(disclaimer: ministi K18 ja TMI, sisältää ehkäisy- ja lapsentekoasiaa)
Minulle on ollut aina hyvin vaikeaa – oikeastaan täysin mahdotonta – päättää, että haluaisin lapsen.
Tai toisen lapsen, tai kolmannen.
En ole oikeastaan koskaan tuntenut varsinaista vauvakuumetta (siitä jo vuonna 2012 täällä). Ajattelin jonnekin 35-vuotiaaksi asti, että lapset pilaavat elämän ja kropan, joten niiden saamista pitää viimeiseen asti välttää. Identifioiduin vahvasti vapaaehtoisesti lapsettomaksi; vaikkakin omalta kohdaltani pehmitin sitä sellaisella ”vaikka eihän sitä koskaan tiedä” -loppuhymähdyksellä.
Mutta ajattelin, että no aika epätodennäköistä se on.
No. Sitten tapahtui eräs gynekologikäynti ja eräs tarpeettoman tyly gynekologi, joka päätti täysin pyytämättä tölviä suustaan ulos nämä klassiset ”naisen hedelmällisyys romahtaa” -argumentit. E-pillerireseptiä antaessakin vielä painotti, että näitä ei tarvitse sitten syödä.
Oon muuten aika monta kertaa myöhemmin – viimeksi raskauduttuani nyt 44-vuotiaana – vitsaillut, että otan kyllä kohta tälle gynekologille pienen välipuhelun.
Gynekologin näkemyksistä seurasi jonkinasteinen huoli. Ei mulle. Joel sulkeutui vessaan pitkäksi aikaa (luulin, että se on vihainen ja kohta se varmaan jättää mut) ja kun tuli sieltä ulos, totesi, että kyllä meidän kannattaisi nyt vaan jättää ehkäisy pois.
Kieltäydyin parin kuukauden verran – jotain aikaa siinä pelasin – kunnes sitten erään heinäkuun helteiden huuman jälkeen totesin, että okei en avaa enää seuraavaa pillerilevyä.
Koska eihän se kuitenkaan niin nopeasti tule, ei välttämättä ollenkaan.
Esikoinen sai alkunsa kaksi viikkoa myöhemmin.
No niin, no niin, sitten se toinen lapsi.
Kesäkuun lopussa 2013 olen kirjoittanut blogissa munasolujen pakastamisesta ja siitä, että mahdollinen toinen lapsi ei ole ajankohtainen. Perustelinkin, oikein vakaasti!
Sitten siinä olikin (kröhöm) kaikenlaista, isyysvapaat ja helteet, enkä saanut lomien takia riittävän ajoissa e-pillerireseptiä uusittua.
Kun sitten siellä gynekologilla olin ja sen reseptin sain, olin tietämättäni jo raskaana. En siis koskaan päässyt sitäkään levyä korkkaamaan, kun raskaustesti näytti jo plussaa.
Ja siis höpö höpö totta kai se oli tietoinen (EI OLLUT TIETOINEN! PUOLITIETOINEN! TIEDOTON!) päätös olla ehkäisemättä se yksi kuukausi.
Siinä ikään kuin tietoisesti antoi sattumalle mahdollisuuden.
Koska eihän se kuitenkaan niin nopeasti tule, ei välttämättä ollenkaan. Ja sitten vielä tämä: mähän tässä imetänkin vielä.
Nojoo. Keskimmäinen sai siis alkunsa.
”Laita sun naama ihan kiinni siihen puskaan!” ”No en laita! Ne on märkiä!”
Kolmannen lapsen kanssa tämä päättämättömyys meni vieläkin monimutkaisemmaksi! Koska kierukka!
Pillereiden kanssa olin jo kahdesti päässyt yli mun päällimmäisestä ”no kun en mä edes halua” -pähkäilystä. Mutta entä kierukka? Hiton kierukka! Sitäpä ei niin hämätäkään!
Se ”antaa sattumalle mahdollisuus” meni kolmannella kerralla sitten jo ihan omiin sfääreihinsä.
Kirjoitin kolmannen lapsen pähkäilystä blogissa jo vuonna 2017. Silloin sanoin, että ei, meille ei ole tulossa kolmatta – mutta myönsin kertovani sen ihan vähän surullisuutta äänensävyssä.
Isänpäivänä 2019 Joel kysäisi, että tehdäänkö vielä yksi vauva. Kääk, en todellakaan tiedä!
Siinä vaiheessa kierukkaa oli tullut reilu viisi vuotta täyteen, senkin kanssa oli siis vähän päätösten aika. Tai no jaa, niin mä ainakin halusin ajatella. Todellisuudessa gynekologikin taisi sanoa, että kyllä se vielä muutaman vuoden on ihan hyvä ja ei sitä kannata poistaa, kun se on toiminut niin hyvin.
TOIMINUT! TOIMINUT! MITÄ KUKAINENKIN NYT TOIMIMISENA PITÄÄ!?! AINAKAAN SILLÄ NÄKÖJÄÄN EI ”VAHINKOA” SAA MILLÄÄN AIKAISEKSI!
Halusin siis kierukan pois. Eeeeeeeeeeei en siis siksi, että haluaisin kolmannen lapsen. Vaan siksi, että vaihtaisin pillereihin, ja sitten JOS me haluttaisiin kolmas lapsi, niin ne pillerit olisi helpompi jättää pois! (gynekologi pyöritteli silmiään)
Ahhhahahahaha mitä itsepetosta.
Alitajuisesti olin ihan varma, että pillereitä aloittaessa Joel sanoo, että äläpä syökään. Ja sitten oli se ilta, kun minä pyörin pillerilevyn kanssa teatraalisesti makuuhuoneessa: ”nyt minä tästä tämän levyn sitten aloitan”. JA SE EI SANONUTKAAN MITÄÄN.
No, olin tosi pettynyt. Melkein vihaisena otin sen ensimmäisen pillerin. Olin niin vahvasti mielessäni kuvitellut, että niin se menee. Keksinyt päähäni toisen tulevia repliikkejä ja pettynyt sitten, kun toinen ei käyttäytynytkään niin kuin minä olin mentaalikäsikirjoittanut.
(koska ITSEHÄN en tietysti tuollaista päätöstä pysty tekemään)
Pystyin kyllä sitten itsereflektoimaan tuntemuksiani ja puhuttiin Joelin kanssa tästä – mua siis ihan huvitti, kun itse tajusin oman ajatusrakennelmani.
Järjellä kuitenkin ja silleen. Kaksi on hyvä lapsiluku ja meillä elämäkin jo näin helppoa ja mukavaa. Ei kolmatta lasta ja elämä jatkuu.
E-pillerit aloitin loppuvuonna 2019, vähän ennen kuin lähdimme Espanjaan ja ennen koronaa siis. Mutta niissä oli oikeastikin hankala puoli: vaikka ennen esikoista sama pillerimerkki oli mulle just hyvä, tällä kertaa mulla oli koko ajan ajatuksissa sellainen… plääh.
Aurinko paistoi. Vähän plääh. Rannalla oltiin. Vähän plääh. Kaikki on ihanaa. Mutta vähän plääh. Noin kahden-kolmen kuukauden jälkeen totesin, että tämä plääh ei ole ollenkaan minua.
Ja SITTEN se Joelkin suostui sanomaan sen, että jätä nyt noi pillerit pois, haha.
Ei kuitenkaan sillä lapsiajatuksella vaan sillä, että vaimo on pillerihormoneiden takia koko ajan plääh.
(SEKIN muuten toimii hyvin ehkäisynä, ha!)
Seuraavaa ehkäisyä pähkäiltiin. Ajateltiin uutta hormonikierukkaa sitten Suomeen palatessa. Sitä ennen ostin jonkun pessaarinkin (en koskaan testannut) ja lopulta päädyimme perinteiseen kondomiehkäisyyn. Se toimikin yllättävän hyvin, vaikka alussa olinkin vähän (paljon) skeptinen, että alkaako tässä nyt tällä iällä vielä sellaisen kanssa säätämään, haha.
