Onko uhmaikää olemassa? (vol. 3)

Tapahtuipa eräänä aamuna siellä Espanjan-lomallamme.

Meillä oli edellisenä päivänä ollut juuri aivan huisin hauska, ihana, aurinkoinen ja kaikin puolin onnistunut päivä. Illalla flamingo-sadun jälkeen mielessäni vielä kupli ajatus, että vau – täällä sitä taas eletään tällaista lapsuuden kesää. Että jokainen päivä on uusi ihana seikkailu ja niin edelleen. Nukahdimme koko perhe onnellisina kainalo kainalossa ja hymy huulilla.

Seuraavana aamuna napero aukaisi silmänsä ja vastasi hyvänhuomenen toivotuksiini aurinkoiseen tapaansa yhtä äkkiä kuin demonin riivaamana:
”EEEEEIIIIIIIIIII!!!!!”

Voin siis sanoa ihan kalenterintarkkuudella sen päivämäärän, koska tällainen aivan uusi vaihe meillä käynnistyi.

Ulos lähteminen:
EIIIIIII!!!!!

Ruoka-aika:
EIIIIIIIII!

Leikkipuistoon:
EIIIIIII!

Onko pisuhätä:
EEEEEEEEIIIIII!!!!!

Kilarit kiihtyivät nollasta sataan sekunnissa – etenkin kaikki ”olotilamuutokset” (varsinkin ulos lähtemiset) olivat täydellisen hermoromahduksen paikka. Kaikille. Vaikka siis oltaisiin lähdössä huvipuistoon tai mihin vaan kivaan juttuun. EEEEEEIIIII! Sisältäen siis selälleenheittäytymistä ja lasiahelisyttävää kirkumista niin kauan, että päästään ovesta ulos.

Sitten – ZAP – kilari loppuu samaan tapaan yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin. Hyväntuulinen auringonpaistenapero tässä terve, mitäs kivaa tänään tehtäisiin?

Ensimmäisinä viikkoina ajauduimme jotenkin kuin itsestämme suhtautumaan naperon muuttuneeseen käyttäytymiseen jotenkin… …tiukasti. Voin myöntää: ärsytti. ”Miten se nyt noin käyttäytyy, kun ennen on mennyt kaikki niin hyvin?” ”Mehän ollaan menossa tekemään sen kanssa kivoja asioita, jep-jep ja tässäkö kiitos?” Aaa joo ja tietysti tämä: ”Se tietää ihan hyvin, että miten tässä tilanteessa pitäisi toimia – ja silti toimii ihan tahallaan just vastakkaisesti. GRAAAH!”

Kerran (se oli viimeisiä lomapäiviä) olimme lähdössä pois rannan leikkipuistosta – tirppa ei luonnollisestikaan halunnut lähteä vielä. Napero juoksi nopeasti kiipeilytelineelle, kääntyi kohti meittä ja otti uhmakkaan haara-asennon, osoitti toisen käden etusormella minua ja toisen käden etusormella Joelia ja huusi raivokkaasti:
”JUMALAUTA!!!!!”

Näin hienosti ajateltuna (ei se todellisuudessa varmasti niin yksiselitteisesti mennyt) se hetki oli taas jollain tavalla uusi käännekohta – minulle. Jotenkin ihan konkreettisesti tajusin, että mitä kovemmin me kiukuttelua komennamme, sitä kovemman vastuksen me naperosta saamme. Että kuulkaas tämä tie ei nyt vie oikeaan suuntaan – tuo hemmetin naperohan imitoi meiltä kaikki komennuseleemme ja soveltaa niitä suoraan omaan kiukutteluunsa.

Se oli meille akuutti peiliinkatsomisen paikka. Että ei näin.

Ja että miten ihmeessä me oltiinkin huomaamattamme ajauduttu just sellaiseen reagointiin, mitä ennakkoon ajattelimme, että emme tule tekemään.

Seuraavien päikkäreiden aikaan, sen ihanan intialaisen ravintolan rantabulevarditerassilla, me vanhemmat keskustelimme. Ja päätimme omaksua uudenlaisen linjan. Ei enää tiukkaa komennusta – että ”nyt tulet heti tänne eteiseen, niin päästään lähtemään”. Keksitään luovuutemme äärirajoille asti vaihtoehtoisia tekniikoita; hei mikäs onkaan tämän jalan nimi, joka sujahtaa haalarin lahkeeseen? Kyllä, kyllä; nyt meistä tulee itse viilipyttyjä – ja toinen tulee hätiin heti, jos toisella meinaa äänensävy kiristyä.

Onnistuuko se aina? No ei. (kuten täällä)

Muutos ei tapahtunut päivissä eikä ehkä viikoissakaan; kyllä me kirkumista olemme edelleen saaneet välillä kuunnella. Mutta näin kahden kuukauden jälkeen huomaa silti ihan sataprosenttisen selkeästi, että ne totaaliuhman tilanteet ovat aivan todella-todella merkittävästi vähentyneet.

Ehkä meidän aikuisten reaktioilla on ollut jotain merkitystä. Ehkä ei.

Ehkä se laantui ihan itsestään näin pian.

Kirjoitin siis postauksen tällä samalla otsikolla reilu vuosi sitten (täällä). Silloin meillä oltiin nähty vasta niitä sellaisia hyvin sopuisia merkkejä omasta tahdosta. Eli että tahtoa selvästi löytyi, mutta ei vielä sellaisella totaalisella ”liinat kiinni” -mentaliteetilla.

Silloin ilmoille heittämäni kysymys siis kuului: onko ”uhmaikä” todellinen kehitysvaihe, jossa lapsen käytös on kiukuttelevaa ja riidanhaluista, vai onko kyseessä väärinymmärretyksi tulemisesta johtuva turhautuminen?

Näin yhden tahtoikään tulleen naperon kokemuksella vastaisin itse tähän suht painokkaasti, että on – ja vähän vaimeammin ja varovasti lisään myös, että …tai ehkä myös tavallaan ei.

