Yhteistyössä: JM Suomi
Puutalobloggaaja bongattu uuden asuinalueen esittelykierrokselta!
Mutta mitä tämä oikein tarkoittaa? Onko puutaloromantiikka vihdoinkin tullut tiensä päähän? Kyllästyttävätkö vanhat kulmat ja vinot nurkat? Tuliko mitta täyteen kenties syksyn haravointiurakasta vai sipulimanian jälkitautina tajutessa, että nehän pitää todellakin myös istuttaa…?
No ei.
Tai no hmm. Kyllä me joskus heikkoina hetkinä Joelin kanssa olemme puolitosissamme haaveilleet, että mitä jos olisikin kaikki ihan uutta. Saisi itse suunnitella oman kodin, aivan alusta asti. Ne nurkat tosiaan olisivat suorassa. Sisällä lämmin talvisin. Tuulikaappi, jossa tilaa lasten kuravaatteille. Ja niin edelleen.
Mutta se ei oikeasti ollut syynä siihen, että minut saattoi viime torstaina bongata rakennuttaja JM Suomen järjestämästä tilaisuudesta Helsingin ja Vantaan rajamaastosta, Kuninkaantammen tulevalta asunalueelta ihan Keskuspuiston päästä.
Oikea yläkulma: kyllä, TUO on se kuninkaan istuttama tammi!
Kiinnostuin tästä uudesta alueesta osittain siksi, että sen lähiseudut ovat minulle entuudestaan tuttuja – hyviä ystäviäni asuu siellä lähistöllä, itse asiassa kahdellakin puolella. Esimerkiksi tämän parin vuoden takaisen lapsuuden kesä -postauksen ensimmäinen uimarantakuva siitä on ihan lähistöltä. Ihana pieni ranta! Tuo tuleva Kuninkaantammen alue on tällä hetkellä mallia varikko (lue: ei mitään), mutta sinne on rakenteilla iso ja vireä asuinalue kouluineen ja päiväkoteineen. Itse asiassa olen kuullut huhupuheita, että tulevaisuudessa siitä tulisi hengeltään vähän samantyyppinen alue kuin Kartanonkoski. Tiedättekö? Risto Räppääjä? Ja jollain hassulla tavalla se Kartanonkoski on vaan aina viehättänyt mua. Se värikkyys, persoonallisuus – jotenkin se koko henki. Sopii vaan mun makuun; lisää sellaista rakentamista Suomeen!
Ja sitten osittain kiinnostuin myös siksi, että sain kodintyhjennysurakan keskellä hyvän syyn viettää vapaaillan ilman siivomista tai lapsia rakennusyhtiö JM Suomi oli järjestänyt iltaan kiinnostavaa ohjelmaa. Ensin kaupunkiopas Pauli Saloranta veti ohjatun kävelykierroksen Keskuspuiston maisemissa ja sen jälkeen arkkitehti Ruusa Kääriäisen opastamana mietittiin, mikä kenellekin tekee kodista kodin.
Koti. Koti.
Aloin ihan miettiä ja laskea. Olen asunut elämäni aikana neljässätoista asunnossa. Niistä koteja on ollut kuusi: Kuusamossa Juomuspolun lapsuusomakotitalo ja myöhemmin Ruijantien rivaripääty. Helsingissä Eerikinkadun minikaksio, Taka-Töölön ullakkokämppä ja Punavuoren ikioma kaksio Koffin puiston laidalla – ja nyt tämä puutalo. Ehdottomasti tärkeimmät näistä ovat listan ensimmäisenä ja viimeisenä: lapsuuskoti ja omien lapsieni lapsuuskoti.
Koska asunto tai ”paikka, missä satun tällä hetkellä asumaan” on ihan eri asia kuin koti.
Minulla on elämäni aikana ollut kuusi kotia ja kahdeksan asuntoa.
Minulle koti muodostuu tunteista. Loppujen lopuksi – jännä havainto, tämä tuli uutena ajatuksena itsellenikin – minua ei kodissa loppupeleissä edes kiinnosta se, onko siellä sitä kaappitilaa eteisessä tai kiertoilmauuni. Tai joo kiinnostaa, mutta ei niin syvästi merkitse. Minulle on tärkeintä, miten minä ja minun elämäni (ja tällä hetkellä perheen elämä) jotenkin… …”kaikuvat niissä seinissä”. Kuinka hyvä on olla. Miten sinne kasvaa juuret. Koko siihen ympäristöön. On se sitten kotikatu, lähikauppa, bussipysäkki tai kylätalon vauvajumppa. Se kaikki, joka tekee koko kodista ja sitä ympäröivästä alueesta oman.
Tämä on juuri varmaan sitä, että en kaipaa kotiini trendejä tai designia – mutta sen mummin rukin hemmetti vie haluan. Sinänsä hyödyttömän ja turhan tilaavievän esineen, jolla on kuitenkin merkitys.
Yksi asia muuten sen arkkitehdin puheenvuorossa erityisesti pysäytti. Hän mainitsi, että kotiasioissa esimerkiksi ajatus vapaudesta voi olla eri elämäntilanteissa ihan eri juttu. Sinkkuelämässä vapaus voi olla sitä, että kaikki kahvilat ja baarit ovat kävelyetäisyydellä; aina voi lähteä mihin vaan ja aina tapahtuu. Mutta kun on lapsia, se sama termi vapaus voi tarkoittaa vaikka sitä, että lapset voivat turvallisesti leikkiä pihalla ja itse voi ottaa kupin kahvia ja katsella menoa omenapuun alta.
