Yllättävä zumban sivuvaikutus

Niin kuin olen kertonutkin, mä tunnen itseni liikunnanharrastajana.

Mä en lähde juoksulenkille tai marathon-harjoitteluun, en naisten kympille. En bodypumppaa, hittaa, combattaa tai crosstrainaa. Turha yrittää houkutella minua cardiofittiin tai spinningiin.

Ei mitään, missä on pallo, maila, tai – herraparatkoon – pallo ja maila.

Sen sijaan mä tanssin, sheikkaan ja zumbaan.

Senkin tiedätte, että liikkuminen on mulle hauskanpitoa. Oikeastaan siinä ei ole sen kummempia tavoitteita – tosin myönnetäköön, että välillä ääneen lausumatta salaa toivon, että voisi tipahtaa kilo tai pari. Mutta eipä juuri näytä tipahtavan. Ehkä. En ole kyllä tässä vaa’allakaan viime aikoina käynyt.

Mutta sitä en oikeastaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että tällä mun sheikkaushauskanpidolla voisi olla muunlaisiakin vaikutuksia.

Kuulkaas.

Nythän on niin, että…

…kyllä: mulla on kunto kasvanut.

Kyllä, siis todella minulla!

Huomasin sen oikeastaan jo viime kevätkaudella Suomessa zumbaillessa – ja yhden aktiivisen (kaksi kertaa viikossa paitsi silloin, kun olin kipeä) Espanjan-zumbatalven jälkeen. Totesin siinä sheikkausten tiimellyksessä, että itse asiassa mähän pystyn vetämään tän aika lujaa.

Sitten seuraavaksi ympärilleni vilkaistessa (siinä, mitä siinä nyt ehtii) aloin huomata, että siinä missä isoilta osin muu salillinen himmailee varovaisia askelia, mä voin hyvin loikkia samat liikeet isoilla hypyillä ja silti… …pysyn ainakin jotenkuten tolpillani. Hikoilen joo ja puuhkutan ja olen punainen kuin paloauto, mutta en väänny kaksinkerroin ja itke.

Eli selvää edistystä hei.

Ja nyt Espanjan-zumbaan palatessa. Totaalizumbakuoleman (tällaisen) sijaan mulle jää joskus jopa olo, että hei olisin voinut vetää vielä vähän kovempaakin.

Vaikka väitän, että aika kovaa jo vedän, ha.

Viime vuonna tätä asuntoa katsoessa puuskutin noissa portaissa, että äääh ei hissiä. Kolmas kerros; joo, niin huono kunto mulla oli. Ja nyt harpon portaat oikeastaan edes huomaamatta.

Tää on mulle jotain ihan uutta.

Aika kummallista jopa.

Samanaikaisesti se tuntuu hassulta siinäkin mielessä, että tässähän on oikeastaan kyse vain tuntemuksesta. En voi mitata tätä positiivista muutosta muulla kuin omalla fiiliksellä: minulla ei ole antaa numeroita juoksun suorituspituuksista, matkoista, punnerruksista tai kaventuneista vyötärösenteistä.

Kunhan tässä horisen, että joo joo tuntuu parempikuntoiselta – mistä te tiedätte, vaikka mä vaan keksisin kaiken.

Todisteet hei. Ne puuttuu. Ei ole mitään mitattavaa.

Mutta pitääkö kaikkea mitata? Pitääkö mennä kuntotestiin näyttämään, että mikä on hapenottokyky tai pomppuvoima tai mikänytvaan. Vai riittääkö tunne?

Mä menen tunteella, joten sanon, että mulle riittää, oikein hyvin.

Enkä nyt ihan tarkkaan ole vielä keksinyt, että mitä mä tällä parantuneella kunnollani oikein teen. Haha. Nyt varmaan joku laittaisi itselleen tavoitteita. Tiiättekö. Että nyt kuulkaas treenataan seuraavalle naisten kympille tai  keväällä menee kahdeksan leuanvetoa (en saa yhtäkään).

Äh. Mä en halua mitään tavoitteita.

Muuta kuin että zumbaan vielä vähän kovempaa. Ehkä jätän jonkun flunssan sairastamatta.

42

You Might Also Like

  • Torey
    27.11.2018 at 12:22

    Siis toi sun tyyli on varmasti se kaikkein tervein! Ei tavoitteena pyöristää pyllyä, kaventaa 5 senttiä vyötäröltä ja kiinteyttää koko kroppaa. Vaan hyvä fiilis! Ja sehän ois se tärkein! Tää nykymaailman ulkonäkö- ja tavoitekeskeisyys on niiiiiin ahdistavaa.

