Vauva vauva vauva vauva vauva

Vauva.

Vauva vauva. Vauva vauva vauva vauva vauva.

Oletteko huomanneet, että mulla on tuollainen vauva? Tietäväthän kaikki varmasti, että vauva vauva vauva vauva vauva.

Voi hitsi että mä olen ärsyttävä.

Tajusin viime yönä (kyllä: taas), että mun elämä on edelleen ihan vauva vauva vauva. Voin ihan järkevästi jutella arviolta puolikkaan keskustelun, mutta sitten onnistun johonkin sivulauseeseen ujuttamaan yhden kuusikiloisen vauvan. ”Niin, kun mullahan on kotona se vauva”.

Ja mitä teen omalla ajallani, omana henkireikänäni? Kirjoitan blogia. Vauvasta. Ai niin, ja välillä myös neulon vaatteita. Vauvalle. Käyn vauvajumpassa ja vauvamuskarissa. Haaveilen vauvasirkuksesta.

Voi vauvan vauva sentään.

Joel on jo aikoja sitten palannut normaalielämään, ainakin siksi 8-10 tunniksi päivässä. Välillä minua ärsyttää. Siellä se menee maailmassa, istuu bussissa tai palaverissa, kirjoittaa työsähköpostia. Keskustelee konsepteista tai mistäikinänyttyössänykyäänkeskustellaankinhemmettivie. Ja täällä me ollaan Silvan kanssa kotona, että vauva vauva vauva vauva.

Hormonitko sen tekee vai mikä? Mutta ikinä ikinä ikinä mikään elämänmuutos tai asia ei ole ollut näin kokonaisvaltainen. Näin ajatukset valtaava. Kuin tämä vauva vauva vauva.

Ei se minua itseäni haittaa. Mutta voi hitsi että mä olen ärsyttävä. Missäköhän vaiheessa palaudun normaaliksi ihmiseksi? Kai joskus sentään?

Tässä on yks vauva.

Nyt lähden tanssitunnille. Teen testin. Pystynkö käymään koko reissun mainitsematta kertaakaan vauvasta? Ei yhtään keskustelua, ei yhtään tekstiviestiä, ei kännykästä tehtyä virtuaalimaailman kommenttia.

Äh ai niin paitsi imetän ensin.

Vauva vauva vauva vauva vauva vauva vauva vauva.

1
Like

You Might Also Like

  • Nonariina
    8.9.2012 at 15:12

    Mä niin tiedän ton tunteen. Pääsin pari viikkoa sitten aamu-brunssille, erään polttari-seurueen mukaan pariksi tunniksi ja voi vauva vauva vauva vauva vauva. Ja jumankauta, että rupesin vielä selittämään näitä imetys-ongelmia ja imetys sitä ja imetys tätä,ja neuvolassa, ja vauva vauva vauva. Tajusin, kuinka mua tuijotetaan ja että oikeastaan kukaan ei kuuntele…mikä fiilis.

    Ja musta ei pitänyt tulla tällanen!

    Mut hyvää vauva vauva vauvaa sinne :D

  • Mindeka
    8.9.2012 at 15:20

    Ja muuttuko tilanne edes silloin, kun pääsee pitkästä aikaa töihin? No, ei ainakaan minulla. Vauva, vauva, vauva ja vielä kerran vauva. Mitenköhän se mun vauva pärjää siellä?

    :D

  • Jennuliini (Ei varmistettu)
    8.9.2012 at 15:43

    Juu ja ensimmäistä kertaa kun olin tossa ulkona tuulettumassa kaverin synttäreillä (poika 2kk), niin vauva vauva vauva yksi siideri vauva vauva vauva……. :D Päätin, etten lähde illanviettoon, ennenkuin olen pikkasen rauhoittunut…. :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    8.9.2012 at 15:46

    Elämä palaa suht normaaleihin uomiin sitten, kun vauva osaa tehdä itse voileivän ja pyyhkiä pyllynsä. (ei sillä leivällä, silloin on vielä vauvavauvavauva..)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    8.9.2012 at 16:30

    Niin tuttua, että hävettää! :-D Ja tosiaan miten se mies pärjää työpäivän ilman vauvatiedusteluja?! Se täytyy olla nää hormonit…
    -Suvi

  • Neenee (Ei varmistettu)
    8.9.2012 at 18:04

    I feel u!:D

  • Seregi
    8.9.2012 at 20:52

    Mua pelottaa. Et sitku, joskus saan vauvan niin mun päässä naksahtaa ja olen vaan et vauva vauva vauva…ja unohdan urahaaveet ja muun elämän

  • Miitu (Ei varmistettu)
    8.9.2012 at 21:18

    Jep :D Aloitin kodin ulkopuolisen elämän näin puolentoista vuoden tauon jälkeen, ja homma alkoi heti ”tyttö valvotti yöllä kolme tuntia”, ”mitä nyt on viimetteeks oppinu”, ”synnytys ei menny niinku strömsös” jajajaja… Sen tajuaa, mutta sitä ei voi estää. Tuska. Ei ne urahaaveet ym. mihinkää oo kadonnu, mut jotenki se vauvavauvavauvavauva on ujuttanu ittensä kuvioon mukaan.