Tuo olen niii-iiin minä. Allekirjoitan. Ennen vapaus oli ottaa viltti ja siideri Koffariin – nyt se on hiekkalaatikko omalla pihalla ja alue, jossa lapset voivat turvallisesti potkupyöräillä taloa ympäri. Silti se on (tavallaan) sama tunne. Vapaus.
Arkkitehdin kehotuksesta valitsimme näistä sanoista ”omimmat”:
Minun sanavalintani olivat ihan selkeät – ei tarvinnut kuin ottaa sakset käteen vaan ja suihk suihk – vai mikä ääni nyt saksista tuleekaan:
Tarkoittaako tämä, että minun kotini on lapsuusmuistojen mummolan kesä…? Jos tarkoittaa, se on ihan hyvä tulkinta.
Olen itse asiassa aikaisemminkin miettinyt tätä: mitkä yksittäiset esineet tai asiat ovat minulle itselleni kodin merkkejä? Osaankohan selittää…? Eli että mitkä ihan yksittäiset hassut jutut haluaisin kotiin. Haha, mä oon siis ihan oikeasti miettinyt tätä, tehnyt mielessäni listaa. Tässä TOP 5:
Piano. Harmitti ihan älyttömästi, että tänne puutaloon ei mahtunut. Mutta jea – sit tuli sähköpiano.
Räsymatot. Ihan ehdottomasti. Tällä hetkellä eteisessä ja ulkoportailla.
Ryijy. Tai raanu; se sellainen seinävaate siis. Kotona ja mummoloissa meillä oli sellaisia perinteisiä; puutalon olohuoneessa meillä vähän… …turistisempi versio: Thaimaan bling-blingiä seinävaatteessa.
Pihakeinu. Se oli mulle ”pakko olla” -juttu heti puutaloon muutettua. Viime kesänä taisin istua siinä noin minuutin. Mutta hei – se oli tärkeä minuutti.
Punaviinimarjapensas. Vaikea edes sanoa, että miksi juuri tämä marja. Mutta niin vain on. Nyt yksi sellainen pihalla kasvaa, tänä vuonna teki jopa muutaman marjan.
Kyllä kyllä. Onhan tässä ihan selkeä lapsuusmummolameininki meneillään. Myönnän.
Itse asiassa salaa haaveilen tai näen unta siitä, että joskus vielä asuisin oman perheeni kanssa lapsuuden Juomuspolun omakotitalossa tai Kittilän mummolassa. Haave ei ole millään tasolla realistinen, mutta unissa ajatus kuitenkin edelleen putkahtelee alitajunnasta ulos.
Eipä ollut kovin vaikea valita omaa silmää miellyttäviä värejä ja materiaaleja.
Mikä tekee sinulle kodin? Asutko jo sellaisessa vai haaveiletko vasta?
Mitkä sanat sinä olisit valinnut tuolta sanalistalta?
Yhteistyössä: JM Suomi
PS. Illan järjestäjä JM Suomi Oy on osa 70 vuotta vanhaa ruotsalaista yritystä, joka on Pohjoismaiden johtava asuntojen kehittäjä. Suomeen se tuli vuonna 2006, ja tällä hetkellä JM Suomella on kohteita Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla.
13
Devika Rani
17.10.2016 at 10:50Ihana postaus, niin ajatuksia herättävä! En ole koskaan ajatellut että mulla olisi tietty tyyli mitä tulee kotien valintaan, mutta niinhän se on. :) Noista sanoista poimin nämä: Turva, lämmin, maalauksellinen, oma sekä itselleni samaa tarkoittavat: käytännöllisyys, selkeä, helppous. Vuodenaikoja mietin myös, mutta se on niin fiilispohjaista. Pitääkin tutustua tuohon uuteen alueeseen. Itselleni koko keskuspuisto on aivan vieras asia enkä mielestäni ole sinne koskaan eksynyt, joten en edes ihan tiedä mistä alueesta on kyse. :D
krista
17.10.2016 at 11:10Tuo sananvalintatehtävä oli kyllä niin havainnollinen! Vuodenajoista mä muuten itse valitsin ehdottomasti kesän, mutta vasta myöhemmin tajusin, että mun värimaailma on silti syksy. Oon ehkä kesäihminen syksyn värimieltymyksillä :)
–
Joo toi keskuspuisto on kyllä yllättävän laaja! Itse Taka-Töölössä asuessa usein reippailin siellä päässä keskuspuistoa, Maunulan ulkoilumajalle asti. Mutta siitä on vielä piiiitkät ulkoilumaastot tuonne asti, tuo siis ihan Keskuspuiston pohjoispäätä, käveltiin siellä opastetulla kävelykierroksella Pitkäkosken ulkoilumajalle asti. Jos en nyt ihan väärin kuunnellut tuosta pääsee ”poikittaissuunnassa” puistoteitä Haltialaan asti, ja sit oli puhetta Paloheinän isosta pulkkamäestä – sinne kai joskus tulevaisuudessa pääsee Kuninkaantammesta myös jotain uutta tunnelia pitkin…? Tai jotain sellaista :)
Rouva H
17.10.2016 at 11:07Selkeä, pehmeä, tunnelmainen, syksy, yhtenäinen, käytännöllisyys. Siinä on meidän koti.