    Yhdellä ystävälläni on ylipainoa ja jumantseka se saa kuulla siitä melkein jokaisella lääkärikäynnillä. Mutta kappas vaan kun kaikki arvot ja verenpaine olikin vallan mainioita ni johan venähti lääkärillä ja hoitajalla naama. Kun ei aina keskityttäisi siihen miltä toinen näyttää!

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/11/26/alkaa-hahmottua/

    • krista
      27.11.2018 at 14:21

      Joo, ja kun liikkuu hyvällä fiiliksellä, niin siinähän voi silti ”vahingossa” joku sentti kaventua – tai tälleen yllättäen kunto kasvaa :D Ilman, että sitä oikestaan huomaakaan! Jos mulla ois ollut vaikka vuosi sitten aloituskuntotesti ja nyt kuntotesti, ja olisin koko vuoden ponnistellut tuloksia, niin… …no, jollekin se tietysti sopii ja toimii motivaattorina. Mutta mulle ei, mulla ois ollut suoritusfiilis koko ajan ja se ois syönyt sen ilon – enkä luultavasti olisi ollut niin motivoitunut kuin nyt pelkästä liikkumisen ilosta <3
      -
      Mutta toki jollekin toiselle just tavoitekeskeisyys sopii ja se on silloin ihan ok, tietysti!

  • MarjaH
    27.11.2018 at 12:32

    Ihan parasta ❤ Mun 2 x viikko sirkustreeni (toinen nosteltavana ja toinen nostajana) ei ehkä oo hirveesti nostanut kuntoa, mutta oon silti huomannut kehitystä! Temppuun meno onnistuu paremmin, vaikka vielläkin tietyntyyppiset temput nosteltavana on luokkaa ”en tahdo” :D

    • krista
      27.11.2018 at 14:42

      Oi vau, teillä on se – oi mä oon vähän kade! <3 Ihanaa! Mä muistan kans ne fiilikset, kun tyyliin ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen teki KUPERKEIKAN! Ihan mahtavaa! Ja ai että mä tykkäsin pariakrobatiasta, mutta oisin vaan halunnut "vakkariparin". Kyllä mä tuon Joelin vielä houkuttelen :)

  • Anna
    27.11.2018 at 12:56

    Olen samaa mieltä Toreyn kanssa. Kuntoilussa pitäisi olla tärkeintä terveys ja hyvä olo. Jos ei yhtään liiku niin terveys menee ja tulee fyysisesti huono olo. Ei tarvitse mitata aikoja, painoja, nostoja, kyykkyjä tms.
    Toisaalma minä nautin askelmittarin käytöstä ja siitä että näen mitä olen saanut aikaan, mutta tiedän liiaksi olevani sen orja. Asetan rajoja ja tavoitteita ja ihailen illalla mittarin lukemia. Mutta toiselta puolen kuitenkin paras palkinto kävelyissä on ollut se että olen huomannut miten en millään malttaisi kääntyä takaisin. Haluaisin vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa. Vielä tuon mäen päälle, vielä tuon mutkan taakse, tuolta näkyy kaunis maisema. Ja sitten kello onkin jo niin paljon että on pakko melkein juosta takaisin että ehtii hakemaan isomman lapsen hoidosta. Hienoin lahja minkä liikunnalta olen saanut on ollut se että liikkuminen ei ole mitään pakkopullaa vaan ihan oikeasti HALUAN lähteä 10km kävelylle ja ulkoilla. Tuon kävelyn rinnalle kun vielä saisin joogan, mutta kun tässä pyörii pieni (ja rakas) häiriötekijä joka kesken yogaian ohjelman kiipeää selkään, roikkuu helmoissa ja pusuttaa niin treenistä jotenkin katoaa keskittyminen ja puolet jää aina tekemättä :P