  • Seregi
    8.9.2012 at 21:34

    Hahhaaa…mielikuva Strömssö-synnytyksestä

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    9.9.2012 at 16:02

    Mä huomasin tän jo raskausaikana. Tarkoitus oli tosiaan itselläkin olla aikuinen ihminen jonka elämä ei pyöri solukertymän ympärillä alusta asti, mutta niin vaan sitä elämä kutistui aika äkkiä siihen että kun kysyttiin mitä kuuluu niin raskausvaivat oli ekana kuulumislistalla. MITÄH?!

    Toki nyt vielä uskottelen itselle että kun jätkä on alle kuukauden niin muuta ei vielä elämään tarvi kuuluakaan kuin imetystä, nukkumista, kotona lönimistä ja raskauskilojen karistelua.

    Paitsi illalla mennään leffaan ja vauva menee hoitoon mummille. En kertaakaan edes aio ajatella miten niillä menee koska tietysti menee hyvin eikä tarvi hätäillä. ..ehkä.

  • Kristaliina
    9.9.2012 at 18:53

    Hehee, vähänkö nauratti nämä ”imetysongelma-avautumisia polttareilla” -esimerkit :D Voin nii-iin kuvitella itsenikin tuollaisiin tilanteisiin, ja varsinkin just yhden tai kahden siiderin jälkeen…

    Ja niin, minusta ei tosiaankaan pitänyt tulla tällaista, en ollut mitenkään ”vauva-ihminen” ennen tätä omaani. Huh sentään :) Syytetään hormoneja!

    Joo, Seregi, näin tässä tosiaan näyttää käyvän :) Mutta todennäköisesti tuo muun elämän unohtaminen on vain joku väliaikainen naksahdus päässä ja tilanne siitä sitten vähitellen tasaantuu. Ainakin mä kuvittelen niin :) Ja se oma persoona on kuitenkin sitten siellä alla, ei tässä ihmisenä pääse kuitenkaan muuttumaan erilaiseksi – ei siitä omasta persoonastaan niin helposti eroon pääse :D …niin kuin mm. täällä pohdin…

    Omalla kohdallani ehdin tehdä sitä ”uraa” ja nähdä maailmaa sen verran pitkään ennen tätä ”vauvautumista”, että tämä tämänhetkinen märkäpahvilaatikkopäisyys ei edes harmita, naurattaa vaan. Ja toiset tekee tietty niin, että eka lapset nuorena ja sitten jää aikaa sille muulle elämälle ja uralle. …että pelätä ei varmaan tartte, mutta itselleennauramisen taito on tässä elämäntilanteessa (hih ja tietty muissakin) hyvä hallita :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    9.9.2012 at 22:02

    ”Hormonitko sen tekee vai mikä? Mutta ikinä ikinä ikinä mikään elämänmuutos tai asia ei ole ollut näin kokonaisvaltainen. Näin ajatukset valtaava. Kuin tämä vauva vauva vauva.”

    Tuo lausahdus on NIIIIIIIIIIN osuvasti kirjoitettu! huh.. Täälläkin vauvavauvavauvavauva:illaan.. ihan liikaa.

  • Maria | Sulassa sovussa (Ei varmistettu)
    10.9.2012 at 09:02

    Osui ja upposi! Puolustukseni täytyy sanoa, että kai sitä jokaisella on vohkaamisen aiheensa, miksei meillä höperöillä mammoilla vauvamme ;)…?

  • Tilia
    10.9.2012 at 11:15

    Vauva-vauvasta siirrytään sujuvasti lapsi-lapseen. Miten on nukuttu, sairastettu, mitä päiväkodissa tapahtuu jne. Esikoinen on eskarissa, ja jutun aiheet sen kun monipuolistuu: lelut, kaverisynttärit, kiusaamiset, kouluvalinnat…

    Ja osaa ne isätkin! Just kuuntelin tässä sivukorvalla, kun pari miespuolista työkaveria jutteli lastensa kuivaksi oppimisesta, ihan rehellistä kakkapuhetta lounaspöydässä…

  • Tilia
    10.9.2012 at 11:16

    Ja muuten ihan kaikkein pahimpia vauvavauvoja on isovanhemmat!!! Ristittiin parin  hurahtaneen lapsenlapsia saaneen työkaverin työhuone suoraan Mummolaksi. :)

  • Annuska (Ei varmistettu)
    10.9.2012 at 23:07

    Täällä pitäis olla tykkää-nappi. Olis tullu monta tykkäystä kaikille kommenteille.
    Puolentoista vuoden jälkeen on edelleen ihan vauvavauvavauva… eikun itse asiassa se on nyt kyllä taaperotaaperotaaperotaapero. Se meni tänään hoitoon, mä menen ylihuomenna töihin. Ja toivon, et joku tekee äkkiä jotain radikaalia jos mä oon sielläkin ihan taaperotaaperotaapero.