Olen asunut kuudessa kodissa. Lapsuuden asuin syntymästä noin 5-vuotiaaksi vanhassa puukerrostalossa ja siitä muutettua isäni rakentamassa kivitalossa noin 13-vuotiaaksi, joka oli se ”the lapsuuskoti”. Näihin aikoihin liittyy hyviä muistoja.
Tämän jälkeen muutimme ”väliaikaiseen” (4 vuotta) kotiin uusioperheen kanssa uuden talon rakennusajaksi ja sitten ehdin ennen omille muuttoa asua hetken vanhempieni kanssa heidän uudessa talossaan, kun vanhemmat sisarukset olivat päässeet jo omilleen.. Jälkikäteen ajateltuna vain nuo kaksi ensimmäistä olivat koteja, nämä kaksi seuraavaa olivat paikkoja, jossa oli tavarat ja sänky. Näihin aikoihin sijoittuvat muistot eivät ole kovin hyviä, pääasiassa henkisen väkivallan tuoman turvattomuuden vuoksi.
Kun yo-kirjoitukset olivat ohi, muutin pieneen 25 neliöiseen yksiöön. Se tuntui lapsuuskotien jälkeen ensimmäistä kertaa kodilta. Vapaalta, turvalliselta ja omalta. Siinä asuin 2 vuotta yksin, vuoden miehen kanssa ja nyt ollaan vajaa 1,5 asuttu isommassa kaksiossa saman tien varressa. Kyseinen asuinalue symboloi mulle jotenkin turvaa, ei tarvitse olla jatkuvan arvostelun ja haukkumisen kohteena. Toki nykyinen vuokra-asunto ei ole oma, mutta se on koti. Minä ja aviomieheni. Siellä olen turvassa.
krista
17.10.2016 at 11:21<3 <3 <3
-
Muistot ja tunteet ovat kyllä tärkeitä; vaikeampi ajatella kotia kotina, jos siellä on paha olla. Koti on se, missä on rauha ja vapaus! <3
-
Tuosta tuli mieleen, että itsellenikään kodin ei tarvitse välttämättä olla oma-OMA siinä merkityksessä kuin omistusasunto on. Noista mun kodeista Eerikinkatu oli vuokra-asunto, 38 neliön pikkukaksio, jossa mm. makkarin läpi käveltiin olohuoneeseen - ei mikään maailman käytännöllisin. Ikkunat samaan suuntaa tylsälle sisäpihalle etelään ja siksi kesällä tuskaisen kuuma, kun aurinko porotti koko päivän eikä saanut ristivetoa millään. Mutta siihen elämänvaiheeseen se oli oma pieni soppi ja ihana "vapautus", kun pääsi pois Kallion tosi ankeasta pikkuyksiöstä (siellä oli siihen aikaan ilotyttöralli ja narkkareita piikittämässä rapussa; sitä en laskenut kodiksi). Eerikinkadun pikkukoti oli mulle tärkeä ja rakas ja siihen elämänvaiheeseen just paras!
Kattilakoo
17.10.2016 at 11:22Mun piti kans laskea: oon asunut 10 osoitteessa, joista kahdelle annan 100%:n koti-nimityksen.
Ensimmäinen on koti, jossa asuin 5-vuotiaasta 11-vuotiaaksi. 50-luvun puutalo, sammaleenvihreät huopamattoportaat, kirkkaanpunaiset keittiökaapit, parikymmentä viinimarjapensasta ja pihan perällä nuoren vaahteran alla kivi, jolla istuin lukemassa.
Toinen on nykyinen koti, jossa ollaan asuttu nyt 2 vuotta, eikä toivottavasti ikinä muuteta pois. Meinattiin silloin taloa etsiessämme, ettei tulla edes katsomaan, kun sijainti oli ”huono” ja ”väärä”, mutta sit kuitenkin tultiin. Ja kun astuttiin ovesta sisään, ruvettiin heti tekemään huonejakoa ”tähän tulee poikien leikkihuone, tähän sun työhuone ja tähän mun”. Vähän pelotti, kun katsojia oli useampi ja tarjouksiakin jättivät. Me täällä kuitenkin nyt asutaan. Ja tuntuu kuin olisi aina asuttu. Se sijaintikin osoittautui täydelliseksi. Lähes kaikki kuviteltavat palvelut ovat omalla kylällä muutaman kilsan päässä (jopa huiman hyvä nepalilainen ravintola!), kilometrin säteeltä löytyy lehmiä ja hevosia ja Helsingin keskustaan ajaa kotipihasta vähän reilu puoli tuntia. Samoin sekä mummolaan että mummilaan ajaa puolessa tunnissa. Me ollaan itse asiassa keskellä kaikkea :)
Ja nyt tajusin, että tää asuinalue on hyvin samankaltainen kuin se, missä mun eka Kotikin oli. Pientaloalue, jossa naapurista löytyy kavereita sekä lapsille että meille aikuisille.
