa tarvitsee aina kaveria mukaan.

    • krista
      20.7.2016 at 22:26

      Joo totta, varmasti luonnekysymyksiä! Meilläkin muuten ongelma useimmiten ei ole se ”ei mitään tekemistä” vaan se, että tekemistä olisi niin paljon, että sen lopettaminen on aina pienimuotoinen kriisi :) Kaikki syömiset, veskissäkäynnit ja nukkumiset – ei niitä malttaisi, kun on niin paljon leikkimistä :)

  • cpop
    20.7.2016 at 00:09

    Hitto kun on vähän myöhästä hommata sitä sisarusta lyhyellä aikavälillä kun ipana on jo melkeen 4,5v… damn :D :D

    Meillä on monikin asia useinkin tylsää ja typerää.. Varsinkin kun äiti ei vaan jaksa leikkiä ja pelata 100% hereilläolosta. Hyvä jos välillä jaksaa edes 5% siitä käyttää johonkin lapsen kanssa touhuamiseen täysillä tai ees puoliksi mukana, muuten menee aika paljolti sellasella ”hei tee sä tätä jotain tässä ni mä teen jotain muuta tässä vieressä/ympärillä okei..” Ei vaan jaksa enää -_-

    • krista
      20.7.2016 at 22:30

      Mulla on muuten leikkimisen määr laskenut kans ihan hurjan paljon – toisaalta on just tuo, että en JAKSA enää, oon niin monta vuotta jo ollut kotona. Ja sit toisaalta kun tytöt kerran leikkivät kahdestaankin, niin koen jotenkin… …no, sama syy, en jaksa :D Hengailen siinä mukana, mutta lapset saa leikkiä ja aikuiset siinä vähän mukana myötäelää, jos on välttämättä tarvetta :)

      Ja hei tuohon sun eka mainitsemaan: on pidemmillä ikäeroillakin ne puolensa – jos itse oltaisiin ”järjellä päätetty”, niin ikäero ois 4-5 vuotta. Ja puolensa on myös sillä, jos lapsi pysyy ainoana. Eli nämähän on näitä, että ”yhtä parasta” ei ole. Sitä vaan yrittää löytää hyvät puolet siitä omien lasten ikäerosta, kun ei oikein enää tosiaan muutakaan voi :D

  • a
    20.7.2016 at 07:35

    Meillä yllättävää kyllä ei ole kuulunut tuota lausetta tänä kesänä (yksi 4v. lapsi). Ehkä johtuu siitä, että on lomalla ehditty tehdä aika paljon juttuja (isoja ja pieniä). Nyt kun lomaa on takana 3,5 viikkoa, alkaa päiväkotikavereiden ikävä hiipiä puheisiin, mutta 1,5 viikon päästähän sitä pääsee jo leikkimään. Kaveriseuraa lapsi kyllä janoaa, mutta onneksi on serkut ja kavereiden lapset joita on nähty…oma leikkipuisto kun on heinäkuun kiinni (niisk) niin ei tule lähiseudun kavereita bongattua ex tempore (ne joiden kanssa ollaan niin läheisiä että leikkipuistotreffejä voisi sopia ovat matkoilla / mökeillä valitettavasti). Mutt 4v. on kyllä sellaisessa iässä että jos vain toinen lapsi puistosta löytyy, niin uuteen kaveriin koitetaan tutustua ja yhteisleikkiä viritellä. Lepopäivätkin tuntuvat tulevan aina välillä tarpeeseen, silloin lapsi piirtelee ja askartelee ja keksii kotona omia leikkejä.

    Viime kesä taas oli ihan toista maata, silloin tuota lausetta kuuli ihan koko ajan….riippumatta siitä miten paljon tekemistä oli keksitty :)

  • maria
    20.7.2016 at 09:27

    Mun veli on 2,5 vuotta nuorempi ja mun vahvimpia fiiliksiä lapsuudesta on nimenomaan miten ollaan tehty juttuja yhdessä. Ei niinkään et sitä ois sillon ajatellut tai varsinaisesti suunnitellut, että yhdessä leikitään ja me riideltiinki paljon, mutta ihan vaan itsestäänselvyytenä. Tottakai siinä oli aina toinenkin. Se jatku ihan aikuisuuteen asti, että esim teineinä peiteltiin toisen tekemisiä vanhemmilta jne. Mä oon monta kertaa miettinyt miten harmi se on, että itse en halua ku yhden lapsen jos sitäkään. Se sisaruussuhde voi kuitenki olla niin hieno.

  • Karin
    27.7.2016 at 00:30

    Mä vielä odotan sitä rankkaa vaihetta. Nuorempi 4 kk ja vanhempi 1,5 v. Varmaan sitten, kun nuorempi alkaa sotkea esikoisen leikkejä. Pientä mustasukkaisuutta on esikoisessa näkynyt, mutta yritän huomioida erityisesti. Usein vaan pienen tarve ajaa esikoisen tarpeen edelle. Meillä ei vielä edes ymmärretä niin hyvin, että asiaa voisi mitenkään selittää.