Sarjassamme ”mitä vanhemmuus opettaa”: nollauksen jalo taito.
Otetaan yksi lapsi; sanotaan nyt vaikkapa 2-vuotias, toki 4-vuotiaskin käy.
Lisätään siihen maanantaiaamu, ilmalämpöpumppuasentaja ja isin klo 8:45 alkava tärkeä skypetyöpalaveri kirjastohuoneessa.
Käynnistetään maanantai ihan kivan lokoisasti ja ilman kiirettä, hyvällä fiiliksellä – siis hyvällä fiiliksellä maanantaiaamuksi. Syödään onnistuneesti aamupala ja lauleskellaan vähän liian kovalla äänellä ruokapöydässä.
Totaalikilahdetaan toteutumattomasta ”mä haluun lukee kirjaa” -vaatimuksesta, kun kirjastohuoneeseen ei pääse ja kurja äiti yrittää hyssytellä hiljaiseksi ja selittää, että me ollaan lähdössä ulos eikä ehditä jäädä kirjaa lukemaan ja hiljaakin pitäisi olla.
Heitetään seuraavan 45 minuutin ajaksi koko elämä risaiseksi: huudetaan, itketään, kiljutaan, rimpuilaan ja maataan x-asennossa lattialla – samanaikaisesti, kun se isi-ihminen yrittää ”ei-täs-mitään-ai-mikä-meteli-se-kuuluu-varmaan-linjoilta-HALOO-kuuluuko-kuuluuko?” -henkisesti tärkeäpalaveerata.
Päästään vihdoinkin ulos ovesta hikoilevan, punaisen, nääntyneen, hiljaa mielessään (ja välillä ääneenkin) kiroilevan ja kaikin puolin epätoivoisen ja täysin vajaakahvitetun äiti-ihmisen kainalossa. Kävellään anteeksipyytävän näköisesti myös ohi ”en muuten todellakaan ikinä tee lapsia” -ilmeisen ilmalämpöpumppuasentajan.
PLING!
Ollaan täysin hyvällä tuulella.
Aletaan pirteästi jutella ja höpsötellä niin kuin maailmassa ei olisi koskaan yhtään virhettä ollutkaan.
Kuunnellaan draaman jälkitiloisssa puhisevaa äitiä, joka tuosse edelleen selittää, kuinka aamu meni nyt aika ikävästi, kun häirittiin isiä eikä kyllä nyt yhtään kuunneltu äitiä, kun äiti sanoi, että pitää olla hiljaa.
Keikistetään päätä ja hymyillään aseistariisuvasti:
”Minä tosi paljon huusin. Anteeksi.”
*******
Sekunnissa kyyneleet ovat kuivuneet ja koko megadraama unohtunut.
Mutta hetkinen…
Mikäs tuo harmaakasvoinen ”voi v*u mikä maanantai taas” -puhiseva äiti-ihminen tuossa oikein on? Miksi se ei pääse yhtä nopeasti tästä yli – on tässä jo nätisti anteeksi pyydetty ja kaikkea…?
*******
Tajusin taas tänään yhden asian, jonka aikuinen voisi lapsilta oppia. Nollaus. Miksi ihmeessä jäädä negatiiviseen tunteeseen vielä silloinkin, kun se on ohi.
”Minä tosi paljon huusin. Anteeksi.”
Sen pitäisi riittää. Siitä siirrytään eteenpäin – koskee myös sinua, aikuinen. Elämä jatkuu. Aurinkokin paistaa. Vaikka on maanantai ja ennustettiin sadetta.
