Teinikuvahaaste

Millainen mä olin teininä?

Aika… teini. Vähän riippuu, minkä puolen tarinasta kertoo. Koulussa olin kympin oppilas – tavallaan jonkinlainen hikarileima varmasti leijui ylläni, mutta toisaalta minussa kyti voimakkaana halu erottua. Ehkä kaikissa teineissä. Mulle oli kamala ajatus, että kävelisin kadulla niin, että joku ei huomais just mua. Lapsuuden turvallisenihana Kuusamo muuttui yläasteikäisen mielessä ahdistavaksi – tuntui, että kaikki muut haluavat olla samanlaisia ja minä olen ihan erilainen kuin muut. Kukaan ei ymmärrä. Pidin varmasti aika kovaa ääntä (eikö kaikki teinit?), olin ärsyttävä (eikö kaikki teinit?) kaikkitietävä (eikö kaikki teinit?) ja vähintäänkin nyt maailman napa (eikö kaikki teinit?).

Kiltti, mutta räiskyvä.

Jälkikäteen sitä tajuaa, että ne kaikki ”olen erilainen kuin muut” eivät olleetkaan vain mun ajatuksia, vaan ihan yleisiä teini-ikään kuuluvia juttuja. Mutta aikamoisia syövereitä sitä tuli tietysti kaiveltua ja Kuusamosta lähdettyä tuli ehkä kokeiltuja rajoja ei-niin-turvallisisestikin (lähinnä nyt tarkoitan jotain yksinhumalassahoiperteluja) – varmasti paljon on ollut hyvää onnea mukana, että koskaan ei ole käynyt mitään pahempaa.

Priva-Facebookissani minulle napsahti teinikuvahaaste (kiitos vaan Heidi) ja kuvia kaivaessani en malttanut olla tuomatta niitä tänne blogiinkin. Ikävuosien 18-21 kuvat ovat suurimmalta osin jossain tallessa hukassa, mutta aika paljon sentään löytyi noita vieläkin teinimpiä – vaikka siihen aikaan (90-luvun puolivälissä) kamerat eivät olleet jokapäiväisessä elämässä läsnä.

Kasin luokkaretkellä (Oulun Tietomaahan) päällä oli vielä täysimittainen Kuusamo-look: Ruka-paita, vaaleat Levikset, liian isot valkoiset lenkkarit ja vyötärölaukku. Jea! Vuosi on ollut ehkä 1992.

ruka-paita

Samoihin aikoihin kotoa tämä, ehkä noin 15-vuotiaana:

aussi-pentu

Riparilla käytiin viimeisenä yönä salaa soutelemassa. Ihastuin yhteen kovis-poikaan, ja noin sekunnin ajan ihastus taisi olla molemminpuolista – hän ehkä otti tämän kuvan, ehkä:

soutaa

Riparin jälkeen poika tuli humalassa seuraavaan teinidiskoon (itse en ollut vielä maistellut alkoholia; siellä diskossakin taisin olla silloin eka kertaa, sen pojan takia), työnsi kielen suoraan kurkkuuni (jea, ensisuudelmani) ja yritti kopeloida. Rimpuilin hädissäni irti. Sen jälkeen hän ei enää huomannutkaan minua, mutta puolisen vuotta ulkoilutin sitkeästi koiraa päivittäin hänen talonsa ohi. Voih rakkaudestariutuminen.

Ysillä Guns N’ Roses oli kova sana. Tässä epätarkassa kuvassa lookina bändipaita, farkuista leikatut shortsit ja nahkareppu – ja kukkia korvan takana. Huomaa myös valkoiset sukat ja ilmeisesti ruskeat nahkakengät (noita kenkiä en ollenkaan muista).

gunsnroses-paita

17-vuotiaana pääsin myös viiden viikon kielikurssille Brightoniin. Silloin se oli iiiiiiiso juttu. Se oli ehkä teini-minän identiteetin löytämisen käännekohta – maistoin vähän maailmaa ja söin ensimmäistä kertaa elämässäni Mäkkärissä (pelkkiä ranskiksia, hampurilaista en uskaltanut kokeilla). Palasin pariksi viimeiseksi vuodeksi Kuusamoon mini-mini-MINIhameissa (ennenkuulumatonta niillä leveysasteilla siihen aikaan) ja röyhkeyteen asti kääntyvää itsevarmuutta puhkuen. Tuntui, että maailma on mun. Musta voi tulla ihan mitä vaan. Maailmantähti nyt vähintääkin. Madonna.