krista
17.10.2016 at 11:44Oi, pelkästään jo noita kuvauksia lukemalla ihan selvästi tuntee, miten tärkeitä nuo kodit sulle on! Etenkin tuo lapsuuskotikuvaus jotenkin kosketti, siinä tuli muutamaan lauseeseen jotenkin just sellaisia pikkujuttumuistoväläyksiä <3 Samaan tapaan mullakin on mielessä se oma Juomuspolun-lapsuuskoti <3
Lilah
17.10.2016 at 13:18Mulle koti on siellä missä on rakkaat ihmiset ja tavarat ja niinpä kaikki muistamani asuinpaikat on olleet koteja: 3-6 vuotiaana puutalo, joka on jo purettu, mutta jonka jo villiintynyttä pihaa rakastan edelleen ja haemme sieltä omenat syksyisin. Kerrostalo, johon muutimme vanhempien erottua ja jossa asuin viisi ekaa kouluvuotta. Rivitalo, jossa asuin kunnes muutin kotoa. Kerrostalokaksio, johon muutin opiskelun aloitettuani ensin yksin ja mies kohta perässä. Sama aiempi rivarikämppä yhteisenä kotinamme. Nykyinen lasten aikana rakennettu okt. En voi sanoa asuneeni missään, mikä olisi ollut vain asunto, katto pään päällä.
krista
17.10.2016 at 14:10Jännä juttu – mullekin tosiaan rakkaat tavarat tekee sitä kotia, mutta silti on ollut myös näitä ”mihin pään kallistaa” -asuntoja, joihin en ole juurtunut. Osittain se on varmaan siitä, että monessa näistä ”vain asunnoista” olen asunut tyyliin alle vuoden – mutta toisaalta sitten en juurtunut Kallioon yksiöönkään, vaikka siellä asuin usemman vuoden. Ehkä se on se elämänvaihe, joka mulle on merkinnyt; kun on ollut vain jossain väliaikaistiloissa, ei ole ollut oikein tarvetta ja haluakaan kotiutua. Osa mun asunnoista on ollut myös tosi karseita :D
A
17.10.2016 at 13:35Mä olen muuttanut lukemattomia kertoa (tyyliin jotain 20 kertaa) ja kotejakin on aika monta, lähemmäs kymmenkunta. Mutta pisimmän ajan kodit on tärkeimmät. Lapsuusperheen kanssa VR:n asuinalueella 40-luvun hirsitalossa (joka 80-luvulla tehdyssä remontissa aika lailla ajettiin tuhon omaksi, mm. alapohjan hengittävyys tukittiin). Siellä asuttiin melkein 10 vuotta, kunnes mun vanhemmat osti omakotitalon. Se omakotitalo oli kiva, mutta ei niinkään enää koti mulle, kun ehdin asua siellä vain abikevään. Unissa mä kuljen aina siinä mun lapsuudenkodissa ja vaalin muistoja siitä millainen se oli, muistelen vinttileikkejä ja pihan notkoja…ja sen kodin avain mulle on säilöttynä muistorasiaan. Tuo vanha kotini tuli itse asiassa myyntiin joku aika sitten kun kunta möi VR:ltä ostamiaan kiinteistöjä. Vähänkö sydän itki kun luin talojen kuntoraportteja, siis ihan jäätävää että ne tukevat kunnon hirsitalot jotka 40-luvulla rakennettiin työläisten asunnoiksi oli saatu niin mätään kuntoon. Mun sukua on asunut ko. taloissa 60-luvulta lähtien (ja asuu edelleen) niissä taloissa, joten oikeasti leikittelin ajatuksella että josko ostaisin talon kesämökiksi (ja hohhoijaa, siihen investointiin ois riittänyt muutama tonni…siis kokonaiseen taloon sisältäen tontin…plus sit kunnon korjauskulut ja ylläpito päälle). Realismi vaan iski, kun en ole käynyt lapsuuden paikkakunnalla vuosikausiin, enkä usko että tulevaisuudessakaan sinne ehtisin.
—
Toinen merkittävä koti on sit nykyinen. Miehen kanssa yhdessä ostettu ja maksettu. Meidän toka yhteinen koti ja lapsen koti koko tytön elämän. Rakastuin tähän asuntoon ensisilmäyksellä ja en ole katunut, nyt ollaan asuttu jo yli 7 vuotta tässä. Ei ehkä loppuelämän koti, koska lisätila ois kiva (ja lisävessa ja parveke) mutta toisaalta, 5 vuoden passiivisen asuntoilmoitusten selaamisen jäljiltä ei ole löytynyt yhtään varteenotettavaa kandidaattia uudeksi kodiksi (ts. on vaikea löytää sopivassa hintaluokassa tai sopivalla sijainnilla kotia, joka ylittäisi tämän nykyisen).