Olen edelleen allerginen sille ”uhma”-sanalle. Vaikka se siltä selvästi joissain tilanteessa vaikuttaakin: että tuo tyyppi nyt tieten tahtoen tekee vaan ihan vastakkaista, mitä vanhemmat haluavat. Ihan selvästi kuin… …uhmallaan. Mutta silti mä sanon mieluummin, että oman tahdon kehittymisen vaihe.

Terminologia sikseen; silti uskon tällä hetkellä, että tällainen voimakkaan tahdon ilmaisun vaihe lapsen kehityksessä on olemassa ja myös tarpeellinen. Lapsen temperamentista riippuu, että millaisena (ja missä iässä) se tulee eteen. Ja tuleeko ollenkaan.

Mutta samanaikaisesti uskon myös edelleen (niin kuin viimeksikin kirjoitin), että kyse on myös kommunikaatiohaasteesta. Ja että jos homma lähtee menemään väärään suuntaan (niin kuin meillä meinasi siinä komentamishommassa mennä), niin sitä voi epähuomiossa omalla toiminnallaan myös ruokkia.

Meillä kaksi juttua:
1. kiire ja
2. väsymys (esim. naperon viivästyneet päikkärit tai myös aikuisten väsymys; napero kun selvästi aistii, että koska aikuinen on ärtynyt)

Nämä olemme tämä oman naperon huomanneet selvästi sellaisten vaikeiden tilanteiden korostumishetkiksi. Ja kolmantena siis:
3. aikuisen reaktiot kiukutteluun – ja nimenomaan silleen ”kertyvästi” ja sen myötä kiukuttelualttiuden kasvaminen/pienentyminen

Kuulostaako kenenkään korvaan yhtään tutulta?

Iiiiisona-isona disclaimerina ilmitasosanottakoon (vaikka yritin sitä rivienväleihinkin jo kirjoittaa), että itse ainakin henkilökohtaisesti olen hyvin vakuuttunut siitä, että nämä tällaiset vaiheet ovat varmasti hyvin erilaisia erilaisilla temperamenteilla varustetuilla lapsilla – ja temperamenttihan on synnynnäistä, sitä ei voi muuttaa. Niin lasten kuin aikuistenkin temperamentit siis :)

Silloin viimeksi haaveilin, että kerrankin ihan lukisin jonkun tätä aihetta koskevan kirjan – Thomas Gordonista taisin mainita silloin. No, en ole lukenut. Pitäisi nyt vihdoinkin laittaa varaus menemään kirjastoon – tämän tahdonkehitysvaiheen kanssa kun tässä kuitenkin elellään vielä monta monituista vuotta, kiitos seuraavaksi tähän ikään kasvavan pikkusiskonkin.

Tämän bloggauksen kuvissa esiintyvä Uhmakirja sen sijaan osui silmään kirjastossa palautettujen kärryssä ja nappasin sen mukaan. Se ei… …näin rehellisesti sanoen… … ehkä ihan kovin suurta sellaista ”syvyyttä” aiheeseen antanut.

Yksi kohta tuossa Uhmakirjassakin kuitenkin kosketti, tuo tuossa kolmannessa kuvassa näkyvä ajatus: että aina on syy. Äiti ja isä eivät vaan aina sitä syytä ymmärrä.

Voi saisipa juuri sitä sellaista ymmärrystä lisää.

Etenkin väsyneenä ja kiireessä se on joskus aika vaikeaa.

1

You Might Also Like

  • Annuskainen (Ei varmistettu)
    21.4.2015 at 16:56

    Mun kokemuksen mukaan niitä uhmavaiheita on useita, se ei ole mikään yksi tietty ajanjakso lapsen elämässä. Meillä ainakin on nelivuotiaalla ollut eri asioihin ja tilanteisiin liittyen eri aikoina, sitten välillä menee taas ihan hyvin, kunnes tulee uusi kiukkuamisvaihe. Ja nyt pikkusisko 1,5v on keksinyt, että silläkin on oma tahto. Isompi kuin isoveljellä näemmä. Huoh.

    • Kristaliina
      21.4.2015 at 16:58

      Joo, se oli itse asiassa tuon Uhmakirjankin yksi pointti – että uhmaa vaan läpi elämän :) Noei, mutta siis kausittain tosiaankin :)

  • Kahvittelija
    21.4.2015 at 16:58

    Niin tutulta kuulostaa! Meillä esikoinen on aina ollut nopea kiihtymään ja tulistumaan, ja erilaisia uhmavaiheita on mahtunut viimeiseen vuoteen melkoisesti. Mutta me ollaan pistetty merkille ihan tuo sama, että aina on syy. Usein se on loppujen lopuksi aika helposti pääteltävissä, jos yhtään ehtii ja pystyy siinä tilanteessa miettimään, että mikä tässä taustalla on. Tavallisten väsymys- tai nälkäsyiden lisäksi meillä on usein kyse väärinkäsityksestä: esikoinen on käsittänyt jonkin asian väärin ja sitä on ruvennut huolestuttamaan. Tai sitten mä tai mies ollaan ärtyneitä tai kiihtyneitä jostain asiasta, joka ei liity lapsiin mitenkään mutta tarttuu esikoiseen yleensä heti. Tai jos ollaan menossa pihalle, eikä ollakaan tajuttu ”varoittaa” ajoissa – pahimpia ovat tilanteet, joissa yhtäkkiä saadaan päähämme, että lähdetäänkin porukalla jokirantaan vauvan aamupäikkäreiden ajaksi N-Y-T NYT ja esikoinen ei saa viimeisteltyä leikkiään ja koko touhu menee hoputtamiseksi vain sen takia, että vauvalla alkaa olla jo kova väsy.