Tässä kielikurssi oli vielä edessä – matkaan kuului pysähdys Pariisissa ja vastikään avatussa Eurodisneylandissa. Tässä sen ajan perusvaatetukseni: musta löysä pitsineule (alla lyhythihainen bändipaita), pitsinen kaulapanta, iso kaulakoru – jalassa oli trikoiset tiukat mutta megasti lahkeeseen levenevät 70-lukupöksyt, tukka värjätty hennalla:

euro-disney-ihaa

Kielikurssin bile-poseeraus näin:

hippi

Se oli aikaa ennen somea – mutta uskokaa tai älkää, jo silloin törröhuuliposeerattiin ja otettiin kuvia filmikameralle. Ja kun ei ollut Instaa tai Facebookia, kuva lähetettiin tietysti Salovaaraan. (hep käsi ylös, kuka tietää, mitä tarkoitan?)

Tämä kuva nimittäin:

teiniposeeraus

Ehkä pikkasen liikuttavaa – sexypose kuusamolaisessa eteisessä. Iso villapaita päällä :D Tää oli hoteinta ikinä.

Sexyposeista puheen ollen – ehkä ihan hyvä, että niitä jonkin iän kuvat ovat hukassa. Koska tämä sit kuitenkin löytyi, tässä vaiheessa olin juuri muuttanut pois Kuusamosta ja asuin Kalliossa pienessä yksiössä:

teinipose

19 vee. OMG. Tähän on hyvä päättää. Tai ehkä ois voinut päättää jo ennen tätä kuvaa.

Millainen sä olit teininä? Kiltti vai kapinallinen. Millaisia kuvia teiltä löytyy?

39

You Might Also Like

  • Vannikkila
    9.9.2016 at 19:07

    Mä olen ollut niitä ”tylsiä”, joka oli kaikkien kavereideni äideille se paras ja turvallisin vaihtoehto olla mukana kun lähti koulun diskoon, leffan yönäytökseen… oikeastaan mihin vain. Ja kyllä mä itsekin sen tiedän – olin murrosiässäni pari vuotta ”aikaisemmassa” kuin suurin osa kavereistani ja kun kaverini olivat kaikki kuopuksia (jopa kunnon iltatähtiä), olin minä esikoinen, joka oli mukana auttamassa reippaasti nuoremman pikkusiskon kanssa. Silti minä olin ensimmäinen, joka ”oikeasti seukkasi” ja tietysti olin siten ehkä hieman erottuva muista sekä vanhemmilleni harmaitakin hiuksia aiheuttava teini-iässäni. Mutta eihän se kaikki näkynyt kavereille saati heidän vanhemmilleen. Puhelinoperaattorille senkin edestä sitten :D

    Mutta mulla siis ei tullut teini-iän kännejä (en siis ole vieläkään ollut kertaakaan oikeasti humalassa :D ), vanhempani tiesivät aina, missä olen menossa ja tulin yleensä aina 19-vuotiaaksi asti (jolloin muutin omilleni) viimeistään kympin bussilla kotiin iltaisin. Näin kirjoitettuna siis olin ihan super tylsä :D

    • krista
      9.9.2016 at 21:43

      Mäkin olin tavallaan kiltti – tai en edes ”tavallaan”, vaan OLIN. Mutta sit taas toisaalta olin… silleen vauhdikas ja jännitystä kaipaava, tai jotain. Piti jollain tavoilla aina päästä järkyttämään, vaikka sitten esittämällä koulunäytelmässä prostituoitu-undercover-fbi-kyttää verkkosukkahousuissa tai käyttämällä kuviksentyössä omaa flunssaräkää materiaalina. Joku sellainen ”ravistelun” tarve – ehkä Kuusamo oli mulle liian tasaista ja kaipasin kaikkea sellaista, mistä ihmiset sanoisi OHO.

