No hei ihan alkuun: reilaaminen lasten kanssa oli ihanaa, mahtavaa, ihan parasta!
Lasten kanssa reilaamisesta on siis tullut paljon kysymyksiä, täten vihdoinkin käyn toivepostausaiheen kimppuun. Tällaisia minulta on kysytty – ja näin vastaan!
Kymmenen kysymystä ja vastausta lasten kanssa reilaamisesta:
1. Miksi me haluttiin lähteä reilaamaan lasten kanssa?
No, tätä ei kysytty. Mutta annettakoon lähtökohdaksi!
Ja sanotaan vaikka näin: me haluttiin lähteä reilaamaan. Meillä on ollut lapsia talossa jo reilut 13 vuotta ja alaikäisiä on vielä tästä eteenpäinkin 15 vuoden ajan. Joten jos me tässä tän 28 vuoden aikaikkunassa lähdetään reilaamaan, niin aika todennäköisesti se tapahtuu just lasten kanssa, ha!
Lisäksi mulla on ollut sellainen hassu ajatus, ei välttämättä mitenkään järkevä edes. Mutta mulle on tullut sellainen tunne, että haluan matkustaa noiden meidän koululaisten kanssa nyt vielä, kun he vielä ilolla meidän kanssa matkaan lähtevät. Ja haluan myös antaa heille ikään kuin kokemuksen tällaisesta: reilaamisesta, toivottavasti joskus tulevaisuudessa vielä Aasian-reppureissustakin jne. Että sitten, kun he joskus itse reissaavat itsenäisesti tai ystävien kanssa, moni asia on heille tuttu ja ns. tavallinen. Että on sellaista sisäänrakennettua ymmärrystä, että miten kannattaa toimia ja miten ei kannata toimia. Että eivät ihan päättömästi huitele, ha, vaan tietävät, millainen on jollain tavalla järkevää reissussa olemista.
Joo saattaa olla ihan hölmö ajatus, mutta ajatus nyt kuitenkin.
Sitten myös totta kai se, että yhdessä reilaaminen oli kivaa! Yhteiset kivat kokemukset, elämykset ja hetket. Ihan mieletön etuoikeus ja onni, että pääsee tällaista yhdessä oman perheen kanssa kokemaan!
2. Minkä ikäisen kanssa reilaaminen kannattaa?
No siis taloudelliselta puolella on tietysti se, että 0-11 -vuotiaat reilaavat ilmaiseksi maksavan aikuisen kanssa! Se oli meille iso sykäys lähteä matkaan just nyt: 13-vuotias esikoinen meillä oli jo tuon iän ylittänyt, mutta 11- ja 3-vuotiaat pääsivät vielä ilmaiseksi.
Muuten ikäsuositusten puolesta linjaisin, että jokainen perhe arvioi totta kai itse, ovatko just omat lapset sopivassa reilaamisiässä vai ei. Sehän on niin lapsikohtaista.
Meidän osalta tämä 13-, 11- ja 3-vuotiaiden lasten kanssa reilaaminen oli ihan nappiin. Isot osasivat jo toimia paljon itsenäisesti ja tulevat muistamaan tietysti kokemukset aina. Pienin puolestaan on sellaisessa iässä, että kaikki kiinnostaa ja innostaa, niin myös hänen kanssaan oli mahtava nähdä ja kokea.
3. Mitä kannattaa huomioida pakkaamisessa, kun reilataan lasten kanssa?
Mun ydinneuvo: pakkaa kevyesti!
Ja kun olet ajatellut keveän pakkaamisen, kevennä vielä! Me lähetettiin Espanjasta lämpimät vaatteet postitse kotiin (koska silloin päätettiin, että ei lähdetä vuoristoon) ja silti käytettiin vain muutamia keveimpiä vaatteita, koska oli niin kuuma. Säätä ei toki etukäteen silleen tiedä, mutta tuo ainakin osoitti, että hyvin vähälläkin pärjää!
Kevyesti pakkaaminen helpottaa ihan valtavan paljon siirtymiä, kun tavarat kulkee selässä ja kädet on vapaina vaikka taaperolle tai vaunujen nostelulle tai lippujen esiin kaivamiselle. Ja kun ei joudu kulkemaan voimiensa rajalla kamelina, niin vaikuttaahan se ihan omaan olotilaankin ja siihen, tuntuuko reissussa eteen tulevat jutut helpoilta vai vaikeilta. Kevyt reppu selässä on reipas olo!
Meillä koululaiset kantoivat itse omat tavaransa ja heidän reppunsa (ja mun reppu) eivät olleet sen painavampia kuin koulureppu keskivertopäivänä. Meillä kolmella oli pikkurinkat, Joelilla sellainen ns. tavallisen kokoinen rinkka. Taaperolla oma pikkureppunsa.