    Aina ei tietenkään pysty pitämään omia hermojaan kurissa (kröhöm niin kuin eilen: http://www.lily.fi/blogit/kahvia-kiitos/kun-aiti-teki-tyota-kaskettya) mutta omalla käyttäytymisellä, ennakoimisella ja mielikuvituksella (just nuo luovat tekniikat, joista mainitsit) pystyy kyllä ihan älyttömän hyvin vaikuttamaan näihin tilanteisiin, vaikka kyseessä olisi kuinka kipakka ja ärhäkkä tapaus niin kuin meillä. Odotan kyllä mielenkiinnolla, millainen uhma kuopukselle tulee, kun se on niin monissa asioissa aivan erilainen kuin siskonsa. :)

    Mua muuten rauhoittaa kummasti pelkästään tietoisuus siitä, että toinenkin vanhempi on läsnä. Silloin me pystytään rauhoittelemaan toinen toisiamme tai vaihtamaan lennosta pukemisvuoroa. Jos mä olen yksin, hermojen menetyksiä tapahtuu paljon useammin.

    • Kristaliina
      21.4.2015 at 17:37

      Kyllä, kyllä – kuulostaa tosiaan tutulta!

      Tuo ”leikki kesken” on kyllä kans sellainen, että siinä on epäonnistuttu ja onnistuttu, sen huomaa helposti. Joskus just lähdön hetkellä napero voi keksiä jonkun uuden leikin, ja siinäpä sitten taiteiletkin… :) Mutta sanomalla tiukasti tyyliin, että ”nyt ei ehdi enää leikkiä, nyt lähdetään” saa kyllä usein aikamoisen kohtauksen aikaan, OMG :D Mutta sitten taas luovimalla jotenkin sen leikin pikaisesti loppuun (yksinkertaisimmillaan ”vaunut parkkiin parkkipaikalle” – aina se ei tosiaankaan ole näin helppoa) usein ulos pääsee jopa nopeammin (tai ainakin helpommin) kuin tiukkuudella.

      Mutta joo, aina ei kykene.

      Todellakin täyttä kultaa se, jos molemmat vanhemmat ovat paikalla. Hehe pakko paljastaa: just tässä viime viikolla mä yhden kerran laitoin lapset yksikseni päiväunille, kun Joel oli yliopistolla. Joo, hermo meni välittömästi. Siis yhdestä ainoasta kerrasta, kun tein sen homman yksin. Ei ollut kovin voittajaolo, kun Joel palatessaan kysyi, että miten meni…. Nooh, aina ei voi onnistua :)

      • Piipo79
        21.4.2015 at 18:10

        Joo tää valmistelu lähtöä varten on meilläkin tärkeää. Mut aina se ei onnistu jos esim puistosta joutuu lähteen kotiin syöttämään vaunuissa itkevää vauvaa (oi kun tulis niin lämmintä et vois imettää jo puistonpenkillä!). Ne on meillä selkeästi kovia paikkoja kun sisko vie huomion (vaikka noin muuten isosisko saa kyllä huomiota!) ja isosisko joutuu joustamaan.

        • Kristaliina
          21.4.2015 at 21:06

          Tuosta ”vauva vie huomion” -tapauksesta tuli mieleen eräs kerta meidän leikkipuistossa, kun paikalla oli leikkimässä napero äitinsä ja tuoreen pikkusisaruksen kanssa. Napero leikki ihan hurjan kiltisti ja ihanasti meidän tirpan kanssa siinä. Sitten heidän vauvansa alkoi kitistä ja äiti kiinnitti huomionsa vauvaan, alkoi imettää ym. – ja välittömästi äitinsä silmän kääntyessä muualle tämä napero otti lelunsa ja heitti tosi kovalla voimalla sillä lelulla Silvaa.

          Tällaiset kohtaukset on varmaan tosi tyypillisiä näissä tilanteissa. Kovia paikkoja pienen ihmisen elämässä, ymmärtäähän sen – ja kun omien tunteiden käsittely on vasta ihan harjoitusvaiheessa <3

          • Piipo79
            21.4.2015 at 22:14

            Joo herkillä mennään. Lohduttaudun sillä että siskoon ei kohdistu uhmailut ja toisaalta sillä, että tunteita näyttävä lapsi on terve lapsi eikä ainakaan patoa kaikkea sisäänsä :-)

  • Päähenkilö
    21.4.2015 at 17:11

    Ihan samanlaisia ajatuksia tosta kehitysvaiheesta mullakin on. Ja vaikka meillä on kolme keskenään varsin eri temperamenttista lasta, niin ettei samat keinot ole toimineet kaikille, niin samoja kasvatuksen periaatteita me on kyllä pyritty noudattamaan kaikkien kanssa. Esim. just tuota, että annetaan vastaan hangoittelevalle lapselle aina aikaa ja mahdollisuus totella… pyritään tekemään siitä tottelemisesta lapselle varteenotettava ja houkutteleva vaihtoehto niin että tilanne etenisi suht smoothisti… lasketaan, ja sit pitää alkaa tapahtua… motivoidaan myönteisillä seurauksilla… hyödynnetään huumoria… Näinpä varmaan useimmat vanhemmat yrittävät toimia. Joskus onnistuu, joskus ei.

     

     

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    21.4.2015 at 17:13

    Uhmaikä todellakin on ja siinä sitä etsitään omille suurivoipaiskuvitelmille rajoja – niin lapset kuin aikuisetkin ;) Mun mielestä tilanteiden ei tarvii mennä aina kiukun ja komentelun kautta, mutta lapselle täytyy välittyä se, että aikuinen on se joka asioista päättää ja toisaalta myös se, että lapsen mielipiteillä on väliä. Pienemmän lapsen kohdalla korostuu tuo aikuisen päätösvalta ja isomman taas oman mielipiteen vaikuttavuus suhteessa aikuisen päätöksiin. On myös asioita, joista aikuinen voi päättää, että nyt lapsi saa itse päättää. Luovat ratkaisut hankalissa tilanteissa on oikein hyviä, kunhan ei mene siihen, että koko perheen pitää seistä aina päällään ja heittää kuperkeikkaa aina kun johonkin lähdetään :) Näin mä ajattelen..