72
Karoliinan
20.6.2016 at 16:33Tästä tuli mieleen kysyä, että miten oot selvinny kahden kaa unettomista öistä ja sit tommosista huutotilanteista? :D toinen on meillä haaveena ja isoin pelkoni on että millä perkeleellä pää kestää jos kaksi huutaa eri asioita ja ite on nukkunu yöllä tosi huonosti. Miten niistä selviää?
krista
20.6.2016 at 16:45Mä sanon ihan rehellisesti: mulle se on ihan h*vetin vaikeaa. Yksi vaikeimmista jutuista kahden pienen lapsen kanssa. Kun itse on pirteä ja skarppina, omakin pinna on ziljoonasti pidempi – ja ihan kuin silloin niitä kohtauksiakin ois vähemmän… Mutta annas kun itse on väsynyt, niin… …graah. Ja vaikka TIETÄÄ, että jos itse menettää hermonsa, kaikki vaan pahenee potenssiin sata. Nykyisin oon alkanut tehdä sitä, että sanon, että ”äiti laittaa nyt korvatulpat” ja laitan ne. Silloin pysyy itse rauhallisempana (kun äänet ei räjäytä tärykalvoja) ja pystyy suunnilleen toimia. Mutta on se ihan h*vetillistä, oikeasti.
–
Tässä esimerkkitapauksessa (hehe täysin hypoteettisessa ja kuvitellussa) toinen lapsista pysyi täysin rauhallisena ja yritti jopa auttaa. Mutta usein se on niin, että toisen kriisi lietsoo toisellekin kriisin – ja usein juuri lähtötilanteissa…
–
Mutta en mä muuta osaa sanoa kuin että YRITTÄÄ SELVITÄ ja yrittää pitää oman pään kylmänä ja itsensä rauhallisena. Se on helpommin sanottu kuin tehty just silloin, jos itsekin on väsynyt.
–
Ja sit samanaikaisesti pitää mielessä ne kaikki IHANAT puolet, mitä sisaruus tuo. Ja yrittää psyykata itseään tajuamaan, että ”tää on vain lyhyt huutokohtaus joka menee ohi tää on vain lyhyt huutokohtaus joka menee ohi tää on vain lyhyt huutokohtaus joka menee ohi”. Meillä se lähes sataprosenttisesti menee ohi, kunhan päästään ovesta ulos. Vaikka joskus se ulko-ovi tuntuu olevan about valovuoden päässä…
Lilah
22.6.2016 at 07:40Taisin kysyä tätä myös kun Silva oli parivuotias, mutta onko teillä nuo raivarit lähinnä huutoa vai myös fyysistä vastaanpanemista? Itsestäni tuntuu että huuto on jotenkin asulatettavissa mutta kun ipana riisuu kiukuissaan juuri puetut vaatteet tai satuttaa itseä/muita alkaa pinna kiristyä ja kädet loppua kesken jos on enemmän tavaraa ja autettavia. Meidän 2v on niin isokin, että hänet on vaikea napata mukaan rimpuilevana tai ihan vetelänä.
krista
20.6.2016 at 16:47Niin joo ja rehellinen vastaus kysymykseen: ”miten oot selvinnyt kahden kaa unettomista öistä ja sit tommoisista huutotilanteista?” Vastaus varmasti: aika huonosti.
Jp ja kirppu
20.6.2016 at 16:59^^täysin allekirjoitan, että kahden kanssa väsyneenä jää itse helpommin vellomaan ja päässä pyörii vaan, että helvetin helvetti. Mutta autas kun on pirteä ja jaksaa pysyä rauhallisena ja kanavoida huomion muuhun, lapsen kiukku saattaa jatkua mutta lievempänä.. Valitettavasti itse oon aika tuittupää kans, niin tunteet nousee sekä äidillä että lapsella 0–100 sekunnissa, lapsi on ainut, joka myös muuttuu nopsaan iloiseksi..
