Muutoksia

Meidän ihana Espanjan-talvi oli myös muutosten ja päätösten aikaa. Suht isojen päätöstenkin. Vai mitäs sanotte?

Tässä meidän päätösten/muutosten tämän hetken TOP3:

1. Minä irtisanouduin töistäni.

2. Joel palautti gradunsa ja on nyt pientä paperityötä vaille Valviran laillistama psykologi. Joel aloittaa maanantaina uudessa työssä tittelillä ”Senior Game Designer, Story Guy & Dungeon Master”.

3. Seela aloitti 3-vuotissyntymäpäivänään päiväkotiharjoittelussa.

Jaiks. Espanja tekee tän ihmiselle? Uusi arki, täältä tullaan!

 

77

You Might Also Like

  • Heispi
    6.4.2017 at 12:29

    Vau! Isoja juttuja! Valtavia <3

    • krista
      6.4.2017 at 12:31

      Sanos muuta :D Mutta tuntuu just oikeilta tähän saumaan! :)

  • KattiLaKoo
    6.4.2017 at 12:49

    Hienoja muutoksia!
    Meillä mies otti sun kanssa samankaltaisen askeleen muutama kuukausi sitten, ja on ainakin meillä ollut ihan paras ratkaisu miehen itsensä, mutta myös koko perheen hyvinvoinnin kannalta.
    Mä puolestani jätän graduni tarkastettavaksi noin kolmen viikon päästä :) (ja APUA!)

    • krista
      6.4.2017 at 12:52

      Hei onnea sinnekin isoista jutuista – samansuuntaisia! <3 Ja kovasti tsemppiä gradun viime metreille, jaksaajaksaa!

  • Roosa
    6.4.2017 at 13:01

    Mahtavalta kuulostavia muutoksen tuulia – ja niin teidän kuuloisia! Lukijakin oikein innostuu!

    Ps, dungeon master ja muut pelialan tittelit on toisinaan mahtavia, t. myös alalla vaikuttavan miehen omaava ja hänen kollegoidensa käyntikorteille innostuneesti hihttelevä :D

    • krista
      6.4.2017 at 13:06

      Joo, tosi innostunut fiilis itselläkin! :) En vielä alkuvuonna osannut yhtään vastata kysymykseen, että ”mitä sit Suomeen palattuanne teette”, mutta HUPS HEIJAA kaikki sit vaan loksahtelee kivasti kohdilleen :)

      Mun täytyy ottaa kai seuraavaksi tavoitteeksi itsellekin keksiä joku huikea titteli käyntikorttiin :D

      • Roosa
        6.4.2017 at 13:24

        ”Puutalon megabeibe”? Se nimitys aiheutti hallitsematonta hihittelyä muutama päivä sitten Citymarketin vihannesosastolla!

        • krista
          6.4.2017 at 13:27

          Hihi! :D Joo, toi käyntikorttiin :D

  • Vyyhti
    6.4.2017 at 13:07

    Vau mikä muutosten vuosi! Tsemppiä teidän väelle uusiin haasteisiin. Olisi kiinnostavaa kuulla sinun suunnitelmistasi. Aiotko jatkaa kuten nyt vai tuleeko tilalle jotain uutta?

    Meilläkin pistetään elämä (taas) uusiksi, kun tämän Englannin vuoden jälkeen ei palatakaan Suomeen vaan muutetaan parempien töiden perässä siihen naapuriin Ruotsiin. Eipä käy ainakaan elämä tylsäksi! Ihanaa kyllä päästä takaisin pohjoismaisen hyvinvointivaltion palveluiden pariin, erityisesti Suomen joustavia ja edullisia päivähoitokuvioita on kyllä ollut ikävä.

    • krista
      6.4.2017 at 13:13

      Hei mulla on ollutkin mielessä, että miten teillä! Miten on sujunut talvi siellä? Ja Ruotsiin, hauskaa! Siitä on ainakin sit entistäkin lyhyempi käydä kotimaassa tai sukulaisten/ystävien vierailla teillä :)

      Itse jatkan samaan malliin ja päivään vapautuviin tunteihin lisään friikkutöiden määrää silleen sopivasti :) Mutta joo ei käy tylsäksi, kun arkikin muuttuu koko ajan :) Just hyvä näin!

