Tässä ja nyt

Kun tänä aamuna heräsin, oli maanantai. Tunnistin sen siitä, että Joel oli ollut kaksi päivää kotona ja nyt hävinnyt, kun me Silvan kanssa yhdeksältä herättiin. Eilen oli sunnuntai. Tunnistin sen siitä, että silloin oltiin perinteisellä sunnuntailounaalla (sunnuntailounas > sunnuntai, tosi hyvä muistisääntö).

Huomenna on sitten loogisesti ajateltuna tiistai, mutta niin pitkälle en taida jaksaa ajatella.

*******

Myös tämä pitkäaikaisunivelkainen äitipää voi  näköjään joskus tehdä pysäyttäviä havaintoja. Niin kuin tämän:

Het-ki-nen. En ole pitkään aikaan haikaillut mitään tulevaa. Saatikka mennyttä.

Elän tässä ja nyt.

On muskaripäivää, vauvajumppapäivää, ja vastapainoksi silloin tällöin ihan vaan koomapäivää. On paljon-paljon vauvatreffipäivää, joskus kaupungillahengailupäivää, kolme kertaa viikossa (jee) isin vapaapäivää.

Päivä tulee ja menee. Ja on. En sano, että ”oispa pian perjantai” tai ”oispa jo loma”. Elän juuri silloin siinä, mikä on.

Tämä on jotain, missä en ole ikinä ennen onnistunut.

*******

Erikoinen havainto. Kun katson elämääni taaksepäin, tietyt aikuisiän vuodet sekoittuvat toisiinsa. Muutama viimeinen vuosi menee mielessäni ihan sekaisin. Mitä olen tehnyt vuonna 2009? Miten se eroaa vuodesta 2010?

Olen 35. Kolmekymmentäviisi. Ei tunnu siltä. Missä ovat ne vuodet kahdestakymmenestäyhdeksästä eteenpäin?

(Aikavääristymä? Joo, aika varmasti.)

Mitkä ovat olleet ne elämän kohokohdat? No tietysti: ne Intiat ja Thaimaat ja Kamputseat ja Vietnamit ja Tansaniat sun muut. Mutta entä arki? Suurin osa elämästähän on kuitenkin arkea.

*******

Tajuan. Monta-monta vuotta (varmaan kymmenen) elin pelkästään lomille. Ne olivat niitä Suuria Kohokohtia. Riemu alkoi jo lentojen varaamisesta, tavallisesti ex-tempore-tyylisesti. ”Mihin lähdetään? Vaikka safarille. Joo! Klik lennot varattu. Jee!” Reissuelämä oli yhtä suurta kohokohtaa, joka solu huusi onnea ja elämää: ”Elä! Täysillä! Nyt! Koska kohta koittaa taas arki ja harmaus.”

Mutta vaikka lomalle varaisi kuinka monta viikkoa tai kuukautta, jossain vaiheessa se aina loppuu. Silloin pitää palata Suomeen. Loskaan, lumeen tai räntäsateeseen.

Ja mitä sitten tehdään? No ensin ahdistutaan. Sitten taivutaan arkeen ja herätään joka aamu herätyskelloon ja lähdetään töihin ja suoritetaan kaikki velvollisuudet, koska niin kuuluu tehdä. Ja sitten varataan seuraava loma ja aletaan intoilla siitä.

*******

Nyt huomaan jotenkin pysähtyneeni. Onnellisesti. En tarvitse enää lentolippuja sähköpostiini, että tulevaisuudessa olisi jotain odotettavaa. Tiedän, että siellä on.

Olen naimisissa. Olen tuon mahtavan-mahtavan tyypin kanssa koko loppuelämäni. Siihen kuuluu toivottavasti monta kymmentä vuotta. Geenit ja elämäntavat (ja kehittyvä lääketiede) ainakin lupailevat, että vielä seitsemänkymppisinäkin voimme halutessamme pakata rinkkamme. Meillä ei ole kiire. Meidän ei tarvitse lähteä juuri nyt reissuun, jotta reissuun pääsisimme. Ollaan oltu jo matkoilla tosi-tosi paljon, ja tosi paljon tullaan vielä olemaankin. Joskus tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Ei hätää. Hyssh.

Nyt siis voidaan olla tässä ihan rauhassa. Istua jumppapallolla, juoda vielä yhden kupin kahvia. Yksikään sisustus-tapetointi-mikälie-projekti ei ole niin tärkeä, että sillä olisi oikeasti mikään kiire.

Minulla on ollut aivan riittävästi kiire tässä elämässä. Nyt minä juon kahvia.