Pakko sanoa, että nyt kun 2 lapsen jälkeen palasi töihin puolikkaana, niin on töissä paljon rennompi eikä ärsyynny yhtään niin helposti 😊😊Että ees jotain on kehittynyt
krista
20.6.2016 at 22:57Mä itse asiassa vakaasti uskon – olkoon kuinka klisee vaan – että vanhemmuus opettaa myös monia taitoja työelämään ja YLEISESTIKIN elämään. Ja disclaimer: toki niitä keinoja voi muutenkin oppia, ei ainoastaan vanhemmuuden kautta. Mutta esimerkiksi just tällainen megapinnanvenyttämispitkäpinnaisuus ”ääriolosuhteissa” (lue: neljän vuoden univelka) kyllä on opettanut mulle sellaista zeniä, että siihen ei kymmenen vuoden astangajoogailut päässeet lähellekään :D :D :D Tai siis ennen lapsia (omalta kohdaltani) ei TARVINNUT olla niin lehmänhermoinen vaan sai olla enemmänkin ”aaltojen armoilla” tunnepuolella. Lasten myötä sitä paljon enemmän on tullut tavaksi pohtia omia reaktioitaan, toimintatapojaan ja ajatusmallejaan. Ja mä uskon, että se on kyllä hyvä monessa mielessä; muulloinkin kun 2-vuotiaan tunteenilmaisukohtauksen aikana :D
Maria87
21.6.2016 at 20:17Mää allekirjoitan tuon että vanhemmuus opettaa hyödyllisiä taitoja myös muille elämäalueille! Tuossa jokunen vuosi sitten kun parikymppisenä aloitin opinnot ammattikorkeakoulussa me ”nuorisopuolen” opiskelijat oltiin välillä täysin tupella haastavien tenttien ja esseiden kanssa. Tuntui ettei aika riitä millään kaikkeen. Samaan aikaan opiskeluryhmän ”aikuiset” eli perheenäidit hoitivat tyynesti kaikki tehtäväpalautukset ajallaan ja taisivatpa tenteistäkin saada ne parhaat arvosanat. Useammalla oli kotona monta pientä lasta. Se tuntui aivan käsittämättömältä. Mutta nyt kahden pienen pojan äitinä en ihmettele enää ollenkaan, tehokkuus ja pitkäjänteisyys on kasvanut ehkä potenssiin sata viimeisen neljän vuoden aikana.
Heispi
20.6.2016 at 17:15Tosi hyvä huomio! Lapset elää tässä ja nyt. Aikuiset vatvoo eilistä ja kohkaa huomista.
Otetaan opiksi! :)
Miitu
20.6.2016 at 17:51Pätee myös suhteessa kavereihin. Koko tapaaminen on saattanu olla yhtä huutoa ja parkua ja taistelua leluista ja huomiosta, mutta annas olla, kun ovi sulkeutuu ”Mulla on ikävä x:ää!!!!!”
Meillä on oltu nyt kuukausi putkeen kipeänä, joista tuo kipakampi esikoinen on viettäny kaks ja puoli viikkoa neljän seinän sisällä.
Meillä on tällä hetkellä tosi zeniläinen ilmapiiri ja silleen. Äitikään ei oo kertakaan menettäny hermojaan ja sortunu syyllistämään lapsiaan.
Menni
20.6.2016 at 19:23Oioi! Nää on ihanan rehellisiä nää sun kuvaukset kahden lapsen kanssa olosta. Meille tulee kahen lapsen ikä eroksi yli 4 v. Tämä tahattomasti, pienempää suunniteltiin. Välillä uskon kyllä, että ihan hyvä just näin.. mun pinna kun on välillä yhdenkin kanssa välillä kortilla. Aamuisin eritoten.
Iina / Bebe au Lait
20.6.2016 at 19:28Mahtava teksti! :D
Kahvittelija
20.6.2016 at 20:00Mun pinna voi venyä loputtomiin, kun mieskin on kotona, mutta jos olen kolmistaan lasten kanssa, hermostun niin paljon herkemmin. (Miehellä tämä on päinvastoin.) Viime aikoina siis ei ole juurikaan mitään puhinaa äitin puolelta tullut, kun niin harvoin olen lasten kanssa keskenäni, mutta viime viikonloppuna, kun mies oli pe – su pois kotoa, hermostuin kuopukselle siitä, että tämä pisti niin raivoisasti hanttiin ulkovaatteiden ja kenkien laittamisessa, että paiskasin lopulta kumpparin eteisen nurkkaan. Ja eilen, kun esikoinen heräsi päikkäreiltään ja alkoi vinkua Ryhmä Haun katsomista ja kun sai kieltävän vastauksen, alkoi kitistä niin kovaan ääneen, että olin varma, että sisko herää, niin hermostuin sillekin.