Mutta huomaatteko kaavan?
Kierukka > hyvin hankala ”antaa sattumalle mahdollisuutta”.
Pillerit > hieman helpompi ”antaa sattumalle mahdollisuus”.
Kondomi > okei, tässä ollaan jo lähempänä loppuratkaisua!
Koska eihän se kuitenkaan niin nopeasti tule, ei välttämättä ollenkaan. Ja sitten vielä tämä: tässä iässäkin, mähän olen jo 44-vuotias!
Reilun vuoden kondominkäytön aikana olimme suurimmaksi osaksi tunnollisia ja huolellisia. Sitten lipsuttiin kerta ja sitten toinenkin kerta – ns. ”varmojen päivien” kohdalla. No niin, eihän tässä raskaaksi enää tullakaan, rai rai!
Ja sitten tasan yksi kerta ihan juuri täysin tasan ovulaation aikana.
Se oli sitten siinä.
Kuten lapsi kysyi: miten isi oli siitä niin yllättynyt, kun itsehän se oli sen vauvansiemenen sinne laittanut?
Ahhhahahaha. Hyvä kysymys, kultaseni.
Niin siis mikä sisäinen ääni? LA LA LA LA LA LA LA LA EN KUULE MITÄÄN. Eli aivan varmasti jokin sisäinen ääni siellä on huudellut, mutta minä en ole pystynyt sitä kuuntelemaan, kun päällä on ollut niin monta muuta ”järjen ääntä” niitä tukahduttamassa. Mitä ikinä ovatkaan ne järjen äänet edes, en tiedä.
Olen oikeastaan aivan varma, että siellä taustalla olen kuitenkin halunnut.
Varmasti me koko perhe ollaan haluttu – niin onnelliseksi (alkutärähdyksen jälkeen) tämä orastava alku kolmannesta lapsesta on meidät saanut! Ja nyt, ensimmäistä kertaa: olen todennut ihan ääneen (!!!), että jos tämä raskaus olisi ollut tuulimuna tai muuten menisi kesken, niin haluaisin, että me ihan yrittämällä yritetään sitten vielä uudestaan kolmatta lasta.
Mikä edistysaskel hei, haha!
Tiedän erinomaisen hyvin, että tällaisella naurettavalla säädöllä olisin voinut jäädä lapsettomaksi, jos satumainen sattuma ei olisi tosiaankin tehnyt mahdollisiksi näitä kolmea rakasta ”kertaosumaa”. Tiedostan myös sen, että jos vaikka ensimmäinen ei olisi niin helposti tapahtunutkaan, vähitellen homma olisi varmasti mennytkin yrittämiseksi, ja kenties sitten olisin löytänyt sen palavan halun itsestänikin.
Tai sitten olisin jäänyt lapsettomaksi. Jos ajattelen sitä kolmivitosta minää (joka siis olisi jäänyt lapsettomaksi), niin se sanoisi, että näin se oli tarkoituskin.
Ja nyt tietysti kahden ja mahdollisesti kolmen lapsen vanhempana ajattelen, että eiku NÄIN se oli tarkoituskin.
Minulla tämä on varmasti myös ollut tiedostamaton puolustuskeino: ”En olisi halunnutkaan” on paljon helpompi sanoa silloin, jos ei ole myöntänyt edes itselleen haluavansa.
Jokaisen perheen (ja lapsiluvun) tarina on erilainen, tämä sattui olemaan yhden yksittäisen Kristan tarina. Tämä tarina oli myös ehkä ministi jatko-osa vuoden 2012 vauvakuumeettomuustekstilleni.
Jos ajattelee tälle kaikelle horisevalle itsereflektiolle jotain pointtia – oli mulla pointti tätä aloittaessa, oli oli! – se olisi ehkä tälle 35-vuotiaalle lapsettomalle minälle kädenojennus ja lohdutus.
Mä oikeasti ihan vilpittömästi ensiraskaudella pelkäsin, että vauvakuumeettomasta äidistä ei voi tulla hyvää äitiä. Tunsin huonommuutta, kun en osannut fiilistellä vauvanvarpaiden tuoksua.
”EIKÄ! SINÄ! HAHA NO EN OIS KYLLÄ USKONUT!”, kuului yksikin spontaani kommentti silloin aikoinaan ensimmäisen raskausuutisen äärellä.
Hah, no siitä vauvakuumettomasta epä-äidistä tuli ensin kahden lapsen äiti – ja siis ihan hyvä äiti, vähintäänkin oikein kelvollinen – ja nyt vielä mahdollisesti kolmannenkin lapsen äiti.
Koska vanhemmaksi kasvaa myös, kasvaa koko ajan.
Aina vaan ei ole kykenevä ääneen sanomaan – itselleenkään – että mitä jossain tiedostamattomalla tasolla sitten ehkä haluaakin.
111
Freydis
7.6.2021 at 09:30Aamen! Olisitko voinut enää paremmin kirjoittaa, no et! Tässä kiteytyi kyllä erittäin hyvin pohdinnat ja pähkäilyt lapsista ja niiden lukumäärästä. Voiko sitä ihan oikeasti oikeasti edes tietää haluavansa äidiksi jos siitä ei ole aiempaa kokemusta? Mielestäni ei. Vasta ensimmäinen lapsen jälkeen tietää (ehkä) oliko tämä se juttu jota tosissani haluan. Tietysti lapsen saatuaan täytyy kantaa vastuu pienestä ihmistaimesta vaikkei se olisikaan niin ruusuista mitä oli kuvitellut. Kuten kirjoitit, vanhemmaksi kasvaa.
Itse nyt viidennen lapsen jälkeen alan olla sitä mieltä ja tuntea että – hei, tää on se mun juttu! Nyt tunnen olevani ns. valmis vanhempi ja ”kypsä” äidiksi… Elämä opettaa. Sitä ’viimeistä’ kuudetta odotellessa 🤭
krista
7.6.2021 at 09:40Kiitos! <3 Varmasti vasta sitten ensimmäisen lapsen kanssa tietää konkreettisesti, että mitä kaikkea se on - miten paljon antaa mutta miten paljon myös vaatii siinä alussa. Myös ne on ihan luonnollisia kokemuksia (ja on tosi hyvä, että siitä puhutaan ääneen), että on vaikka halunnut lasta ihan valtavasti, mutta ensimmäisen lapsen saatuaan onkin sitten... no, pettynyt on väärä sana. Mutta että se vauvan kanssa olo ei sitten olekaan samanlaista kuin oli haaveillut. Itselläni tuo aika oli ihan identiteetin murtumista ja uudelleenrakentumista, millainen on "minä äitinä" ja miten se limittyy siihen aiempaan minään, joka oli kuitenkin aikuisikää niin pitkään elänyt ennen lastakin. Mutta se oli siis tosi positiivinen kokemus! Mä itse tunnen ihmisiä, jotka jo hyvinkin nuorina (tyyliin "mikä susta tulee isona" -keskusteluissa) sanoivat, että haluavat nimenomaan äidiksi. Ehkä juuri sellaisiin verraten oon tuntenut itseni sellaiseksi "epä-äidiksi" etenkin silloin ensimmäisellä raskaudella - että tuleeko tästä nyt yhtään mitään, kun enhän mä välttämättä edes halunnut tätä. Mutta oli niin opettavaista ja ihanaa siinä käydä läpi se, miten kaikki sitten vähitellen tosiaan kasvatti äidiksi niin, että nykyisin se on maailman luonnollisin juttu ja täysin olennainen osa minun omaa persoonaani <3
-
Tämä on kyllä niin hienoa, että voi oppia koko ajan <3 Hih ja mähän tässä ehkökolmannen kanssa olen kuitenkin ihan alkutiellä verrattuna siihen, että olisi viidennen tai kuudennen kanssa - ja teini-ikäisten, ja sitten myös aikuisten lasten kanssa. Mutta on just hieno ajatus, että koko ajan elämä opettaa!
