Tutti roskiin!

Homma lähti liikkeelle suht spontaanisti. Tutista luopumisesta oltiin toki puhuttu paljonkin – että se pitäisi varmasti hoitaa alta pois ennen uuden lapsen syntymää. Keinojakin oltiin mielessä listattu: että meneekö tutti eläivauvoille vai roskiin vai ”rikki” keittiösakset kohdattuaan…? Mitään ei kuitenkaan oltu varsinaisesti päätetty.

Torstai-iltana sitten kylppäri-iltahommissa vilkaisin tuttiaa imevää ja tiikeriä halaavaa väsynyttä tirppaa.
”Silvalla on nyt tutti suussa, mutta tässä jonain päivänä tutti menee pois”.
”Jonain päivänä”, tirppa ihmetteli sanamuotoa.

Joel vilkaisi minua ja jatkoi.
”Huomenna. Tutti menee pois huomenna.”
”Huomenna tutti menee roskiin”, minä vakuutin.

Tirppa siristi silmiään ja katsoi meitä hetken aikaa hiljaa. Pieni pää selvästi prosessoi kuulemaansa.
”Vauvat syö tuttia. Silva on iso tyttö, Silva ei enää tarvitse tuttia”, Joel perusteli.
Silva otti tutin pois suusta ja ojensi sen minulle:
”Sivva antaa äidille.”
”Voi kultapieni, saat nyt vielä pitää tutin, mutta huomenna se menee roskiin”, sanoin.
Vaikka homman olisi tietysti voinut hoitaa siinä saman tien, ajattelin että ehkä ajatukseen tottumiseen täytyy silti antaa vähän aikaa.

”Tiikeri roskiin!”, tirppa totesi.
”Kulta, tiikerin saat pitää ihan aina. Se on Silvan oma rakas.”

Loput iltatoimet sujuivat sitten niin, että tirppa iloisesti heilutteli tuttiaan ja hihkui:
”Tutti roskiin! Tutti roskiin!”
”Huomenna Silva reipas tyttö laittaa tutin roskin”, totesin.
”Hauskaa!”, Silva vastasi.

Tätä voisi ehkä sanoa lupaavaksi aluksi.

Viimeinen tuttikuva.

 

Seuraavana aamuna heti sängyssä kysyin vielä unenpöpperöiseltä tirppanalta, että muistatko mitä tutille tänään tapahtuu.
”Tutti roskiin”, Silva totesi, kaivautui syvälle kainalooni ja kuiskasi:
”Äiti lohduttaa.”

Oh!

Perjantaipäivän mittaan tutin kohtalosta sitten vielä juteltiin useaan kertaan ja sovittiin, että päikkäreiden jälkeen illalla se tapahtuu. Tirppa keksi alkaa leikkiä tutin roskiin viemistä laittamalla sen Ämmin kylmäkassiin.

Ja kun aika sitten tuli, tirppana iloisesti kiikutti tutin roskiin, sulki keittiönkaapin oven ja vilkutimme yhdessä ”hei hei”:t tutille hyvästiksi. Sitten annettiin kunnon aplodit reippaasti toimineelle naperolle.

Vautsivau! Olimme jo valmiita antamaan itsellemme aplodit täydellisistä tuttivieroitustyylipisteistä. Voiko tämä todellakin mennä näin hyvin?

*******

No ei.

Jo iltatoimissa se alkoi:
”Missä se tutti olikaan?”, tirppa ensin tiedusteli.
”Silva laittoi sen roskiin, sitä ei enää ole – Silva reipas”, vastasimme.

Välitön ja lohduton itku.
”Missä tutti olikaan? Missä tutti olikaan?”

Eikä itku loppunut millään – mikään lohtu ei tuntunut kelpaavan. Itku yltyi ja yltyi ja nousi hyvin nopeasti hysterian tasolle. Halasimme, silittelimme, lohdutimme. Tirppa kiljui ja sätki ja veti selkää kaarelle itkiessään. Ikinä ikinä ikinä emme ole nähneet naperoa noin järkyttyneenä. Voimakas reaktio jopa vähän säikäytti (aikaisemmin kun meillä ei ole juuri tällaisiin itkukohtauksiin jouduttu – kaatumismustelmaitkujenkin kesto täällä tavallisesti lasketaan sekunneissa), vaikka päällisin puolin yritimmekin näyttää vakailta ja turvallisilta vanhemmuusviilipytyiltä.

Raivoitkua kesti noin tunnin ennen kuin tirppa nukahti lopen uupuneena omaan itkuunsa. 