krista
17.10.2016 at 14:18Voi miten muakin oikein syvältä riipi tuo teidän lapsuusperhekodin pilalleremontointi! Tuota on tehty kyllä 80-luvulla niin surullisen paljon :( Meidän talot ONNEKSI säilyivät pilalleremontoinnilta siksi, että näille ei oltu niinä ”muovitusvuosikymmeninä” tehty yhtään mitään :D Ja sit kun peruskorjattiin, homman teki (itselleen) sellainen tyyppi, joka tietää perinnerakentamisesta. Se on tän talon (ja meidän) onni kyllä! Toivottavasti vanha kotinne löytää/on löytänyt sellaiset uudet omistajat, jotka maltilla entisöivät sen kuntoon taas! <3
-
Mulla kans se lapsuusperhekoti on tosiaan paljon unissa. Unessa usein asutaan siellä oman perheen kanssa. Se ei ollut edes mitenkään "hieno" talo; päinvastoin oikeastaan. Vähän sellainen 60-luvun rumilus. Tai 70-luvun, en edes tiedä. Mutta silti se on minulle ihan erityisen rakas muistoissa, ja ihan aidosti ikävöin sinne <3 Varmaan lähinnä lapsuuteen sen talon kautta <3
Torey
17.10.2016 at 14:48Lapsuuden koti ja sitten meidän Turun kaksio on sellasia mistä voin sanoa koti<3 Nykyinen talo on koti, mutta tämä ei ole saanut sydäntäni samalla tavalla kuin Turun kotimme. Se oli pieni ja intiimi 48 neliöinen asunto aivan ihanalla asuinalueella. Ja kaikenlisäksi remppasimme sen lattiasta kattoon mieleiseksemme.
Etsimme taloa siltä alueelta 4 vuotta sitten, mutta silloin niitä ei ollut. Toisin kuin pari vuotta muuttomme jälkeen (prkl). Olen valmis muuttamaan nykyisestä kodistamme. Tämä alue ei tunnu niin kodilta. Kaipaan takaisin Turkuun.
krista
17.10.2016 at 15:56Tiedätkö mä tunnen ihmisiä, jotka ovat muuttaneet yhteen paikkaan ja sit kun ovat todenneet, että sydän on silti toisaalta, ovat pokkana muuttaneet alle vuoden sisään takaisin ”omaan kaupunginosaan”. Ja jälkikäteen olleet hurjan onnellisia, että kuuntelivat sydäntään eivätkä jääneet sinne, missä ”piti olla hyvä”, mutta ei sit ollutkaan. En tietty usuta tässä (haha, usuntanpas) tekemään mitään äkillistä ja harkitsematonta, mutta silti: kannattaa kuunnella omaa sydäntä! <3 Koti on siellä, missä sydän on! <3
Torey
18.10.2016 at 10:12Tästä syystä meillä on talo myynnissä. Talo on toisaalta täydellinen, mutta totaalisen väärässä paikassa. Joskus iskee sellanen ”argh onko kauhea virhe myydä tää”. Mutta toisaalta, jos on sen saanut laitettua myyntiin asti, niin se kertonee sen ettei tämä ole se missä oikeasti haluaisi sittenkään asua aina aina aina. Se koti ehkä odottaa vielä jossain. :)
Paula
17.10.2016 at 15:00Apua, mä en osannu noista sanoista valita kuin ”valoisa”, sitä jaksan nykyisessä kodissa ihailla enkä vois kuvitella asuvani pimeässä asunnossa, jonne aurinko ei paista. Muuten mulle on tuntunu kodilta kaikki asunnot, niin lapsuuden kodit, ensimmäinen yhteinen kämppä poikaystävän kanssa ja nää kaksi perhekotiakin. Tää kyllä eniten kun on oma, ehkä voin poimia senkin. Sisustus elää ja on kesken mutta kuitenkin valmiimpi kuin muualla, toisaalta en mitenkään kiinny tavaroihin ja mieluusti alottaisin tyhjältä pöydältä uudessa kämpässä. Ehkä kuitenkin sijainti ratkaisee melkein eniten. Mutta sitäkin voin kyllä vaihtaa. Kai se on ne rakkaat ihmiset sit kuitenkin :)
krista
17.10.2016 at 16:00”Valoisa” on oikein hyvä sana hei! :)
–
Itse asiassa se Kallion pikkuyksiö (jota en pitänyt koskaan oikein kotina, vaikka siellä pari vuotta asuin) oli just sellainen, että sinne ei aurinko koskaan paistanut. Alin kerros ja ikkunat naapuritaloon ja rautakaupan seinään – tosi ankeaa. Tuntui, että aina satoi räntää, vuoden ympäri, kesälläkin :D Pidin 95 % sielläasumisajasta sälekaihtimia kiinni. Se oli enemmän joku luola kuin valoisa koti…
Llliiisa
17.10.2016 at 17:22Hei NYT oli just oikea juttu just oikeaan päivään! Oon nyt Aasiassa vaihdossa (just blogin kohderyhmää jepjep), ollut noin kuukauden ajan. Olin viikonlopun toisessa maassa reissussa, ja lentokenttäbussissa matkalla kohti asuntolaa se iski: ihana mennä KOTIIN. teki mieli nousta seisomaan ja huutaa koko maailmalle, MULLA ON KOTI TÄÄLLÄ JO. Maailman paras ja yllättävin tunne. Koti. Kuukaudessa. Aivan täysin kotikoti, ei mikään säälittävä väliaikaiskoti. <3
krista
17.10.2016 at 21:15Toi ”kotiin”-tunne on kyllä ihana! Ja ihan mahtavaa, että olet saanut sen kotikoti-tuntemuksen rakenennettua jo sinne! Onko sulla koti odottamassa sit Suomessakin? Sittenkin saattaa olla jänniä tuntemuksia, sit aikanaan palatessa. Terkut sinne Aasiaan, ihana että tuollaisia huippuja vaihtomahdollisuuksia on, vau!
