Etätyö tekee elämästä kokonaisempaa

Työpäivät kotikalsareissa, pyykkien ripustusta ajatusbreikkinä, virtuaalipalaverit ilman siirtymismatkoja (ja housuja) ja lounasruokalana oma keittiönpöytä.

Heh mullehan tämä kaikki on tuttua jo vuosien-vuosien ajalta. Korona-aikana mun kohdalle tulleena muutoksena on ollut lähinnä se, että nyt kaikki muutkin tekevät samaa. Se tekee tilanteesta tavallisempaa: tapaamiset ovat automaattisesti teamsmeetskypeissä, eikä tarvitse aina erikseen perustella, että ”no jos mä tulen tällä kertaa vain virtuaalisena paikalle, kun mä ööö tota oon nyt Espanjassa”.

Ja kun tässä sanon ”kaikki muut”, tarkoitan siis saman alan ihmisiä, joiden kanssa olen työtekemisissä. Olen hyvin tietoinen siitä, että monia töitä pandemiatilanteesta riippumatta tehdään työpaikkaympäristöissä ja lähikontakteissa. Puhun tässä siis koko ajan tällaisesta tietokoneennaputtamistoimistotyöstä tms, jota voi tehdä myös etänä.

Että tällainen disclaimeri tähän heti alkuun – haha ettei tule sanomista.

Etätyö on ollut itselleni ja omalle työelämä/vapaa-aika -hyvinvointiyhtälölleni aivan käänteentekevä juttu.

Taisi olla vuosi 2010, kun olin aika työstressaantuneessa elämänvaiheessa. Pokkana sitten ehdotin esimiehelleni tällaista: mitä jos olen työpaikalla aina maanantain, keskiviikon ja perjantain, ja vastaavasti tiistain ja torstain olisin kotona etänä. Ja vaikka silloin etätyö oli vielä harvinaisempaa, esimies suostui!

Se oli mahtavaa! Se muutti koko suhtautumisen tavalliseen työviikkoon!

Sen jälkeen pystyin luottamaan siihen, että tiistaisin ja torstaisin ehdin tehdä keskittymistä vaativat työt ihan rauhassa. Omassa tapauksessani nämä olivat laajempia kirjoittamistöitä. Tällainen tietoisuus vähensi huomattavasti sellaista ”mä en koskaan ehdi keskittyä rauhassa” -stressiä.

Tiesin myös, että niinä aamuina ei tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan, JEA.

Kesken päivää pidin pienen ajatusbreikin ja kävin tunnin kävelylenkin syksyisessä auringonpaisteessa – se oli itse asiassa juuri tätä samaa aikaa vuodesta. Kahlasin vaahteranlehdissä Lapinlahden rannassa ja ajattelin, että ah, tämä on elämää.

Maanantaille, keskiviikolle ja perjantaille sovin sitten kaikki tapaamiset. Lisäksi tunnollisena ihmisenä mulle oli jotenkin hassusti henkisesti tärkeä näyttää maanantaisin ja perjantaisin (lue: viikonlopun ympärillä) itseäni työpaikalla, että ”olen mä täällä enkä sluibaile”. Perjantai- tai maanantaipoissaolot olisivat saattaneet herättää kysymysmerkkejä – ja just siksi, koska etänä työn tekeminen oli silloin harvinaisempaa.

Oli ehkä ilmassa vielä sellainen orastava epäluulo, että onko se sitten työntekoa ollenkaan vai laiskottelua vaan.

Nykyisin sellaista ei onneksi taida enää olla vaan ymmärretään, että fyysinen työpaikalla sijaitseminen ei välttämättä tee työntekijästä hyvää tai huonoa.

Tosi moni on korona-aikana ihan kaivannut sitä työpaikalle menoa – itse taas kuulun siihen (pienempään?) osioon, jolle fyysiselle työpaikalle jokapäiväispaluu on lähinnä painajaisunimatskua.

”Elämä on jotenkin kokonaisempaa näin”, totesin Joelille.

Ei pelkästään se, että työmatkoihin ei mene aikaa tai ei tarvitse laittaa päällyshousuja jalkaan. Eikä edes se, että kotona työskentely on niin paljon tehokkaampaa (mulla todellakin on!), kun ei tule jatkuvia keskeytyksiä.

Vaan tuntuu, että olen jotenkin paremmin läsnä omassa elämässäni, kun teen myös työni täältä kotoa käsin.

Minulla on tämä koti, perhe ja lähiympäristö, joihin tunnen syvää yhteenkuuluvuutta. Koen, että se on sitä mun elämää, ja se työn tekeminen ui ikään kuin sinne minun elämäni mukaan. Ei niin, että minä uin (okei matkustan julkisilla) jonnekin toimiston uumeniin ja vietän siellä yli puolet arjen hereilläoloajastani.