      Meillä taas oli päivähoidon (kerhon) suhteen siellä Fugessa ihan jättipottionnistuminen – itku tuli viimeisenä päivänä, kun hyvästeltiin. Eli siinä suhteessa meillä toisin päin tulee ikävä joustavaa ja ihanaa kerhoa. Suomesta oli ikävä… …hyvää vessapaperia ja juotavaa hanavettä, nää on tulleet nyt ekana mieleen :D

  • vannikkila
    6.4.2017 at 13:40

    Arvaa kävikö mielessä, et onko nyt kierros 3 aluillaan :D

    Enpä ole aikoihin kommentoinutkaan. Meillä vaihtui yhdellä työkuviot (mulla) ja molemmilla lisää sivujuttuja, niin jäänyt. :)

    • krista
      6.4.2017 at 14:56

      Hahaa kävi kyllä mielessä, että oisko pitänyt laittaa FB- ja Insta-jakoihin, että ”ei sisällä vauvauutista” :D

      Kiva, kun olet kuulolla kuitenkin edelleen! <3

      • Ebe
        6.4.2017 at 15:50

        Mä odotin kans sellaista ”koska Espanjan seksihelle niin…” :D

        • krista
          7.4.2017 at 08:39

          Hihi! :)

  • Kao kao
    6.4.2017 at 14:27

    Kuulostaa hyviltä muutoksilta!

    • krista
      6.4.2017 at 14:56

      Samaa mieltä, kiva seuraava variaatio aiheesta ”arki” :)

  • Lilah
    6.4.2017 at 15:12

    Saitte siis ilmeisesti toisen paikan samaan päiväkotiin? Oliko se yksityinen? Kuulosti niin luksukselta, että silvan paikka säilyi poissaolonne ajan (siis jos ette maksaneet siitä). Itse otin kolmosen pois hoidosta kun 4. syntyi ja hain samantien molemmille paikkaa 1,5 vuoden päähän. Toistaiseksi näyttää siltä ettei saada paikkoja.

    Onko joelilla paloa psykologin hommiin myös vai oliko vain tarve saada paperit ulos?

    Tsemppiä uuteen arkeen, ei kuulosta ihan pahalta 😊

    • krista
      6.4.2017 at 15:26

      Joo saatiin! Ei ole yksityinen, ihan kunnallinen – täällä siis paikan voi laittaa tauolle 4kk-2v väliselle ajanjaksolle ja paikka säilyy (http://www.hel.fi/www/Helsinki/fi/paivahoito-ja-koulutus/paivahoito/paivakotihoito/hakeminen/keskeyttaminen-ja-irtisanominen). Seelan paikka saatiin sisarusperusteella ja luksusta, että saatiin samaan paikkaan! Paikka ei kuitenkaan ole edes meidän alueella eli on tosi kaukana meidän kodista. Omalle alueelle ois ollut turha kuvitella… Missä päin sä oikein asutkaan, nyt mulla jotenkin pätkii – et Helsingissä? Teillä ei ois voinut laittaa tauolle vaan piti ottaa kokonaan pois? Täällä just taukoa käytetään paljon näissä, kun vauva syntyy ja vanhempi jää hetkeksi kotiin ja sit jatkaa taas myöhemmin tutussa paikassa. Sisaruusperusteella saman perheen lapset pyritään myös saamaan samaan paikkaan, mutta se ei harmi kyllä aina kuulemma toteudu. Meillä oli vähän kai se tilanne, että mihinkään muuallekaan ei ois mahtunut joten järjestettiin paikka samaan. Me laitettiin hakemus jo ennen Espanjaan lähtöä joskus lokakuussa, ehkä senkin ansiosta järjestyi kun tiesivät varautua.