    • krista
      27.11.2018 at 15:03

      Toisaalta jos askelmittari on ollut se ”väliväline”, joka on saanut sut rakastumaan liikkumiseen, niin sittenhän se on vain pelkästään positiivista! Jos sitä ”rakkautta ei olisi syntynyt” vaan hampaat irvissä vaan vääntäisi mittariin katsoen, niin sitten se ois varmaan eri – tosin parempi sekin kuin ei mitään. Mutta mä uskon, että nuo ”pakot” on sellaisia, jotka helposti repsahtaa, vähän niin kuin jotkut erikoislaihdutuskuurit. Mutta jos löytää sen liikunnan ilon elämään, niin eihän siitä haluakaan luopua <3
      -
      Mä ajattelin alkaa kävellä tässä talven aikana tuossa rantapaseolla - nyt kun ranta on lähellä ja hyvin vaikka lapsia viedessä voisin käydä puolen tunnin kävelylenkin ennen kuin tulen hommiin. Tai viikonloppuaamuisin siinä, kun muu perhe vasta heräilee. Virtuaalijooga/virtuaalijumpat mulla on kans ajoittain käynnissä, ne on kyllä hyviä! Jos saa sen ajan ilman niitä pieniä häiriötekijöitä <3

  • anne k
    27.11.2018 at 15:59

    Onnea, kuulostaa ihanalta liikunnan ilolta tuo!😍 Yritän löytää säännöllisen liikkumisen ja liikunnan ilon uudestaan, tämä oli siihen kannustava ja motivoiva teksti, kiitos, kun kirjoitit tästä!😍

    • krista
      27.11.2018 at 17:38

      Oi onpa ihana kuulla! Liikunnan ilo on kyllä niii-iiin tärkeää; että löytää sen JUST itselle sopivan liikuntamuodon ja tavan liikkua (ja ajan, sekään ei ole itsestäänselvyys). Mutta kun se löytyy, se tuo niin paljon hyvinvointia elämään <3 Ja kun se syttyy, niin ihan HALUAA liikkua - mäkin ihan innolla odotan aina seuraavaa kertaa, kun pääsee zumbailemaan. Tänään taas illalla, jee!

  • Onneli Winter/onnelin elämää
    27.11.2018 at 21:36

    Nauti hyvä ihminen ..kun vielä voit ;) Vanhuus tulee salakavalasti ja vie toimeliaaltakin liikuntakykyä ja venymistä. Napsahtelee paikat ja kuuluu rutinaa. Iloa ja halua saattaa olla mutta kroppa pettää juuri silloin kun luulet olevasi kunnon kukkulalla. Terveisiä vaan sieltä kukkulan alta :D

    • krista
      27.11.2018 at 23:32

      Auts – mutta sehän se on lopulta edessä meillä jokaisella. Toisaalta voi ottaa tavoitteekseen vireän ja onnellisen vanhuuden! Vaikka ei samaan tahtiin enää koipi nousisikaan, niin vireällä mielellä kuitenkin. Tää on ainakin mun oma tavoite, saas nähdä mikä se todellisuus sitten joskus on :)

      Meillä on osteoporoosia suvussa, joten sitä paikkojen napsahtelua kyllä pelkään! Mutta ehkäpä liikunta siihenkin ennaltaehkäisevästi voi auttaa, tai ainakin viivästyttää. Ja kalkkia pitäisi muistaa syödä!

  • Anna A
    28.11.2018 at 09:15

    Tanssi on niiiin parasta <3
    Oih voih, kun ehtis/pääsis taas tanssimaan säännöllisesti! Tän hetkinen elämäntilanne ei oikein jousta muuhun kuin muksujen kanssa joskus iltaisin vedettyihin kreisibailuihin :D
    Eikös juuri tuo ole paras kunnon kohoamisen mittari; se että jaksaa!
    (ja kyllähän se vaikuttaa mielialaankin se tanssi)

    You go girl!!

    • krista
      28.11.2018 at 11:36

      Kotikreisibailut lasten kanssa on niin kivaa, mekin niitä on aina harrastettu <3 <3 <3 Ja on niin mahtava nähdä, että tanssin riemu on "tarttunut" (tai ehkä se on sisäsyntyisesti) lapsiinkin <3 Joel ei ole erityisen "tanssi-ihmisenä" itseään koskaan pitänyt, mutta kyllä sekin spontaanisti aina innostuu meidän kreisibailuihin mukaan :D
      -
      Ja joo välillä vaan elämäntilanne on se, että EI EHDI, myös mullakin on ollut niitä vaiheita. Mutta niistä ei ainakaan kannata tuntea huonoa omatuntoa, vaan just kreisibailata vaikka kotona <3 Ja aika kuluu niin nopeasti! Nyt, kun on isommat lapset, on paremmin aikaa taas harrastaa! Kyllä se liikunnan ilo siellä taas odottelee sitä elämänvaihetta, kun taas ehtii <3 Onhan tässä koko elämä aikaa tanssia!