Teen töitä – ja se on kivaa – mutta silti saan olla siellä, mihin tunnen kuuluvani.

Joel puolestaan pohti itselleen tyypilliseen tapaan mun mielestä aika ajatuksiaherättävästi tällaista: työpaikalla tehtävä työ on itse asiassa historiassa aika tuore juttu, joka ilmestyi vasta teollistumisen myötä.

Eli että sitä ennen ihmiset asuivat maatiloilla, joissa he tekivät töitä. Kaupunkien käsityöläisilläkin oli kodeissaan verstaat. Melkein aina työyhteisö ja perhe olivat sama asia.

”Ajatteleeko joku todella, että tulevaisuudessa vaikka 200 vuoden päästä ihmiset vielä lähtevät joka päivä kodeistaan istumaan toimistolla?”

Ja siis okei. Totta kai on varmasti aina olemassa paljon töitä, joissa läsnäolo on välttämätöntä.

Että joo toistan tähän sen disclaimerin, että puhun nyt tosiaan tällaisesta tietokoneennaputtelutyöstä.

Kumpaa koulukuntaa sinä olet: kaipaatko tai kaipasitko työpaikalle (jos olet ollut etänä), vai oletko meitä outolintuja, jotka nauttivat kotikalsareissa työskentelystä?

22
Like
8

You Might Also Like

  • Oliver
    29.9.2021 at 15:15

    Kuulun ehdottomasti toimistolle kaipaaviin! Tai enää ei voi puhua kaipaamisesta, koska palasin toimistolle suosituksista huolimatta vähin äänin jo kauan sitten, ja avoimesti (& ilman huonoa omatuntoa) sen jälkeen kun olin saanut 2 rokotetta. Kävin jopa hakemassa toisen piikin aikaistettuna juuri siksi, että saan olla toimistolla ilman että kellään on siihen mitään sanomista.

    Ihmiset on tässä suhteessa tosiaan hyvin erilaisia. Mä tykkään siitä että saan siirtyä töihin ja töistä pois, ja pitää työjutut erillisinä. Kotona en saa nykyään keskityttyä ollenkaan, kun on jäänyt traumat pakotetusta etätyöstä. Nyt vaan toivoisin että tänne toimistolle tulisi joku muukin. Muutenhan tämä on melkein samanlaista etätyötä, mutta vaan toimistolta käsin.

    • krista
      30.9.2021 at 09:06

      Hihi etätyötä toimistolta käsin :) Mutta joo näin mäkin oon kuullut, että ne toimistot on olleet mukavan väljiä niillekin, jotka siellä ovat käyneet.

      Joo varmasti tosiaan ihmiset tosi erilaisia tässä! Mun mielestä kuulee ehkä enemmän tuota, että kaivataan toimistolle – tai ehkä sitten sen vaan kuulen herkemmin, kun oon aina että TÄH, MIKSI IHMEESSÄ :D Työn työn ja vapaa-ajan erillään pitämisen ymmärrän kyllä, mä itse taidan olla sen suhteen ollut jo niin pitkään menetetty tapaus, joten mulla ei ole enää edes sellaista kokemusta, että millaista se oli, kun työasiat jäivät työpaikalle… Työmatkana toimii nykyisin lasten saattelu, se on näppärää!

  • A
    29.9.2021 at 15:30

    Mä olen sekä-että mallia. Työpaikalla sosiaalisuus ja satunnaiset kohtaamiset on tärkeitä juttuja, niistä syntyy uutta (mikä on omassa ammatissa tosi tärkeää), etätöissä satunnaisia kohtaamisia ei oo. Toisaalta etätyö sopii mulle hyvin siinä mielessä että olen introvertti ja keskittymistä vaativat työt on helpoin tehdä ilman häiriöitä (tai itse asiassa, joskus täydellinen rauha on haastava, mutta joku kahvilan hälinä voi olla täydellinen, siis että on hälyä mutta sellaista johon ei tartte reagoida).