      Mutta en usko tuottaneeni vanhemmille kovinkaan huolta (ennen kuin kotoa pois muutettuani), kotiintuloaikoja ei tarvittu (kaikki perustui luottamukseen) enkä juonut tai polttanut. Hoisin koulun ja silleen. Olin luultavasti kans kavereiden vanhemmille tuollainen luotettava tyyppi – näin luulisin. Kiltti hyvä oppilas, eihän se mitään kiellettyä voi tehdä…? :D

  • Anna
    9.9.2016 at 19:27

    Tämä oli ihan mahtava! :D Itse olin juuri sellainen tyypillinen kiltti isin tyttö ja äidille vuosisadan kapinallinen.. :D Teininä kaikki illat kaupungilla hölmöilemässä, mutta isälle tietenkin kerrottiin valkoisia valheita missä oikeasti oltiin. Huhhuh, kauhea teini-ikä.. :D

    • krista
      9.9.2016 at 21:47

      Hahaa! Ja apua, että jossain vaiheessa (varmaan ihan liian pian) omat lapsetkin on siinä iässä. Miten SIITÄ sitten selviää, omg :D

  • jermia
    9.9.2016 at 19:39

    Ah, täällä sitä ois… http://www.lily.fi/blogit/itarajapakolainen/teinikuvahaaste

    • krista
      9.9.2016 at 21:48

      Ihania kuvia! Etenkin se toinen kuva (se missä kaulapanta, ja oisko saparot?) ihan supersuloinen!

  • ElinaBeE
    9.9.2016 at 19:43

    Hahah! Mä olin aivan monsteri. Ihan joka tasolla. Vanhemmat yritti pitää niiden nuppuset kaukana musta. Koulussa en ollu koskaan, mutta kävin silloin tällöin tekemässä pinkan rästissä olevia kokeita ja vedin kaikista melkein täydet pisteet, eli opettajatkaan ei voinu mulle mitään (paitsi silloin kun tuli kännissä ja rööki suussa sekoilemaan tunneille). Oi niitä aikoja. Olin kyllä ihan hirviö. Sääliks käy edelleen vanhempia, opettajia, kavereita ja kaikkia joiden kanssa olin tekemisissä.

    • krista
      9.9.2016 at 22:11

      Eikä – ei voi mi-ten-kään uskoa! Tosi jännä, miten teini-ikää ravistelee eri ihmisiä eri tavoin, ja aikuisena ei tosiaan voi välttämättä yhtään arvata, onko toinen ollut kiltti perhetyttö vai megakapinallinen.

      Mä muuten kans ihan selkeästi sain erivapauksia (lukiossa) mun koulumenestyksen takia, ja käytin kyllä sitä häikäilemättä hyväkseni. Tulin tunnille kun satuin ehtimään (kukaan ei koskaan sanonut mitään) ja esimerkiksi lukion tokaluokan englannin opiskelin itse, kun en jaksanut olla (opettaja oli karsea) tunnilla. Toisaalta väärin varmaan sekin (että joku saa erivapauksia), mutta todennäköisesti opettajat laskeskelivat, että ei kannata alkaa riitelemään tai muuten tulee vastarinta. Olin kuitenkin ihan ystävällinen ja vetelin kympit todistukseen, mutta kuljin vaan vähän omia polkujani :)

      • ElinaBeE
        9.9.2016 at 23:14

        Joo, joskus en kyllä usko itsekään kaikkea mitä sitä on tullut tehtyä – olinkin kyllä aika tuhdissa tuiskeessa ikävuodet 13-16, eli ehkä siksi muistikin vähän pätkii :D Äiti-parka… Karmeinta on, että kaikki nuo parhaat ylä-astekaverit on nyt joko mullan alla, vankilassa tai täysin syrjäytyneitä yhteiskunnasta. Sitten itse porskuttelen iloisesti ja onnellisena menemään. Joskus tuntuu kyllä aika epäreilulta.