Justus
7.6.2021 at 10:14Minä ajattelin aina että tietenkin haluan lapsia–sitten joskus. Löysin nykyisen mieheni 36 vuotiaana ja kun olin 38v. jätin pillerit pois. Vuoden yrittämisen jälkeen aloitettiin lapsettomuushoidot. Saldona yksi keskenmeno ja tuhansien eurojen lasku. Olen ehdottomasti sitä mieltä että gynekologien pitäisi puhua hedelmällisyyteen liittyvistä tosiasioista enemmän ja ajoissa. Se on niiden työtä eikä mitään puuttumista toisten yksityisasioihin.
krista
7.6.2021 at 10:22<3 <3 <3
-
Ja kyllä, tämä gynekologi ehdottomasti ns. oli oikealla asialla - ehkä vähän tökerösti se häneltä tuli, kun asiani oli pillerireseptin uusiminen ja selvästi sanoin, että en ole haluamassa juuri nyt lapsia tai ehkä ikinä. MUTTA sitten toisaalta hän oli alkusykäyksenä tuolle meidän ensimmäiselle lapselle ja ehkäpä sitä kautta koko lapsiperhe-elämälle. Joten enemminkin kiitoksen kuin moitteen hän ansaitsee. Mutta varmasti hankala paikka ammattilaiselle. Tyylilaji ei ehkä ollut hänellä siinä ihan oikea (hän oli sellainen keski-ikäinen töksäyttelijähenkinen mies), mutta asia oli <3
Annina
7.6.2021 at 11:24En ikinä kommentoi mihinkään, mutta nyt on pakko. Seurasin tätä blogia joskus vuosia vuosia sitten aktiivisesti, vaikka olin itse kategoriaa ”ei ikinä lapsia!!!” Jotenkin täällä oli vaan niin hyvä fiilis ja tyylisi kirjoittaa on ihan mieletön. Sitten minulta jäi vuosiksi kaikkien blogien seuraaminen, kunnes vähän aikaa sitten tämä blogi tuli mieleen ja nyt olen taas jäänyt koukkuun.
Tässä vuosien saatossa ”ei ikinä lapsia!!” on muuttunut ”ehkä sittenkin yksi..” ja lopulta aktiiviseen yrittämiseen. Ja pakko sanoa, että tämä on ihan hemmetin raastavaa :D Olen kolmekymppinen, eli mitään mahdotonta kiirettä ei ole, mutta yllättäen yrittäminen toikin mukanaan aivan valtavan halun saada olla vanhempi ja jokaiset alkavat kuukautiset ajavat hetkelliseen epätoivoon. Toivon, että olisin itsekin lähtenyt liikkeelle tuollaisella ”itsensä huijaamisen” metodilla :D
Kiva lukea taas raskaus- ja toivottavasti myös vauvajuttuja, kun ne ovat ehkä itsellekin kohta ajankohtaisia. Lisäksi mitä oikeastaan halusin sanoa oli tuohon epä-äiti ajatukseen liittyen, silläkin uhalla, että tämä kuulostaa ihan hassulta: te olette mun perheidolit :D Ainakin blogin kautta välittyy juuri sellaiset arvot, joiden mukaan haluan oman lapsenikin kasvattaa ja senkin vuoksi näiden juttujen lukeminen on todella antoisaa.
krista
7.6.2021 at 16:42Ihana, kun laitoit kommentin! <3 Ja hei nyt, kun "en ikinä":n jälkeen on kommentointi avattu, niin kirjoita ihmeessä toistekin! Kiitos myös aivan aivan aivan ihanista sanoistasi <3
-
Voin vaan kuvitella, miten se yrittäminen voi sitä halua ruokkia - todennäköisesti sama olisi käynyt mullekin, ainakin kuulostaa just vaan niin... inhimilliseltä. Toivottavasti teidän piina pian päättyy onnellisesti <3 <3 <3 Heh ja tämä mun itseni huijaaminen ei ole varmaan metodeista se suositeltavin sekään, mutta joissain onnekkaissa näköjään toimii tämäkin :D
-
Tähän epä-äiti-ajatukseen mä tavallaan haluankin palata just siksi, että nyt yhdeksän vuoden perhe-elämän ja bloggamisen jälkeen varmaankin välittyy sellainen "no nuo on tuollaisia perhekonkareita" -mielikuva - ja toki yhdeksän vuoden konkareita ollaankin. Mutta jotenkin mulle nousee silloin tällöin halu muistuttaa, että silloin ensimmäistä odottaessa mä olin pihalla, paniikissa, mielestäni (heh ja muidenkin mielestä) epä-äidillinen, koin huonommuutta siitä epäpullantuoksuisuudesta (no sitä en ole vieläkään) ja niin edelleen. Vielä vauvan ollessa puolivuotiaskin pidin tilannettä lähinnä epätodellisena ja useimmiten en yhtään luontevana :D Ja tän just haluan kertoa esimerkkinä siitä, että se vanhemmuus tosiaan opettaa <3 Ei tarvitse olla valmis eikä edes puolivalmis, vaan omanlaisekseen vanhemmaksi tosiaan kasvaa siinä samaan tapaan kuin lapsikin kasvaa <3
Anna
7.6.2021 at 16:47Täältä isot tsempit yrittämiseen. Muistan kuopuksen ajoilta kun kierto toisensa jälkeen oli pettymys. Kuukautiset merkitsivät aina sitä, että toivo oli mennyt. mutta niin se vaan lopulta tuli.
Ja oli se rankkaa esikoisenkin kohdalla, vaikka tärppäsi ihan muutamasta kierrosta.
Virtuaalinen käden puristus sinne suuntaan ja tiedän nuo tuntemukset.
.
Tuohon perheidoliin lisättäköön, että minäkin ihailen tämän blogin ja Instagramin kautta välittyvää tunnelmaa ja asennetta perhe-elämään ja lastenkasvatukseen. Tiedän, ettei se ole kaikki ja kaikkea ei tarvitsekaan julkisesti jakaa, mutta välillä luen ihaillen ja suorastaan kadehdin ihan mahtavia onnistumisia. Miksi ei itse voi olla noin rento tuossa asiassa ja miksi en ole osannut opettaa tuollaista juttua lapsilleni (koska en itsekään osaa sitä XD ). Ja siis kadehdin mielestäni positiivisella tavalla. Ei mitään sellaista, että haluaisin teiltä hyvän pois vaan niin päin, että ai vitsit kun haluaisin päästä joskus viikonlopuksi pörräämään kärpäsenä kattoon ja näkemään miten te sen oikein teette. Vaikutatte niin perusonnellisilta. ja kiitos kun valutatte siitä onnesta pisaroita meillekin kaikenmoisten päivitysten kautta. Olette hurjan suloinen perhe <3 (Joko meni överiksi? Minulla nimittäin nousi taas överi-isot tunteet pintaan kun kirjoitin tätä.)
krista
7.6.2021 at 19:21Mullakin nousee överi-isot tunteet pintaan, kun luen tätä <3 Kiitos! <3 Ja siis totta kai kukaan ei ole täydellinen, ja varmaan se epätäydellisyys tekeekin jollain hassulla tavalla meistä just meidät <3
Anna
7.6.2021 at 11:32Jaanpa minäkin nyt oman äidintarinani ihan tähän päivään asti.
Minä tiesin aina, että haluan lapsia. Jo koululaisena olin ihan tuskastunut kun en fyysisesti voinut vielä tulla äidiksi. Elin elämääni, etsin kumppania. Muutama olikin, mutta ainoastaan yksi ehkä potentiaalinen isäehdokas, mutta hänen kanssaan ei sitten muuten ollut hyvä olla (liian takertuva).