    Mulla on nyt takana etätöitä maaliskuusta 2020 (ja aloitin uudessa tehtävässä helmikuussa 2020, eli lähes koko aika etänä :D) ja tää sopii mulle (etenkin kun työskentelyolosuhteet on triljoona kertaa paremmat kuin 2020 oman työhuoneen myötä). Työt on siirtyneet virtuaalimaailmaan sulavasti ja aluksi hassulta tuntuneet Zoom-palaverit ja luennot on ihan ok). Just tällä hetkellä työnantajalta on tullut huhuilu, että nyt aletaan pikkuhiljaa palata työpaikalle ja se on musta ok, kun tosi paljon joustoa säilyy (kaikille on toive olla kuukausitasolla paikalla työpaikalla 40% ja tämän saa koostaa myös osittaisista päivistä, tässä kohtaa mua ilahduttaa jousto, koska vaikka itse oon vuosityöajan parissa ja käytännössä kukaan ei valvo missä ja milloin työni teen, niin työpaikalla on iso määrä kellokortillisia joiden joustot oli aika pienet pre-korona). Itse varmaan palaan juurikin tuon minimin 40% verran, helpottaa arkea jos työmatkoihin kuluva aika vähenee (etenkin nyt talven lähestyessä työpaikalle raahautuminen on iso koitos :D)…ja en kyllä aatellut palata ennen kuin on ”pakko” (ihan siitä pragmaattisesta syystä, että haluan nähdä räjähtääkö koronalukemat pilviin kun rajoituksen poistuu).

    Mulla on ollut mahdollisuus tehdä lähes koko työhistoriani ajan etätöitä, juurikin sitä kautta että työajat on olleet pääsääntöisesti vapaat ja työpaikalla ei ole koskaan ollut ”läsnäolopakkoa” . Niinpä oon aika monet aivoblokit purkanut seutuliikenteen busseissa istuen (aikana ennen älykännyköitä jos bussiin istui, oli aikaa ajatella ilman häiriötekijöitä). Jokusen vuoden olin myös töissä työpaikalla, jossa kellokortit käytössä, silloin anoin etätyöoikeuden heti kun pystyin, muistaakseni 40% työajasta sai ollut silloin etänä, mutta silloin työporukka oli niin kiva (ja työmatka 5 minsan kävely) että etätyöt oli enempi poikkeus kuin rutiini. Tulevaisuudessa täytyy varmaan oikeasti tehdä suunnitelmallisempi aikataulu (milloin työpaikalla ja milloin ei), että näkee kollegoita.

    • krista
      30.9.2021 at 09:19

      Mä oon varmaan tän monesti aiemmin jo kertonutkin, mutta mähän tavallaan myös silloin aikoinaan nautin ”kellokorttielämästä”. Mun työssä sitä ei olisi tarvinnut työajan puolesta varmaan käyttää, lähinnä puhelinvaihteen/turvallisuussyiden takia tai näin ainakin sanottiin, mutta mä tykkäsin siitä, että siihen kirjautui ylityöt, kun niitä kertyi kuitenkin koko ajan. Aina kun 40 h täyttyi ylitöitä, otin sen ylös ja nollasin tunnit – ja mulla oli lupa pitää ne hiljaiseen aikaan sitten lomana ja tämä mahdollisti esimerkiksi pyhäpäiviin ja talvilomaviikkoon yhdistettynä kerran 5 viikkoa Intiassa keskellä talvea (ja useamman kerran 3 viikkoa). Eli tavallaan sain sen hyödyt silloin, ja se tuntui mahtavalta ! Mutta haha silti siihen palaaminen just nyt tuntuisi painajaiselta :D (vaikka työ oli kivaa, työanantaja aivan loistava ja työkaverit huippuja)

      Mä oon muuten nauttinut myös noista zoomeista, mun mielestä ne on vaan jotenkin rentoja ja mukavia. On ollut kiva nähdä työtutut ”omissa ympäristöissään”, niiden koirat ja joskus lapset pyörähtelee kuvissa. Ja etenkin tosiana musta oli alussa ihana se, että JESH vihdoinkin muutkin etänä enkä pelkästään minä outolintuna :D

      On kyllä jännä nähdä, miten etätyön osuus tulee kehittymään tulevaisuudessa. Tuollainen 40 %:kin kuulostaa ihan kohtuulliselta ja varmaan siitä moni saa jo niitä etätyön hyötyjä!

  • Mii83
    29.9.2021 at 16:45

    1,5v töitä kotona ja 1,5 viikon päästä paluu hybridisti konttorille. Onneksi etäpäiviä myös jatkossa, koska kokonaan paluu ei houkuta, vaikka tiimiläisiä jo ikävä. Työmatka yli tunnin suuntansa, joten etätyö kyllä helpotti perhearkea suuresti. Ja itse on saanut nukkua enemmän!!! Muutaman kerran kuussa livenä olisi paras, tuohon ei nyt päästy. Parempi tämäkin kuin kokonaan konttorille.