    • Päähenkilö
      21.4.2015 at 17:22

      Just näin.

    • Kristaliina
      21.4.2015 at 17:44

      Kyllä.

      Meillä on ehkä aika paljonkin ”perheen sääntöjä”, tyyliin että sohvalla ei saa seistä/ruokapöydästä ei nousta ilman lupaa/kengät jalassa ei mennä eteisestä eteenpäin jne jne jne., jotka ovat periaatteessa sellaisia, mistä ei olisi niin paljon väliä, vaikka nyt kerran rikkoisikin – mutta joista pidetään ehdottomasti kiinni, koska ne ovat sääntöjä, jotka aikuinen on sanonut ja sillä selvä. Puhumattakaan ”isommista” jutuista kuin että kädestä kiinni kadulla jne. Mikäköhän mun pointti…? :)

      Ööö siis että jotenkin se, että tästä meidän omasta ”komentamis-gatesta” tuli meille sellainen havainto, että vanhemman auktoriteetti ei hitsi vie olekaan kiinni siitä, että asia sanotaan kovasti/tiukasti/kovalla äänellä. Vaan se auktoriteetti vaan on ilman sitä (ja ehkä juuri siksi), että se huudetaan mahdollisimman kovaa. Jotenkin siis niin, että sitä ei mitata huutokilpailulla vaan se lunastetaan muuten kaikissa tekemisissä.

      Eli että tämä ei tarkoita (niin kuin joissain muissa bloggauksissa joku on vikatulkinnut) sitä, että lapsella ei olisi rajoja/lapsi pomputtaisi vanhempia tms.

      Mut siis joo samaa mieltä :)

      • Vierailija (Ei varmistettu)
        21.4.2015 at 18:01

        Just noin. Usein se peli on jo vähän hukassa sillon kun täytyy suuttua ja se oma tunnereaktio vie ihan vikasuuntaan.

      • kao kao
        21.4.2015 at 21:40

        Mä olen katsonut niin ihaillen erästä ystävääni, joka sanoo ihan rauhallisesti lapsellee, että ”elä Antti ota sitä, tule mielummin tänne” ja lapsi lopettaa heti esimerkiksi mun laukun tutkiskelun ja kipittää äidin luo. Aioin opetella ensin tuollaiseksi tyttöystäväksi ja sitten äidiksi.

        En halua että meillä huudetaan. Yhtään kelleen. 

        • Vierailija (Ei varmistettu)
          22.4.2015 at 08:34

          joo sitten onkin pallo lapsella kipittääkö kiltisti äitinsä luo. Aika iso osa lapsista ei tee niin vaan virnistää ja jatkaa puuhiaan :-) Silloin voi kutsua ihan kuinka monta kertaa vaan ilman mitään vaikutusta. Voi houkutella, eikä kaikki lankea siihenkään. Ja sitten lopulta voi hakea sen lapsen pois sieltä ja saada ne itkupotkukilarit vastineeksi. Ja kun kilareista on toivuttu, lapsi on taas siellä laukulla.

          • kao kao
            22.4.2015 at 09:07

            Kuten Kristakin on tuolla useammassa kommentissa koettanut sanoa, niin auktoriteetti on vanhemmalla. Se millä tavoin sitä käytetään (huudetaanko vai sanotaanko nätisti) ei vaikuta lopputulokseen. Kuvailemassasi tapauksessa itkupotkuraivareiden jälkeen jatketaan sillä rauhallisella linjalla. Kiukuttelu ei ole syy mennä laukulle. 

            Ja lähipiirissä on myös niitä tapauksia, jotka ovat opettaneet lapsilleen sen, ettei mitään tarvitse uskoa, ennen kuin vanhempi hermostuu ja huutaa. Lapselle sanotaan monta kertaa että kerää lelusi, mutta ei valvota että näin tehdään (jolloin lapsi jatkaa tietenkin leikkimistä) ja lopulta vanhemmalta ”menee hermot” ja huudetaan + syyllistetään. Sitten on tosi kyseessä ja itketään kaikki. 

            Mun mielestä vanhemmuus ei ole sitä, että sanotaan lapselle et tee näin ja älä tee näin (ja lopuksi huudetaan). Se on mun mielestä aktiivista kasvatusta. Ei voi vaatia lasta kerämään lelujaan kokoon, jos itse jättää ihan kaiken levälleen. Lapsi seuraa käyttäytymistä, ei sanoja.

          • Vierailija (Ei varmistettu)
            22.4.2015 at 10:52

            Luin ehkä ekan kommenttisi huolimattomasti. Jos pointti oli siis ettei huudeta, olen ihan samaa mieltä. Mutta sillä pelkällä kaunilla pyynnöllä iso osa lapsista ei toimi toivotulla tavalla eli tosiaankin vaaditaan sitä aktiivisuutta hakea pois kielletyistä puuhista lukuisia kertoja. Mut joo, ”älä tee niinkuin minä teen vaan niinkuin minä sanon” ei toimi.

          • kao kao
            22.4.2015 at 12:51

            Joo, kyllä siellä on yleensä hyvin kärsivällinen kasvatus taustalla ja tietyllä tempperamentilla varustettu lapsi, että se tulee siellä sillä nätillä pyynnöllä pois :) 

          • Päähenkilö
            22.4.2015 at 11:09

            Joo, ei se huutaminen ja räyhääminen hyväksi ole. Mutta pakko sanoa, että enpä tunne yhtäkään (useamman lapsen) vanhempaa, jolla ei koskaan menisi hermot. Toisilla se sitten ilmenee äänen korottamisena, toisilla ehkä ikävinä sanavalintoina, toisilla valitettavasti muunlaisena vihaisuutena, jopa aggressiivisuutena siinä hetkessä. Ei hyvä, mutta mahdotonta varmaan täydellisesti estää. Kukaan ei ole vanhempana(kaan) aina täydellinen. Siihen ajatukseen kannattaa oikeasti totutella, niin ei tipu liian korkealta.Tärkeämpää kuin olla aina täydellisen hillitty ja hallittu, on musta tilanteiden jälkihoito ja yleinen hyvä meininki sekä rakastava ilmapiiri perheessä.