Jossain vaiheessa minulle iski työuupumus ja samalla kaikki vuosia nurkan takaa kurkkineet masennusoireet rysähtivät päälle. Vannoin, että minä en lapsia halua niin kauan kun teen niiden kanssa töitä kaikki arkipäivät.
Toivuin uupumuksestani ja ajatus lapsista alkoi uudestaan nousta pintaan.
Siinä vaiheessa minulla oli vakaa parisuhde, yhteinen asuntolaina, auto ja kaksi koiraa. Puoliso oli kuitenkin sitä mieltä, että ensin naimisiin. No mentiin naumisiin ja olin heti suunnilleen hääyönä heittämässä kondomit roskikseen, mutta hän halusikin odottaa. Olin niin turhautunut. En tietenkään mennyt naimisiin vain lasten hankkimisen takia, mutta sanotaan niin, että olisin voinut hyvin elää avoparinakin ja tuo oli ehkä isompi juttu puolisolle.
.
Kun sitten paria kuukautta myöhemmin jätimme ehkäisyn pois ja koimme pari negakiertoa aloin laskeskella päiviä ja sillä tärppäsi. Esikoinen syntyi 2014.
Kun esikoinen oli kahden ruvettiin puhumaan toisesta lapsesta. Melkein vuoden yrittämisen jälkeen ei vieläkään mitään. Hakeuduttiin hedelmällisyysklinikalle. Kokeilin pillereillä tasata kiettoa, oli kystaa ja kaikkea säätöä. Sain munasolua kypsyttävän pistoksen. Lopulta siitä kierrosta joka sattui joululomille ja hoidoissa oli tauko tärppäsikin. Kuopus syntyi 2017.
.
Aloin noin vuosi takaperin puhumaan puolisolle, että haluaisin kolmannen lapsen. Hän ei ollut ihan varma. Vuoden hän asiaa pohti ja lopulta suostui. Jätimme ehkäisyn pois heti siitä paikasta ja ensimmäisestä kerrasta tärppäsi. Oltiin ihan ihmeissään, onnellisia, hämmentyneitä, epävarmoja.
Kunnes torstaina alkoi tulla outoa vuotoa. ”No tämä on normaalia ja kuuluu alkuraskauteen”. Vähän sattui alavatsaan, mutta ”normaalia”. Vähän huoletti.
Perjantaina aamulla oireet hälvenneet ja huokaisin helpotuksesta. Kun touhusin pihalla oireet palasivat. Vuotoa, kipua.
Puolenpäivän aikaan pakkasin kuopuksen autoon ja lähdin hakemaan esikoista eskarista. Sattui niin paljon, että sanoin lapselle, että nyt olt tosi reipas ja kävelet reippaasti, koska nyt sattuu niin paljon ja haluan äkkiä kotiin. Kotimatkalla autossa esikoinen kertoili eskaripäivästä. Yritin vastailla. Kipu tuli aaltomaisesti. Hengitin suun kautta ulos ja yritin rentoutua. Kotona passitin lapset lepäämään, mutta en enää pystynyt kyennyt nukuttamaan lapsia vaan pyysin esikoista laittamaan äänikirjan tabletilta. Kun lastenhuoneen ovi meni kiinni menin vessaan ja sinne se lumpsahti.
Itkin ja googletin paniikissa mihin soittaa. ensiapu, mutta siellä vannotettiin, että ei turhia soittoja ja vaan jos tilanne vaatii välitöntä hoitoa. ”Mistä pirusta minä tiedän vaatiiko se vai ei ja mitä tehdä!?”. Soitin neuvolaan. taikaisinsoittoajaksi ilmoitettiin maanantaina aamulla klo 8. ”Paska” Peruin ajan. Sitten löysin numeron johon soittaa ja saada ensiapuneuvoja. Tosin sielläkin vannotettiin, että vain hätätapauksille ja henkeä ushkaavassa soita 112. Tuntui, että joka paikassa haluttiin sanoa, että älä nyt meille soita kun ei me olla sinua varten. Ajattelin, että nyt vaan antaa mennä. Jos ei ole fyysisesti hätä niin ainakin henkisesti on. Sielläkin oli takaisinsoitto. Kun puhelu tuli niin purskahdin puhelimessa suoraan itkuun. Sain ajan päivystykseen lääkärille. Menin lastenhuoneeseen sanomaan lapsille, että ei tarvitse enää levätä ”vauva tuli pois, sitä ei enää ole ja meidän pitää lähteä nyt lääkäriin”. Hetki itkettiin sylikkäin kaikki ja sitten kokosin itseni ja lapseni ja lähdettiin päivystykseen. Lääkäri paineli vatsan, otti pissanäytteen ja totesi, että meni varmaan kesken. Mene maanantaina verikokeisiin ja varaa kontrolliaika. Ja käytä ehkäisyä ennen kontrollia. Ei jäänyt hyvä mieli käynnistä.
Muuten olin kotiin päästyä ihmeen tyyni, mutta jotenkin jäässä. Minulle olisi ollut tyypillistä huutaa, itkeä, vajota, mustaan masennukseen ja haluta kuolla (masennustausta). Mitään tällaista ei tullut. Kuljeskelin ympäri taloa, siivosin jonkun tavaran paikalleen, pysähdyin tuojottamaan, siirsin toisen ja taas seis. Laitoin puolisolle ja töihin viestiä, miten kävi, sain vastaukseksi sydämiä ja tsemppejä ja itkin. Jatkoin elämääni aika normaalisti, mutta jotenkin tuntui kuin joku olisi muutaman minuutin välein painanut pausea.
Lauantaina juhlittiin esikoisen kaverisynttäreitä. Tanssin parvekkeella lasten discomusiikin tahdissa ja nauratin mukuloita. Oli ihan hauskaa, mutta silti kaiken taustalla jonkunlainen lamaannus. On edelleen.
Tänään neuvolachatissa sain ymmärtäväisempää palvelua kuin päivystyksessä. Kyllä tämä tästä. Ei kun yrittämään uudestaan. Mutta taustalla pyörii pelko siitä yrityksen ja pettymyksen kierteestä, joka käytiin läpi kuopuksen kanssa. Se, että jo kerran luulin ettei nyt jouduta käymään sitä läpi OLLENKAAN! Ja nyt taas kaikki epävarmuus.
Ei iloisia juhannusuutisia sukulaisille. Mutta on ainakin kesä ja lämmintä. Rakas sukulainen on pitkästä aikaa Suomen kamaralla ja parin viikon päästä toivottavasti nähdään. Ihme kyllä, tuntuu, että elämä jatkuu ja olen siinä jotenkin paljon konkreettisemmin kiinni ja läsnä kuin aikoihin. Välillä itkettää ja välillä asian jopa unohtaa hetkeksi kun touhuaa pihalla.
krista
7.6.2021 at 16:46Anna <3 <3 <3 Mulla tosiaan pääsi spontaani mutta voimakas itkuntyrskäys, kun luin sen Insta-privaviestin. Ja nyt, kun luen tätä, niin kyyneleet vaan valuu. Mä niin niin niin elän tässä henkisesti mukana ja toivon tätä teille aivan valtavasti. Kiitos, kun kerroit, ja kiitos kun olet <3 <3 <3 Muuten mulla sanat tässä loppuu, hengittelen vaan kyynelten läpi ja toivon teille parasta <3
Jamelia
7.6.2021 at 11:59Hyvää pohdintaa kaikesta ja ehkä nyt oli vaan sen kolmannen aika tulla hih.😘
Mä kun olin nuori haaveena oli saada kaksi lasta tyttö ja poika …ja no tuli 4 ihanaa poikaa ja lopuksi se yksi tyttö😄
Että mun haaveet on toteutunut eri tavalla silti olen onnellinen juuri näin!.
