Meidän pieni pakanakulta

Meillä vietetään ensi lauantaina Silvan ensimmäisiä juhlia, nimiäisiä. Ei siis ristiäisiä vaan nimiäisiä.

Päätös oli periaatteessa helppo. Periaatteessa. Oikeastaan ei. Hmm.

Otetaanpa uudestaan: Päätös oli helppo tehdä sillä meille ominaisella okei-ei-nyt-stressata-liikaa-tästä-vaan-katsotaan-tarvittaessa-myöhemmin -elämänperiaatteellamme. Silti jossain äidin takaraivossa kolkuttelee jokin epämääräinen tunnistamaton tunne.

Joel on eronnut kirkosta aikuisiällä ja hänellä oli asiasta mielipide: ei kirkonkirjoihin vaan maistraattiin. Minä kuulun edelleen kirkkoon eikä minulla ollut asiasta mielipidettä. Etenkään siinä alkuvaihetokkurassa. Niinpä mentiin sen mielipiteen mukaan, mikä meidän uudesta perheestä siinä vaiheessa oli puserrettavissa – Silvalta kun vielä ei voi kysyä.

Lapsena Kuusamossa kaikki kuuluivat kirkkoon ja osallistuivat seurakunnan kerhoihin. Muita kerhoja ei pienellä paikkakunnalla ollutkaan. Myöhemmin tuli rippikoulu ja peräti kolme vuotta isosena. Koska kaikki ihanimmat kitaransoittajapojat olivat isosia. Että niin taivaalliset perusteet.

Kolmas vuosi isosena kaatoi ämpärillisen kylmää vettä niskaan; tutustuin kirkon suvaitsemattomampaan puoleen. Kuusamossa halukkaita isosia oli mielin määrin (eikä vähiten niiden kitaransoittajapoikien takia), mutta naapurikunnassa Kemijärvellä oli krooninen isospula (myöhemmin selvisi hyvin, että miksi). Sinne siis, kun muutakaan kesätyötä ei löytynyt – hei kivaa!

Paitsi että ei. Heti arvostelevasta ensisilmäyksestä asti tajusin, että minun hennanpunakirkuvatukkani, batiikkivärjätyt vaatteeni ja kulmalävistykseni olivat Aivan Liikaa. Seurasi piinaava leiri, jossa koko ajan olin tietoinen siitä, että minua ei hyväksytty joukkoon. Nipin napin antoivat minun edes puhua omien ryhmäläisteni kanssa ilman valvontaa – ties mitä tuollainen friikki heille opettaa. Jouduin jopa papin ja muiden valvojien interventiohenkiseen ”Oletko sinä uskossa?”-puhutteluun. ”Ööö mu-mu-mut-ta-ku en minä tiedä, tää oli vaan kivaa ja-ja-ja ku tässä saa esiintyä ja-ja-ja- se öö se kitara ja-ja…” En selvästikään läpäissyt puhuttelua.

Itku kurkussa vannoin, että kun tästä selviän, en enää IKINÄ ole NOIDEN kanssa MISSÄÄN tekemisissä.

Okei nyt eksyttiin pitkälle teinimuistoihin.

Nykykosketukseni kirkkoon ovat Kirkko ja Kaupunki -lehti (jota oikeasti usein jopa luen), yksi ”seurakunta-aktiivi” Facebook-ystävä sekä Lilyn Oisko tulta? -bloggaajat. Kaikki näistä edustavat käsittääkseni sitä kirkon avoimempaa ja suvaitsevampaa linjaa. Sitä on kiva seurata sivusta. (samalla ikään kuin ”kostona” kermijärveläis-inkvisitiojengiä vastaan; häh häh hää, suvaitsevaisuus sittenkin rulettaa!)

Kirkkoon kuulun en-tiedä-miksi. Koska en ole saanut aikaiseksi erota? Koska ”homoillan” jälkeen olin aikeissa erota mutta koska se Facebook-ystävä sai vakuuttuneeksi, että parempi tapa osoittaa mieltä on äänestää kirkollisvaaleissa? (mitä sitten kuitenkaan en tullut tehneeksi) Koska Kuusamon seurakuntatalon iltapäiväkerhossa 30 vuotta sitten oli kivaa ja kerhon Irja-täti oli ihana?