4. Rattaat vai ei?
Taas: riippuu iästä ja lapsesta ja matkustustavasta!
Meillä rattaat oli ihan must: taaperon sai siihen kiinni junien odotteluiden ajaksi tai vaikka pidemmille kävelymatkoille. Taapero myös nukkui niissä päiväunet. Rattaiden alle sai myös tavaraa, kuten taaperon repun, ruokakauppaostoksia tai matkan päältä ostetut rantalelut.
Me tiedettiinkin, että rattaita tarvitaan ja näin se sitten oli. Mutta jos lapsi ei vaikka nuku päiväunia rattaissa tms, niin tarpeellisuus kannattaa pohtia ihan sen oman tarpeen mukaan. Onhan se tietysti yksi asia aina siinä junaan tullessa säätää – toisaalta ei myöskään koettu niitä mitenkään ylipääsemättömän vaikeaksi.
5. Miten päiväunet sujuivat junassa tai vaihtelevissa päivissä?
Niin juu tosiaan niistä päiväunista puheen ollen…
Mehän pidetään tavallisesti aika huolella päiväunista kiinni, mutta reilaamisen tapauksessa matkustuspäivien aikatauluja ei alettu päikkäreiden takia fiksailemaan. Aika monesti taaperon päiväuniaika osui junaan, ja se meni sitten… vähän niin kuin sattui menemään. Useamminkin hän nukahti hikiset ja liian lyhyet täsmäpäikkärit syliin. Kerran kaikkien mahdollisten plan b, c ja d -nukuttamisyritysten jälkeen vaan annettiin hänen katsoa Kaapoa junassa niin pitkään, että hän taintui siihen. Haha, tällaista ei meillä tavallisesti tapahdu.
Olisi ollut helpompaa, jos rattaat olisi voinut avata junassa ja taaperon laittaa siihen (ja joskus taapero jopa itse pyysi rattaisiin pääsyä), mutta ei koettu sitä mahdolliseksi. Mutta joo päätettiin vaan, että no tämä on poikkeustilaa ja menköön matkapäivinä, miten sattuu menemään.
Ei-matkustuspäivinä taapero nukkui unensa joko normaalisti vaunuissa tai kainalossa sängyssä. Aika usein päivän kuumimpaan aikaan meillä oli ohjelmassa ”koko perheen päikkärit” eli kaikki menivät lepäämään: joko ihan nukkumaan tai kirjaa lukemaan kaikessa rauhassa. Ulkokuumuuden jälkeen viileisiin sisätiloihin rauhoittuminen tuntui ihanalta.
6. Miten lapset viihtyivät junissa?
Loistavasti! Isot itse asiassa ihan odottivat matkapäiviä, koska me oltiin linjattu, että junamatkalla saa kuunnella äänikirjaa tai lukea e-kirjaa niin paljon kuin sielu sietää. Ja hehän kuuntelivat ja lukivat! Fyysisiä kirjoja me ei tälle matkalle otettukaan (koska lapset hotkaisee järkälekirjan päivässä ja sitten sitä pitäisi kantaa mukana koko loppumatka), vaan meillä oli kännyköissä kaksi eri äänikirjapalvelua.
Isojen kanssa myös pelattiin ihan överivaltavat määrät Exploding Kittensiä – peliä, johon hurahdettiin ihan täysillä. Välillä haettiin vaihtelua Unoa pelaamalla.
Pienimmälle oli mukana tarrakirja, mutta aika pian meidän ”ei ruutua” -ajatus heitettiin romukoppaan ja pienin todellakin sai katsoa Kaapoa pädiltä. Oi, miten paljon sitten katsoikin. Mutta en koe, että tästä tuli mitään ongelmia (paitsi silloin, kun nettiyhteys ei junassa toiminut, haha), kun sitten junan ulkopuolella ruutua ei tuijotettu.
7. Miten lapset jaksavat jatkuvaa paikasta toiseen siirtymistä?
Tämä on varmasti ihan valtavasti myös lapsikohtaista – eikä jatkuva paikasta toiseen siirtymä sovi välttämättä aikuisellekaan, haha! Eli ihan varmaan ihmisestä riippuu, että onko se rasittavaa vai hauskaa.
Meille niin lapsille kuin aikuiseillekin just se liikkeellä oleminen ja paikasta toiseen siirtyminen oli hauskaa ja elämyksessä olennaista. Sellainen sopiva seikkailu! Ja mehän siis liikuttiin ihan huomattavan paljon nopeammalla tahdilla kuin mitä oltiin kuviteltu – siitäkin ehkä voi tulkita, että se liikkeellä oleminen ja paikasta seuraavaan seikkailu just tuntui meidän porukan mielestä kivalta!