Ihanaa odotusta sinne😘
krista
7.6.2021 at 16:48Just näin, nyt ehkä oli sen kolmannen (toivottavasti! aluillaanhan tämä on, eli aina yritän laittaa jäitä hattuu) aika ja ainakin tämä nyt tuntuu just oikealta <3
-
Ja oi, tämähän on ihan huoneentaulumatskua: "Mun haaveet toteutuivat eri tavalla kuin kuvittelin, silti olen onnellinen juuri näin!" <3 <3 <3
Hola!
7.6.2021 at 13:04Oon miettinyt itsekseni tota vauvan saamista ja ikäasiaa (ilman mitään sen kummempia tieteellisiä faktoja). Ensisynnyttäjien keski-ikähän on noussut Suomessa (ja varmaan muuallakin ”länsimaissa”), samoin yli 35-vuotiaiden synnyttäneiden osuus on kasvanut. Silti joka puolelta tuputetaan infoa siitä, miten hedelmällisyys laskee naisilla tietyn iän jälkeen radikaalisti. Tästä huolimatta Suomessa lähes 24 prosenttia synnyttäneistä on yli 35-vuotiaita (https://yle.fi/uutiset/3-11334018). Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö edelleen saa ja voi puhua hedelmällisyyden laskusta, mutta eikö vastaavasti voisi puhua myös siitä, että moni tulee vanhemmaksi ns. ”vanhemmalla iällä”?
Toinen seikka, johon olen kiinnittänyt huomioni, on se, että hedelmällisyyden heikkenemisestä puhutaan aina vain naisten kohdalla. Entäpä miehet? Muistan lukeneeni joskus vuosia sitten viime vuosikymmenellä tanskalaisesta tutkimuksesta, jossa todettiin, että vuodesta 1983 eteenpäin syntyneiden miesten siittiöiden määrä on romahtanut verrattuna edellisiin sukupolviin. Ja samansuuntaista tutkimusta on julkaistu nyt myös Suomessa (https://yle.fi/uutiset/3-11871490). Ehkä tätä koko hedelmällisyys- ja perheenperustamisasiaa pitäisi tarkastella aiempaa laajemmalla perspektiivillä?
Tää höpinä meni nyt siis ohi sun aiheen. Tartuin vaan siihen gynen kommenttiin :D
krista
7.6.2021 at 14:03Tää on ihan supermielenkiintoinen aihe! Mä luin tästä useampi vuosi sitten (joskus esikoisen jälkeen) ulkomaisen artikkelin, muistaakseni ihan tieteellinen (heh luotettava lähde), joka pohti sitä, että onko tämä hedelmällisyyden romahtaminen oikeasti totta. Sen pointteina oli, että kun tutkitaan lapsettomia nelikymppisiä, ryhmä on automaattisesti vinoutunut – siitä on ”jo poistunut” ne superhedelmälliset, jotka ovat tulleet… no, vahingossa raskaaksi ennen sitä ikää kuin on tutkimuksissa. Niinpä ”nelikymppiset lapsettomat” otoksena on erilainen kuin samankokoinen otos ”parikymmpisenä lapsettomat” ihan jo siksi, että osa niistä on raskautunut ennen sitä nelikymppisyyttä ja nelikymppisissä jäljellä painottuneesti myös sitä porukkaa, jotka eivät ole välttämättä olleet parikymppisenäkään niin hedelmällisiä. JA toinen artikkelin pointti oli, että iso osa tuota väitettä tukevasta aineistosta on vanhaa eli peräisin siltä ajalta, kuin myös ihmisten elinikäkin oli pienempi. Hitsi, pitäisi nyt kaivaa tuo artikkeli esiin! Mulla oli tarkoitus tarjota siitä/sen pohdinnasta friikkutoimittajana juttua johonkin lehteen, sillä tuota pohdintaa ei ole oikein Suomessa näkynyt. Mutta sitten tulin toista kertaa raskaaksi ja asia jäi :D
–
Toinen, mitä olen ajatellut, on sellainen, että 44-vuotiaana raskautuessani tosi moni google-haku nelikymmpisten raskauksista vei hedelmällisyyshoitoja tarjoavien tahojen asiantuntemuksen puolelle. Eli luvut, joilla näitä kuvattiin, oli tyyliin Mehiläisestä ym. Ja kommentoijina usein lapsettomuuslääkärit. Esimerkiksi moni asiantuntija kommentoi ainakin mun google-hauissa, että 44-vuotiaana luomuna raskautumista lähes mahdottomana. NOOOOH :D Mutta tuli mieleen, että ovatko nämä tilastot/luvut sitten oikeasti koko väestöä edustavia VAI koskien niitä, jotka kyseisen klinikan asiakkaina ovat, tyyliin hoidoissa. Ja ovatko asiantuntijoiden (lapsettomuuslääkärit) näkemykset värittyneitä juuri sillä, että he tekevät (TÄRKEÄÄ) työtä heidän parissa, joilla lasten saaminen tapahtuu pitkän kaavan mukaan ja mahdollisesti hedelmöityshoidossa – tai jää kokonaan tapahtumatta. Silloinhan sitä luulisi, että vääjäämättä on se tragedian äärellä, että lapsia ei vaan yrityksistä huolimatta tule. Mutta edustaako se koko väestöä? En siis tiedä, mutta tämä olisi mielenkiintoista!
–
JA sitten kuitenkin samanaikaisesti tämä aihe on henkilökohtaisella tasolla niin valtavan herkkä, että välttämättä mikään taho ei pysty sellaista ”no ootte te hedelmällisiä edelleen” -kommenttia antamaan – koska yksilön tasolla se on tietysti valtavan suuri tragedia, kun se hedelmällisyys onkin sitten laskenut niin, että lapsen saaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Kukaan ei varmasti uskalla ”luvata” hedelmällisyyttä tällaiselle nelikymppiselle. Mutta toi onkin kiinnostava pointti, että lähes neljäsosa Suomessa synnyttäneitä on yli 35-vuotiaita!
Hola!
8.6.2021 at 15:37Joo, ei hedelmällisyyttä tietenkään voi luvata, eikä pidäkään. Mutta ihan niin kuin säkin tuumit, hedelmällisyydestä ja lisääntymisestä eri ikäisinä ja eri sukupuolien kohdalla pitäisi puhua paljon paljon laajemmin.. Onhan se selvää, jos siittiötuotanto heikkenee, niin se vaikeuttaa raskautumista. Sitä voiskin sitten alkaa tutkimaan, että mistä tämä johtuu. Yksi epäily oli ympäristömyrkyt. Toinen elintavat. Joku epäilee mikromuovia. Tutkimustahan toi vaatii, mutta aika hidasta se on.
Mut hei: sähän voisit kirjoittaa sen analyysin tänne ;) Ellet sitten kauppaa jollekin medialle. Luulis, että kiinnostaa.
Petra
11.6.2021 at 21:20Olisko se tää? Kuulosti tutulta, koska luin tuon itse joskus 30+ kun olin samanlainen melko varmasti lapseton kuten kuvailit itseäsi. Sitten tämän luettuani ihan mind blown, että ei koskaan tulla saamaan koko ikäluokkaa 40-vuotiaita naisia joista kukaan ei olisi yrittänyt hankkia lapsia aiemmin. Vähän olin sitä mieltä (nuori ja tulinen), että tää on patriarkaatin luoma naisia alistava kostomekanismi, joka pakottaa hankkimaan lapsia just kun pitäis tehdä uraa :D Nyttemmin olen jo vähän tasaantunut (pari lasta tekee sen) mutta artikkelin muistan edelleen. Koska oikeasti, eihän se nyt voi perustua johonkin Ranskan syntymäkohortteihin 1700-luvulta!??!
https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2013/07/how-long-can-you-wait-to-have-a-baby/309374/
krista
11.6.2021 at 21:37BINGO! Se oli just tämä, KIITOS! Täytyypä nyt lukea uudestaan ajatuksella, KIITOS!