        Mut varmaan ”pelasti” juurikin äiti-parka ja sitten se, että menin itse toiselle paikkakunnalle lukioon ja nuo muut onnettomat menivät kuka minnekin…

        • krista
          10.9.2016 at 10:19

          Mä oon edelleen ihan hämmentynyt tästä! En tosiaan IKINÄ ois voinut uskoa. Ja tiedätkö (tää keittiöpsykologiaa) mikä sut varmaan kans ”pelasti”: sä itse. Tai siis mä oon ainakin ihan ensivaikutelmalta tavannut tosi lämpimän ja empaattisen ja fiksun ihmisen – ehkä sä oot siinä kaikessa teinituiskeessakin kuitenkin jossain alitajunnassa tajunnut, että ei voi jatkaa ikuisesti noin. Ehkä siksi kuuntelit äitiäsi tai lähdit muualle lukioon – koska sinussa oli se fiksuus ja ymmärsit, että elämässä on sulle paljon muutakin tarjolla…?

          • ElinaBeE
            10.9.2016 at 12:46

            Olin kyllä onneksi silloin teininäkin ihan kohtelias ja empaattinen, mutta täysin kykenemätön noudattamaan mitään sääntöjä ja tein aina just sen mikä oli kiellettyä. En tehnyt niin ilkeyttäni (en tosin myöskään ajatellut toisten tunteita) ja tarkoituksena ei koskaan ollut pahoittaa kenenkään mieltä, vaikka toki siinä väkisinkin välillä kävi niinkin.

            Niin kamalaa aikaa kun se olikin, niin opin kyllä paljon hyviä läksyjä, jotka olisi aikuisena voineet tulla tosi kalliiksi ja samalla näin vähän kaikenlaista, että nykyään mikään ei järkytä :D

            Jännää kyllä nähdä, että tuleeko pojille teininä myös monsterivuodet!

  • Tilia
    9.9.2016 at 21:52

    Ne kengät oli purjehduskengät. Hottia ysäriä!

    • krista
      9.9.2016 at 22:11

      Uuuuu! Juu nepä ne, totta, nyt palailee mieleen! :D

      • Karin
        9.9.2016 at 23:37

        Mä katsoin just, että purkkarit. Älä nyt, mä haaveilen tälläkin hetkellä hyvistä purkkareista! Veneilykauppoihin en tietenkään ole vahingossakaan eksynyt. Oma tuntuma vain on se, että muuten hyvissä kengissä on alkuun kova nahka, joka pitää pehmittää mukavaksi. Ja nykyään katsastan aika tavalla epämukavia vaatteita ja kenkiä.
        Ja mehän siis ollaan samaa vuosikertaa, miten niin olen jämähtänyt menneeseen?
        *
        Mä olin kiltti teini. Ja itse tuhahtelin niille teineille, jotka luulivat olevansa jotain erikoista. Joissain suhteissa olin siis ärsyttävän pikkuvanha jos niin voi sanoa, mutta toisissa asioissa olin – vuosia – hyvin lapsellinen. Miellyttämishaluinen ja hyväuskoinen. Niihin liittyy jälkikäteen ehkä suurimmat katumuksen aiheeni.
        *
        Mulla oli kyllä aika, josta ei juurikaan ole valokuvia. Nyt harmittaa, mutta inhosin kuvia itsestäni.

        • Karin
          9.9.2016 at 23:37

          *karsastan. Karsastan. Karsastan. En katsasta.

        • krista
          10.9.2016 at 10:24

          Mulla itse asiassa on kahdetkin purkkarit nykyisin, vai kutsutaankohan niitä vielä sellaisiksi… :D Sellaiset nahkaiset (mokkaa kylläkin) vähän tuonmalliset kuin venekuvassa – molemmat on saanut anopilta/apelta tuliaisiksi. Itse en ois ostanut tuon mallisia, mutta kun ne on ollut, niin kappas vaan oon pitänyt niitä ihan hurjan paljon! Noi mun mokkaiset on olleet kyllä tosi mukavat heti jo uusina. Ne on kyllä ulkomailta siis tuliaisiksi tulleita, eli harmi kyllä ostopaikkaa en osaa vinkata.

          Nuo venekuvan kengät tosiaan muistan, mutta hitsi vielä illalla mietin noita gunnarikuvan kenkiä… Mulle tuli nyt ihan sellainen mielikuva, että NOI EI OLE MUN. Että syystä tai toisesta mulla on tuossa jalassa sen mun kaverin kengät, joka tuon kuvan on ottanut… Mutta en ole varma, se on täysin hämärä muistikuva.