    • krista
      30.9.2021 at 09:25

      Joo hei muutama kerta kuukaudessa livenä ois kiva rytmi mullekin! (tosin mulla ei nyt ole työyhteisöäkään, mutta jos olisin taas sellaisessa työssä) Onneksi teillä kuitenkin etäpäivämahdollisuus säilyy, toivottavasti tää toteutuu monessa työpaikassa jatkossakin. Sekin ainakin mulla aikoinaan katkasi kivasti sitä arkiputkea.

      Mulla oli mun kuukausipalkkatyöelämän viimeisenä talvena just yli tunnin työmatka per suunta julkisilla. Jos meni huonosti bussi nenän edestä, niin saattoi mennä 1h 20 minuuttia. Eli yhteensä 2-2,5 tuntia päivässä bussissa-metrossa-bussissa istumiseen, ja vieläpä silleen pienissä pätkissä istumista ja seuraavan kulkuneuvon odottelua seisoskellen pysäkillä, että ei ehdi ikään kuin asettua mhinkään. Mulle se oli tosi rankkaa – haha ja sitten kyllä ostinkin auton, kun sillä matka lyheni reiluun 20 minuuttiin. Oli aika iso ero.

  • Lilah
    29.9.2021 at 19:41

    1.5 vuotta vierähtänyt nyt kotona enkä työn suorittamisen puolesta kaipaa takaisin. Toisaalta koronan myötä työmääräni räjähti käsiin, joten etätyö on ollut erittäin uuvuttavaa ja työaika rajatonta. Sen puoleen toimistolle palaaminen voisi palauttaa työn ja vapaa-ajan eron. Näillä näkymin saamme palata oman tarpeen mukaan, mikä minulla tarkoittanee päivää tai kahta viikossa työtilanteesta ja kokouksista riippuen.
    Odotan vielä, että saisin kotona kokea pidempijaksoisesti sellaisen ajan, kun työmäärä on kohtuullinen ja lastenkin arki normaalia ilman etäkouluja ja karanteeneja.

    • krista
      30.9.2021 at 09:44

      Joo se on kyllä kauhuskenaario, että työmäärä vyöryy sellaiseksi, että se ei ole tehtävissä (eikä siihen saa järjestettyä ratkaisua) ja sitten se yhtäkkiä täyttääkin koko elämän, uuuh. Mutta just tuollainen sopivassa määrin tehtävä työ ja normaalissa arjessa ilman flunssia ja karanteeneja ois just se optimimi mullekin!

  • Mandarii
    29.9.2021 at 20:04

    Hyvin kirjoitettu, erityisesti tätä kohtaa jäin miettimään:
    ”Minulla on tämä koti, perhe ja lähiympäristö, joihin tunnen syvää yhteenkuuluvuutta. Koen, että se on sitä mun elämää –. Teen töitä – ja se on kivaa – mutta silti saan olla siellä, mihin tunnen kuuluvani.”

    Itselläni kodin ja perheen lisäksi myös työpaikka (ja aikanaan opiskelupaikka) on asia, johon koen tuota samaa syvää yheenkuuluvuutta ja sitä, että se just on sitä mun ihanaa (ja tietysti joskus myös ei niin ihanaa) omaa elämää. Ehkä vähän hassusti sanottu, mutta mulla on aina ollut hyvin kotoisa olo työpaikallani ja aiemmin kouluissani. Pitkien taukojenkin jälkeen niihin palattua tulee oikein semmoinen ”ah, tänne mä kuulun” tunne. :D

    Onneksi itsellä työt jatkuneet läsnäolotöinä myös korona-aikana, joten oon saanut tehdä niin kuin itselleni ominaista on. Mulle myös sopii selvästi paremmin tällainen, että työt ja vapaa-aika on kunnolla erillään. Toki iloitsen myös siitä, että koronan myötä omaankin työhöni on tullut joustoa ja etäpäivät ovat välillä mahdollisia. Toivottavasti korona olisi tehnyt mahdollisimman monissa paikoissa sen, että ihmiset saavat (työn mahdollistamissa rajoissa) valita itselleen ominaisimman paikan tehdä töitä.

    • krista
      30.9.2021 at 09:51

      Haa, varmaan tässä on just tosi erilaisia ihmisiä – ja ehkä paikka/ala/työ vaikutta myös, heh siis ehkä kaikki vaikuttaa kaikeen :D Mutta joo vaikka mullakin on ollut ihan-ihan huippuja työpaikkoja ja työkavereita/yhteisöjä, mä en ole KOSKAAN ajatellut, että ”tää on henkisesti mun oma paikka”. Mutta varmaan sellaisiakin paikkoja sitten ON olemassa :) Ja vaikka yhdessä työpaikasa mulla oli loppuaikoina jopa omaan makuun sisustettu työhuone (OI KYLLÄ!) ja annoin tosi paljon sille työlle ihan henkilökohtaiselle tasolle asti, silti se ei ollut… tai ehkä siihen aikaan olikin, kun olin lapseton ja oma kotikoti ei ehkä ollut niin merkityksellinen.