Ne mun pinnan katkeamiset on tyyliin sekunnissa ohi, ja sitten oon taas tyyni, ja vaikka niitä tapahtuu enää vain harvoin, harmittaa silti, joka kerta. Varsinkin kun olin itse aika selkeästi syypää molempien tilanteiden taustalla, vaikka en tietenkään sitä siinä hetkessä tajunnutkaan: ekassa tilanteessa kuopus oli ihan innoissaan, kun piirtelin sille erilaisia kissoja, ja sitten homma keskeytyi siihen, että tajusin, että jes, pihalla ei sadakaan, voidaan lähteä ulos N-Y-T nyt, no niin, nyt reippaasti vaatteet päälle ja menoksi! Tein vielä sen klassisen virheen, että kysyin kuopukselta, että haluaako H lähteä pihalle? Se vastasi, että ei, ja silti mä vaan jyräsin kohti pukemistilannetta, enkä yhtään tajunnut, että se vastaanhangoittelu johtuu nyt siitä, että tuli vähän niin kuin puskista tämä piirtelyhetken lopettaminen ja pihalle lähtö.
Ja tuo esikoisen kitinä johtui siitä, että koska se nukkuu lyhyemmät päikkärit kuin pikkusiskonsa, se saa yleensä herättyään katsoa yhden jakson jotain ohjelmaa. Mutta nyt se olikin katsonut jo aamulla jakson Ryhmä Hauta serkkujensa kanssa, mutta eihän se sitä osannut tietenkään ottaa huomioon, enkä mä siinä tilanteessa tajunnut perustella sille asiaa (vaikka tuskin se olisi asiaa muuttanut mutta kuitenkin). Mua vaan rupesi heti ärsyttämään, että ei kai se nyt vaan herätä siskoaan tuolla kitinällä.
Puuh. Mutta kaiken kaikkiaan meillä oli niin ihana viikonloppu, että mietin pari kertaa, että oispa toisaalta aika mahtavaa olla vielä kotiäitinä! :)
Annis
20.6.2016 at 21:31Viikon töiden jäljiltä väsyneenä huudahdin riehuvalle ja vitkuttelevalle kolmevuotiaalle, että ”äitiä väsyttää tällanen kun sä et koskaan voi totella!”, johon hän pää kallellaan totesi minulta itseltäni kuulostavaan rauhoittavaan äänensävyyn: ”sä pääset äiti ihan kohta nukkumaan”. Ei kyllä edelleenkään totellut. Kellokin oli vasta iltapäivässä, mutta suojaus kyllä murtui ton lapsen suorittaman äidin ”tunteiden sanoittamisen” edessä ;).
krista
20.6.2016 at 22:36Meillä Silva kans jotenkin niin osuvasti joskus tekee tätä – se on kyllä yhtä aikaa koskettavaa ja aseistariisuvaa. Tosiaalta voi ajatella, että on ainakin onnistunut näyttämään empaattisuudesta esimerkkiä lapselle <3
-
(ja voi toivoa, että ei koskaan kuule tuollaisessa tilanteessa lapselta sitä, että "mä en jaksa kuunnella sua, mä laitan korvatulpat". auts ja apua)
Lilah
20.6.2016 at 22:42Itse huomaan nyt kun on nämä kaksikot pienet ja isot (kouluiässä), että pinna on pitkä pienten kanssa kun isot venyttää sitä niin paljon pahemmin ja tahallisesti. Mua aiemmin ärsyttänyt sanonta pienistä murheista pienten lasten kanssa on jotenkin konkretisoitunut. Pienet kun elää hetkessä on ne murheetkin äkkiä ohi meneviä kun vaan antaa mennä.
Mut en aio väittää etteikö täälläkin aika ajoin kilahtaisi ihan kunnolla. Itse en pidä sitä pahana, musta lasten on hyväkin nähdä että vanhemmatkin on ihmisiä ja kaikilla tulee joskus raja vastaan. Meidän 2v osaa myös merkillisen teatraalisen (teko)kiukuttelun, joka kuitenkin loppuu jos häntä tiukasti käskee lopettamaan moisen. Aika hallinnassa siis jo monet tunteenpurkaukset.