Sydäntä särki. Olisikohan tämän voinut kuitenkin hoitaa vähän pehmeämmin? Jotenkin asteittain? Olisi varmasti pitänyt opiskella asiaa enemmän etukäteen.

Ja kuten odottaa saattaa, sama toistui myös yöllä. Tavallisesti tirppanalla on aamuyöstä sellainen levottoman unen hetki, joka menee ohi tutilla ja kainalolla. Mutta nyt:
”Missä se tutti olikaan?!?”
Tunti lohdutonta itkua ja toinen tunti vuorotellen äidin ja isin kainalossa kyhjöttäen. Siinä viiden aikaan aamuyöllä, meidän kulta kainalossa hiljaisena, surusilmäisenä ja unettomana.

Voih meidän pieni rakas!

*******

Seuraava aamu käynnistyi kuitenkin ihan normaalisti. Lauantain päikkäreille menossa ei ollut mitään ongelmaa.

Ja viime yö… Tuttia ei kyselty. Tirppa nukahti ihan normaalisti ja nukkui rauhallisesti yönsä. Ei tuttia.

Olisikohan tämä nyt tässä, vai onko takaiskuja vielä odotettavissa…?

Omatunto kyllä painaa tuosta itkuyöstä, mutta tehty mikä tehty. Jos olisimme tehneet niin kuin meistä ”omimmalta” tuntuu, olisimme tässäkin asiassa halunneet odottaa jonkinlaista herkkyyskautta: sellaista hetkeä, jolloin olisi huomannut, että tirppa ei pidä tuttia niin tärkeänä… Sitä ei kuitenkaan kuulunut ja uuden vauvan syntymä alkoi jo pukata päälle – vaikeampaa se varmasti olisi ollut siinä tapauksessa, jos vieressä olisi ollut vastasyntynyt tuttia tyytyväisenä mussuttamassa.

Jos nyt sitten tämän jälkeen ikinä Seelalle tuttia annammekaan. Alkuunhan Silvakin oli monta kuukautta tutiton (niin kuin minä ja Joelkin olemme olleet), mutta Ämmi se silloin vauvan tuttitavoille opetti. Ja on siitä ollut paljon hyötyä ja lohtuakin tietysti.

Vain yksi yö. Huh huh. Ehkä me kaikki toivumme tästä. Tutti on roskissa ja tirppa tutiton.

 
Like
1

You Might Also Like

  • Annis (Ei varmistettu)
    2.2.2014 at 21:04

    Meillä lopetti vuodenvaihteessa 1 v 4 kk tyttö tutin syömisen itsekseen. Ei vaan kysellyt sitä enää unille, joten piilotettiin ne muutkin näkyvistä ja ei vaan tarjottu enää missään tilanteessa. Meni silleensä ja luopui itsekseen koko jutusta ilman sen suurempaa draamaa. Viikko sitten luettiin Yhteishyvää yhdessä ja siellä oli kuva vauvasta tutti suussa. ”Tuutti?” hoki tyttö ihmeissään miltei vartin, mutta antoi onneksi asian olla. Tänään uskaltauduin heittämään tutit roskiin :D

    • Kristaliina
      2.2.2014 at 22:13

      Voi, tällainen ois ollut niii-iiin ihannetilanne! Jotain tällaista mekin toivottiin ja odotettiin, mutta kun ei sitä näyttänyt tulevan, niin piti sitten vähän niin kuin pakolla toimia. Voi kunpa meilläkään ei ois ollut tuollaista ”takarajaa”, niin olisi voinut tehdä tuolleen lapsilähtöisesti koko jutun! Hieno homma!

      • Annis (Ei varmistettu)
        2.2.2014 at 22:44

        Me kyllä ihan suunniteltiin, että ennen 2 vee päivää tähän käydään kyllä aikuisten toimesta, jos ei etene. Onneksi ei tarvinnut. Tosin nöissä oraalihommissa tyttö on ollut aika itsenäinen muutenkin :D Meinasin imettää vuoden ikään asti ainakin. 9 kk vanhana alkoi purra lujaa ja systemaattisesti. 7 vk yrityksen, imetystuen ja -klinikan sekä muun avun jälkeen totesin, että se oli tässä nyt. Yösyötöt lopetti samaan syssyyn ilman ongelmia itse kokonaan, öisin ei enää syöty mitään. Jokohan paksukalloäiti oppisi, että tämä lapsi vaan toimii näin äkkinäisesti, eikä hakkaisi päätään seinään väkisin? ;) ”Mutta kun olisi tosi hyvä imettää vielä, suositukset kaikki sanoo niin!!”