            Mutta joo, tähän alle saa ilmoittautua ne vanhemmat, jotka ei koskaan hermostu, käyttäydy epärakentavasti tai muuten toimi väärin. :-)

          • kao kao
            22.4.2015 at 12:58

            Mä en ymmärrä tuota äärimmäisyyksiin menoa näiden kasvatusasioiden kanssa. Kenellä ei ikinä menis hermot? Kuka ei ole eläissään tiuskaissut yhtään kenellekään. Ei niitä sädekehiä ole, joten vanhemmat voisivat kiitos lopettaa niiden tavoittelun. Tai oman huonon käytöksensä puolustelun sillä että hermot meni. Mun mielestä tämä koskee ihan kaikkea käyttäytymistä eikä vain lasten kanssa käyttäytymistä.

            Mun alkuperäinen kommentti kuitenkin koski sitä, että ystäväni on saanut lapsensa kasvatettua siten, että hän tulee pyynnöstä tekemästä tihutöitä. Ihailen tätä hänen rauhallista tyyliään. En antanut syväanalyyttista todistusta siitä, ettei hän koskaan ikinä missään tilanteessa hermostu ja ole huutanut lapselleen.

            On eri asia pyrkiä ja aktiivisesti kasvattaa lasta ilman huutamista, kuin kuvitella että se karjaisu on ainoa tapa saada lapsi tottelemaan. 

          • Päähenkilö
            22.4.2015 at 13:19

            Kyllä juu. Ehdottomasti on parempi kasvattaa huutamatta kuin huutamalla.

            Ja aivan varmasti valtaosa vanhemmista pyrkii lähtökohtaisesti ihan samaan kuin ystäväsi. Mutta aina ja kaikenlaisten (ja kaikenikäisten) lasten kanssa ja kaikenlaisissa elämäntilainteissa se ei vaan onnistu. Meillä oli tuollaista kuvamasi kaltaista esikoisen kanssa kun hän oli hiekkalaatikkoikäinen. Oli helppoa olla rauhallinen äiti ja tuumia, että onpa mulla hyvä, luonnollinen ja seesteinen auktoriteettiasema. Olenpa kasvattanut tämän lapsen hyvin.

            Sitten tuli lisää lapsia ja erilaisia kokemuksia. Ja tämä yksikin sävyisä tyyppimme kasvoi, eikä enää aina totellutkaan nättiä pyyntöä kerrasta. Opin, että tilanteet vaihtelevat.

            Meillä itse asiassa tällä hetkelläkin kuopus toimii usein siten, että tottelee tuosta vain yhtä rauhallista pyyntöä. Mutta en kyllä hetkeäkään kuvittele, että se olisi pysyvä olotila tai että olisin jotenkin omalla erinomaisella kasvatuksellani saanut tällaisen timantin aikaan. Mä lähtökohtaisesti AINA pyydän ensin (ja yleensä useamman kerran) rauhallisesti, kun lapsilta jotain haluan. Onhan se mukavaa, kun se joskus toimii. Voin kertoa, että monesti ei toimi.

          • Päähenkilö
            22.4.2015 at 14:04

            Eli joo. Ehkä pointtini oli se, että on ihan fiksua ottaa ideaaliksi sellainen, ettei esim. huuda, kiroile, syyllistä eikä ole aggressiivinen lastensa kanssa. (Itse korotan joskus ääneni, mutta noita muita en tee.) Mutta sellainen ihanne, että lapsi olisi aina nöyrä, helppo ja tottelevainen, on musta vähän hassu. Ei se ole mikään hyvän vanhemman tai erinomaisen kasvattajan tunnusmerkki. Jotkut lapset saattavat jossakin tietyssä vaiheessa olla tuolla kuvailemallasi tavalla kuuliaisia ja sävyisiä. Mutta mikään erityinen tavoite sen ei minusta tarvitse olla – saati että se jotenkin mittaisi vanhemmuuden onnistumista tai epäonnistumista. Leikki-ikäinen lapsi, joka pääsääntöisesti tottelee ensimmäistä rauhallista pyyntöä, on mun nähdäkseni enemmän harvinainen kuin tavallinen.

          • kao kao
            22.4.2015 at 14:48

            Mä olen ollut esim täti pidempään kuin olen ollut aikuinen, joten hermojen menetys on tuttua täälläkin. Mut siksi se myös pelottaa. Et siitä huutamisesta tulee tapa ja luulee tapaa omaksi tempperamentiksi..Vaikka se on oikeasti opittu tapa josta pitäisi oppia eroon.

          • Päähenkilö
            22.4.2015 at 14:57

            Tuollaisen kanssa onkin ihan hyvä olla tarkkana. (Vaikka samaan aikaan ei kannata olla liian ankara itselleen.) On totta, että huutamisesta tulee helposti tapa. Olin itsekin vähän siinä suossa aikoinaan, kun olin umpiväsynyt kahden pienen lapsen äiti. Oppimisen paikka!

            Mua aina välillä harmittaa, jos joku (aikuinen) tuntuu ajattelevan, että oma temperamentti oikeuttaa huonon tai epäreilun käytöksen. Ei se oikeuta. Meistä jokainen joutuu mukauttamaan omaa luonnettaan ja temperamenttiaan elääkseen suht sopusoinnussa ympäröivän todellisuuden ja läheisten ihmisten (perhe, työkaverit jne.) kanssa. Musta se on vähän niin kuin velvollisuuskin. Ei voi mellastaa miten huvittaa.