      Joo psykologin (tai tarkemmin joskus tulevaisuudessa psykoterapeutin, mutta siihen on vielä vuosien matka) työ on se Joelin ”aikuisten työ” sitten joskus. Tää oli kuitenkin sarjaa ”niin hyvä tarjous, että ei voinut kieltäytyä” :)

      Kiitos! :) Meidän mielestä kans kuulostaa just kivalta ja hyvältä tähän saumaan! :)

      • Lilah
        6.4.2017 at 16:14

        Turun seudulla asutaan ja täällä ainoa keino säästää paikka on pitää se edes osa-aikaisena. Aiemmin pienin määrä oli 8pv/kk, nykyään se on 11pv/kk. Harkitsin tätä, mutta koin sitten kuitenkin turhaksi ja enemmän rasitteeksi kuskata yhtä hoitoon kun vauvan puolesta ei olisi pakko kotoa liikahtaa aamuisin ja saisi rauhassa lähettää isommat koulutielle. Ja eipä se osa-aikainenkaan takaa että sisarus saadaan samaan paikkaan vaikka toki siihen aina pyritään. Luotan kuitenkin että hyvä paikka meidänkin lapsille löytyy vaikkei ensisijainen toiveemme olisikaan. Kuljen joka tapauksessa autolla kun julkista liikennettä ei juuri ole niin muutaman kilometrin ero matkassa ei niin ratkaise.

        • krista
          7.4.2017 at 08:43

          Voi harmi, noissa on siis selvästikin kuntakohtaisia vaihteluita, höh! Mutta joo, ongelmansa sit tosiaan täälläkin – meillä taas on niin kauhutilanne päivähoitopaikkojen kanssa, että huh huh. Niin kuin oon kertonutkin, meillä vienti/hakureissu julkisilla voi kestää parikin tuntia. Autolla sentään reilussa puolessa tunnissa, jos ei ole ruuhkaa – ja totta kai ns. väärään suuntaan eli ei siihen suuntaan, mihin esim. Joel menee jatkossa töihin, niinpä kuljetusliikenne on sit jatkossa mun hommia. Mutta toisaalta se mulle onnistunee, koska pystyn joustamaan. Mutta joo onhan nää aikamoisia :) Toivottavasti teille löytyy joku ihana paikka! <3

  • Annu
    6.4.2017 at 22:31

    Harmi kun meillä ei ole järkevästi mahdollista lähteä Espanjaan selittämään päätä, olis niin paljon päätöksiä tehtävänä….

    Mistä tietää että tekee oikeita päätöksiä? Olen yleensä ollut se joka tekee rohkeita päätöksiä ja kuuntelee sydäntään, mutta nyt kun on lapsia niin tuntuu ettei halua heidän elämäänsä muuttaa, mutta siinä sivussa omat unelmat kärsii:/ tosi kurjaa…teet niin tai näin niin aina väärin päin

    • krista
      7.4.2017 at 08:35

      Joskus kyllä etäisyyden otto – vaikka sitten Espanjassa tai heh vaikka hoitovapaalla pitkää niin kuin mä – tekee asioista selkeämpiä :)

      Mä en tavallaan suoraan pysty tuohon vastaamaan, sillä meidän päätökset ovat aina olleet tavallaan sellaisia, mitkä tietää lapsillekin jotain kivaa. Mutta jos olisi jokin sellainen päätös, jossa asia olisi toisin (vrt. kärjistettynä toiseen maahan lähtö unelmia toteuttamaan ja lapset jäis Suomeen), niin olisi varmaan ihan eri juttu. Silloin omista unelmista pitäisi… …no en edes sano, että luopua, vaan ehkä pikemminkin ”mukauttaa”. Tai siirtää.