  • Miitu
    9.9.2016 at 23:46

    Ah, varhaisnuoruuden paradoksi: Miten erottua yksilönä joukosta olemalla täsmälleen samanlainen kuin ne ”kaikki muut”.

    • krista
      10.9.2016 at 10:25

      Oh kyllä – on se niin vaikeaa! :) Mutta ne on suuria tunteita kyllä.

  • Hebs
    10.9.2016 at 16:33

    Aika tuttua tyyliä sun kuvissa! Itse en (ainakaan vielä) pystyisi noin armollisin silmin omia saman aikakauden sexypose-kuvia katselemaan, saati julkaisemaan, hih! Vaikka oikeastihan se on hurjan söpöä kun ollaan niin tosissaan <3
    Omien tyttöjen teini-ikää odotellessa…

    • krista
      10.9.2016 at 17:02

      Ajan kuluminen se varmaan on se, minkä ansiosta omaan itseen pystyy suhtautumaan… …silleen että ei tunnu enää nololta, vaan tekisi mieli antaa sille teini-minälle vaan äidillinen empaattinen halaus :) Että kuule muruseni kyllä se siitä. Tuosta ihan viimeisestäkin kulunut nyt 20 vuotta :) Mutta joo, söpönnoloa!

      Joo apua omien lasten teini-ikä… Auts. Aikamoista uuden opettelua se varmasti on sitten taas vanhemmillekin.

      • Karin
        10.9.2016 at 21:53

        Tiedätkö, mä nuorena olin vihainen itselleni siitä, että joskus tulen nauramaan nuorelle itselleni. Tai hymähtämään. Tai ainakin niin, etten ota tosissani. Kun kaikki koki niin… Voimakkaasti. Ja sitten tiesin, että vanhempana ajattelen, ettei se ole niin vakavaa tai just jos julkaisisin jotain kuvia itsestäni, vähän naurahdellen.

        • krista
          10.9.2016 at 22:04

          Tiedän! Joo! Koska ne tunteet silloin oli kuitenkin just niin SIINÄ ja aitoja ja sataprosenttisen totta! Varmasti se nuoruuden minä olisi suhtautunut vähintäänkin salaa kyräillen (oikeesti mä olin kyllä tosi kiltti ja ystävällinen ihmisille) sellaiseen… …holhoavuuteen, millä nykyminä saattais äidillisesti hymähdellä tälle nuoremmalle minulle! Mutta joo: ne tunteet eivät ole tyhmiä tai vähäpätöisiä, vaan ihan oikeita. ”It gets better” on kuitenkin ihan hyvä viesti. Että kaikki se angsti helpottaa ja elämään voi löytää tasapainon ja sisäisesti hyvän olon, jossa ei enää tarvitse riehua.

  • Annu
    10.9.2016 at 17:43

    OMG mikä kissa tuossa yo – kuvassa! :D Näyttää pahasti siltä että oot ollu aika hukassa :D siis nykyiseen minääsi (tai ainakin siihen millaisen kuvan blogi on antanut) verrattuna. Mutta sitähän se elämä on, itsensä etsimistä ja tutkiskelua.

    Tuntuuko sinusta nyt että oot löytänyt itsesi?

    • krista
      10.9.2016 at 18:27

      Joo ja mä ajattelen, että ”minänä” (tai siis omana itsenä) oleminen on jotenkin myös ajassa muuttuva ja kehittyvä. Omasta mielestäni oon todellakin löytänyt itseni ja mun on nyt hyvä olla, just sellaisena kuin olen. Mutta en tiedä, mitä 20 vuoden päästä ajattelen :D Tuolloin 19-vuotiaana olin myös senhetkisen käsitykseni mukaan oma senhetkinen itseni – toisaalta olin vielä siinä iässä monen asian suhteen… …no, ”hukassa” on ehkä väärä sana, kun kuitenkin mielestäni pursusin itsevarmuutta. Mutta monella tavalla epävakaampi ja onnettomampi kuin nykyään. Nyt on hyvä – ja toivottavasti elämän suunta on koko ajan tämä, että paremmaksi vaan käy vuosi vuodelta :)