Ja vielä vaikeampi kysymys: pitäisikö Silvan sittenkin kuulua kirkkoon?

Tavallaan meidän perheessä kysymys on vähän sama kuin suhtautuminen joulupukkiin (anteeksi, jos loukkaan jotakuta): kerrotaanko lapselle totena tarina, johon itsekään ei oikein uskota?

Joel ei halua, että niin tehdään. Että lapsi menee esimerkiksi seurakunnan kerhoon. Minulla oli kerhoissa kivaa ja paljon kavereita, mutta eihän se voi olla kirkkoon kuulumisen syy. Kai?

Sitä en henkilökohtaisesti usko, että virallinen pään valelu vedellä ketään autuaaksi tekee. Eiköhän kaikki ole kiinni siitä, miten itse elää. Ja tämä meidän pikkuenkeli nyt joka tapauksessa on viaton – oli sitten pää kasteltu papin vedellä tai Natusanin vauvashampoolla.

Silti on jotenkin ontto olo. Hassua, että meidän perheessä ainoastaan minä kuulun kirkkoon. Pitäisikö minunkin sitten erota? Hmm tai pitäisikö minun nyt kuitenkin olla miettimättä tätä asiaa ja mennä ulos aurinkoon virkkaamaan sitä hemmetin mekkoa?

Ihanat ensijuhlat Silva joka tapauksessa saa! Ja ne viralliset paperit: kai ne on myöhemmin siirrettävissä kirkon kirjoihin. Jos haluaa. Jos äiti haluaa. (eikä isi liikaa vastusta) Ja ennen kaikkea: jos Silva itse myöhemmin haluaa.

Toivotaan aurinkoa! Lauantain taivaalle ja Silvan elämään.

1
Like

You Might Also Like

  • niini
    31.7.2012 at 14:15

    Meillä on hieman sama tilanne, paitsi ettemme kumpikaan ole kuulunut kirkkoon täysi-ikäiseksi tultuamme. Päätöksemme pitää nimiäiset ristiäisten sijaan (parin sukulaisen suureksi kauhistukseksi) juontaa ihan siihen ajatukseen, ettemme halua tehdä päätöstä lapsemme puolesta. Näin hän voi kasvaa ”vapaasti” ja muodostaa oman kulttuurikäsityksensä, ilman, että pohjalla on jo jokin vaikutin. Itse olen myös ollut isosena monta kesää ja talvea, mutta onneksi meidän seurakunnassa heti ensimmäisessä isoskoulutustilaisuudessa ilmoitettiin, että isonen voi olla, vaikka ei uskoisi Jumalaan. Minusta ennemminkin se, että kastettaisiin lapsi kirkkoon kuuluvaksi, mutta sitten emme olisi parhaimmassa tapauksessa edes tapakristittyjä, olisi jotenkin hurskastelua. Jos kastetaan, niin sitten myös toimitaan sen mukaan. Näin minä sen järkeilen. 

    Ihanaa juhlaa teille ja toivottavasti saame kuvia Silvasta ihana mekko päällä! :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 14:28

    Voi miten samanlaisia ajatuksia kuin täällä päässä. Aikanaan pähkäilin ihan samoja juttuja kun omia lapsia kastettiin. Niin, heidät kastettiin koska ajattelin että kastamatta jättäminen voisi järkyttää omia ja miehen vanhempia (ja varsinkin isovanhempia) kovasti. He eivät tosin ole mitään hartaita kristittyjä, mitä nyt käyvät kerran vuodessa joulukirkossa, mutta en usko että voisivat koskaan ajatella eroavansa kirkosta.

    Esikoinen meillä kastettiin, koska silloin vielä ajattelin että haluan niin tehdä. Kuopus kastettiinkin sitten ihan siitä syystä kun esikoinenkin oli kastettu. Olisi ollut jokseenkin kummallista jättää toinen lapsi kastamatta.

    Mies on eronnut kirkosta aikuisiällä, ja olisi halunnut että lapsia ei kasteta. On myös kehottanut minua eroamaan kirkosta useasti, koska (ihan asiaa kyllä!) en saa kirkkoon kuuluessani sieltä mitään vastinetta. Maksan vain vuosittain kirkollisveroa, joka menee ikäänkuin ihan hukkaan.

