Vieraskynässä Joel: Vaadin vauva-ajan maineenkorjausta

”Onhan tämä nyt aivan ihanaa”, huokaisi Joel, kun aurinko paistoi ja vauva loikoili tyytyväisenä vaunuissa. Oltiin juuri saateltu isot lapset kirpparileikkeihin, aurinko paistoi ja kaikki oli arviolta idyllisenmahtavaa.

Seuraavaksi Joel alkoi avautua, että miten mahtavaa se oikein onkaan – ja miten vaikea ilmeisesti muiden on joskus sitä ymmärtää.
”Hei kirjoita tästä!”, minä kannustin. ”Kirjoita tästä vaikka vieraskirjoitus mun blogiin!”

Ja Joelhan kirjoitti.

Tällä kertaa puheenvuoro siis Joelille, kas näin:

”Juttelin kavereideni kanssa ja kerroin, kuinka kivaa vauvan kanssa on ensimmäisinä päivinä ollut. Tätä väitettä seurasi hiljainen hämmennys. Kukaan ei ilmeisesti odota tällaista ulostuloa, siitäkin huolimatta, että kaikki olivat muutamaa päivää aikaisemmin onnitelleet vuolaasti saman vauvan johdosta.

Eräs heistä, lapseton, mainitsi toisen hiljattain vauvan saaneen kaverinsa kertoneen, miten hirveää on, kun tulokas huutaa koko ajan ja nukkuminen on mahdotonta. ”Ei ikinä,” hän linjasi omasta puolestaan. Tämä puoli vauva-arjessa ei aiheuttanut kulmien kohotuksia; vauvan kanssahan on älyttömän rankkaa, kuten kaikki tietävät.

Ja niinhän se on, mutta jäin miettimään sitä, miten yksipuolisesti tästä ajasta jutellaan. Monilla on se käsitys, että vauvan kanssa eläminen on hermojaraastavaa ja pakottaa alistumaan täydellisesti avuttomalle tyrannille. Eikä se käsitys kovin suurelle liioittelulle pohjaudukaan, mutta entä se toinen puoli? Kuinka moni lapseton on kuullut, miten mahtavaa oman vauvan pitäminen sylissä ja tuijottelu on, tai kuinka suurta iloa ja täyttymyksen tunnetta ne kaiken vapaa-ajan ahmivat syöttämiset, vaipanvaihdot, navan puhdistukset ja muut arkitoimet tuottavat?

Varmasti osittain on kyse siitä, että kaikilla on jotain kokemusta unen ja vapauden menetyksestä, joten on helppo kuvitella, miten raskaalta se tuntuu vauva-arjessa äärimmilleen vietynä, mutta sitä itse kokemattoman voi olla vaikeaa sisäistää, että sen ähisevän ja kiljuvan olion kanssa on myös älyttömän mukavaa. Ainakin silloin, kun ei ole tilanne päällä, ja toisaalta kaikenlaiset kakkasotkut ja taas kerran kesken yön herätyksetkin tuntuvat sen rinnalla, jos eivät mitättömiltä, ainakin enimmäkseen siedettäviltä.

Toinen  tekijä puolestaan tietysti on yleinen suomalainen valittamisen tapa. Omista kokemuksista kertoessa painotetaan usein negatiivisia puolia. Työpaikathan esimerkiksi ovat yleisesti ottaen yhtäjaksoista narsistien ja idioottien ketjukolaria, jossa ei kukaan osaa eikä ymmärrä mitään. Monesti duunivalituksesta tulee suorastaan seuraleikki, kun kaikki innostuvat kilpaa kertomaan paskimmista päivistään.

Kun on vähän kokemusta työelämästä, osaa suhteuttaa nämä valitukset todellisuuteen ja ottaa huomioon, että positiiviset kokemukset vain jätetään useammin kertomatta. Mutta jos sitä kokemusta ei ole, onkin tosi helppoa sisäistää vain noihin varjopuoliin pohjaava ennakkokäsitys.

On aivan totta, että vauvan kanssa on rankkaa. Mutta miksi aiheesta puhuminen jätetään siihen, eikä kerrota, mikä siitä tekee kaiken vaivan arvoista?

Onko liian henkilökohtaista kertoa siitä, miten vauvaan on mahdollista ihastua niin, että tahtoo vain seurailla hiljalleen avautuvien silmien katsetta ja tutkiskella päivä päivältä pulleammiksi muuttuvia raajoja? Tunnetta, joka herää vauvan rentoutuessa täydellisen luottavaisesti syliin, on tietysti mahdotonta kuvailla, mutta sen ainutlaatuisuudesta voi kertoa niille, jotka eivät ole sitä päässeet kokemaan.

Mutta sitä ei juuri mainita, kun taas aina toistetaan, kuinka turhauttavaa on, kun juuri vaihdetuille vaatteille hulahtaa puklu.

En pääse yli siitä, miten kummallisena vääristymänä tätä pidän.

Mitä jos vaikkapa seksistä puhuttaisiin samaan tapaan? Sehän on ällöttävää, kun joutuu koskemaan limaisiin paikkoihin ja tulee kamala hiki. Silti useimmat tietävät, että siinä on jotain kivaakin.

Jopa niin kivaa, että se on kokonaisuutena vaivan arvoista.”

128