Llliiisa
18.10.2016 at 13:25Joo, suomeen paluun ajattelu on ehdottomalla nounounou listalla ! :D omasta kämpästä nimittäin luovuttu, joten aluks täältä kotoa palataan kavereiden sohville, huh. Oudot tuntemukset taattu.
sssansan
17.10.2016 at 18:33En asu tällä hetkellä Kodissa, sillä heti jo muuttaessani tähän asuntoon, tiesin, että tämä tulisi olemaan vain väliaikainen paikka, yksi välipysähdys joka kestäisi korkeintaan vuoden tai kaksi. Vaikkakin kyllä tästä kämpästä ihan tykkään ja täällä viihdyn, niin en voi tuntea tätä oikeasti kodiksi, kun tiedän, että kohta se jää taakse :) Ehkä tässä tuli yksi mulle olennainen asia; pysyvyys :D Koti tuntuu kodilta, kun se on tarkoitettu _pitkäaikaiseksi_ asunnoksi, ei vain välietapiksi. Toki elämä joskus muuttaa suuntaa yhtäkkiä, niin että joutuukin jättämään taakseen kodiksi suunnitellun paikan. Mutta odotan kovasti sitä, että saisin mieheni kanssa jonain päivänä ostettua ihan oman kodin, sellaisen, jossa voisi asua loppuelämänsä, jossa kasvattaa lapset niin, että he saisivat asua siellä aina, eikä kotia tarvitsisi vaihtaa. Saa nähdä toteutuuko tämä haave vielä joskus :) Onneksi aikaa on vielä, kun ollaan vasta parikymppisiä :D Noista sanoista mä valitsisin turva, helppous, käytännöllisyys, tunnelmallinen, lämmin, aito.
sssansan
17.10.2016 at 18:37Siis tuo tulevaisuus piti olla tuon helppous sanan tilalla, meni vierekkäise jotenkin sekaisin haha :D
krista
17.10.2016 at 21:23Tuo pysyvyys on kyllä tosi hyvä pointti; mullakin varmasti olennainen juttu siihen, miksi en joihinkin asuntoihin koskaan ”juurtunut”. Vaikka joissain asunnoissa mäkin just viihdyinkin, mutta niitä ei ollut koskaan silleen ”kotikodeiksi” ajatellut.
–
Hih en edes huomannut, että helppous olisi jotenkin hassu sana, ihan hyvä sana sekin! Mutta tulevaisuus vielä parempi :)
piupali
17.10.2016 at 20:54Tää onkin aavistuksen kipeä kohta itsellä. Meidän vajaa neljävee on ehtinyt asua jo viidessä eri kodissa (herranen aika!), ja muutto taas edessä. Muuttoja on tehty opiskelujen, töiden ja perheen kasvamisen vuoksi. Haluaisin että lapsilla olisi lapsuuden ajan koti niin kuin itsellä on koti. Mutta tää on ehkä hinta siitä, että on hankkinut lapset nuorina ihan kesken opiskelujen ynnä muiden, jolloin elämä on jatkuvassa liikkeessä. Kamalimmalta tuntuu tuleva muutto, muutamme kauas uudelle paikkakunnalle. Tänne jää ihana päiväkoti ja paljon ihania ystäviä, uudella paikkakunnalla aloitetaan kaikki alusta kun ystäviä ja sukua ei siellä ole. Toisaalta olemme täälläkin aikoinaan aloittaneet alusta ja saaneet ihan ihmisiä ympärillemme, miksipä ei jatkossakin. <3
krista
17.10.2016 at 21:32Hei, se on elämää! <3 Pienet lapset ovat varmasti sopeutuvaisia (ei ole vielä koulussa ym.) ja uusia ystäviä ihan varmasti löytyy sieltä uudeltakin paikkakunnalta!
-
Mulla on muuten itsellä muutamia kertoja mielessä välähtänyt, että mitenköhän lapset kokevat tän talon pakkaamisen ja "uuteen kotiin" ja kokonaan uuteen maahan lähtemisen. Mutta ei ne jotenkin tunnu olevan moksiskaan :D
Karin
17.10.2016 at 23:34Piti oikein miettiä. Kymmenessä paikassa olen asunut, ekasta ei muistoja ole, kun muutettiin kun olin alle kahden. Seuraavassa kodissa asuin aikuisuuteen asti, ja se on mun koti-koti. Sitten on opiskeluajan osoitteita, ja lopulta tää nykyinen omakotitalo, johon olen muuttanut miehen luo valmiiseen pöytään, toki kotiin on tehty muutoksia ja piha oli alussa raakile. Näistä koti-koti ja nykyinen koti ovat ainoita, jotka tuntuvat kodilta. Nää on myös ainoita omakotitaloja.
*
Toisaalta äidin vanhempien kerrostaloasunto oli rakas, samoin lapsuusajan hoitotädin koti isoine tontteineen ja vanhoine omenapuineen. Ja suvun kesämökki. Että vaikkeivät koteja olleetkaan, niin lähelle pääsevät.
