Näin kolmannen lapsen kohdalla ylöskirjattakoon seuraavaa: olen tajunnut, että rakastan nukkumista. Ja etenkin sitä hetkeä, kun painan pään tyynyyn ja käännän kylkeä. Päivän paras hetki! Ja mitä aiemmin se tulee, sen parempi!
Minulla on ihan tietty ajatuskela siihen hetkeen. Sellainen sisäinen oma mantra, jota mielessäni hekumoin sen hetken tullen. Se kuuluu näin:
”Seuraavaan kymmeneen tuntiin mun ei tarvitse mitään muuta kuin maata tässä. Kukaan ei tarvitse mitään, kukaan ei halua mitään, mä voin vaan olla! Ihan sama, oonko hereillä vai unessa, mutta mä vaan makaan tässä. Ihanaa!”
Kysehän on tietysti illuusiosta. Hei kolme lasta, joista pienin kolme vuotta. Arvatkaa vaan, makaanko ikinä rauhassa kymmentä tuntia!
Mutta ei sillä väliä – olen itse asiassa aika hyvä tälleen keksimään jokun illuusion ja onnellistamaan elämää sillä. Kuin nyt vaikka kymmenen tunnin yöuni. En mä ole koskaan nukkunut kymmentä tuntia putkeen. Mutta se ajatus kymmenen tunnin rauhasta jo riittää!
Todellisuudessa sen unen voi keskeyttää vaikkapa taaperon kahden tunnin yskäkohtaus kello yhdestä kolmeen, tai kaaressa lentävä vatsataudin alku. Korvaan kaivautuva pieni varvas tai napakka karatepotkusarja rintakehään. Keskeltä unta kajautettu ”ei väsytä yhtään!” tai ison ja pienen vieressänukkujan rytmikäs kuorsausduetto. Paidan alle kopeloivat kädet, tavallisesti ne pienemmät. On toki myös itseaiheutettuja syitä. Pissahätä, jano, tai ensin jano ja sitten pissahätä. Kuuma aalto tai kylmä todellisuus. Yksi lasi viiniä liikaa tai yksi liian vähän. Vihlova korva, niska tai sielu.
Eikä se pätkäunisuus tietysti ole vain lapsista riippuvaista. Ennen lapsia shokkiheräämisiä aiheutti hurja varpaita metsästävä tiikerikissa. Kolahteleva hissi. Päreiksi kämppäänsä moukaroiva yläkerran naapuri. Ja ai niin kaikki ajatukset. Voi ne kaikki ajatukset.
Nykyään en muuten juurikaan ajattele öisin, ehkä kiitos tuon mantran. Ajattelen vaan, että ”aaaaaah miten mä tässä nukun”, niin sitten nukun.
Oon ehkä keksinyt vahingossa ratkaisun huonounisuushaasteisiin!
PS. Aiemmin mentaalisia niksejä hulinaöihin täällä.
Anna X
19.9.2025 at 22:54Hei! Kuumasta aallosta tuli mieleeni, että voisitko kirjoittaa (esi)vaihdevuosista erityisesti pienten/alakoululaisten lasten äideille. Meitä, jotka saa lapsensa vasta 35-40-vuotiaina alkaa olla yhä enemmän, ja aiheesta vaihdevuodet+lapsiarki ei saa vaieta!
krista
21.9.2025 at 10:55Hyvä ja tärkeä aihe! Mä oon tätä useamman kerran pohtinut, mutta ei ole vielä tullut sellaista ahaa-elämystä näkökulmasta, joka ois luonteva ja vertaustuellinen. Mulla itsellä ei ole silleen elämää vaikeuttavia oireita (vielä?), joten sellainen ”no ei mulla mitään ole” tai ”no jotain on, mutta ei se haittaa” ei välttämättä tuntuisi mukavalta lukea sellaisten näkökulmasta, joilla on tosi kurjia ja elämää vaikeuttavia oireita. Ehkä oon sit jäänyt odottelemaan itselleni pahempia oireita, haha, ennen kuin koen olevani ”valtuutettu” aiheesta kirjoittamaan, en tiedä :D Mutta ehkäpä johonkin kohtaan tulee sellainen sykäys ja ahaa-elämys, että NYT on oikea aika ja oikea näkökulma kirjoittaa! Mutta siis supertärkeä aihe ja oon itsekin selvästi kohderyhmää, koska kaikki algoritmit tuo mulle koko ajan vaihdevuosiin liittyvien lääkärinpalveluiden mainoksia :D
Lilah
22.9.2025 at 15:19Stressaamattomuus nukkumattomuudesta on kyllä täälläkin lisääntynyt iän myötä. Varmaan sitä on niin rutinoitunut, että tietää arjesta selviävänsä vaikka välillä jäisi nukkumattakin. Eritoten nuorena opiskelijana olin ihan varma etten selviä seuraavasta (tentti)päivästä, jos en saa nukuttua ja sekös karkotti unta entistä kauemmas. Nyt autopilotti vaan kytkeytyy päälle koomassakin ja arki rullaa. Ehkä älyllisesti vaatimustaso on laskenut vaikka multitaskausta on enemmän.
Karina
26.9.2025 at 14:28Mä oon todennut että mä oon ilmeisesti vähäuninen. Tai sitten mä nukun niin hyvin että tuntimäärältä vähemmänkin riittää? Mä en esimerkiksi koskaan ole heränny öisin (paitsi raskaana ja kun lapset oli pieniä tietty) mihinkään ja ihmettelen aina kun joku mainitsee ihan normaalina asiana että herää yöllä pissalle (heh, just luin iltasanomista että se voi olla merkki uniapneasta). Mutta siis nukun kuutisen tuntia. Viikonloppusin sitten sitä kahdeksaa mutta ne aamun nukkumiset on aika koiranunta. Nukkuminen kyllä ON ihanaa ja mulla ihan sama tunne kun pää osuu tyynyyn – ahhhhhh. Sitä on kyllä yleensä edeltänyt se, että olen kertaalleen nukahtanut sohvalle, ja se siirtymä sohvalta sänkyyn on karsea! Varsinkin jos ei ole pessyt hampaita. Usein mietin ennen kun alan sarjoa katsoa, että pitäis pesasta hampaat että voi siirtyä vaan suoraan sänkyyn…. mutta en sitä tee. Miksi??