No nyt!!!
Viimekertaisen suht epäonnistuneen perunannostoyritelmän jälkeen teimme perunamaalaatikollamme kaikki sukupolvelta toiselle siirtyneet vuosituhansien takaiset perunaperimätietomaanviljelysloitsukansanviisaudet emme yhtään mitään.
Kului vaan sellaiset vajaa neljä viikkoa.
Ja kas vain, perunoiden kasvatus on näköjään vähän niin kuin lasten kasvatusta. Moneen asiaan aika tekee tehtävänsä.
Eilen illalla tungimme hanskamme multaiseen maahan (emme vieläkään omista kuokkaa) ja lähdimme kaivamaan.
PERUNA!!! PERUNA!!!! PERUNA!!!!!!! Ai sitä raikaavaa riemua.
Muutkin huusivat siis kuin minä.
Illalla syötiin itse kasvatettuja perunoita; lapset lihapullilla ja voilla, ja minä vegepullilla ja tzatzikilla, plus pienellä tujauksella sinappia. Joel söi sienikastikkeella, mutta ei onnistunut myymään ideaa muille.
Lapset olivat jostain ymmärtäneet, että itse kasvatetut jutut maistuvat paaaaaaljon paremmilta kuin kaupasta ostetut.
Niinpä suurin yllätys oli:
”Nämähän ovat ihan samanmakuisia kuin kaupan perunatkin!”
Nojoo.
Hyviä olivat, nam nam nam. Osa oli vielä minikokoisia (osa jötkäleitä), nyt kaivoimme laatikosta kolmasosan. Ehkä viikon päästä kaivetaan loput. Määrä ei toki ole suurensuuri – herneitäkin saatiin muutama palko per nenä, vadelmia sopivasti jokaiselle yksi kappale – mutta pelkästään jo ruoan itse kasvattamisen kokemus on lapsille tärkeä.
Ja ensi vuonna ehdottomasti laitetaan koko laatikollinen; ihan valtavan onnistunut kasvatuskokemus.
Loppujen lopuksi!
20
A
20.8.2019 at 14:10Hih, onnea perunasadosta. Meillä lapsi on onnellinen kun mennään metsään (ylitetään kotikatu, jolloin saavutaan keskuspuistoon, josta luonto meille tarjoaa vadelmia, mustikoita, puolukoita, sieniä, pihlajanmarjoja, villejä omppuja, ehkä tuurilla viinimarjoja). Iltalenkin saldona on tyypillisesti mukin pohjallinen marjoja (sieniä vuodesta riippuen pari tai litra) ja lapsi on hangonkeksinä kun on itse poimittua ruokaa. Ihanaa, lapseni ei siis saa mun traumoja siitä kun karautetaan metsään autolla ja mukana on tsiljoona ämpäriä ja tuntikaupalla huhkimista tai lakkasuolla rämpimistä itikoiden syötävänä. Hänelle tämä kaikki on vaan vapaaehtoista kivaa. Itsessäni huomaan taas oudon ”hulluuden” sieniaikaan, alan ymmärtää vanhempiakin, kun on himo löytää lisää herkkutatteja ja suppiksia. Iltaisin vaan silmissä vilisee (mutta onneksi tosiaan Keskuspuistossa on paaaljon muitakin sadon perässä, joten pienenä pysyy saaliit, viime vuosi oli kyllä mah-ta-va herkkutatti voisi, oi että).
Anna
21.8.2019 at 10:50Minäkin kaivoin viime viikolla perunat parvekkeen kukkaruukusta. Monena vuonna ollaan laitettu ihan kasvimaalle ulos, mutta toissavuotinen oli vähän liikaa. Nimittäin jokaikisen perunan sisään oli kaivautunut etana tai useampia. Ällöä kiskoa limaisia otuksia perunaan syödystä reiästä. Viime vuonna ei laitettu perunaa ollenkaan, mutta nyt laitoin parvekkeen isoon kukkaruukkuun neljä jääkaapista löytynyttä ituista perunaa. Vähän ehkä pieniä olivat, mutta saatiin yksi hyvä ateria ja oltiin tyytyväisiä :) Kasvimaassa vanhan perunapenkin paikalla kasvaa nyt kesäkurpitsaa ja hyvin tuntuu viihtyvän ja tuottavan satoa.