Kannattaa haaveilla.
Reilut kaksi vuotta sitten – minä olin silloin raskaana toista lasta odottamassa ja Joel vielä töissä Roviolla – meillä pyöri ilmassa jotenkin sellainen akuutti ”mitä me oikein haluamme… …elämältä” -keskustelu. Ajauduimme automaattisesti puheenaiheeseen aina uudelleen ja uudelleen. Haavellen, kaavaillen, unelmoiden.
Aika nopeasti keskusteluissa päädyimme kuitenkin sellaiseen epämääräiseen vapautuneisuuden tunteeseen; elämän ei tarvitse olla samanlainen kuin jonkun normeihin salakavalasti sisäänkirjoitetun yhteiskuntakäsikirjoituksen mukaan ”kuuluu olla”. Voi tehdä omasta elämästään omannnäköistä muutenkin kuin valitsemalla seinän värin. Me pariskuntana haluamme elämässä samanlaisia asioita (vau!), ja joskus hamassa tulevaisuudessa (puhuttiin tyyliin 5-10 vuoden päästä) se kaikki on mahdollista!
Niistä unelmista siis täällä.
Mutta sitä emme silloin voineet edes kuvitella, että jo kahta vuotta myöhemmin olemme hyvin pitkälti siinä haavetilateessa. Continue Reading