      Mutta noin yleisesti ottaen mä oon ollut huomaavinani, että jotkut ihmiset ehkä turhaankin miettivät pysyvyyttä lasten kannalta liiankin pitkälle, tyyliin että ”pitää olla tässä hoidossa, jotta pääsee eskariin siihen ja kouluun siihen ja sit samat kaverit varmaan pysyy eikä jää ryhmästä ulos”. Tää tuli mieleen siitä, että siellä Espanjasta tästä tuli usean kanssa puhetta – näiden ihanien lasten leikkejä seuratessa, jotka solmivat uusia ystävyyssuhteita uusissa ympäristöissä :) Että miksi ihmeessä se samassa maantieteellisessä sijainnissa pysyminen olisi lapsen edun kannalta mikään itseisarvo – vaikkapa tällainen muutos, mitä meillä oli, ihan mahtavasti mun mielestä opetti meidän lapsille, että ”mä saan uusia ystäviä mistä vaan – mä voin mennä juttelemaan toisille ihmisille ja ne ottavat minut kivasti vastaan, ja tutustun uusiin ihmisiin maailmalla”. Aivan huippuoppi sekin! Se vakaus tulee sit kuitenkin siitä, että oma perhe ja perheen tavat pysyy ja pitää yhtä kaikissa tilanteissa <3
      -
      Eksyinpä aiheesta :D Mutta tuo oli vain itsellä mielen päällä :) Mutta hei ihan kamalasti haluan tsempata miettimään niitä omia unelmia ja mahdollisuuksia edes vähitellen siirtyä oikeaan suuntaan. Yksi oppi on ollut myös se, että unelmiin ei tarvitse mennnä HETI. Ja voi olla monenlaisia unelmia ja ne voi vaihtua ja suuntaa voi muuttaa ja ja ja. Mulla on itse asiassa postaus tästä kytemässä mielessä. Nyt se meinaa ryöpytä jo (täysin jäsentelemättömänä, heh) tähän :D

      • Lilah
        7.4.2017 at 13:13

        Samaa mieltä tuosta pysyvyydestä – ja eri mieltä. Meidän osommat lapset on tosi sosiaalisia ja saavat kaverin jo jokaisella kauppareissulla, uimahallista nyt puhumattakaan. Toisaalta kummallakaan ei ole yhtä ystävää ylitse muiden. Yhtäältä ihanaa, että tulevat kaikkien kanssa toimeen eivätkä juuri yksin jää, mutta toisaalta kun eskari-kouluiässä tytöt enenevissä määrin ovat aina pareittain, omani ovat joko kolmantena pyöränä, tai jonkun kanssa, joka kuitenkin nimeää parhaaksi ystäväkseen jonkun muun. Itse näen, että hoitotausta selvästi vaikuttaa tähän ja monet paita ja peppu parit tuntevat jo sieltä päiväkodin pienten ryhmästä. Omani menivät päiväkotiin vasta 4- ja 6-vuotiaina ja näistä lapsista vain pieni osa tuli samalle luokalle. Muista päiväkodeista tulleissa lapsissa oli taas omat kaveriparinsa. Eli tavallaan ystävystyminen tilanteessa, jossa kukaan ei tunne ketään on helppoa, mutta valmiisiin porukoihin ei niin vaan soluttauduta kuin sivurooliin.

        • Lilah
          7.4.2017 at 13:15

          Jatkan vielä…isompi merkitys tällä tietysti on iässä, jossa ystävän kanssa jaetaan asioita joita ei muille pysty/halua kertoa. Valitettavasti kun loputtomiin kaikkea ei kerrota vanhemmille.

  • N.
    7.4.2017 at 14:06

    Lilah, mä olin lapsena just tommonen helposti kavereita saava mutta vähän syrjään jäävä tapaus, eikä mulla ollut yhtä ystävää ylitse muiden kuin vasta yläasteella (eikä kukaan varmasti nimennyt mua parhaaksi ystäväkseen). Alakoulussa en muista kokeneeni sitä ongelmana, omasta mielestä mulla oli vaan iso kaveripiiri kun kavereita oli niin omalta luokalta, taidekerhosta, jalkapallosta kuin partiostakin. Ja tosiaan aina kun multa kysyttiin kuka on mun paras kaveri niin nimesin yleensä kahdesta kolmeen eri tyyppiä, joiden kanssa olin lähiaikoina leikkinyt enemmän.

    Yläasteella iski ahdistus ja ”bestiksen” kaipuu, muistan kuinka kirjotin seiskaluokalla että yksi ainoa toive mikä mulla on tulevalle vuodelle on saada paras kaveri. Ja kyllähän mä sen sitten kasilla sainkin, kun samalle luokalle tuli toiselta paikkakunnalta samanhenkinen tyttö kuin mitä itsekin olin :)

    Eli lohdutuksena tähän että jos tyttäriäsi ei itseään ahdista tuo tilanne niin ei siitä kannata sinunkaan huolta kantaa, voipi olla että se yhden parhaan ystävän kaipuu iskee vasta myöhemmin ja tilanne ratkeaa silloin omalla painollaan <3

    • Lilah
      7.4.2017 at 15:15

      😊 juu mä en ahdistu lasteni puolesta kovin helposti. Mutta pointtini yritti olla, että lapsen varhaisten kaverisuhteiden varjelussa on pointtinsa, vaikka lapsi olisi sosiaalinen. Tietty on niinkin, että kaikille sitä samanhenkistä kaveria ei vaan löydy samalta luokalta. Omat tytöt viihtyvät vielä alakoululaisina hyvin poikienkin kanssa koulussa ja harrastuksissa, suurin osa tytöistä alkaa olla tuossa iässä jo selvästi enemmän oman sukupuolen kavereiden kanssa.