Ja kun tuo päiväunilla tuhiseva pikkumurmeli ensimmäistä kertaa Kätilöopistolla rääkäisi (aika vaimean keskosyninän kylläkin), elämään tupsahti yhtä äkkiä automaattisesti aivan huimasti jotain odotettavaa: ensimmäinen hymy, ensimmäiset askeleet. Leikit, kouluun lähtö, teini-ikä, ensimmäiset seurustelukumppanit, kotoa pois muuttaminen – vaikka hitsi vie lapsenlapset. Huikeaa.

Ihan kuin vahingossa saatiin monta kohokohtaa.

Eilen Silva otti ensimmäiset konttausaskeleet ja oppi vilkuttamaan. Samana päivänä! Kreisiä. Se tuntui aivan yhtä huikealta kuin lentoliput etelään.

On niin helppo olla onnellinen.

2
Like

You Might Also Like

  • poppis (Ei varmistettu)
    21.1.2013 at 12:24

    Elämän parhaita oivalluksia! Puit sanoiksi niin monen äidin ajatukset.

  • Adiina
    21.1.2013 at 12:44

    Osasit niin hienosti kiteyttää sen, mitä olen itsekin ajanut takaa.

    Muistan vuosia sitten lukeneeni jostain lehdestä pariskunnasta, joka myi kaiken ja muutti Balille surffailemaan. He sanoivat, että miksi elää 11 kuukautta vuodessa oravanpyörässä, jotta voi 1 kk:n nauttia elämästä. Mielestäni ihan älyttömän hyvä elämänohje. 

    Itsekin olen äitiyslomalla pyrkinyt nautiskelemaan hetkestä, pitkistä ja kiireettömistä aamuista ja siitä, että on sopivasti vähän pihalla koko ajan. Ei tässä vauvakuplassa tarvitsekaan tietää mikä päivä on. Vaan ottaa kaiken irti juuri tästä hetkestä. :)

  • whitelily
    21.1.2013 at 12:52

    Ihanasti sanottu! Elämä nyt vauvan kanssa on erilaista, mutta se on ihanaa. Kun vauva kasvaa, hän oppii uusia taitoja ja kommunikoimaan aivan eri tavalla. Kaikkea sitä odottaa innolla ja malttamattomana. Ja mikäs parempaa, kun se, että toisella on aamulla niin paljon asiaa ja voidaan kaikessa rauhassa köllötellä ja jutella <3 Vauva opettaa kyllä elämään tässä ja nyt :)

  • tonttu (Ei varmistettu)
    21.1.2013 at 12:53

    Tää on niin totta :) Pieniäsuuria asioita jotka tekee aivan valtavan onneliseks.
    Meen kans keittään kupposen kahvia tässä ootellessa että meiän tuhiseva murmeli herää :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    21.1.2013 at 12:55

    Juuri näin. Kirjoitit osuvasti ja hyvin!

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    21.1.2013 at 13:09

    Olen silloin tällöin vilkuillut blogiasi ja kommentoin nyt ensi kertaa kiitosten merkeissä! Olen itse ollut koko ikäni melkoinen menijä ja matkailija. Asunut myös vuosikymmenen verran poissa suomesta tehtyäni paluun vasta pieni tovi sitten (en mene tässä sen syvemmällä paluumuuton haasteisiin ja sopeutumisvaikeuksiin pitkän poissaolon jälkeen. Mainittakoon vain, että niitä on riittänyt ja riittää yhä!)

    Esikoisemme lasketun ajan lähestyessä tunnot ovat samanaikaisesti odottavaisen innostuneet ja kauhusta jäykistyneet. Voiko tästä rutiinipelkoisesta seikkailijasta ja huithapelista todella tulla imetys- ja nukutusaikatauluja seuraava kaiken suunnittelija? Tai toki voi, ja tuleekin, mutta voiko sen tehdä myös ilman kaipuuta vanhaan ja täysin onnellisena uusien korvaavien ihanuuksien osalta?

    Tämänpäiväinen kirjoituksesi antoi levollisen mielen. Jos muutkin, ennen elämäänsä sisältöä uusista kokemuksista ja seikkailuista saaneet, voivat löytää arjen onnensa pikkuihmisensä kanssa puuhastelusta niin kaiketi voin minäkin? Tarkoituksena ei ole vihjailla ettenkö odottaisi pikku ystäväämme innolla, olisi saanut seikkailla kylliksi ja olisi valmis tekemään kaikki mahdolliset ja vaadittavat uhraukset lapsemme eteen. Näin ennen synnytystä asioita pohdiskelevana vaan on tullut joskus mieleen tulevatko nuo tehdyt ’uhraukset’ joskus katkeransävyisinä ja robottimaisina vai tulevatko muut onnet korvaamaan nuo ennen matkailun ja seikkailun kautta tuntemani ilot. Tulevatko tietyt elämänmuutokset myös tuntumaan hyviltä eivätkä vain ’uhrauksilta’ lapsemme eteen.

