Tervetuloa takaisin, liikunnnan ilo! (olikin jo ikävä)

Jos satuit vilkaisemaan eilisiä kalenterikuviani, saatoit huomata siellä aika paljon liikuntaharrastuksia… Kyllä: olen saanut liikuntainnostukseni takaisin! Vihdoinkin! Jee!

Vuosien vuosien kuluessa olen oppinut tuntemaan liikuntaminäni. Pitkään aloitin ja lopetin juttuja. Sitten en enää jaksanut aloittaakaan, kun tiesin että alkuinnostuksen jälkeen se lopahtaa kuitenkin.

Astanga-joogan kanssa taisin tehdä jonkinlaisen surullisen ennätyksen: on-off-harrastin sitä yhteensä yli kymmenen vuotta niin, että innostus lopahti aina (maksimissaan) parin kuukauden jälkeen. Enkä koskaan päässyt alkeistasoa pidemmälle. Mutku mutku. Mä vaan nii-iiin kovasti olisin halunnut, että se ois ollut mun juttu (ruskettuneet notkeat henkistyneenonnelliset intia-joogahipit jne…), että en millään halunnut uskoa, että se ei ole mun juttu.

Mun on myös ihan turha mennä mihinkään pumppijumppaan nostelemaan levypainoja tai tankoja. ”Jee jee jee, jaksaa jaksaa, nyt peppu pienemmäksi!” Tai kuntosaliin vääntämään laitteita, yök. Mikä tahansa combat-spinning-kiinteytys-power-shape-xycling EIJEIJEI!

Niissä ei ole mitään ”yleistä” vikaa, ja muut saavat ihan vapaasti tykätä niistä. Mutta mun juttu ne eivät ole. En tykkää niistä. Itse asiassa ihan vähän jopa vihaan niitä. En jaksa. Ei innosta. Ei ole motivaatiota. Ei ei ei.

Niinpä hyvin pitkään elin kuvitellen, että ”aikuisliikunta” (lapsena olin harrastanut kilpavoimistelua) ei vaan yksinkertaisesti ole mua varten. En halua tehdä sitä ja piste.

*******

Sitten tuli sirkus.

Olin seurannut nykysirkusta piiiiiitkään ja ihaillen kadehtinut trapetseilla ja kankailla kieppuvia sirkustaiteilijoita. Oi, jos minäkin… ”Mutta hei – mähän oon jo kohta kolmekymmentä, en mä voi aloittaa enää tuollaista…”

Sitten ystävä vastasi:

”Tuo nyt on ihan hölmöä. Jos sä aloitat nyt, voit viiskymppisenä sanoa, että mähän oon harrastanut tätä jo 20 vuotta.”

Totta!

Itsensä ylittäminen aikuissirkustunnilla (”kuperkeikka! mä tein kuperkeikan!”) aiheutti positiivisen tapahtumavyöryn. Kappas, tulin ostaneeksi CityDealista kortin jazztanssitunnille! Kokeilutarjous aikuisbalettiin – sinne! Ja sitten minulla oli jo jäsenkortti liikuntasaliketjuunkin. Elämäni ensimmäiset zumbat ja kaikenmaailman srip aerobicit.

Mutta ei niitä levytankopumppeja. Jotain olin oppinut.

Ja se oppi oli tämä:

Minulle liikunnan pitää olla hauskaa. Tarvitsen sinne mausteeksi naurua, iloa, pelleilyä. Jos alkulämmittelyksi leikitään hiirenhäntähippaa tai polttopalloa, ei tuntia oikein voi jatkaa turhan ryppyotsaisesti.

*******

Lapsen saamisen jälkeen liikunnan ilo oli pitkään hukassa.

Mun omalla ihanalla rakkaalla sirkustunnillakin turhautti – olin nyt huonompi kuin 5 vuotta sitten harrastusta aloittaesssani. Uusi harrastus Bollywood sentään pelasti syksyn; siitä tajusin haluavani uuden elinikäisen oman jutun sirkustelun rinnalle.

Joulukuun puolivälissä olo oli vieläkin paska (sori). ”Nyt riittää”, päätin, ja laitoin ruokatavat remonttiin. Kiloklubista kirjoittelin tarkemmin vielä alkuvuonna täällä ja täällä. Ja pari kertaa minulta onkin jo kyselty, että miten kiloklubbailut sujuvat…

No kröhöm…

Rehellisesti sanoen tein ruokien kirjaamista tosi laiskasti. Mutta ei se mitään – se toimi silti! Paino on tullut sellaisella hiirenvauhdilla laskusuhdanteeseen ja on nyt n. 4 kg vähemmän kuin joulukuussa. ”Lähtötilanteessa” ennen raskautta olin vielä muutaman kilon hoikempi kuin nyt – mutta enää se ei haittaa yhtään.

Tammikuussa kirjoitin:

”Vaikka laitoin viralliseksi Kiloklubin painotavoitteeksi lähtöpainoni + 1 kg, saattaa olla että en edes tarvitse niin paljon. Haluan hyvän olon painoon, se riittää.”

…ja nyt on hyvä olo. Se tuntuu… hyvältä.

Ja mikä ihaninta: olen taas löytänyt sen liikkumisen hauskuuden! Käyn pari kertaa viikossa sirkustreeneissä, lisäksi Bollywood-tanssitunnilla – ja itse asiassa hankin just uuden liikuntakeskuskortinkin ainakin parin kuukauden kokeilujaksolle.

Torstaina siellä zumbaillessani tajusin, että peilissähän sheikkaa taas ihan tuttu kroppa. Hei vaan! Missäs oot ollut? Olikin jo ikävä!

*******

Pähkäilin hetken aikaa, laitanko tähän kuvitukseksi tällaisen klassisen ”paljastan mahani” -kuvan. Mutta hemmetti vie, menköön. Ja heh, pyjamahousuilla, totta kai.

35-vuotiaan synnyttäneen naisen vatsa. Mun näköinen ja ihan hyvä.

 

Ruokien merkitseminen Kiloklubiin on siis tässä osoitteessa (toistaiseksi) päättynyt, mutta ruokavalion aion sälyttää tällaisena jatkossakin.

Terveellinen ruokavalio plus liikunnan ilo = Kristan hyvä olo.

 

Miten teillä muilla Kiloklubin aloittaneilla on mennyt?

 

You Might Also Like