    Olen asiaa ajatellut, ja mikäli omat vanhempani eivät olisi elossa, olisin ehkä jo eronnutkin kirkosta.

    Jos lapseni eivät aikanaan halua mennä rippikouluun tai ilmoittavat haluavansa erota kirkosta, ei se minulle ole suurensuuri järkytys. Ehkä teemme sen sitten yhdessä :)

  • Kallen äiti (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 14:38

    Mä olen ajatellut että kirkkoon kuuluminen on osittain myös kulttuuriperinnön siirtämistä omalle lapselle: ristiäisiä, häitä, joulukirkkoja, kauneimpia joululauluja, seurakunnan kerhoja ja ripareita. Näistä on hyviä muistoja, ja haluan siirtää tämän nk. kristillisen kulttuuriperimän omalle perheelleni olematta sen enempää hengellinen tai kirkkohenkinen. Tai siis toki minulla on oma hengellisyys ja tapa nähdä Jumala ja maailma, eikä se välttämättä olen ns. The kirkon kanssa yhteinen.

    Jokainen tekee oman näkemyksensä mukaan :) Ja kuten itsekin ajattelen: tilanne on nyt näin ja joskus myöhemmin ehkä toisin. Ei painetta siitä :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 14:51

    Ainakin omassa seurakunnassani myös kirkkoon kuulumattomat lapset ja nuoret ovat tervetulleita kerhoihin ja leireille, joten ainakaan niitä harrastusmahdollisuuksia ei kastamatta jättäminen evää (:

  • jaanamaari (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 15:00

    Kaikki perinteet voi siirtää lapselle kuulumatta kirkkoon, uskominen mihinkään uskontoon sen kummemmin kuin kristillisyyskään ei ole kirkosta kiinni. Kirkko on instituutio. Olen nyttemmin eronnut kirkosta, mutta kaikki lapseni on kastettu ja myös käyneet rippikoulun, mutta jokainen heistä erosi kirkosta tultuaan täysi-ikäiseksi. En ole uskovainen, mutta myönnän, että moni meidän arki- ja pyhäpäiviemme tavoista juontaa juurensa kristillisestä maailmankatsomuksesta. Tietysti kirkkohäitä ei saa, jos ei kuulu kirkkoon, mutta joululaulut voi laulaa, nekin, joissa mainitaan uskontoon kuuluvat asiat.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 15:25

    Aurinkoista lauantaita toivon minäkin: meillä on tytön konfirmaatio :-) Tuli riparilta intoa puhkuen ja on jo ilmoittautunut isoskoulutukseen ja kerho-ohjaajaksi.

    Blogiasi on aivan ihana lukea – tykkään huumoristasi ja tavastasi kirjoittaa. Ja on niin nostalgista vaipua välillä vauvamuisteloihin ”ai niin, tollastahan se todella olikin”

    Ihania juhlia teillekin!

    -riika

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 15:34

    Meille kävi niin, että ensimmäistä lasta ei kastettu vauvana. Hän meni kuitenkin seurakunnan kerhoon 5-vuotiaana pakanana. Kerho oli tosi kiva, eikä kirkkoon kuulumattomuus haitannut. Seurakunta otti meidät niin avosydämisesti vastaan, että liityimme koko perhe kirkkoon, vauva ja esikoinen kastettiin. No, nyt on koko porukka taas eronnut kirkosta. Lapset halusivat erota yläasteikäisinä, minä erosin, kun huomasin, että uskonnollisuus ym. ei koskettanut itseäni. En halunnut olla tapakristitty. Hassua vaan, että sekä liittyminen että eroaminen olivat pelkästään ilmoitusasioita. Olisi ollut kiinnostavaa käydä keskusteluja jonkun seurakunnan edustajan kanssa molemmissa tapauksissa.