  • Tilia
    7.4.2017 at 17:08

    Se, miten helposti saa kavereita puistossa tms. ei ikävä kyllä välttämättä korreloi sen suhteen, miten koululuokassa pääsee porukoihin. Meidänkin esikoinen saa joka bussimatkalta ja leiriltä kavereita, mutta on silti monetta vuotta se luokan heittopussi, jota ei synttäreille kutsuta. Nyt sentään kelpaa jo toisinaan välituntipeleihin mukaan. Ilman eskarista tuttua bestistä oltaisiin kyllä todella pulassa.

    • Lilah
      7.4.2017 at 21:00

      Voih, ja onneksi on bestis kuitenkin. Lähempänä kouluikää nämä tyttölasten kaverisuhteet selvästi komplisoituvat ja yhä useampaan puuhaan sopii vain kaksi, kolmas on auttamatta ulkopuolinen. Ja vaikka otettaisiin mukaan, tehdään hienovaraisesti selväksi ettei oikeastaan haluttaisi 🙁

    • krista
      7.4.2017 at 21:52

      Joo, samaa mieltä – ei suoraan korreloikaan. Mutta mun mielestä ei myös sen kanssa, että onko vaikka pysynyt 2-vuotiaasta asti samassa päivähoitoryhmässä tms. Mä oon siis omasta live-elämäpiiristä huomannut, että tätä joskus ihmiset huolehtivat.

      Mä ajattelen niin, että lasten (ja aikuisten) ystävyyssuhteet ovat tosi monitahoisia ja vaikka niitä aikuinen haluaisikin varmistella (minäkin! todellakin!), niin sitten kuitenkaan loppupeleissä ei voi tietää, millaisia ystäviä lapsi saa ja saako. Pääseekö joukkoon vai kiusataanko jne. Mä tosi vahvasti näen, että tärkeintä, mitä aikuinen voi tehdä, on tukea lapsen itsetunnon kehitystä ja opettaa ”ystävätaitoja”: miten olla hyvä kaveri. Ja tosiaan sitä itsetuntoa, että lapsi uskaltaa ottaa kontaktia toisiin lapsiin ja vahvistaa onnistumisen kokemuksia, luoda puitteita ystävystymiselle (leikkitreffit) jne. Hahaa, itse asiassa tajuan, että aika paljonkin meillä panostetaan näihin. Koska onhan se aikuisella (ainakin mulla) se huoli: että lapsi löytää kivoja kavereita <3

    • MADISON
      10.4.2017 at 17:21

      Tää synttärijuttu on niin puosta ja poikittain, ettei mitään rajaa. Voisi vaikka ekaluokalla opettajan puolesta informoida, kuinka uusiin luokkakavereihin tutustutaan, mitkä ovat kaverisäännöt koulussa ja että KOULU VOIMAKKAASTI SUOSITTELEE ETTEI VAIN YHTÄ LASTA/TYTTÖÄ/POIKAA JÄTETÄ KUTSUMATTA VAPAA-AJAN RIENTOIHIN. Me ollaan oltu ajoittain köyhäkin lapsiperhe, ja silti ollaan melko helpostikin saatu järjestettyä kaverisynttärit niin, että esim. kaikki tytöt voitiin kutsua.