  • Alfiina (Ei varmistettu)
    11.9.2012 at 11:41

    Hei Kristaliina,

    Vihdoinkin saan aikaiseksi kommentoida. En muista, miten törmäsin tähän blogiin, mutta enpä muista aikoihin nauraneeni tietokoneen äärellä niin monta kertaa ääneen! Mieleen pulpahtelee asioita – ja unohduksia – esikoisen alkutaipaleelta, joka oli vähän kivinen, kun me vanhemmat oltiin niin pihalla ja synnytyskin karmea (sieltä toisesta ääripäästä tosin: kaksi viikkoa yli lasketun aja, ja raju käynnistys). Vauva-aika on ihmeellisen ihanaa ja intensiivisyydessään vertaansa vailla. Siitä kannattaa nauttia – vaikka niin, ettei tunne syyllisyyttä vauva vauva vauva -puheesta; kyllä muusta ehtii vielä puhua. Olen kahden tyttölapsen (-07 ja -10) äiti, ja nuorempi on edelleen meille vauva, myös omasta mielestään: ”Ootko sää jo iso tyttö?” ”EI! Viija äitin vauva!” :D Kaikkea hyvää teille!

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    11.9.2012 at 11:47

    Hei!

    Mulla ei ole vauvaa. Ystävillä on. En ole koskaan ajautunut keskustelun ulkopuolelle, koska muut olisivat alkaneet keskustella inside-juttuja vauvoista. Kiitos heille siitä.

    Mutta miljoona kertaa mieluummin kuuntelen vauvan koliikkijuttuja, puklailuja ja ensimmäistä hymyä koskevaa selontekoa kuin sitä, miten paljon kaloreita on ruoassa joka on tarjolla, miten pitää suunnitella sitten lounas myöhemmin ja kuinka paljon on kulutettava kaloreita, jos nyt syö tämänkin voipullan. Ja näitähän tuttujakin on. Mutta miten voimia kuluttavaa sellaisen pohtiminen on?

    Vauvan ymmärrän. Se on ihan eri juttu. Ja jos en jaksa kuunnella, niin ehkä tulee tavattua äitiä sitten aavistuksen harvemmin, mutta eihän sillä äidillä ole paljon muuta mielessä, kun se elämä pyörii sen vauvan ympärillä. Ja parisuhteen, ehkä. Ehkä raha-asioiden. Ystävät on lähellä, koska ystävät välittää juuri sinusta.
    Useinhan on niin, että jos on samassa elämäntilanteessa, kuuntelee paljon helpommin näitä asioita. Myös ruokien rasva- ja sokerimääriä. Summa summarum: ilmiselvästi en ole dieetillä itse. Mutta siltikään vauvajutut ei haittaa. Hui.

  • Kristaliina
    11.9.2012 at 19:58

    Samoin mä oisin tarvinnut tosi monta tykkää-nappia näille kommenteille, hih!

    Viimeisellä Vierailijalla(kin) on hyvä pointti: ihan samalla tavalla joku voi vouhottaa jokaista syömäänsä ruokapalaa. Mistäköhän vielä vouhotetaan mieltä vailla niin kuin vauvoista…? Urheilusta! Graah! :D

    Mä yritin kerran erään henkilön urheiluvouhotukseen (istuttiin kahdestaan suljetussa tilassa – autossa) vaihtaa jatkuvasti puheenaihetta tyyliin ”niin, muahan ei itse asiassa mitkään urheilujutut kiinnosta eikä mieskään seuraa mitään muuta kuin möhköpainia”. Mutta hänpä kokikin sen vain haasteena: sain väkipakolla 45 min saarnan espanjalaisesta (?) potkupallosta. Hän ei voinut ymmärtää, että jos ei kiinnosta, ei vaan kiinnosta :D

    Hitsi kun silloin vielä ei ollut tuota vauvaa – oisin niii-iii-iin vastannut kakkavaipoilla!

  • Kristaliina
    11.9.2012 at 20:02

    …ja kiitos kivasta palautteesta, Alfiina! Kiva, kun löysit tänne ja myös ”korkkasit” kommentointitoiminnon! :)

  • 1 2