Me myös rytmitettiin paikat suunnilleen niin, että joka toinen pysähdys oli ”näkemiskohde” ja joka toinen paikka oli ”biitsichillauspaikka”, jossa ei ollut muuta ohjelmaa kuin uimista, syömistä ja rentoutumista. Paikat oli valittu myös hyvin perhelähtöisesti eli sillä tavalla, että ne tuntuivat kivoilta kaikille. Lapset osallistuivat aktiivisesti siihen pohdintaan, että mitä tehdään ja minne mennään!
8. Oliko matkalla turvallista?
Ihan tosi turvallista oli! Meitä varoiteltiin paljon esimerkiksi Napolin juna-asemasta (jossa meillä oli useampikin junanvaihto), mutta ei me koettu missään vaiheessa, että oltaisiin mitenkään potentiaalisen ryöstön tai huijauksen tai edes sen uhan kohteena. Ehkä me ollaan sen verran rähjäisen ja eläneen näköinen poppoo, että ei olla ensimmäisenä varkaiden tai huijareiden haavissa, vaikka lapsiperhe ollaankin. Meillä on itse asiassa ollut aiemminkin (kop kop puuta) eli jo ennen lapsia matkoilla tällainen varmaan joku ”yleisen resuisuuden suojeleva aura” ympärillä eli ei olla koettu olevamme varkaita kiinnostavia henkilöitä, ei Intiassa eikä Kamputseassa tai vaikka Tansaniassa, Euroopasta nyt puhumattakaan.
Tai sitten ihan sattumaa.
Järkevästi tietysti myös ollaan ja myös lapsille on opetettu sellaista huolellisuutta. Eli ei arvotavaroita vaikka repussa tai muuten huolimattomasti levitellä tavaroita tai sekoilla ympäriinsä ihan sellaisen ”hoomoilas-ryöstämut-oonpihallajahelppokohde” -tyyliin. Eli vaikka tyyliin itsevarmasti käyttäydytään niin kuin juu juu päivittäin me täällä Napolin asemalla ollaan.
Mutta tosiaan ihan tuntui juna-asemilla ja muuallakin korkeintaan samanlaiselta kuin Helsingin Rautatieasemalla, Kurvista nyt puhumattakaan.
Genova sitten oli se ainoa epämiellyttävämpi kokemus (se oli se meidän matkan Kurvi), jossa oli tosiaan huumeongelma ja muut kerääntyneet ongelmat selkeästi näkyvillä. Siellä oltiin onneksi kuitenkin vain se yksi yö, eli matkalla yöpysähdyksen verran.
9. Miten sujuivat ruoat ja veskikäynnit junissa?
Tämä yllätti: missään meidän junassa (Espanja, Ranska, Italia) ei ollut ravintolavaunua! Pitkälle matkapäivälle tarvittiin siis eväät mukaan. Pieni kylmäkassi ostettiin heti Espanjasta (koska sellainen unohdetiin ottaa mukaan Suomesta), se oli näppärä! Etenkin Italian puolella oli luksusta, kun kaikkialta sai mukaan nopeasti tuoreita tosi hyviä pizzoja ja pinsoja.
Junien veskit puolestaan olivat just niin karseita kuin kuvitella voi. Muutamia pakkotilanteita oli käyttää niitä. Vähänkin pidemmillä vaihtoajoilla käytiin kuitenkin mieluummin asemalla vessassa; ne olivat siistimpiä vaikkakin useimmiten maksullisia.
10. Mikä lasten kanssa reilaamisessa oli parasta?
Yhteinen aika uusien elämysten keskellä! Meillä oli kolme viikkoa tosi tiivistä ja ihanaa perheaikaa, jossa todellakin ollaan yhdessä. Kotimaassa koululaisilla usein on jo omat menot ja kaverijutut, mutta tuolla tavalla tien päällä sitä todella tuli oltua siinä läsnä ja yhdessä. Monet kivat jutut ja hauskat muistot!
Näin vanhempana myös tämä klassinen: kun lapset nauttivat, niin aikuisetkin nauttivat. Parasta oli siis myös ihanat kristallinkirkkaat uimavedet ja riemut rannalla. Gelatot Italiassa joka päivä!
Reppureissaajan sieluani myös niiii-iiin lämmitti nähdä omat lapset – etenkin isot – niin jotenkin ”kokonaisina matkailijoina” reissun päällä. Välillä katselin heitä rentoina junaa odottamassa tai asunnon portailla chillailemassa ja ajattelin, että VAU: mun ne kaksi pientä tättähäärää on tässä näin isoja, ja muutaman vuoden päästä he saattavat jo kulkea täällä itsekseen.
Tää hetki Pompeissa oli mulle sellainen ”he on niin isoja ja kohta ne reissaa täällä kavereiden kanssa” -ylpeyshetki.
Eli omien lasten ihastelu reissuolosuhteissa, haha se oli parasta myös!
No Comments