      • krista
        10.4.2017 at 17:51

        Samaa mieltä! Tiedän, että jossain tällaisia ”synttäriohjeistuksia” onkin, mutta soisi, että olisi laajemminkin. Tai vaikka vanhemmat päivähoidosta/koululuokalta aktivoituisivat (voisiko olla esim. vanhempien Facebook-ryhmä, jossa tällaisista voisi jutella?) jakamaan tietoaan, jotta tulisi tietoon, jos joku jää tällaisista kutsuista paitsi :( Tosi surullista… Joskushan se ei välttämättä ole mitään systemaattista syrjintää (kiusaamista) vaan joku on ikään kuin jäänyt vaan porukoista ulkopuolelle eikä kukaan välttämättä hoksaa, että joku ei saa kutsuja mistään suunnasta. Itsellä ei tietysti ole vielä kouluikäisiä lapsia ja näihin pienempien kaverisuhteisiin on helpompi vaikuttaa. Mutta haluaisi uskoa, että koululaisiinkin voi – mutta se vaatii tietysti vanhempien yhteispeliä, yksin on vaikea alkaa huudella tyhjyyteen :(

  • Annu
    7.4.2017 at 21:25

    Hyviä pointteja tuli ilmoille teiltä!

    Meillä unelmana muutto etelä-suomeen täältä pohjois-pohjanmaalta. Siellä asuimme muutaman vuoden (mies koko ikänsä) ja muutimme tänne kun esikoinen oli puolivuotias…nyt lapsia on 3 ja täällä ollaan asuttu 5 vuotta, silti tuntuu ettei kotimme ole täällä ja kaipuu etelään on kova.
    Lapsillamme on ystäviä naapurissa ja ovat samanikäisiä…se tästä raastavaa tekeekin kun joutuu heidät erottamaan..sitä kun miettii niin tunnen olevani todella itsekäs. Toisaalta lapset ystävystyvät yleensä helposti, mutta niin kuin kirjoititte niin tiiviisiin porukoihin on vaikea päästä…

    Pelkään kovasti että lapsemme joutuvat koulukiusatuiksi jos muutamme etelään ns.väärään aikaan…ja onko muuttaminen sitä vaikeampaa kuin mitä isompia lapset ovat?

    • krista
      7.4.2017 at 21:37

      Omia kokemuksia: meillä jo viiden kuukauden aikana Silva sai Espanjasta ihan oikeita-oikeita ystäviä (ei pelkästään leikkipuistotuttavuuksia) kerhossa. Ensimmäinen kuukausi oli ehkä sellaista ”oman paikan etsimistä”, ja aikuinenkin siihen voi toki vaikuttaa. Mä huhuilin leikkiseuraa samanikäisistä mm. Facebook-ryhmissä. Mutta niinpä ne rakkaat ystävät löytyivät <3 Ja uskon, että se on lapselle tärkeä kokemus: voin tulla uuteen ryhmään ja löytää sieltä paikkani.
      -
      Toki nyt taas Suomeen tullessa on ollut hurja ikävä Espanjan-ystäviä. Tästä on puhuttu: että kun johonkin ystävystyy tai rakastuu, niin se on sellaista, että sitä ikävöi, kun ei ole paikalla <3 Sekin tuntuu hyvältä opilta! Espanjan-ystäviin aiotaan pitää jatkossakin tiiviisti yhteyttä ja nähdä aina, kun mahdollista!
      -
      Mun oma lapsuuden lähin ystävä, naapurintyttö, muutti ekaluokalla pois Kuusamosta - mä olin silloin 5-vuotias. Meillä oli silti tärkeä suhde, oltiin kirjeenvaihdossa ja nähtiin lomilla. Molemmilla oli myös omalla paikkakunnalla ystävät.
      -
      Mä oon sitä mieltä, että lapselle on tärkeintä onnelliset aikuiset. Ja uskon, että kaikkein eniten aikuinen voi vaikuttaa lapsen ystävyyssuhteisiin vahvistamalla "ystävyystaitoja", rohkaisemalla ja vahvistamalla lapsen itsetuntoa. Esimerkiksi panostamalla siihen, että järjestää lapselle mahdollisuuksia leikkiä potentiaalisten ystävien kanssa vapaa-ajallakin. Kovasti tsemppiä! Täällä etelässä asuu myös onnellista lapsuutta viettämässä olevia lapsia ja heidän aikuisiaan - ehkä teidän lasten tulevat kokoelämänparhaat ystävät odottavat teidän tulevaisuuden kodin uudessa naapurissa...? <3 Elämästä ei voi tietää!