          • Kahvittelija
            23.4.2015 at 09:40

            Totta! Mä olen joutunut tekemään kovasti töitä oman temperamenttini kanssa. Olen myös usein miettinyt, mikä urakka esikoisella on edessään omien temperamenttipiirteidensä kanssa (joista en siis todellakaan ole sitä mieltä, että olisivat kaikki jotenkin kielteisiä, päinvastoin, mutta onhan se eri asia istua esimerkiksi oppitunnilla rauhassa, kun on mallia räjähdysaltis, utelias tärinähousu kuin jos sattuisi olemaan pitkäjänteinen viilipytty). 

            Mä olisin toivonut, että mun oma äiti olisi tehnyt enemmän töitä oman kiivaan luonteensa kanssa. Nyt kun ollaan kaikki aikuisia, ei asia enää haittaa, mutta silloin kun oltiin lapsia niin sillä itsehillinnän puutteella oli iso merkitys meidän arkeen.

          • Päähenkilö
            23.4.2015 at 11:44

            Hyvä pointti! Siis tuo äidin kiivaan luonteen merkitys. Ja sen merkitys, että hän antoi sen olla. Herätti mussa paljon ajatuksia.

            Ja juu, meillä on kanssa yksi vähän räjähdysaltis, vauhdikas, toiminnallinen ja utelias lapsi. Kyllä sitä tulee mietittyä, miten häntä auttaisi sen (samaan aikaan myös upean ja valloittavan) luonteensa kanssa pärjäämään. Tavallaan hänenkin on vähän on pakko oppia mukautumaan. Ja meidän vanhempien pitäisi osata häntä siinä auttaa. Yksi merkittävä keino ovat juuri toimintamallit niissä tilanteissa, kun hermo menee. Aika kovan vastuun äärellä tässä saa vanhempana välillä olla…

          • kao kao
            23.4.2015 at 11:12

            Ei kannata tosiaan itseään piiskata jos hermot joskus menee. Eikä ideaali toimi ikinä käytännössä. Löysin itseni mm. karjaisemasta maailman suloisimmalle pikkuneidille pääsiäisenä, että vie ne koirat ulos siitä haukkumasta, kun toinen vain leikki niiden kanssa. Itellä oli joku ns. aikuisten tärkeä juttu kesken johon tarvitsin rauhaa. 

            Mut ei se karjaisu ollut oikea ratkaisu. Mun olisi pitänyt sanoa nätisti, koska toi maailman kiltein lapsi olisi vienyt ne kävelylle ilman karjuntaakin. Ja haluan todella opetella etten kertaakaan karju lapselle turhaa, jos se on vain opeteltavissa. :) Omille, kaverin tai sisarusten… 

          • Piipo79
            22.4.2015 at 09:31

            Niinä kertoina kun olen menettänyt hermoni ja koventanut ääntäni niin lopputulos on vain pahempi. Eli sit jos ei rauhallista usko ja on kiire tms niin kannetaan pois. Mut rauhallisesti ja määrätietoisesti vaikka lapsi vetäis kilarit. Toisessa vaihtoehdossa lapsi vetää varmasti kilarit äidin tai isän lisäksi. Vai onko niin että joillain lapsi alkaa käyttäytyä kun vanhemmat ei enää köyttäydykään? Meillä ei ainakaan.

          • kao kao
            22.4.2015 at 10:14

            Alkaa ne varmaan käyttäytyä, kun vanhempi vetää niin totaalikilarit ettei lapsi enää uskalla uhmata. Siinä mennään sitten seiniämyöten ja opetetaan pelolla hallitsemista uudelle sukupolvelle..

          • Piipo79
            22.4.2015 at 11:12

            Totta. Varmaan erityisen hyvä kasvatusmetodi sitten murrosiässäkin. Ei varmasti tule kapinaa ja päädy ostarille notkumaan. Eipä.

          • Kristaliina
            22.4.2015 at 14:32

            Tämä. Oi juuri tämä. Siitä omasta hermojenmenetyksestä ei seuraa mitään hyvää – pahempi lopputulos vaan. Sitä paitsi lapsihan oppii vanhemmista mallia ottamalla… Eli vastaus kysymykseen; ei ainakaan meilläkään :)

        • Iksu
          22.4.2015 at 22:09

          Tää kommentti(ketju) herätti ajatuksia ihan oman, pitkän postauksensa verran. Mä itse ainakin tulkitsin tämän niin, että näet tässä ideaalin, johon kasvatuksessa pyrkiä. Ei niin, että kaikkien äitien pitäisi hoitaa jokaikinen vastaantuleva kielto, konflikti tai ongelmatilanne jokaisen lapsensa kanssa kyseisellä tavalla.

          Mä olen tällä hetkellä päässyt (ainokaisen) kolmevuotiaani kanssa tuollaiseen tilanteeseen, ja olen siitä erittäin iloinen. Kyllä se on mahdollista. Ei se kuitenkaan tarkoita, että olisin saanut kaikki erilaiset uhmaiän vaiheet läpikäytyä hillitysti yhtä sanaa käyttäen. Tai että tämä olisi jokin stabiili tila, emmekä koskaa enää hermostu toisillemme missään tilanteessa. Mutta pääsääntöisesti meillä on vanhempiaan totteleva lapsi ja kielloissaan säännönmukaiset vanhemmat. Huom. pääsääntöisesti, ei ihan aina. :D

          Uhmaikään, tai millä nimellä näitä vaiheita nyt kutsuukaan, ei taida pystyä vaikuttamaan, mutta siitä selviämiseen on monia keinoja, toiset parempia kuin toiset. Ja toivoisin että kaikki vanhemmat pyrkisivät löytämään sen omalle perheelleen sopivimman keinon, mieluiten ilman jatkuvaa huutamista. :)

          • kao kao
            22.4.2015 at 22:40

            Juu, nimenomaan ideaalia tarkoitin.. Ei mulla ole mitään ruusunpunaista kuvaa lapsenkasvatuksesta et se menee aina noin. Mulle toi on vain iso asia, että se voi myös mennä noin ja että se on aikuisesta kiinni mitä suuntaa lähdetään hakemaan.