  • Poppaliini (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 15:57

    Olen itse miettinyt aivan samaa asiaa, vaikka meillä ei vielä lapsia olekaan. Tekstisi on oikeastaan suoraan kuin minun suustani. Mieheni ei kuulu kirkkoon, mutta minä kuulun. En kuitenkaan osa vastata uskonko, ehkä enemmän en ja joskus olenkin sen perusteella potenut jopa huonoa omatuntoa siitä, että kirkkoon kuulun. Olen myös asian suhteen aika rennoin mielin ja tästäkin huono omatunto kolkuttaa silloin tällöin. Mutta suoraan sanottuna ei minua vain kiinnosta ottaa oman tai muiden uskontojen asioista enempää selvää, ja pohtia olenko samaa vai eri mieltä. Näin on hyvä ja sillä sipuli. Nyt kun asiaa selittää ja enemmän pohtii, niin kieltämättä paremmalta ja oikeammalta tuntuisi olla kuulumatta.

    MUTTA. Myös minä olen kokenut aivan ihania muistoja seurakunnan leirien parissa. Oma ja isosena toimitut rippileirit ovat aivan ihania muistoja. Sellaisia muistoja ja asioita joita toivoisin myös oman lapseni aikanaan saavan. Ja kyllä leirien iltahartauksissa on aina ihanan harras ja levollinen olo. Silloin tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Kyllä minä uskon… johonkin. Tykkään myös lauleskella (tosin harvoin, mutta kuitenkin) nuoren seurakunnan veisukirjan kauniita lauluja ihan kotonakin. Olisiko outoa sitten lauleskella uskonnollisia lauluja vaikka ei kirkkoon kuulukkaan? Ehkä ei. Ehkä oma oloni tai käyttäytymiseni tai uskoni ei muuttuisi millään tapaa, vaikka kirkosta nyt eroaisinkin.

    Itse olen ajatellut, ja kyllä tuo mieskin tuntuu olevan samoilla linjoilla, että meidän tulevat lapset kastetaan. Haluan niin juuri näiden seurakunnan leirien takia. Haluan antaa mahdollisuuden lapsilleni kokea riparit ja minusta tuntuu, että helpompi se mahdollisuus on tarjota kastamalla. Alle 15-vuotias ei ehkä mielestäni osaa vielä ajatella että haluaako kuulua vai eikö halua. Enhän minäkään osaa vaikka ikää on enemmän. Mielestäni lapsi voi osallistua seurakunnan toimintaan melko neutraalisti. Näin olen itse osallistunut ja hyväksi sen kokenut. Minusta on ihan ok, että lapsi on mukana mukavan touhuilun ja kavereiden takia, ei niinkään sen uskon. Entä jos asuu kunnassa jossa ei ole juuri muunlaista toimintaa? Olenkin tosiaan ajatellut, että lapset kastetaan, mutta viimeistään rippikoulun jälkeen, mahdollisesti ennenkin haluan lapselle kertoa, että on olemassa monia erilaisia mahdollisuuksia, ja että hän saa itse päättää haluaako kuulua vai ei, ja haluan kertoa hänelle myös miksi hänet on kastettu. Ehkä tämän takia minun on hyvä kuulua kirkkoon, olemme esimerkkinä molemmin puolin.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 16:11

    Hassua, olen jo pitkään seurannut blogiasi ja nyt selvisi että olemme molemmat viettäneet lapsuutemme Kuusamolaisissa maisemissa :)

    Itse en kuulu kirkkoon, eikä tulevaa lastani kasteta. Minulla on hyvät muistot seurakunnan kerhosta missä lapsena kävin (totta – muita ei ollut) mutta luulen että täältä isolta paikkakunnalta jossa nyt asun, löytyy muitakin vaihtoehtoja.

    Tulipahan tästä mieleen, että voiko lapsi sitten yläasteiässä käydä sen rippikoulun vaikka ei kirkkoon kuuluisikaan?

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 16:26

    Rippikouluun – ikään kuin kirkon markkinointileirille :) – toki pääsee halutessaan, vaikkei kuuluisi kirkkoon. Pelkästään elämysten takia kirkkoon ei siis kannata liittyä tai liittää lasta, ja ainakin minä koen, että kirkkoon kuuluminen ilman uskoa kirkon keskeisimpään sanomaan on hieman haljua sekä aidosti uskovia että ”epäuskoista” itseään kohtaan.