Neiti Kuu
7.6.2021 at 14:53Hei ja kiitos mahtavasta blogistasi. Olen seurannut kommentoimatta jo vuosia, silloinkin kun lapsitoiveet eivät itsellä olleet ajankohtaisia!
Oma polkuni lapsen yrittämiseen on ollut pitkä, mutkikas ja kivinen. Löysin itseni muutama vuosi sitten pattitilanteesta, jossa olimme puolisoni kanssa useiden vuosien ajan: itse olin alkanut ajatuksissani siirtymään lapsitoiveeseen ja puoliso ei, hän ei silloin missään nimessä halunnut lasta. Se ajoi koko parisuhteen ennennäkemättömään kriisiin, joka myllersi ja kyseenalaisti aivan kaiken. Jonka aikana oikeasti monta kertaa ajattelin, että tähänkö yhteinen elämä tosiaan kaatuu, tähän yhteen ainoaan ongelmaan ja haasteeseen, mikä parisuhteessa ylipäänsä on.
Päätimme kuitenkin lopulta jatkaa matkaa yhdessä ja yrittää lasta. Nyt ollaan tilanteessa, jossa puolen vuoden tuloksettoman yrittämisen jälkeen minusta löytyikin gynekolosisessa tarkastuksessa häikkää (ilmeisen paha PCOS), joten yrittämistä jatketaan munasolujen kypsytyshoidolla, toistaiseksi tuloksetta..
Olen huomannut, että kaiken tämän jälkeen kärsivällisyyteni alkaa olla jo koetuksella. Yrittäminen on ajoittain (lue = kokoajan) jo todella tuskaista. Oma toive lapsesta vain kasvaa ja vahvistuu, mutta silti joka kierrossa tuijottaa vain negatiivisia raskaustestejä. Olin hölmösti ajatellut, että ehkäpä kun matka siihen pisteeseen, että edes päästään YRITTÄMÄÄN lasta, oli vaatinut vuosien kaaoksen elämässä ja parisuhteessa, niin ehkäpä sentään raskaus alkaisi suht helposti.. Mutta vielä mitä!
Ulkopuolisten raskausuutiset ovat jo vuosia tuntuneet katkeransuloisilta, toisaalta on todella onnellinen muiden puolesta, mutta toisaalta uutiset sattuvat niin paljon. Lähipiirissä ihmiset miettivät ohimennen, ”pitäisikö tehdä vielä yksi lapsi?”. Kyllähän se tuntuu pahalta, vaikka järjellä ymmärrän, että tottakai sellaista voi miettiä, jos on tilanteessa, jossa se tosiaan on vain halusta kiinni, niin kai miettisin itsekin..
Synkinpinä hetkinä sitä helposti ajattelee, että noinko helppoa se tosiaan joillekin on, kun itse teet kaikkesi ja vielä enemmän, mutta ei vain auta.. Ei muiden onni ole itseltä pois, mutta tuntuu silti raskaalta nähdä ympärillään pelkkiä onnistumisia.
Eihän se oikeasti niinkään ole, mutta silti siltä usein tuntuu, että kaikki muut vain onnistuvat kerrasta ja itse räpiköi upottavassa suossa ovulaatiotestien, lääkepurkkien, irrotuspiikkien sekä oman hädän ja huolen kanssa, että tuleeko tämä koskaan edes onnistumaan. Mutta nämä ovat vain asioita, joiden kanssa on jollain tavalla opeteltava tulemaan toimeen ja käsittelemään.
Toivon teille kaikkea hyvää, aurinkoista kesää ja jatkathan kirjoittamista!
https://planeetatjaenkelitjakuu.blogspot.com/
krista
7.6.2021 at 19:30Voi, miten tärkeitä nämä kaikki tarinat ovat – kiitos, kun jaatte näitä, ja toivottavasti moni lukee just monipuolisesti erilaisia tämänkin kommenttikentän tarinoita. Näistä just näkee sen, miten iso se kirjo on, miten johonkin tilanteeseen x on päädytty. Jos siis vaikka joku tulee lastenvaunuja työnnellen vastaan, niin se kaikki pitää sisällään niin erilaisia tarinoita, joita ulkopuolisen on mahdotonta tietää!
–
Oi sä jotenkin pystyt tosi ihailtavasti kirjoittamaan tuntemuksista, ja että mitä just muiden raskausuutiset aiheuttaa. Koska siis voisi kuvitella, että sieltä tulisi sellaista ”epäkypsää kiukkuakin” muita kohtaan, kun ”jollekin annetaan jotain”, minkä eteen itse tekee töitä ja kärsii. Tämä on tuntunut mullekin aina niin POHJATTOMAN epäreilulta, ja samalla myös hassusti pahalta olla itse ”siellä epäreiluuden väärällä puolella”. Vähän samaan tapaan ikään kuin olisi ottamassa joltain toiselta onnea pois omalla onnellaan, vaikka EDELLEEN eihän se tietysti järjellä niin mene. Mutta todella, niin pohjattoman epäreilua.
–
Toivon toivon toivon, että joskus tulevaisuudessa täällä saan nähdä kommentin sun nimimerkiltä, että sylissä on pieni tuhisija <3 Kiitos, kun kirjoitit!
Karina
7.6.2021 at 15:02Mää oon aina tiennyt haluavani lapsia, ja heti kun oikea mies löytyi (tai no ei ehkä ihan heti :D) niin uskalsin ottaa aiheen esiin. Sitten kun sain vihreää valoa niin liityin heti netistä löytyneeseen mammaryhmään ja fiilistely sai alkaa. Muistan että yritettiin n. viisi kiertoa ennen kuin tärppäsi, ja sillon se tuntui ihan superpitkältä ajalta – nyt kun mietin, niin aika nopeastihan se kuitenkin tärppäsi. Sillon aika moni muukin mun kaveri oli samoissa aikeissa ja samana vuonna syntyikin sitten viisi vauvaa lähipiiriin :) Vauva-aika olikin esikoisen kanssa ihan mielettömän kiva kun vauvatreffejä oli joka sormelle. Vanhat kaverit plus netistä löytyneet mammakaverit- Välillä piti kalenteriin laittaa kotipäivä että sai olla vaan. Mutta todella kiitollinen olen siitä vuodesta ja kaikista niistä ihmisistä jotka ovat yhä mun elämässä, ja just yksi näistä ikätovereista tuolla katsoo esikoisen kanssa Pikku Naisia-leffaa toisessa huoneessa. Olin muuten 34 kun tyttö syntyi.