          • Kristaliina
            23.4.2015 at 10:46

            Ihan huippuhyvä kirjoitus ja tosi paljon teillä on samoja juttuja, mitä mekin ollaan pyritty tekemään. Yritän ehtiä sinne sun tontille vähän paremmin ajan kanssa kommentoimaan! :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    21.4.2015 at 17:19

    Mutta sitten kun vanhemmat käyttäytyy eritavalla keskenään… Mitä si! Meillä mies omistaa lyhyen pinnan, enkä viitsisi ottaa hänen tapaansa toimia, vaikka siten sama lähestyminen uhmaan/kiukkuun/raivoon saataisiinkin.

    • Kristaliina
      21.4.2015 at 17:53

      Hmmm. Me jotenkin yhteisesti sovittiin tuossa meidän ”casessa” tuo linja, mutta toisaalta aika helposti on huomattavissa, miten napero voi käyttäytyä toiselle vanhemmalle ihan eri tavalla kuin toiselle – erityisesti tarkoitan siis näissä ”uhmatilanteissa”. Esimerkiksi Joelin kanssa Silva ”ärsyttäessään” alkaa silleen melkeinsylkemään eli silleen purskuttamaan limaa suussaan – Joelia kun se akuutisti ärsyttää. Mulle tirppa ei tee sitä ikinä (koska mua se ei ärsytä). Mulle taas napero kirkuu sellaista korkeaa kirkumista useammin (koska se ärsyttää mua eniten). Tarkkoja tyyppejä nämä; osaavat kyllä vetää ”oikeasta” narusta tässä ärsyttämishommassa :)

      Pointti ehkä jotenkin hämärästi se, että jos napero osaa ärsyttää ”yksilöllisesti” vanhempaa, niin ehkä sekin vois olla lapselle luonnollista, että toinen vanhempi käyttäytyy ”linjanakin” eri tavalla kuin toinen. Mä en ole mikään asiantuntija, mutta ajattelen että jos itse olisin tuollaisessa tilanteessa, jatkaisin vaan johdonmukaisesti omalla linjallani. Ja jos nyt vaikka sitten (he he) kävisi niin, että mulla olisi sopuisampaa naperon kanssa kuin lyhyttemperementtisella vanhemmalla, niin voisin silleen tosi-tosi sopuisan ystävällisesti ottaa puheeksi, että hei voiskohan johtua tästä-ja-tästä :)

      • Vierailija (Ei varmistettu)
        22.4.2015 at 08:36

        Ja tässä mun mielestä pointti myös, että kyse ei ole kommunikaatio-ongelmasta (olisi ymmärtänyt väärin/ei ymmärtäisi) vaan lapsi aloittaa tuon ärsyttämisena ainakin meillä välillä ”tyhjästä” ja tahallaan, siis hakee sitä rajaa ja konfliktia.

        • Kristaliina
          23.4.2015 at 10:50

          Hmm piti oikein miettiä – mutta kyllä meillä nämä jutut tapahtuvat aina (?) jotenkin ”tilanteissa” eli esim. ollaan lähdössä sinne ulos ja tyyyppi vastustelee kaikin keinoin (pakoonjuoksemalla jne.) ja viimeinen keino on sitten vaikka se liman purskuttaminen. Eli ikään kuin että sille on syy (vaikeus luopua sisäleikeistä ja siirtyä toiseen hommaan).

          Mutta tietysti nämä naperot ovat erilaisia, tää vaan siis meidän tapaus.

  • Veer (Ei varmistettu)
    21.4.2015 at 17:19

    Kehityspsykologiassa uhmaikää kutsutaan uudelleenlähentymiskriisiksi. Siinä vuoden jälkeen kun opitaan kävelemään, tutkitaan maailmaa kovalla kiireellä ja harjoitellaan samalla vanhemmista erossa olemista. Siitä sitten puolen vuoden-vuoden päästä lapsi hoksaa että enpä pärjääkkään ilman vanhempia vaikka luuli jo ”päässeensä irti” heistä. Ja siitä ristiriidasta se rajojen kokeilu sitten (tämän teorian mukaan) johtuu. Ja saman teorian mukaan vaikka siinä vaiheessa lapsi ehkä kaikista eniten ”kapinoi” rajoja vastaan, hän kuitenkin kaipaa että turvallinen aikuinen ne asettaa.
    Ja kun puhutaan että miten lapsen temperamentti vaikuttaa johonkin asiaan, temperamenttitutkijat yleensä puhuu termillä ”goodness of fit” eli siitä, kuinka hyvin lapsen temperamentti ja ympäristö (tässä esim. vanhemmat) sopivat yhteen. Että itse temperamentti ei vielä juuri vaikuta, vaan se, miten se sopii ympäristöön.
    Tässä tämmöinen näkökulma aiheeseen kasvatustieteiden opiskelijalta :) (ajatukset eivät siis ole mitään omiani, osui vaan sopivasti aiheeseen, kun juuri tästä luin)

    • Kristaliina
      21.4.2015 at 21:45

      Kuulostaa hyvinkin loogiselta – kiitos näistä! :)

  • Päähenkilö
    21.4.2015 at 17:43

    Just noiden rajojen hakemisen ja turvallisuudentarpeen vuoksi olisi niin tärkeää, että vanhemmat välillä pystyisivät myös kieltämään lasta määrätietoisesti. Tai määräämään, että ”nyt tehdään näin” tai ”tässä on raja”. Eivätkä ahdistuisi siitä, että joutuvat toisinaan pahoittamaan lapsensa mielen. Mä en tiedä, kuinka paljon sellaista ”curling-vanhemmuutta” oikeasti on, mutta kunpa vanhemmat ymmärtäisivät, että tietty jämäkkyys näissä uhma- ja rajojenhakutilanteissa on lapsenkin etu.

