Punkkikausi ei ole ohi

Mehän ollaan (olosuhteiden pakosta) punkkeihin tosi tottuneita. Niin kuin olen kertonut, jo ennen lapsia meidän mökkielämään kuuluivat ”romanttiset punkkitarkastukset” , joissa tutkimme mökkiyön hämäryydessä toistemme salaisimmat sopukat – taskulampulla.

Oikeasti siitä karvojen kaivamisesta oli romantiikka aika kaukana.

Nykyisin lapset (ja edelleen aikuiset) tarkistetaan punkeista kesäisin joka ilta, ja silmä on harjaantunut tuijoittelemaan jopa kavereidenkin luomia ”sori, anna mä katson lähempää – okei ei mitään” -hengellä.

Meidän molemmilla lapsilla on ollut pari ihoon kiinnittynyttä punkkia elämässään, minulla muutama joka kesä. Joelilla puolestaan kymmeniä jo yhden mökkivuorokauden aikana. Meidän perheen hirvi.

Mutta näin loppukesän syksyn saavuttua tuo meidän punkintarkastusrutiini oli kai jotenkin repsahtanut. Ehkä me jotenkin ääneen lausumatta kuviteltiin, että ei niitä nyt enää niin paljon ole. Tarkisteltiin edelleen joo joo kyllä, mutta ei ihan päivittäin ja systemaattisesti.

Ja näin sitten kävi tällä viikolla.

Lapsen päänahasta hiusten seasta löytyi punkinperhana, joka oli ateroinut koosta päätellen siellä jo useita vuorokausia.

Voi yökötyksen yökötyksen yökötys.

Pienet vastakiinnittyneet punkithan me nyppäistään nykyisin ihan reteästi sormin – vähän niin kuin apinat toistemme turkeista, hyvä ettei suuhun laiteta nyppimisen jälkeen. Mutta tämä oli nyt meidän ensimmäinen tuollainen herneen kokoiseksi paisunut. Ja täytyy sanoa, että meni kyllä ihan eri sfääreihin tämän jättipunkin jälkeen tämä punkkiasia.

Ensinnäkin: eihän se meinannut irrota millään! Aiemmin lapsille oltiin vakuutettu, että punkin nappaaminen ei satu ollenkaan. No, niin ei ollut tällä kertaa. Se oli niin perhanan perhana perhanan tiukassa, että sitä piti moneen otteeseen vetää pinseteillä. Vaikka luulisi, että tuollaisesta isosta saisi helposti hyvän otteen ja irrotus olisi helpompaa kuin niiden mikroskooppisten nymfien kanssa… ”Niinhän sä luulet”, sellaisella 80-luvun Raid-myrkkymainoksen äänellä, kuka muistaa…?

Ja kaikesta siitä taiteilusta ja vuosien varrella hioutuneesta tekniikasta huolimatta koko hemmetin punkinpää jäi sinne sisään. Aaaaaaaargh.

Yritimme kaivaa sitä pinseteillä ja vähän (kröhöm) neulallakin niin kuin tikkua olen joskus kaivellut ulos. Sitten piti soittaa jo terveysneuvontaan, että saako sen pään sinne noin vaan jättää. ”Älkää nyt enää kaivako!”, sairaanhoitaja parahti. Tuli neuvo jättää pää sinne ja ostaa apteekista pihkasalvaa.

Salvan lisäksi ostettiin apteekista sellainen punkkitesti. Eli testi, jolla pitäisi nähdä, kantoiko kyseinen punkki borrelioosia vai ei. Tartuntaahan se ei kerro. Koskaan ennen me ei olla koettu sellaisen testin tekemistä tarpeelliseksi (ollaan vaan seurattu, että ei ilmesty punaista rinkulaa), mutta nyt tuon hervottomapullukan öttiäisällötyksen kanssa tuli sellainen paniikki fiilis, että jotain haluaa nyt tässä tehdä.

Jep. Pienet raskaustestitakaumat sitten siinä. Tuijoteltiin tikkua ja katsottiin, että ilmestyykö yksi viivaa vai kaksi.

Ilmestyi yksi viiva ja haamuviiva. Tai siis viivan paikka.

OMG, ihan raskaustestimatskua.

Nyt tuosta ällölöydöstä on jo muutama vuorokausi. Punkin pää (yök) on edelleen siisti musta piste siellä päähanassa, ja pihkavoidetta me siihen levitellään. Ei näytä kovin tulehtuneelta eikä ainakaan vielä ole mitään levinneitä punotuksia. Kop kop puuta.

Mutta siis tässä mun asia ja tämän kirjoituksen pointti: Punk is not dead! Punkkiaika ei ole vielä ohi!

Muistakaa siis edelleen joka ilta punkkitarkastukset! Poistamisen nopeaus on olennainen juttu borrelioosin kannalta: jos punkin poistaa alle vuorokaudessa sen tarttumisesta, borrelioosin tarttumisen todennäköisyys on pienempi.

 

PS. Meidän lapsen punkki tuli todennäköisesti joko hoitopaikan pihalta tai kotipihalta, ihan tästä Helsingistä siis.

11