        Ja tosi hyvä, etyä teilläkin meni noin sutjakasti, vaikka se yksi yö murehtimiseen menikin. Uskon, että tuntui pahalta, mutta en usko että Silva siitä rikki meni, kun oli turvallinen syli lähellä heti kun tutti-ikävä iski.

  • Dihdi (Ei varmistettu)
    3.2.2014 at 08:22

    Meidän vanhemmat vieroittivat minut ja siskoni (sisko 1,5 vuotta vanhempi) tuteista ja tuttipulloista lomamatkalla: lähdettiin kiertämään Lappia, ja ensimmäisenä iltana vanhemmat huomasivat tuttien ”unohtuneen” kotiin. Reissun jälkeen ei ollut millekään enää tarvetta. Itselläni kun ei ole asiasta muistikuvia, en tiedä, kuinka sujuvasti nukuttaminen ja nukahtaminen kävi :) Toivottavasti teillä sujuu tutittomuus!

  • Vyyhti (Ei varmistettu)
    3.2.2014 at 10:03

    Kiitos kun kirjoitit teidän kokemuksesta! Tämä on ollut viime aikoina kovasti mielessä meillä.

    Raskausaikana ajattelin, että tuttia ei anneta ellei ole ihan pakko. No, tämä ja iso osa muistakin periaatteista karisivat jo sairaalalla ja mm. tutti annettiin hoitajien toimesta tutkimuksia helpottamaan. Ensimmäiset viikot (tai oikeastaan kuukaudet) kotona olivat sen verran rankkoja, että apuun otettiin kaikki mitä suinkin löydettiin eikä tutista saatu luovuttua. Lapsella oli voimakas imemisen tarve, mutta paha refluksi, joten syöminen loppui aina hereillä ollessa kipuitkuun eikä rinnasta ollut lohdukkeeksi ennen kuin vasta joskus 4–5-kuisena. Ehkäpä joskus puolen vuoden tienoilla tuttia alettiin rajoittamaan uni- ja reissuaikoihin. Ei edes varsinaisesti mitenkään päättäväisesti, mutta lapsi tuntui pärjäävän hereillä ollessaan ihan hyvin muutenkin, joten pidettiin tutit pois saatavilta.

    Lapsi on nyt 16 kk ja syö tuttia vain unilla ja ihan pahimmassa hädässä reissun päällä. Haluaisimme kuitenkin jo tutista eroon, koska yöt ovat yhä edelleen usein levottomia ja vanhempia kaivataan tuttia etsimään tai onkimaan sitä pois selän alta. Olemme nyt viikon–pari jutelleet, että tutti on pienten vauvojen juttu ja lapsi alkaa jo olla iso ja siksi kohta laitetaan tutti roskiin. Kuvista katsellaan vauvoja tuttien kanssa ja isompia lapsia ilman tuttia. Olemme myös kysyneet useamman kerran, kävisikö lapsi laittamassa tutin roskiin. Vielä ei ole suostunut eikä meillä vanhemmilla ole toistaiseksi ollut sydäntä ottaa tuttia väkisin pois. Se on kuitenkin päätetty, että uusia tutteja ei meille enää tule. En tiedä pitäisikö sitä mennä leikkaamaan tutit vai laittaa niihin sitruunamehua vai viedä vauvoille vai mitä. Sitruunamehu tuntuisi muuten hyvältä vaihtoehdolta, mutta napero tykkää happamista ruuista ja on sitruunaakin maistellut ihan mielellään. Ehkäpä se ei olekaan tälle tarpeeksi tujua ja syö ihan tyytyväisenä sitruunatuttiakin ja koko homma menee pieleen. Leikkaamisessa taas huolestuttaa se, saako lapsi sitten suuhunsa tutinpalasia. Voi kun suostuisi jossain vaiheessa luopumaan itse! Sydäntä särkee jo valmiiksi se hirveä itku, mikä varmaan on odotettavissa.

  • jjjjj (Ei varmistettu)
    3.2.2014 at 23:42

    Meidän tyttö oli puolitoistavuotiaana flunssassa, eikä pystynyt nukkuessa hengittämään kuin suun kautta. Tutti ei tietenkään pysynyt suussa tuolloin, niin kerran vain nappasin tutin pois eikä sitä sen jälkeen neiti enää kaivannut. :)

  • 1 2