    • Kristaliina
      21.4.2015 at 17:46

      Joo! Mäkin tuossa yllä just tästä kommentoin! Siis tuossa epäselvässä kommentissa, jossa yritin muotoilla, että jämäkkyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin kovalla äänellä sanominen. Vaan sen määrätietoisuuden/johdonmukaisuuden (jota me kans pidetään ihan älyttömän tärkeänä) voi viestiä silleen myös vakaasti ja rauhallisesti.

      Silloin kun siis siinä onnistuu eikä menetä hermojaan – niinkin voi käydä :)

      • Päähenkilö
        21.4.2015 at 17:53

        Joo, mäkin ajattelen jotenkin niin, että vakaa ja rauhallinen tyyli ei lähtökohtaisesti voi mennä kovin pahasti pieleen. Eikä se tarkoita sitä, etteikö olisi määrätietoisuutta, jämäkkyyttä ja johdonmukaisuutta. Tai etteikö näyttäisi lapselle tunteitaan. On mahdollista osoittaa lapselle huutamatta ja raivoamatta esim. että ”nyt mulle tuli tosi paha mieli, koska löit” tai ”mua suututtaa, kun heität tavaroita, etkä usko, kun sanon, että ne menee rikki”. Ja monenlaisilla ilmeillä ja eleillä on mahdollista ilmaista myös näitä ei-niin-myönteisiä tunteita – ilman että kuitenkaan tulee käyttäytyneeksi raivokkaasti tai muuten epävakaasti.

        En sano, että itse aina onnistuisin tässä. Joskus on nähty hyviäkin suorituksia. ;-)

        • Vierailija (Ei varmistettu)
          21.4.2015 at 18:11

          Ja sit ois hyvä, ettei manipulois lasta omilla tunteillaan ja siirtäisi liian isoa taakkaa aikuisen tunteista lapsen kannettavaksi. Anna Karinin tontilla oli joskus tästä jotain hyvää!

          • Päähenkilö
            21.4.2015 at 18:33

            Niinpä! Tosi tärkeä juttu. Anna Karinin kirjoitus oli oivallinen.

            Musta vanhempien tunteet voi tulla mukaan kuvioihin lähinnä silloin kun lapsi oikeasti tekee tarkoituksella sellaista, minkä voi olettaakin vahingoittavan tai surettavan toista ihmistä. Tai silloin, kun (ehkä jo vähän isompi lapsi) esimerkiksi sanoo tahallaan jotakin tosi loukkaavaa. Mutta joo, sellaista vanhemman pahaan mieleen vetoamista ihan normaaleissa arkisissa uhmatilanteissa / kasvatuskeinona en kyllä oikein sulata.

      • Piipo79
        21.4.2015 at 17:54

        Hehe,  et ole ainoa hermojen menettäjä.  Ennen vauvan syntymää pysyin viilipyttynä melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa, mutta nyt mua kyllä koetellaan :-)

      • Vierailija (Ei varmistettu)
        21.4.2015 at 22:23

        Harvoinpa taitavan johtajankaan tarvitsee huutaa alaisilleen. Tai koirankouluttajan koiralleen. Mutta toisaalta olen sitä mieltä, että lapselle on ihan hyvä nähdä joskus aikuisenkin epäonnistuvan. Ja suuttuvankin. Että aikuinenkaan ei mene siitä rikki ja elämä jatkuu. Toki jatkuva huutaminen on eri asia. Ja meillä kotona on nollatoleranssi kiroiluun myös aikuisilla.

    • Piipo79
      21.4.2015 at 17:51

      Samaa mieltä, näin se vaan toimii ihmismieli. Turvaa tulee rajoista.

  • Piipo79
    21.4.2015 at 17:49

    Niin samaa vaihetta eletään täälläkin.  Pikkusiskon synnyttyä uhmakohtaukset on alkaneet tulla vielä kovemmiksi,  tosin tyttö leppyy hyvin nopeasti. Päivät jolloin ruokailu myöhästyy tai unet ovat jääneet lyhyiksi ovat pahimmat. Uloslöhtöön auttaa onneksi vilkkutennarit ja se, että ovelta saa valita pyörän tai potkulaudan. Oi kiitos kevät!

    • Kristaliina
      21.4.2015 at 21:02

      Oi, ja sit kun ei tarvitse enää mitään pukemis-showta – kesää odotellessa! :)

  • Sumonen (Ei varmistettu)
    21.4.2015 at 17:53

    Itselle jäi tuosta Uhmakirjasta sellanen mielikuva, että se oli ihan hyvä perusteos juuri kyseiseen aiheeseen. Enkä usko, että sen enempää asiasta tarvii tietoa…loput menee sillä, että vanhempi tuntee lapsensa ja osaa siten reagoida sopivalla tavalla. Itse työskentelen alle 3-vuotitaiden ryhmässä päiväkodissa ja näitä uhmaajia riittää, mutta kummasti ne uhma-ajat on melko lyhyitä, silloin kun johdonmukaisesti toimitaan samalla tavalla: lasta ymmärtäen, mutta rajat asettaen.
    Omien lasten kohdalla nää uhmavaiheet on aina jotenkin tosi kovasti huvittaneet, vaikka tiiän että lapselle ne on totista totta. Se on miusta vaan kovin hellyyttävää kun pieni ihminen ponnekkaasti polkee jalkaa ja raivoaa. Enkä oo siis koskaan lapselle vähätelly hänen tahtoaan, vaan silleen hyväntahtosesti vaivihkaa takinkaulukseen hymyilly. En oo ikinä voinu suhtautua siihen silleen ”vakavasti” ja ehkä tän rennon suhtautumisen takia meillä on uhmiksen aina menny ja tullu. Suosittelen siis pyrkimään ajattelemaan vaikeidenkin aikojen aikana positiivisesti ja niin et noh, tää nyt on taas yks tämmönen vaihe, ens kuussa ehkä jo taas jotain ihan muuta. Etenkin sit ku lapsia on useampi, aina tuntuu jokin vaihe olevan meneillään =D