      Mutta siis just tämä: toivottavasti ihmiset tosiaan saa työn mahdollistamissa rajoissa jatkossa itse valita itselleen ominaisimmat tavat tehdä töitä! Se ois ihan valtava etu, ja varmasti parantaa hyvinvointia elämässä. Ja tosiaaan kun ei ole mitään yhtä tapaa, mikä ois optimi kaikille (nimimerkki aaaargh näitä 6:45 aamuja) vaan pitäisi olla just sellaista yksilöllistä työn räätälöinnin mahdollisuutta, joka ehkä johtaisi parempiin työn tuloksiinkin <3

  • Annennenne
    29.9.2021 at 21:23

    Mä teen työtä, jossa ei ole etätyömahdollisuutta, joten ihan ajatuksen tasolla vaan mietin, että oon sellainen että kotona en varmaan saisi mitään tehdyksi… Kuitenkin toivon todella, että suurin osa palavereista ja ns. massakoulutuksista olisi meidänkin alalla jatkossakin etänä. Kun on etänä mukana (ja yleensä ilman kameraa), pystyy samalla tekemään pikkuhommia, eikä kukaan huomaa…

    • krista
      30.9.2021 at 10:18

      Hih oiskohan tämä sitten kans ihmisestä tai myös työstä/työn organisoinnista kiinni – mulla ei siis ole tullut tässä 10 vuoden (okei osa äitiyslomia) aikana mie-leen-kään että tekisin etäpalaverin aikana yhtään mitään muuta :D Nipin napin joskus ehdin ottaa hörpyn kahvista, mutta tavallisesti sekin kylmenee. No, mun palavereissa ei kyllä pystyisikään tekemään muuta, koska niissä keskustellaan koko ajan. Tulee melkein mieleen, että jos palaveri on sellainen, että siinä voi samalla puuhailla muuta, niin onkohan se sitten todella olennainen palaveri vai onko kyse siitä, että työ (palaveeraus) on huonosti järjestettyä… Mutta varmaan se riippuu siis työstäkin! Jos työpaikalla on ollut ennen livenä paljon turhia palavereita (ai että mä inhosin niitä!), niin onkohan ne sitten vaan siirtyneet virtuaalisiksi turhiksi palavereiksi etäilyn myötä…? Hui, toivottavasti ei kovin monen kohdalla!

      Koulutuksissa ehkä eri, siinä voisi ollakin lipsumisen mahdollisuus (tosin silloin ei oppisi). Mulla on ollut vain yksi koulutus, johon oon itse osallistunut, ja siinä piti kyllä olla ihan haukkana kuuntelemassa tai tipahtaa eikä sen jälkeen pääse enää kärryille :D

      • Ullis
        1.10.2021 at 00:39

        Samaa mietin. Mun työ on kokousputkea aamusta iltaan, ja vedän itse vähintään 90 % niistä. Varmuudella viikossa on yksi informatiivinen sisäinen palaveri, jota en vedä ja oma kontribuutio on muutenkin rajallinen. Silloin useimmiten ”multitaskaan” lähtemällä kävelylle luurit korvilla – tai viikkaamalla pyykkejä. Välillä olen miettinyt, miten erilaista olisi, jos tällaisia palavereja olisi enemmän. Ja sitten mietin, että palaverien tulisi olla entistä paremmin kohdennettuja, valmisteltuja ja fokusoituja sekä kompakteja, jotta kaikilla olisi rooli ja motivaatio niissä.

      • Karina
        4.10.2021 at 09:22

        Haha, voin täältä suuren kansainvälisen firman lehtereiltä kertoa että palavereita on todellakin erilaisia. Mulla on moooooonta sellaista, joihin on ”pakko” osallistua, mutta oma kontribuutio on pahimmillaan 0% ja todellakin puuhaan muuta niiden aikana – yleensä hoidan sähköpostejani :D :D Nyt olen rohkaistunut jäämään turhista kokouksista pois ja luen pöytäkirjan jälkeenpäin, tai kerron etukäteen järjestäjälle, että jos mulle tulee kysymys niin voi pingata. Olen huomannut muidenkin alkavan tehdä näin, ja hyvin tuntuu toimivan. Klisee – jos sen voi ratkaista sähköpostissa, se ei ole palaverin arvoinen – on ainakin meidän firmassa totta.