*
En tiedä ketään, joka ei tuntisi paluuta lapsuuteen haistaessaan vastaleikatun nurmikon tuoksun (vaikka pakosti niitäkin on jossain – aavikolla?). Samoin syksyllä, kun haistaa pudonneet lehdet, varsinkin vaahteranlehdet. Yksi voimakkaimmista mielleyhtymistä tulee kuitenkin poppeleista. Niitä kasvoi aikoinaan meidän naapurustossa, ja kun aikuisena olen lenkkeillyt vanhemmilla käydessäni, on nostalgiatrippi varma. Liekö sitten vain kukinta-aikaan se tuoksu, siitä en osaa sanoa.
*
Jos jotain tähän taloon kaipaan, niin hieman (aika paljonkin) isompi tontti, vaikka nykymittapuulla ihan kohtuullinen läntti tämä on. Ja kaivo, vaikka nyt kerätään sadevettä puutarhan kasteluun. Haluaisin ulkosaunan ja tassutella talvipakkasilla tähtikirkkaana yönä saunasta taloon nenäkarvat jäätyen. Ja haluaisin tontin rajalle sen verran puita, että sieltä saisi omat takka-/saunapuut.
*
Sisällä on kiva, että on avaruutta. Ja että kaikille on omaa tilaa, mutta ei kuitenkaan ole koko aikaa eristyksissä muista. Että muiden läsnäolon kuulee. Säilytystilaa pitää olla, ja selkeät ratkaisut mm. kodinhoitoon liittyen, että se olisi mahdollisimman helppoa kun se on muutenkin pakkopullaa.
*
Vau. Musta jotenkin alkaa tuntua, että mulle piha on tärkeämpi kuin se itse talo.
vannikkila
18.10.2016 at 12:15Mä haaveilen myös tuollaisesta pihasaunasta meidän pihaan. Tuo kuvauksesi pihasaunasta <3
Karin
19.10.2016 at 23:26Ne on ne jäätyvät nenäkarvat XD
vannikkila
18.10.2016 at 12:12Tästä tulee ihan satavarmasti kunnon romaani :D
–
Minulla on ollut onni, että minä olen kokenut jokaisen asumukseni kodiksi. Niitä ei olekaan kyllä kuin 6, josta ensimmäistä en muista, sillä olin niin pieni kun muutin. Ja tuolloin 1-6-vuotiaana ei sinänsä koe eroa kodille ja muulle asunnolle, mutta muistoissani se oli koti :) Sit onkin talo, jossa vanhempani yhä asuvat. Ensimmäinen oma asuntoni oli opiskelijayksiö, johon lopulta miehenikin käytännössä muutti, mutta ei virallisesti. Seuraava olikin sitten meidän ensimmäinen yhteinen koti, vuokrakerrostalokaksio, minne lopulta kannoimme myös oman pienen vauvamme sairaalasta päästyämme <3 Ja nyt tämä ihan oma koti, jonka värimaailman ja kaiken olemme päässeet itse sisältä tekemään omaksemme. Ja rakastan sitä taloa yhä enemmän, mitä pidempään siinä olemme asuneet :)
–
Sanoista mulle eniten loppujen lopuksi puhuttelivat seuraavat sanat/asiat:
– Takan tuoksu
Emme ole kovia pitämään tulta takassa, vaikka meillä sellainen on, mutta jo se, kun ulkona kävelee ja haistaa puusaunan tai takan, se tuo kodin. Ja onhan se ihanaa, kun voi pakkasella laittaa tulen leivinuuniin tai takkaan ja kuunnella puiden räsähtelyä :)
– Turva
Tärkeintä minulle kodissa. Myönnän että enemmän turvan olon tuo se, että mieheni on osa perhettäni, hänen kanssaan tuntisin olevani turvassa hyvin monenlaisessa paikassa, missä en muuten tuntisi oloani turvalliseksi.
– Syksy
Olen eniten kevät ihminen, mutta kotia kuvaa syksy; rauha ja sopiva sekoitus valoa ja pimeyden tuomaa tiiviyttä. Ja kyllä syksyn värit (ruskea, vihreä, viininpunainen) ovat hyviä värejä kuvaamaan omaa makuani :)
– Helppous
Ehdottomasti. Se voi tarkoittaa sitä, että ei tarvitse koko ajan stressata sitä, että lapsen lelut ovat lattialla tai muuta.
– Lämmin
On meillä sisällä melko viileä, mutta kodikkaaksi sen tekee, kun voi istahtaa sohvalle viltin alle. Voisinpa nytkin :)
– Muistot
Tämä on varmaan suurin tekijä <3
– Aito
Meidän talomme ei ole millään tapaa mikään sisustuslehden esittelykuva, vaan se on lapsiperheen koti, missä asuu kaksi nörtihköä vanhempaa ja yksi varsin tomera poika :)
– Oma
Ja se, että oman oman näköinen.
