Pääsiäisen ja vapun välissä

…tuntuu olevan tänä vuonna noin sekunti.

Niin on ihan kalenteriteknisestikin, kun pääsiäisen paikka niin paljon vaihtelee. Mutta myös henkisesti. Kesäkuuta kohti kulkiessa jotenkin tämä lapsiperheen vauhti vaan kiihtyy ja kiihtyy: on esiintymisiä, treenejä, tukanlaittoja, tapahtumia, koeputkia, erikoispäiviä, pääsykokeita, pukeutumisia, hyväntekeväisyyskävelyitä ja kaikkeamuutamikäunohtuijo. Ja kaikenmaailman flunssapelit tietysti päälle, kun näiden kaikkien välissä jotenkin yrittää pysyä pinnalla.

Ai niin, meidän Fugen lomakin oli pääsiäisenä plus pari päivää päälle. Loma oli ihana, siis i-ha-na.

Ja jotenkin jo parin päivän jälkeen siellä naureskeltiin, että ihan kuin oltaisiin oltu täällä kuukausi. Ja pelkästään positiivisessa mielessä. Eli jotenkin siihen kaupunkin vaan aina loksahtaa, tosiaan kuin toiseen kotiinsa, ja niin kuin ei olisi välissä poissa ollutkaan. Ennen kaikkea koettiin koko perhe sellaista hyvin vahvaa paikkaan kuulumista. On ihan varma, että jossain vaiheessa kun tähdet ovat kohdillaan, ollaan siellä taas pidempääkin aikaa.

Tätä on hankalampi kuvailla kuin tuntea. Jotenkin tunsin tietysti taas sen, miten kuplivan onnellinen olo on siellä ollessa. Mutta samalla tunsin sen, että millaista on tuntea se. Eli muistin myös itsestäni sen, että millaista on, kun tuntee näin. Että kappas hei mullahan on edellen tämä kyky tuntea näin, wohoo!

Mutta yhtä loksahtavaa kuin se siellä olo oli, oli myös kotiinpaluu.

Yksi yölento ja oven avaus kotiin – ja ihan niin kuin ei olisi missään virkistäytymässä ollutkaan, haha. Mun seuraavan päivän suurin tehtävä oli saada kaksi kirppispakettia postiin: toiseen yksi ja toiseen viisi tavaraa, eri tavalla postitettuja ja eri paikkoihin postiijättö. Tuijotin vaan niitä tavaroita ja pakkausmateriaaleja, että hitto vie mun aivot ei kykene tähän. Lopulta ääneen neuvoin itseäni ja taisin onnistua. Ehkä. Yölennon väsymyksestä palautumiseen meni multa liiottelematta neljä päivää. Se on tietysti vähän jännä, koska sinne päin mentäessä sama yövalvominen ei väsyttänyt edes eka päivänä. Että joo saattoi olla henkistä lamaa mukana.

Mutta tosiaan loks vaan arkeen, seuraavana päivänä oli jo lapsen esiintymismenoja, viikonloppu täynnä tekemisiä ja tässä sitä nyt ollaan: pitäisi jo jotenkin orientoitua vappuaattoon. Munkit, anyone?

Yhtenä vuonna ihmettelin, että kylläpä porukka jo aikaisin vappuja toivottelee. Illalla vähän ihmettelin, että miten se manta nyt tälleen päivän etuajassa lakitetaan. Iltakymmeneltä tajusin, että ahaa se vappuaatto olikin siis tänään eikä huomenna.

Tänään on silleen vähän henkisesti sama tunne. Kalenterissa olen kartalla, mutta aivot eivät tajua vappuuntua. Ihan tässä vielä Kinder-munat käsissä ihmettelen, että mitä täällä oikein tapahtuu.

Kerhoon lähti kettu tänään, aikoi kuulemma kettuilla koko päivän. Kuulosti loistavalta suunnitelmalta.

Onko tänään nyt tosiaan se päivä, jolloin toivotetaan hauskaa vappua? Siltä varalta, että on: no hei kuulkaas hauskaa vappua! Ja hyvää pääsiäistä, jos on teitä muitakin, jotka eivät ole ihan vielä vappuun orientoituneet.