    Suomessa tuntuu olevan hyvin tavallista, että ev.lut. kirkkoon kuulutaan tottumuksesta, perinteiden ja seremonioiden kaipuusta ja/tai yhteisöllisyyden halusta. Kaikki nuo voi saada myös muita reittejä, ja eri uskontokuntiin kuulumattomien (ja toisaalta myös uskontokuntien) lisääntymisen myötä uskonnottomat perinteet, seremoniat ja yhteisöllisyyden muodot ovat yleistyneet.

    Esimerkiksi Prometheus-leirit ovat omien ja ystävien kokemusten mukaan loistava vaihtoehto ripareille: yhteisöllisyys on ihan samanlaista kuin ripareillakin, mutta lähtökohtana ei ole mikään valmis maailmankuva, vaan tarkoituksena on pohtia ja punnita tapoja hahmottaa maailmaa ja ihmistä. Ilmapiiri on maailmankatsomuksellistenkin lähtökohtienkin takia huomattavasti sallivampi kuin ripareilla, ja henkeä on tarkoituksella haluttu kehittää niin, että mukaan mahtuvat kaikki rastatukasta trendipöksyihin ja uskonnollisista uskonnottomiin.

  • Minna J.
    31.7.2012 at 16:29

    Ihan ensin, olen otettu että meidän blogi tuli mainituksi tässä yhteydessä :) (oisko tulta? -blogi siis)

    Toiseksi, tulit aika lailla kuvanneeksi minun tieni papiksi (jossain kohtaa se kääntyi niin että kun näitä suvaitsemattomia ääliöitä löytyy niin paljon niin mun täytyy siis itse muuttaa koko pulju, kuinkas muutenkaan. En nyt ala kertoa miten hyvin tai huonosti se sitten on onnistunut.)

    Kolmanneksi, kuten kommenteistakin huomaa, niin esittämäsi pohdinta on tosi monessa kodissa esillä vauvan syntymän jälkeen. Siis kastaakko vai ei, mihin uskotaan jne. Monesti myös isovanhemmilla tms. voi olla kaikenlaista vaatimusta esittää tässä yhteydessä myöskin. Tietysti on hyvä jos löytyy semmoinen molempia vanhempia tyydyttävä ratkaisu. Kaste on kristillisessä kirkossa iso ja suositeltava juttu, mutta ei se Jeesuskaan ollut että ”Sallikkaa lasten tulla minun luokseni, mutta katsokaakin että ne on ensin kastettu”.

    Kirkkoon voi liittyä milloin vaan. Seurakunnan kerhoissa ei kysytä jäsenyttä. Rippikouluun voi menä olematta kirkon jäsen, mutta konfirmaatioon vaaditaan jäseneksi liittyminen ja kaste (näitä on nykyään aika paljon) .

    Ihania juhlia Silvialle <3

    • ääliökö? (Ei varmistettu)
      21.6.2014 at 23:31

      Surullista että kirkon pappi nimittää toisella tavalla ajattelevia ”suvaitsemattomiksi ääliöiksi”. Todella ”suvaitsevaa” ja papilta vielä jonka pitäis johtaa ihmisiä Jeesuksen luokse joka sanoo ” Se joka minun luokseni tulee, minä en heitä ulos.”

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 16:48

    Ripari ja isoskoulutus olivat kyllä ihanaa aikaa, mutta prometheus leirit ajavat ihan saman asian.

  • Semi-Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 16:50

    Paljon onnea ja auringonpaistetta lauantaille ja sitä ennen taianomaisen nopeaa virkkukoukkua toivottelen! Me päädyttiin kastetilaisuuteen yksinkertaisesti siitä syystä, että seurakunta tarjosi tarpeeksi suuren (ja kohtuullisen kauniin) tilan. Että mitäs tuohon toteaisi, vaikka että kiitos Jeesus kahvipöydistä…. Aikamme asiaa pähkältyämme totesimme, että aika vähän se tapakristittynä oleminen on kuitenkaan ketään vahingoittanut, ja kirkosta pääsee (onneksi) irti tuosta noin vaan. Vaikka kyllä pitkään mä olin vähän piikit pystyssä, kun ei meillä ollut kirkkohäitäkään.
    Viettäkää ihanat nimijuhlat, äläkä tee niinkuin minä tein: kaada kahvia tauotta vieraille. Meni lapsen juhlat vähän äidiltä siinä ohi.