–
Lisäksi vielä sana, joka listasta puuttui, mutta on ollut mulle aina tärkeä kuvaamaan mulle kotoisinta, turvallisinta ja ihaninta tilaa: pesä. Mä olen jo lapsuuden kodissa tykännyt, että sänky saa olla jonkun lipaston takana tai et mulla on jonkun kaapin vieressä "kolo", jonne voi mennä lukemaan. Ihan pienenä, kun asuimme pienemmässä rivarissa, olin kuulemma usein mennyt sohvan taakse (sinne sohvan ja seinän väliin) tai pienellä pihallamme marjapuskan taakse. Kun olin 6 ja muutimme kaksikerroksiseen taloon, sain portaiden alle itselleni "majan" – sinne asenenttiin tyynyjä lattiasohvaksi ja pieni lamppu, jotta näin puuhailla. Aivan parasta <3 Nyt tykkään vetäytyä sohvan nurkkaan tyynyjen kanssa tai työhuoneeseen ahdetulle sohvalle, jossa voin lukea, kun poika on unilla ja mies häärää vielä jotain koneella. :)
raks
23.10.2016 at 15:01Kyllä, lisää Kartanonkoskia Suomeen 😄 hieman masentuneena katson uusia asuinalueita, kuinka ahtaita, tylsiä ja samantyylisiä kaikki on…
Arvostan vanhaa ja haaveilen vanhasta hirsitalosta sekä pihapiiristä, mielellään jossain maalla tai pienessä kylässä. Ihan tosissaan mietin useampi vuosi sitten mummin kuoltua mummilaan muuttoa, mutta järkisyyt voittivat haaveilut…Tajusin nyt, että kaipaan kotiini jonkinlaista juurevuutta ja historiaa, jota harvalla nykyään enää on, Harva kuitenkaan enää jatkaa asumista suvun tai perheen talossa. Siksi varmasti haaveilen tuosta mummilassa asumisesta tai vanhasta hirsitalosta ja melkein kammoksun täysin uusia taloja, joissa kukaan ei ole ennen asunut.
Vielä emme mielestäni asu kodissa, vaikka meillä on lapsikin. Minua se harmittaa, mutta lapsi on vielä pieni ja aiomme lähivuosina etsiä oman kodin. Luotan siihen, että tunnen kun koti tulee vastaan, vaikka pelkäänkin, että löytyykö sitä, kun järkisyistä katsomme ensisijassa muita kuin vanhoja hirsitaloja maalla 😄
coxia94
1.11.2016 at 09:08Mä oon asunut vanhempien kanssa kolmessa eri talossa, ensin meidän vanhassa omakotitalossa, sitten vajaan vuoden kerrostalossa evakossa kun vanha talo purettiin pois ja rakennettiin uus tilalle, ja sitten siinä uudessa talossa, joka oli just ihan varta vasten meidän perheelle tehty. Miellän että nuo kaikki oli koteja, myös se väliaikaisratkaisukerrostalo vaikka vaan evakossa oltiinkin. Mutta totta kai se vanhempien tämänhetkinen talo on aivan ihana kun se on just sellainen kuin meidän perheelle sopi, ite kerkesin asua siinä ikävuodet 16-20 jos nyt nopeasti oikein laskin.
–
Sit olin puolisen vuotta opiskelijasolussa joka ei ollut koti vaan asunto, puhuin sillon aina että meen kämpille kun sitä tarkotin, ja kun sanoin kotiin nii olin menossa vanhemmille. Sen jälkeen vaihdoin hetkeks kirjat takas vanhemmille, pari kuukautta kerkesin siellä olla ja sit sainkin jo avaimen miehen sen hetkiseen asuntoon kun sen sisko muutti pois. Ja se oli kyllä koti. Meille ihan ydinkeskustassa asuminen oli ihan todella hyvä ja kiva juttu, ja asuttais siellä varmaan vieläkin jos raha, tai pikemminkin sen puute, ei olis tullu esteeks… Sit oltiin puolisen vuotta semmosessa asunnossa josta ei tullu kotia missään vaiheessa, osittain johtu varmaan siitä että se ei ollu millään lailla meille sopiva, ei esimerkiks päässy vessaan pyörätuolilla ollenkaan, ja autopaikat oli mäen päällä mikä ei todellakaan oo hyvä siinä kohtaa kun molemmat saattaa olla välillä yhtäaikaakin pyörätuolissa (ja oltiinkin pari-kolme ekaa kuukautta siellä asuessa)… Mä meillä enemmän pyörätuolia nykyään tarviin, viimeseen puoleen vuoteen en oo kävelly ollenkaan, ja nyt uusin koti missä tällä hetkellä asutaan, tuntuu ihan kodilta, tuntu jo siinä vaiheessa kun muuttokuorma oli just vasta saatu kuskattua sisään. Valittiin ajan kanssa hartaasti ja huolella, testattiin moneen kertaan että kaikki toimii pyörätuolin ja muiden rajoitteiden kannalta, ja pohjaratkasu sattuu vielä olemaan hyvin samanlainen kuin siinä meidän keskustan kämpässä, niin toi on ihan ❤ En nää että oltais vaihtamassa pois muuta kuin jos opiskelujen perässä tarvii kaupunkia vaihtaa, tai jos (toivottavasti jossain vaiheessa) lapsia saadaan ja kaksio käy liian ahtaaks.
–
Noista sanoista mun valintoja olis ainakin turva, käytännöllinen, helppous, lämmin, oma ja valoisuus.
coxia94
1.11.2016 at 09:09Oho, jäipähän rivivälit näköjään tulematta, kännykällä kun naputtelin… Kyllä mä ne laitoin mut toi tuli silti jotenkin tollein pötköön… No, ei voi mitään enää 😂
krista
1.11.2016 at 10:11Hihii, itse asiassa voi – nimittäin mä voin käydä lisäämässä sinne viivat jälkikäteen :) Het-k-nen; tadaa!