Kuopusta tehtiin sitten muistaakseni neljä kiertoa, ja melkein ehdin huolestua kun en halunnut lapsille ihan hirveän pitkää ikäeroa, mutta sitten pikkuveli syntyikin ihan täydellisellä ikäerolla meidän elämään ja vauvarakas isosisko oli jo 3-vuotiaana todella hyvä apu pikkuisen kanssa. Kuopuksen kanssa ei ollut ihan samanlaista mammapiiriä tarjolla, mutta elämä olikin hektisempää enkä sellaista intensiivistä porukkaa enää kaivannutkaan. Meillä oli kuitenkin älyttömän hyvä porukka silloisella asuinalueella niin puistossa tuli nuokuttua hetki jos toinenkin. Kuopuksen syntyessä olin siis 37, ja silloin tehtiin miehen kanssa tietoinen päätös että se oli sitten siinä. Toisaalta olen kyllä niin lapsirakas, että hyvin olisin voinut vielä kolmannen ehkä tehdä, mutta toisaalta mietin että on se kaksikin ihan tarpeeksi – ja jsitten sitä jahkailua kestikin niin kauan että ikä tuli ihan oikeasti vastaan. Mutta olisipa ihanaa päästä taas tuoksuttelemaan vastasyntyneen varpaita! Mun kaveripiirikin on nyt teinivaiheessa, että jonkun aikaa tässä kestää että niitä mahdollisia lapsenlapsia alkaa tulla iltaa ilostuttamaan :D :D
krista
7.6.2021 at 19:45Oi, miten ihanalta kuulostaa nuo teidän mammakaverikuviot! Mulla oli kans ekalla aika aktiivista se ensimmäinen vuosi; ei oikeastaan juurikaan omia aiempia kavereita ollut samassa vaiheessa, mutta tuolta puistoista ja harrastuksista löytyi kivasti seuraa! Sitten ekan vuoden jälkeen tosi moni palasikin töihin ja seura jotenkin massiivisesti väheni, muistan ihmetelleeni leikkipuistossa itsekseni, että huhuu, missä kaikki on. Ja kun meillä tulikin sitten toinen siihen aika perään, taaperoelämä muuttui sen verran hektiseksi, että oli aina joku tulipalo päällä eikä päässyt oikein sosialisoimaan :D Kolmannella olenkin fiilistellyt, että olisi ihana taas päästä kaikkiin vauvaharrastuksiin isompien lasten ollessa koulussa – saas nähdä, ollaanko sitten jo post-koronatilanteessa eli voiko sellaisiin ihan hyvillä mielin mennä vai miten se sitten menee. Kauhea ikävä vauvamuskareita ja vauvajumppia! Vauvanvarpaita en vieläkään osaisi varmaan nuuhkutella, mutta ”heppuli keppuli kuka on täällä, heppuli keppuli heijaa” lauleskelisin kyllä oikein mielelläni :D :D :D
A
7.6.2021 at 15:11Mä tiesin ”aina” haluavani noin kaksi lasta. Miehen kanssa edettiin sitten ”ei nyt” (useita vuosia tätä), ”vahinko ei olisi katastrofi”, ”tulee jos on tullakseen” vaiheiden kautta vaiheeseen jossa testailin maanisesti ovulaatiota, luin kaikki tieteelliset ja epätieteellinen tavat raskauden alkamiseen ja seksikin oli vaan pakkopullaa yksi asia mielessä (olipa rentouttava elämänvaihe se). Lapsen tekemällä tekemistä kesti puolitoista vuotta ja lopulta raskauduin, kun yksi lääketieteellinen raskautta vaikeuttava terveysasia tuli diagnosoitua (raskaus alkoi seuraava kk-kierto siitä, kun lääkkeillä tilanne saatiin paremmaksi). Saatiin vauva ja hän olikin sitten varsin vaativainen tapaus (silent refluksi, ruoka-allergia joka paljastui vasta 1v. synttäreiden jälkeen) ja oma sairaus vaati tasapainottelua. Vauvavuosi oli suoraan sanottua ihan helvettiä (oli ihanaakin, mutta myös aika kurjaa). Vauvavuoden jälkeen alkoi helpottaa ja jokainen vuosi sen jälkeen on ollut entistä mahtavampaa, lapsi on parasta mitä elämässä oon saavuttanut. Siinä kun lapsi oli 2-3v. alkoi ympärillämme putkahdella esikoislapsille sisaruksia ja meilläkin asia oli vakavasti pohdinnassa, helpottavaa vaan oli, kun sekä itse että mies saatiin sanottua toisillemme, että meidän perhe ei ehkä kestäisi toista vauvavuotta ja on hyvä olla näin. Tällä mennään siispä, sinällään osin asia on jätetty ”sattuman varaan”, koska ehkäisy ei aina 100% kohdillaan ole, mutta toisaalta lapsenyrittämisvuodet jätti varsin realistisen kuvan siitä kuinka ”ei helppoa” meidän on tulla yhdessä raskaaksi ja oon nyt jo paljon vanhempikin, kun lapsi on 9v. Riittää siispä, kun varoo hedelmällisimpiä päiviä (jos nyt edes silläkään on väliä). Mä itse asiassa toiveikkaana gyneltä kyselin, että joko näyttäisi siltä, että voisi toivoa, että raskaus ei olisi todennäköinen, mutta valitettavasti vielä on munasoluja jäljellä, damn ;)
krista
7.6.2021 at 19:51Kävisiköhän tähän tuo yllä Jamelialta tullut ajatus: ”Mun haaveet toteutuivat eri tavalla kuin kuvittelin, silti olen onnellinen juuri näin.” Ikään kuin että se aiempi kahden toive tarkentui matkalla siihen, että yksi on juuri oikein teille <3
-
Mä muuten jotenkin ihailen teitä näin sun kommenttien perusteella perheenä: yksi tuollainen isompi lapsi, tilaa (koska lapsi on jo isompi) muullekin elämälle ja silti sellainen lämmin perhekeskeinen ajattelutapa. Palasistahan sitä tietysti koostaa omia käsityksiä nimimerkistä A (hih toisaalta niin tekin tietysti musta), mutta sellainen fiilis mulle on tullut, että olette ihana ja toimiva kolmihenkinen perhe just noin!
A
7.6.2021 at 22:18Ihana vastakommentti <3 <3 <3
—
Joo, jännintä tässä on se, että mä olen erinomaisen tyytyväinen tilanteeseen. Mä oon niin yhden lapsen äiti ja tilanne ei ole jotain mihin olen tyytynyt, vaan juuri se missä haluan olla. Vaikka tosiaan pitkän aikaa kuvittelen jotain muuta. On myös ihanaa olla jo isomman lapsen äiti, tuo lapsukainen on niin mahtava tyyppi ja meidän (hemmoteltu, buahhhaa, se lienee väistämätöntä) silmäterä (ja kaikesta huolimatta ihan mahtistyyppi, myös muidenkin kuin vanhempiensa mielestä). Minityypeistä tykkään kyllä niin kauan kun ne ei oo omia ja esim. siskon pienet saa tän tädin sydämen myös pakahtumaan (voi ihana kun sain onnittelulaulun heiltä, "paljon onnee vaa vaa, A-täti", oon niin onnessani heidän tätinsä).
Ii
7.6.2021 at 18:57Olet kyllä supersuper onnekas! Julkisellahan lapsettomuushoidoissa ikäraja on yleensä 40-42, koska sen jälkeen mahdollisuudet ovat hyvin hyvin pienet omilla munasoluilla. Poikkeushan tietysti vahvistaa säännön :) On ihan fakta, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea 25 ikävuoden jälkeen ja se romahtaa 35 ikävuoden jälkeen. Tilastollisesti. Gynekologisi oli oikeassa, mutta olis tuon voinut ilmaista jollain muullakin tavalla :D
Meillä lapsen hankkiminen (vihaan tuota sanaa, mutta hankkimiselta se on alkanut tuntua) on kestänyt vuosia, nyt 30-vuotiaana olen vihdoin keskenmenojen ja hoitojen jälkeen toisella kolmanneksella ja tuntuu, että toista tuskin ehditään enää saada (tai ei enää ehkä kyetä yritykseen uudestaan) kun tämä on ollut näin vaikeaa. Jos siis itse olisin odotellut hirveästi pidemmälle, tuskin oltaisiin saatu lasta ollenkaan.