  • Uusi lukija Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 17:45

    Meillä tilanne oli päinvastainen; mä en kuulu kirkkoon, mies kuuluu. Ja päädyttiin kastamaan lapsi, koska mies halusi ja vieroksui ajatustakin, ettei olisi kastettu. Mulle se ei ehkä ollut niin merkityksellinen juttu että olisin alkanut inttämään. Ja toki tiedän että esim oma äitini on tästä päätöksestä tyytyväinen. Itselläni on hyvin samanlainen tausta kuin sulla; kirkon kerhot, pyhäkoulutkin, ripari, isoskesät, kirkon kerhojen ohjaaminen. En tiedä miten ”uskovainen” olin sydämeltäni tuolloinkaan, enimmäkseen se taisi vaan olla mukavaa. Sitten aikuisena erosin kirkosta kun huomasin, etten olut käynyt kirkossa vuosiin muuta kuin häissä &amp; hautajaisissa. Nyt kun mietin, viimeisin kosketus poikani (koti)ristiäisiä lukuunottamatta kirkkoon on ollut eräät hautajaiset kolmisen vuotta sitten. Eli mitäpä järkeä mun ois kuulua kirkkoon… Mies ei ole sen enempää käynyt kirkossa mutta kokee kai siihen kuulumisen ”tavaksi”. Ja hänen kaksi vanhempaa lastaan (olemme siis uusperhe) on kastettu joten kai se olisi ollut outoa olla kastamatta kolmatta. Monessa muussakin asiassa on menty (miehen mukaan) kultaista keskitietä eikä mun mukaan, esim lapsesta tuli ”sekasyöjä” vaikka itse olen kasvissyöjä. No, päättäköön poika itse isona seuraako isää vai äitiä;) vai Jeesusta;)

  • Minna J.
    31.7.2012 at 18:44

    Sanottakoon nyt vielä et on hyvä et Pohtii haluaako tuoda lapsen kasteelle. Sinällään teologisesti se on vossain määrin lapsen ja Jumalan välinen juttu mitä siinä tapahtuu, mutta onhan siinä myös oletus kristilliseen uskoon kasvattamisesta ja myös että vanhempi tai vanhemmat ja kummit tunnustaa uskon lapsen puolesta. 

    Ja jos ja kun kirkon palveluita käyttää (ne kerhot ja toimitukset ja tilat ja riparit ja kauneimmat joululaulut jne.) niin tietysti se kaikki maksaa. Niin silloin voi myös miettiä omia arvojaan sen kautta että maksattaako muilla koska pystyy vai onko jäsen. Tämä nyt lähinnä kommenttina syntyneeseen keskusteluun, ei alkuperäiseen kirjoitukseen.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 19:54

    Kiitos tosi kiinnostavasta kirjoituksesta. Kuulun itse kirkkoon, enkä ole edes harkinnut eroa, koska jonkun yhteisön täytyy minusta hoitaa nämä elämänkaareen liittyvät riitit. Mieskin kuuluu kirkkoon ja lapsikin kastettiin. Ja kuulun luterilaiseen kirkkoon, koska satuin syntymään tänne pohjolaan. Maksan kirkollisveroa juuri näistä palveluksista, joita kirkko tekee.
    Olen pohtinut paljon tätä keskustelua, että jos kuuluu kirkkoon, niin pitäisi olla jotenkin erityisesti sitoutunut uskoon. Tavallaan tällainen ajattelu on kaunista ja (niin tätä yksilökeskeistä kulttuuria), mutta jotenkin tämä juttu liittyy suurempaan kokonaisuuteen. Että meillä on yhteinen instituutio, joka hoitaa näitä tehtäviä.
    Toiseksi minua aina ihmetyttää nämä ainaiset vikinät kamalista fundamentalistikristityistä, jotka ovat kommenteillaan ovat loukanneet syvästi hauraita sieluja. Miten ihmeessä annetaan yhden osan porukasta pilata koko homma? Olen ollut aina ylpeä tapakristitty, ja hyvin olen tullut juttuun kaikenlaisten fundamentalistien kanssa. Pitäähän sitä nyt kaikenlaisia mielipiteitä ja aatesuuntia kestää.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 19:57

    Lisäys edelliseen viestiin. Teksti karkasi ennen kuin ehdin kirjoittaa, että ikimuistoisen ihania nimiäisiä teidän perheelle! Ja kiitos ihanasta blogista!