  • Meena
    29.9.2021 at 21:34

    Kaipaan konttorille valtavasti. Kaipaan sosiaalisia kontakteja, lounaseuraa ja siirtymiä kodin ja työn välille. Etätyössä aivot jäävät työmoodille pitkäksi aikaa koneen sulkemisen jälkeen. Yksin syödyillä pikalounailla ajattelen vain työasioita. Ei auta vaikka perhettä on.

    • krista
      30.9.2021 at 10:53

      Hihi mun spontaani ensiajatus tätä lukiessa oli, että ”AI NIIN! Vois olla lounas myös ilman työasioita!”. Mulle lounas on siis ainakin 80-prosenttisesti koneen ääressä syöty, joskus Joelin kanssa yhdessä pöydän ääressä, mutta silloinkin 5-10 min hotkaisu. Mutta mulle just se ei haittaa, mulle työpöydän ääressä syöty lounas on hyvä, jos just sillä hetkellä hommat edistyy. Eli oon varmaan just menetetty tapaus siinä suhteessa, että pitäisi pitää työ ja oma elämä erillään, se työ on nimenomaan uinut sinne omaan elämään mukaan.

  • Saara
    30.9.2021 at 08:38

    Etätyö on itselleni ollut siunaus kiireisen yksinhuoltajan arjen takia. Toki työpaikalla olemisessa oli puolensa, ainakin monet mukavat lounashetket parhaiden työkavereiden kanssa. Luultavasti jonkinlainen paluu toimistolle koittaa lähiaikoina…

    • krista
      30.9.2021 at 10:54

      Joo arjen aikatauluihin sillä on varmasti tosi monella ollut helpottava vaikutus! Toivottavasti teillä tulee jatkossakin joku sopiva ”hybridimalli” (ahhahaha, alan kohta inhota tuota koko sanaa, hybridi sitä ja hybridi tätä :D )

  • Marja
    30.9.2021 at 08:41

    Kaipaan toimistolle. Etätyöpakko on myös ehkä aiheuttanut inhoa etätyötä kohtaan. Zoomin kautta kommunikointi on raskasta. Lisäksi suuri osa asioista jää sanomatta, koska myöhemmin ilmi tuleviin asioihin on hankala palata. Kun kaikki olivat etätöissä olivat kaikki tässä samalla viivalla. Kommunikaatio on niin tärkeää, että seuraavaksi ehkä alkavat haitat näkyä laajalti zoomaavissa firmoissa niihin nähden jotka kommunikoivat tehokkaasti.

    • HG
      30.9.2021 at 09:59

      Kommunikointi jää kyllä paljon vähäisemmäksi. Itse olen töissä isossa organisaatiossa, jossa yhteistyötä pitää (pitäisi) tehdä yli osasto- ja tiimirajojen. Ainakin meillä oman tiimin sisällä kommunikointi pelaa minusta varsin hyvin, mutta ulospäin huonosti. Sama näyttää olevan muillekin. Kaikki ”ylimääräinen” ja vapaamuotoinen jää pois.

      Tänä aikana on aloittanut myös paljon uusia työntekijöitä, ja heille tämä on ollut lisähaaste. On ihan eri asia huikata kysymys tai jutella jostain samassa tilassa, kuin varta vasten ruveta soittelemaan jollekin saati tehdä kokousvaraus.

      On kyllä mielenkiintoista nähdä, mihin tilanne kehittyy. Sekin on oma ongelmansa, jos joku on aina tai lähes aina etänä, mutta muut enimmäkseen läsnä. Joissakin tapauksissa voi varmaan toimia, mutta riski siitä, että jää vähän ulkopuoliseksi, on olemassa. Vaikea uskoa sitäkään, että ihan samanlaiseen läsnätyöhön palattaisiin kuin aiemmin. Kyllähän tämä paljon tuo joustoa.

      • krista
        30.9.2021 at 11:06

        Joo voin kuvitella, että isossa organisaatiossa toi onkin haastavaa! Mulla niin eri, kun oon ns. yksikseen! Mutta just vaikka jos muistelen vanhaa duunipaikkaani, niin voin hyvin kuvitella, että meillä ois syntynyt samantyyppinen tilanne: että omassa tiimissä menisi hyvin, mutta sitten osastojen yli saattaisi jäädäkin kommunikaatio kaukaisemmaksi.

    • krista
      30.9.2021 at 11:05

      Tuossa muuten saattaa kans olla yksi etätyöasenteeseen vaikuttava juttu: ehkä eri juttu, jos se on tullut pakkona kuin että se on tullut omasta toiveesta ja halusta…?