    Kiitos siis kirjoituksestasi joka antoi uskoa tähän! Tietenkin kuulee usein äitien puhuvan siitä, kuinka tuo lapsen kanssa puuhastelu tuntuu tärkeämmältä ja upeammalta asialta kuin mikään ikinä. On vain mukava kuulla samaa ihmisen suusta (tai kynästä), joka on elänyt kenties samankaltaista elämää pre-baby kuin itse ja saanut sisältönsä samankaltaisista asioista.

    Siispä uusia ihania vauvantäyteisiä kokemuksia odotellessa…

  • Mamma Koo
    21.1.2013 at 13:12

     

    <p>Mua pisti itkettämään tämä. &lt;3 Ihan samat ovat aatokset täälläkin! Lisäksi ekaa kertaa elämässäni mulla ei ole mitään suunnitelmaa ”uran” etenemisessä. Päin vastoin, pyh uralle, mä oon kotona niin pitkään kuin mahdollista!</p>
    <p>Mutta matkakuumetta meistä ei saa irti kirveelläkään… Nytkin suunnitellaan reissua, mutta ehkä vähän erilaista kuin ennen vauvaa. Yöpyminen Venezuelassa keskellä viidakkoa riippumatossa ei ehkä tule nyt kysymykseen… Vaikkakin pikku-Koo oli tuolla reissulla mukana, muutaman millin katkarapuna. :)</p>
     

  • Mamma Koo
    21.1.2013 at 13:13

    Oho, tuli html-koodit mukana, outoa!

  • mir
    21.1.2013 at 13:28

    Ihana, ihana! Ihana!

    <3

  • Maami (Ei varmistettu)
    21.1.2013 at 13:28

    Kaunista! Mielestäni kirjoitit elämän tarkoituksesta..ennen en tiennyt mitä se on,mutta nyt kun on tuo pikkutyty olemassa niin tiedän mikä minun elämän tarkoitus on&lt;3
    teksti sai minut kyyneliin..outoa…olenkohan raskaana;)

    ps.yhden matkailufirman mainoksessa kiteytyy aika hyvin samat ajatukset, se menee jotenkin niin että ”sitten tuli HÄN ja rakastuit kirahviin jne.”:D
    minen muista siitä muuta…

  • Ninaolivia
    21.1.2013 at 13:35

    Loistavat huomiot kirjoituksessasi vaikka a) minulla ei ole lapsia b) en tule niita koskaan saamaan….. mutta silti samoin olen huomannut etta elama on tassa ja nyt…. uraa on tehty niin koti kuin ulkomailla, reissussa on kayty ympari pallon ja kaikkea mahtavaa on koettu…. mutta mutta huomaan etta kun mies ja koirat tuhisevat tyytyvaisina sangyssa ja aurinkokin yrittaa paistaa niin elamssa on kaikki hyvin… olen onnellinen juuri nyt ja tassa…. elama on mielenkiintoinen matka ja en tieda mita kaikkea kivaa tuo tullessaan mutta nautin elamasta ja ihmisista…. Kiitos :-) :-)

  • Papyli
    21.1.2013 at 13:49

    Ihana kirjoitus! ♥

    Kirjoituksestasi tuli tosi hyvä olo itselle :) vaikka on univelkaa, väsyttää ja välillä tuntuu raskaalta pitää tosiaan yrittää silloin muistaa kuinka paljon oma ihana lapsi tuo elämään sisältöä ja uusia hienoja onnen tunteita pitkin loppuelämää! 

    Kiitos tästä!

  • S-S
    21.1.2013 at 14:11

    Voi aamen, sydän ja kaikki maailman lämpöiset ajatukset!

    Fiilis täällä päässä on hyvin samankaltainen, puit sen vain tosiaan sanoiksi paljon paremmin kuin minä olisin osannut. Lisäksi meilläKIN oli eilen Suurten Askelten Päivä; Nipsu oppi istumaan oikeassa syöttötuolissa (tähän saakka on menty Stokken Newborn setillä) sekä ryömimään peruuttamalla ja lisäksi huomasin että äitiyspakkauksen toppapuvun lahkeita ei mahdukaan enää kääntämään. Niin ja vaippakooksikin vaihtui eilen nelonen. 

    Myönnän, pari kyyneltä tirahti illalla sekä haikeudesta että onnesta; mun pikkupikkuvauva on jo NOIN iso ja mä olen ekaa kertaa elämässäni onnistunut jossakin hienosti – eli saamaan hänestä potran, onnellisen ja veikeän pikkumiehen. Mä siis oikeasti osaan jotakin, mä osaan olla äiti!

    ja äitiyden myötä osaan nikn paljon muutakin mitä ennen en laisinkaan; elää hetkessä, olla piehtaroimatta (jatkuvasti) omassa napanöyhdässä, olla kiitollinen kaikesta ihanasta ja suhtautua asioihin ja elämään enimmäkseen positiivisesti.