Miumau
20.6.2016 at 23:32Osu ja uppos. Oon 2 lapsen yh, kuopus 1,5 v. ja esikoinen 4v. Lasten isällä mielenterveysongelmia eivätkä lapset tapaa tällä hetkellä isäänsä olenkaan. Muitakaan tukiverkkoja ei ole. Molemmat lapset ovat vähäunisia, vuorokauden unen tarve on noin 8-9h ja öisin herätään monta kertaa. ite kyllä tarvitsisin sen 8h katkeamatonta unta. Kohta 5 vuotta valvoneena, tuntuu että järki ei kulje yhtään yksinkertaisemmissakaan tilanteissa ja pinna on todella lyhyt. Kilahtamiset on meillä arkipäivää, sekä lapset että minä huudamme monta kertaa päivässä naama punaisena toisillemme. Mutta lapset toipuvat yleensä kiukusta hetkessä kun taas mä jään siihen kilarimoodiin jumiin. esim tänä aamuna, 1,5 vuotias sohlasi ja pelleili ruokapöydässä, samalla kun mä koitin meikata ja valmistautua töihin kiireessä. Lattialle putosi lusikka, leipä ja nokkamuki jatkuvasti. Lopulta myös puurokippo putosi tietysti väärinpäin lattialle. Mulla kilahti aivan täysin, huusin kurkku suorana ja olin aivan valmis murhaamaan koko lapsen siihen paikkaan. 4 v. nousi tyynesti paikaltaan ja lähti hakemaan riskipöydältä talouspaperia. Ohi kulkiessaan tyttö silitti hellästi veljensä päätä ja sanoi: ”Ei se haittaa.” Miten mä en pysty tohon?! Miksi mulla palaa hermot koko ajan?! No tässä ajatuksessa sitten velloin koko työmatkan ja itkin meikit pilalle. Nyt jo vähän naurattaa. Kunnes joku seuraavan kerran taas kohta herää 😯
Miitu
20.6.2016 at 23:39<3
Elli
20.6.2016 at 23:49Toivon sulle paljon voimia ja jaksamista, ja tulevia hyviä öitä <3 Toivon myös, että joku asiaa tunteva osaa neuvoa mistä tällaiseen tilanteeseen saa apua! Sekä lohduttaa oikeammilla sanoilla, että se on vain väliaikaista ja helpommat ajat on jo tulossa.
krista
21.6.2016 at 00:33<3 myös täältä, jo sängystä. Kirjoitan aamulla lisää, hyvää yötä! <3
krista
21.6.2016 at 10:45Huomenta, täällä taas! :)
–
Omalta kohdaltani mä oon huomannut, että kaiken ytimestä löytyy oma hyvinvointi – kun on sellaisessa tilassa, että on saanut levätä (vaikka ei edes nukkua, mutta vähän tehdä jotain ”omaa”), jaksaa sitten ne kaikki puurokiponputoamisetkin valovuoden eri tavalla kuin jos on valmiiksikin ryytynyt. Mä en ole siis mikään asiantuntija enkä väitä edes tietäväni mistään näistä mitään, mutta mä väitän, että vastaus kysymykseen ”miks mulla palaa hermot koko ajan?” on just se valvominen ja omien breikkien puute. Voi kun saataisiin jostain sulle järjestymään pieni nukkumisloma!
–
Mutta niinhän se tietysti on, että helpommin sanottu kun tehty – mitenpä järjestää, kun on yksin lasten kanssa ja jos tukiverkkoa ei tosiaan ole… Saatko JOHONKIN joskus lapsia hoitoon niin, että voisit vaikka kerran kuussa pitää kokonaisen oman päivän? Onko sulla jotain omaa tapaa ladata akkuja/harrastusmahdollisuutta tai jotain?