      Varmaan riippuu just työstäkin, miten tehokkaasti siinä pystyy kommunikoimaan…? Mulle itselle on mennyt niin, että siinä zoomimeetsteamsissa tulee tehokkaasti sanottua ja sovittua olennaiset jutut, ja sit yhteys kii ja naps hommiin. Mutta varmaan se on just siitä, miten hyvin se kommunikaatio toimii, on se sitten lähikommunikaatio vai etäkommunikointi.

  • Elina
    30.9.2021 at 10:32

    Amen, rakastan tätä. Ja vaikea kuvitella enää paluuta entiseen. Ajatuskin koko vanhasta kuviosta tuntuu tosi kuormittavalta: päivittäin matkustamisesta töihin, 8 tuntia toimistolla, kotiin, kauppaan, hakemaan lapsia, kotityöt ja vain viikonloppuisin päivänvalossa kotona talviaikaan. Nyt olen kotona, kun tyttö lähtee kouluun tai tulee kotiin, ne kuuluisat pyykit pyörii ja saan ihan omaa aikaa yksin kotona töitä tehdessä.

    Erona yksinyrittäjyyteen tms. on kuitenkin se, että olen osa työyhteisöä ja tunnistan kyllä sen hyödyt, että syntyy spontaaneja keskusteluja työpäivän aikana, jotka synnyttävät uusia ajatuksia ja jakavat tietoa. Plus toki satunnaiset kahvitauot ja lounaat työkavereiden kanssa. Näiden kanssa tuskailenkin, että kuinka paljon voi olla etänä ilman että jää syrjään olennaisista jutuista tai yhteisöstä ylipäätään. Muuten tällaiselle introvertille Teamsit ja Zoomit ovat vähemmän kuormittavia, koska tilanteen ovat tasa-arvoisempia osallistujille, kukaan ei olemuksellaan, asemallaan ja tyylillään jyrää samalla tavalla ja oma energia ei mene muiden eleiden ja ilmeiden tarkkailuun. Teams-kahvit silloin tällöin ovat toimineet hyvin.

    Meillä on uusi melko joustava hybridityön malli, mutta nyt työpaikalle meno tuntuu lähinnä näyttäytymiseltä, turhalta jos siellä ei ole järjestettyä tapaamista ja etäpalaverit eivät avokonttoreissa toimi yhtään. En jaksa läppärin kanssa etsiä nurkkaa ja tuskailla pienen näytön kanssa. Ehkä vähän pelkään, että olenko liian tyytyväinen tähän tapaan ja pidetäänkö sitä jotenkin heikkona sitoutumisena työhön, kun osa hehkuttaa paluuta toimistolle ja etätyön raskautta. Ja silti siellä toimistolla on tyhjää, kun sinne välillä menen.

    • krista
      30.9.2021 at 11:16

      Hihi mä oon siis ihan oikeastikin nähnyt painajaisia jokapäiväispalkkatyöhän palaamisesta :D

      Mullakin pyörii tuolla pyykit, niiden trafiikki on paras duunitauko (mun on pitänyt kirjoittaa siitä muuten postauskin) , lapsia voi saatella kouluun – ja haha tuo kaupassakäynti: mehän ollaan viimeksi käyty ruokakauppa-kaupassa Espanjassa alkuvuonna 2020 :D (muutamia asioita on pitänyt käydä hakemassa pari kertaa) Siis tuo kotiinkuljetus on niin mahtava arjen rutiini, että me ei kyllä palata ”perinteiseen” fyysiseen kaupassakäyntiin ikinä! Kaikki tuollainen just säästää sitä aikaa tosi paljon enkä haluaisi sellaiseen, että arki on juoksemista – nyt se on aika seesteistä paikallaan oloa, kun se työskentelykin käy täällä viiden metrin päässä aamukahvipaikasta :D

      Ja siis joo, mullahan tosiaan tähän vaikuttaa vielä isosti se, että teen töitä itsekseen (vaikkakin eri duunien osalta tiiviisti aina sen asiakkaan kanssa) eikä ole sitä ”omaa” työyhteisöä muutenkaan ollut 10 vuoteen. Sitä mä silloin töistä poisjäätyäni (äitiyslomat ym) ikävöin, mutta nyt on kulunut jo niin paljon aikaa, että se ikävä on jotenkin hälvennyt. Tai välillä se vieläkin iskee! Mutta sitä samaa työyhteisöä ei enää tietty olekaan, tässä ajassa se on jo monien tuulten hajoittama jo monille puolelle jopa maatakin, ja monet silloin esimiehinä olleet tietty jääneet eläkkeellekin. Että se on varmaan jo niin kaukainen, että siksi en sitä niin kaipaa.