krista
7.6.2021 at 20:02Oi, onnea onnea! Eli syksyllä jo laskettu aika, ihanaa! <3 Tällaisista ihanista uutisista - eli että vuosia toivottu ja yritetty - jotenkin tulee paljon enemmän sellainen fiilis, että lapsi on teille niii-iiin "ansaittu" (paremmin kuin ehkä meille), vaikka hitsi eihän sitä niin pitäisi verrata. Mutta siis IHANAA, että nyt on vihdoinkin vauva tulossa teille, paljon onnea <3
-
Ja joo heh kyllä, gynekologi oli tavallaan oikealla asialla, mutta asian esittämisessä hän ei juuri hienotunteisuudesta piitannut :D
Lilah
7.6.2021 at 23:12Mä olen aikalailla aina tiennyt mitä haluan, mutta tämäpä ei ole asia, missä riittää että itse tietää vaan pitäisi toisenkin potentiaalisen vanhemmat olla samaa mieltä. Niinpä jouduin ensin odottelemaan aika monta vuotta papin aamenta (mies oli sitä mieltä että sellainen tarvitaan) ja ihan heti sen jälkeenkään hän ei ollut valmis isäksi. Eli mun puolesta ensimmäinen lapsi olisi saanut tulla viitisen vuotta aiemmin kuin tuli. Toisesta kaksi vuotta myöhemmin ei sentään tarvinnut sitten käydä enää mitään käännytystaisteluita. Molempien kohdalla mies taisi olla vähän pettynyt, ettei ”harjoituskierroksia” tarvittu useampia vaan molemmat tärppäsi ekasta kierrosta. Kolmannen tiesin jonkinlaista jallittamista vaativan, koska miehen mielestä kaksi oli sopiva lapsiluku. Toisaalta en itsekään olisi jaksanut kolmatta samaan putkeen, vaikka niin olin alunperin toivonut. Mutta kun lupa kolmannelle heltisi, tulikin väliin keskenmeno ja sen jälkeen vielä kohdunulkoinen raskaus, missä meinasi käydä itsellenikin köpelösti. Muistan helpotuksen leikkauksen jälkeen kun sain kuulla että tarvittavat elimet ovat yhä tallella. Vielä samana vuonna näiden kahden keskenmenon jälkeen tuli raskaaksi kolmannen kerran ja tästä syntyi kolmas lapsemme. Vasta keskenmenojen myötä miehellekin konkretisoitui, ettei ole ihan itsestäänselvää, että kolmas saadaan. Ja neljäs, noh, kolmannen jälkeen mies taisi luulla riskiä pikaiseen raskautumiseen pienemmäksi ;-) Neljännen jälkeen mulla oli hyvin vahva tunne, että lapsiluku on täysi. Itse asiassa mies oli menossa vasektomiaan jo neljännen odotusaikana, mutta perhesuunnitteluneuvolasta kehottivat odottamaan kunnes odotus päättyisi onnellisesti. Siinä tilanteessa tuo realismi vähän kirpaisi, että jos neljäs ei olisikaan syntynyt terveenä ja elävänä, olisiko toiveissa vielä yksi. Niinkuin yksikään lapsista olisi toisella korvattavissa!
Nyt olen oikeastaan siirtynyt haaveilemaan lapsenlapsista seuraavan 10 vuoden sisään kun esikoinen on muutaman vuoden päästä täysi-ikäinen. Tosin kaksi nuorintahan on silloin vielä kotona, että ehkä kuitenkin lapsiperhevuosien ja lapsenlapsivuosien väliin voisi mahtua joku vuosi ilman lapsiakin. Vaikka vauvavuodet oli tavallaan aika yksinäisiä, koin että pieneltä vauvalta saa aivan valtavan paljon. Vielä paremmaksi arki muuttui, kun kotona oli useampia lapsia ja sen vauvakuplan lisäksi oli muutakin seuraa. Vastasyntyneiden väliaikaissijoituspaikkana toimiminen kiinnostaisi.
Valtavan harmonisia lähivuodet eivät välttämättä ole, kun kotona tulee olemaan vaihdevuosi-ikäinen, murrosikäinen tai pari ja kovatahtoinen eskarilainen.
Devika
8.6.2021 at 01:07Oon tosi iloinen teidän puolesta. Uskon että pääset varmasti fiilistelemään tämän vauvan kanssa vauvajumppiin ja muskareihin ja muutenkin vauvan kanssa on helpompaa kun tytöt ovat jo noin isoja. :)
Mä jouduin viime vuonna tekemään vaikean päätöksen ja totesin että enempää lapsia ei tule meille. Olen haaveillut kolmesta lapsesta vuosia ja kieltämättä blogiasi lukiessa jään miettimään, josko voisin sittenkin tulla raskaaksi..
Ensimmäinen lapsi syntyi 2012 ja hän on valloittava ADHD tyttö. Aina menossa. Vaatii paljon huomiota ja vie omalla tavallaan paljon tilaa, mutta antaa myös ihan valtavasti. Positiivisuuden määrä on uskomaton!
Toinen lapsi syntyi 2018, parin vuoden yrittämisen jälkeen (tulee jos on tullakseen ajatuksella). Olin silloin 38-vuotias. Ensimmäinen puoli vuotta oli todella vaikeaa aikaa. Maitoallergiaa, koliikkia.. Olin asennoitunut että nyt nautitaan vauvariennoista, mutta ei me niihin koskaan päästy eikä tutustuttu samanikäisiin muihin perheisiin. Vauva vaan itki. Nukkuminen päivisin oli alkuun 15min josta venyi 45 min. Ei siinä ehtinyt tehdä juuri mitään, ei edes itse nukkua. Hän myös viihtyi lähinnä kotona, ulos mentäessä alkoi aina huuto. Vauva ei myöskään ottanut kontaktia, mikä sai mut kokemaan olevani huono äiti. Puolen vuoden jälkeen tilanne alkoi helpottua ja nykyisin hän on aivan ihana pieni poika, joka kysyy koko ajan: mikä tämä on? :)
Mutta koska molempien lasten vauvavuodet ovat olleet eri tavoin haasteellisia, olen koko ajan miettinyt josko kolmannen lapsen kohdalla pääsisin nauttimaan täysin vauvavuoden riennoista. Valitettavasti molemmat raskaudet ovat olleet aivan hirveitä (kerää koko sarja oireita). Ensimmäinen lapsi syntyi keskosena ja tämän toisen synnytys oli kiireellinen sektio. Mun terveys ei kestä kolmatta lasta. Molempien raskauksien johdosta mulle on puhjennut eri tauteja ja pelkään mitä tulisin saamaan kolmannen lapsen kohdalla. Näin ollen jouduin tekemään vaikean päätöksen ettei kolmatta tule. Nyt ollaan myymässä/antamassa vauvatavaroita pois haikein mielin.
Näitä tekstejä lukiessa sitä miettii myös omaa ikää. Mahdollisuus raskautua alkaa olla aika olematon. Eikä mies edes halua kolmatta. Suren sisimmässä ja samalla olen onnellinen siitä että mulla on kaksi aivan ihanaa tervettä lasta. Ja vaikka vauvavuodet eivät olleet sitä mitä haaveilin, niin seuraavat vuodet ovat olleet sitäkin ihanampia. Nytkin odotan kovasti loman alkua, jotta päästään leikkipuistoruokailuihin. Parasta mitä tiedän. <3
Riinu
8.6.2021 at 21:53Lisään vielä soppaan sen, että vaikka ilman vauvakuumetta epäröityään onnistuisi ihan tarkoituksella jättämään ehkäisyn pois, kyllä sekin sitten yllättää kun siitä 7,5kk päästä on kahden lapsen äiti. Kolmostakin ihan perinteisesti suunnittelin ja mietin jaksamista ja arkea kolmen kanssa, mutta toisellakaan kerralla en osannut varautua siihen, että hänkin saapuu kaverin kanssa ja ensiyrittämällä.
Ensimmäistä (ensimmäisiä) suunnitellessa olin 30, ja sanoin miehelle ettei minulla ole kiirettä, hyvin voidaan odotella vielä jokunen vuosi, mutta joskus kyllä vielä haluan lapsen. Hän pohti vähän haluaako ylipäätään, mutta ”jos siihen ryhtyy niin ennemmin sitten samantien”. No, neljä vuotta myöhemmin niitä oli neljä, ja vaikka itse valiten se tuskin olisi ihan näin mennyt, en voisi olla tyytyväisempi. Mikä tiimi ne nyt muutaman vuoden jälkeen onkaan<3