    Oho.

  • pinklady
    21.1.2013 at 14:27

    Voi puutalobaby sentään, tuota minäkin odotan! Olen lueskellut palstaasi syksystä saakka enemmän ja vähemmän säännöllisesti, mutten ikinä kommentoinut mitään. Nyt oli pakko. Koko tähän astisen elämäni olen koko ajan odottanut jotakin lisää. Nyt odotan, että pääsen odottamaan :D  Toivomme mieheni kanssa esikoista, enkä malttaisi odottaa tuota tunnetta, kun ei ole kiire enää mihinkään.

    Tykkään tyylistäsi kovasti, ihanaa, kun joku osaa kirjoittaa arkisista ja ”tylsistäkin” asioista niin hyvin, että voi vedet silmissä räkättää :’D Näin, vaikkei suurin osa aiheista ole millään lailla minulle omakohtaisia ! :)

  • tiia_
    21.1.2013 at 14:27

    Hyvä postaus! Päivä kerrallaan eläminen vaatii yleensä jonkin suuremman tapahtuman, jonka vuoksi (tai ansiosta) joutuu pysähtymään ja pohtimaan omaa arkea. Joillekin se tapahtuma on vauva, joillekin vaikka sairaus. Mulle se oli aikoinaan ulkomaille muutto ja siitä seurannut työluvattomuus ja pakollinen joutenolo. Kun en saanut tehdä duunia, arjen kuviot menivät ihan uusiksi. Sitä kautta tajusin, ettei meillä ole mitään muuta kuin tämä hetki. Se oli mulle maailmanmullistava oivallus, jonka toivon säilyttäväni elämän ohjenuorana ihan loppuun asti. 

  • Tuulianna (Ei varmistettu)
    21.1.2013 at 14:46

    Juuri näin. Ja sitten kun vielä irroittautuu kaikista ”ehdimme sitten isompana” -ajatuksista, on minusta ytimessä. Haaveet ovat tärkeitä, välttämättömiäkin, mutta kun meillä on vain se tämä hetki. Räps, ja joku meistä voi olla poissa. Että osaisikin olla ihan kokonaan nyt, siinä tavoitetta yhdelle elämälle.

  • SinifromReså (Ei varmistettu)
    21.1.2013 at 15:59

    Huikeaa Krista!

    Löydän niin paljon itseäni jutuistasi, tässä kohtaa aloin kyynelehtiä… Sniif! :)
    Oma kolmekuinen pikkuiseni nukkuu donkeyssaan kuistilla ja tällä äidillä on aikaa pysähtyä lempibloginsa pariin pitkän lenkin jälkeen, aah mikä autuas talvimaanantai.

  • HelloAochi
    21.1.2013 at 16:13

    Mä en mä en mä en pysty. Mä tunnen huonoa omatuntoa, kun joskus huomaan ajattelevani. Entinen minä ei salli sitä, onneksi tämä nykyinenkin suunnittelee koko ajan tulevaa.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    21.1.2013 at 17:00

    Aivan ihana kirjoitus! Kiitos. Itse olen tullut äidiksi 23-vuotiaana. Nyt pian täytän 31 ja olen kolmen lapsen äiti. Aika huikeeta! Välillä mietin, että tulikohan tämä perhe nyt perustettua hieman liian aikaisin mutta oma perhe on aina ollut haaveeni. Reissata kerkeää sitten vanhanakin. Lastenkin kanssa on kiva matkustella mutta aika paljon rahaahan tuo kahden viikon Thaimaan matka vaatii… Haaveita toki saa ja pitääkn olla!

  • HeidiS (Ei varmistettu)
    21.1.2013 at 18:41

    Vaikka olen aika eri elämäntilanteessa, jotenkin odotan että musta tuntuis kanssa noin vahvasti tolta! Hienoja ajatuksia :)

    Mulla on tällä hetkellä hyvin odottava fiilis – luin sun koko blogin viikonlopun aikana läpi ja nyt on hieman tyhjä olo kun joudun odottamaan seuraavaa postausta ;D eiköhän tähänkin totu, mutta jotenkin sait mut aivan koukkuun. Koskaan ei tiedä mitä seuraavassa postauksessa on, ja orastavaa vauvakuumetta potevana vauvajutut on tietenkin kivoja, mutta myös reissujutut, arkipäivän jutut ja kakkajutut sai hyvälle tuulelle :) lisää!!

  • 1 2