      Uuuh, mulla tuli ihan kauhukuva tuosta sun ”läppärin kanssa etsiä nurkkaa” -lausahduksesta, mulla on kokemusta tuostakin! Tässä on kotona mulla oma jumppapallotuoli, kaksi näyttöä ja kirkasvalo paistaa aurinkona. Äääh jos pitäisi mennä johonkin trendikkääseen avokonttoriin, jossa EI OLISI EDES OMAA PÖYTÄÄ vaan pitäisi jossain pystypöydän nurkalla kököttää ja yrittää keskittyä, että mitä olikaan tekemässä. Mä kans oon selvästi löytänyt introverttipuoleni, vaikka en ole ennen sitä itsestäni tajunnut. On myös ihana, kun ”taustalla” ei kukaan liiku ja hälise, välillä kuuluu pesukoneen linkous ja muutaman kerran päivässä Joel tulee kysymään, että otatko vielä kahvia.

  • Jenni M.
    30.9.2021 at 22:04

    Ehdottomasti etätyöstä nauttiva! Ihan alkoi ahdistaa kun tuli ensimmäiset viestit toimistolle paluusta. Onneksi se on vielä vapaaehtoista, mutta jossain vaiheessa sinnekin on välillä raahauduttava (julkisilla ruuhkavuoroilla). Meidän tiimi on jatkanut Teamsin välityksellä päivittäisiä kahvitaukoja, joissa tulee vaihdettua työ yms kuulumiset. Työyhteisöstä (asiantuntijoita it-alalla) suurin osa jatkaisi mieluummin etänä jatkossakin. Avokonttorin hälyssä työnteko oli tehottomampaa.

    • Oliver
      30.9.2021 at 23:06

      Kommenteista näkee että toimistojen suunnittelu on mennyt persiilleen: avokonttorit ilman omaa työpistettä. Meillekin ajetaan tuota mutta yritän vastausta…

  • Miia
    1.10.2021 at 08:22

    Olen ehdottomasti etätyön kannalla. Ihanaa kun saa nukkua aamulla tunnin pitempään eikä työmatkaan mene tuntia. Ei tarvitse meikata ja kun työt loppuu on jo kotona ja vapaa-ajalle jää paljon enemmän aikaa. Kauhulla odotan paluuta aikaan, että toimistolla pitää käydä kahtena päivänä. En tiedä sitten onko tämä sosiaalinen puoli nuorille tärkeämpi asia kuin meille kypsemmille (olen saman ikäinen kuin sinä). Ja voisin kuvitella, että nuoren kohdalla työpaikalla fyysisesti oleminen kehittää työelämätaitoja ja on siksikin tärkeää.

  • Karina
    4.10.2021 at 09:46

    Mulla on jossain määrin työyhteisöä ikävä, ja niitä kuuluisia spontaaneja keskusteluja keittiöllä joissa oppii uutta. Mulla työmatka myös sellainen sopivan pyöräilymatkan pituinen ja se oli mulle aiemmin sellainen henkireikä ja urheilupläjäys ilman että tarvitsi ihan vartavasten illalla lähteä mihinkään urheilemaan ja siksi en laskenut työmatkaa turhaksi ajaksi (joo joo voisin nytkin lähteä vaikka aamulenkille mutta…. köh köh, jotenkin se vaan unohtuu kun ei ole sellaista tarkoitusta sillä lenkillä, siis että pääsee aasta beehen). Etätyötä oon kuitenkin tehnyt aiemminkin silloin tällöin ja jatkossa varmasti hybridimallissa, pari kertaa viikossa toimistolla. Mun tiimi ja melkein kaikki kenen kanssa oikeasti olen tekemisissä on ulkomailla, eli sillä tavalla ei se toimiston varsinainen idea mun kohdalla toteudu kuitenkaan, mutta kiva nähdä ylipäätään tuttuja aikuisia joiden työtehtävät on tarpeeksi lähellä mua ja voidaan asioista keskustella.
    Positiivista (jos pandemiasta jotain positiivista saa sanoa) kuitenkin meillä on, että sellaisissa maissa, joissa on karsastettu etätöitä (siis firman oman HR:n puolesta) on nyt opittu elämään sen kanssa ja huomattu että tulevathan ne työt tehtyä niinkin. Jossain suurkaupungeissa voi työmatkaan mennä kaksikin tuntia suuntaansa ja yli ihan omalla autolla lähiöstä keskustaan ja ihmisten perhe-elämä kärsinyt tosi paljon, ja varsinkin monissa maissa naiset ovat joutuneet uhrautumaan paljon. Nyt koko konsernissa on siirrytty hybridiin, jossa missään maassa ei HR tai esimies saa torpata tiettyä etätyömäärää viikossa. Se on tosi iso juttu.