–
Mä tunnistan niin hyvin tuon tunteen, että pitkällisen valvomisen jälkeen oma järki ei kulje ja pinna on kireä. Mutta pystyn hädin tuskin edes kuvittelemaan, millaista siinä tilassa olisi JATKUVASTI yksin hoitaa arkipalettia. Olet kyllä supernainen, kun niin teet – muista arvostaa itseäsi ja antaa myös hyvää palautetta itsellesi niistä hetkistä, kun kaikki sujuu! <3
liiisa
21.6.2016 at 20:04Mitenköhän tän sais järkättyä, mutta: Missä päin suomea asut? Asun pk-seudulla, ja tulisin tosi mielelläni leikkimään sun pienten kanssa, vaikka niin, että voisit mennä toiseen huoneeseen lepäämään. Ihan noin pienistä mulla ei ole paljon kokemusta, mutta tykkään paljon lapsista ja olisi mukava auttaa :) Jos asut pk-seudulla ja tää on susta hyvä idis, voisko vaikka Krista laittaa sun meiliin mun meiliosoitteen, tai toisinpäin? Ihan tänne kaikkien näkyville en sitä mielellään laittaisi:)
krista
21.6.2016 at 20:15Oi, miten ihana olet! <3 <3 <3 Joo, mulla on teidän molempien meiliosoitteet näkyvissä eli jos Miumau vaan haluaa, mielelläni välitän yhteystietonne toisillenne! :)
Liiisa
21.6.2016 at 21:11Huraa!
elinamanda
21.6.2016 at 22:53Myös Tampere/lähiseutu ilmoittautuu vapaaehtoiseksi! Kokemusta löytyy kaikenikäisistä. :)
Suvi
29.6.2016 at 23:53Neuvolan perhetyö! Niele suomalainen ”ei tartte auttaa” ja nauti hyvinhyvin ansaituista lepohetkistä. Mieti myös olisiko esim MLL hoitaja investoinnin arvoinen? Voisi tietty vaikka kysyä esim seurakunnasta, voiko heiltä saada taloudellista tukea lastenhoidon järjestämiseen? Jokainen (ja toistan: jokainen!) tarvitsee omaa aikaa ja äidin lepo on koko perheen etu. Ota yhteys neuvolaan ja kysy apua sen järjestämiseen. Ellei tämä blogi sen jo järjestänyt :D
murina
22.6.2016 at 19:12Tänään kaupassa, kun 4v apulainen tempas kolme rasiallista kirsikkatomaatteja pyörimään pitkin kaupan lattiaa, muistelin tätä postausta samalla kun laskeskelin mielessäni kymmeneen… Ja jes, sain yhden ”ET VOI NOIN TEHDÄ” ärähdyksen jälkeen kerättyä itseni, sanoin ettei haittaa ja sitten kerättiin tomaatit takaisin rasioihin (ja laitettiin omaan kärryyn, en kehdannut hyllylle nostaa takasin…) sen jälkeen mentiinkin kylmähyllylle ostamaan molemmille jätskit :D
krista
22.6.2016 at 22:29Helposti sitä joo jäisi koko loppukauppareissun ajaksi puhisemaan… Mutta hyvä sinä! Jätski auttaa kyllä aika moneen tilanteeseen – enkä siis tarkoita lapsia vaan äitejä :)
wewwaton
29.6.2016 at 23:28Just totesin miehelle että en ymmärrä, miksi mulla on lähes loputon pinna lasten kanssa kun hillutaan kylillä päivät, mutta se loppuu sillä sekunnilla kun auto pysähtyy kotipihaan?? (Tai viimeistään siihen kun mies tulee kotiin?)
Juuri eilen yritin nukuttaa 1½v. kuopusta rattaisiin pihalla, väsytti, vitutti ja se saamarin kakara ei vaan halunnut nukahtaa.. piti soittaa kaverille, että tiedän että lapsi ei tee sitä tahallaan, mutta miksi minä suutun sille siitä huolimatta?? Tiedän että sille lapselle huutaminen/raivoominen ei auta mitään, mutta kun, mutta kun… 😥
Noh, reilun tunnin jälkeen se sitten kuitenkin nukahti ja äiti (raivosi vielä sille toisellekin lapselle joka temppuili kun olisi pitänyt mennä nukkumaan) sai kupin kahvia (ja suklaapatukan!) ja hetken istua hiljaa paikallaan ja lukea lehteä, ja kas, elämä voittaa taas 😁