  • Kristaliina
    31.7.2012 at 20:33

    Hyvää keskustelua taas kerran, kiitos kaikille tähän mennessä keskusteluun osallistuneille! Selvästikään tämä ei ole ainoa perhe, jossa tätä kysymystä mietitään :) Jännä juttu, että ennen tämä kuului isolle osalle suomalaisista ”automaatioon” eli asiaa ei varmaan juurikaan mietitty tai kyseenalaistettu – ja nykyisin tällainenkin kysymys on vanhempien ratkaistava…

    Hyviä pointteja tosi monilla keskustelijoilla! Erityisesti tykkäsin Minna J:n kommentista, että ei se Jeesuskaan ollut että ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, mutta katsokaakin että ne on ensin kastettu”. :D

    Ja nauratti myös tuo Semi-Vierailijan ”kiitos Jeesus kahvipöydästä” – noinhan se taitaa meillä useimmilla tapakristityillä mennä :)

    Viimeisimmällä Vierailijalla on tavallaan myös aika jännä tapakristityn näkökulma: miksi pitää olla niin hemmetin sitoutunut, voisiko sitä vaan maksaa palveluksista ja sillä selvä. Ehkä me nykyindividualistit vaan liikaa mietitään kaikkea :D Toisaalta me ollaan niin onnekkaita, kun meillä on mahdollista valita omat elämänkatsomuksemme itse! Ja voidaan myös keskustella eri katsomuksen edustajien kanssa (toivon mukaan) sulassa sovussa. Ai ja myös tietysti muuttaa mieltään: erota kirkosta, liittyä uudestaan jne.

    No, pohdinta jatkuu – ja niin myös mekon virkkaus :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    31.7.2012 at 21:13

    Hei ja kiitos kiinnostavasta blogista, olen täällä satunnaisesti piipahdellut :)

    Meillä homma meni niin, että itse erosin äitini myötä kirkosta ollessani yksivuotias. Vasta aikuisena aloin kiinnostua uskonasioista. Kun esikoiseni syntyi, en kuulunut vieläkään kirkkoon eikä mieskään. Jotenkin minua harmitti, että ns. tapakristityt saivat tämän erityisen siunauksen lapselleen ja minun lapseni jäi siitä paitsi. Kuitenkin pidimme vauvaiässä nimiäiset, ja vasta kun lapsi oli lähemmäs kahden vuoden ikäinen, liityin kirkkoon ja samalla lapsi kastettiin. Toinen lapsemme kastettiin kuuden viikon iässä. Nimiäisiä on suvussa vietetty enemmänkin, joten niiden pitämistä ei mitenkään kummeksuttu. Eipä kukaan kyllä tullut myöskään taaperoikäisen ristiäisiä hämmästelemään, meillä on suvussa myös uskovia ja erilaisten maailmankuvien kirjoon on totuttu.

    Ihania nimiäisiä teidän poppoolle! Toisenlaiset juhlat voi hyvin pitää myöhemminkin, jos siltä rupeaa tuntumaan. :)

  • Liisa
    31.7.2012 at 21:21

    Ainakin Kallen äiti ja pari muutakin kirjoitti hyvin pitkälti omien ajatusteni mukaisesti.

    Meillä kastettiin lapsi kesäkuussa. Siinä mielessä päätös oli luonteva, että kuulumme molemmat kirkkoon, mutta enimmäkseen tavan vuoksi. Ei ole tullut erottua. Miehellä se on ehkä enemmän saamattomuutta, itselläni vahvaa kaipuuta perinteiden säilyttämiseen ja seremonioihin. (Ihan niinkin pinnallinen asia kuin se, että sain nyt pukea pojalleni saman äitini teettämän kastemekon jossa minutkin on kastettu.)

    Pohdimme pitäisikö lasta kastaa lainkaan, kun emme häntä aio uskonnollisesti kasvattaakaan. Perinteen ja toisaalta helppouden vuoksi päätimme lopulta niin tehdä. Hän on vapaa aikuisena tekemään oman valintansa.

    Itselläni on kyllä jonkinlainen vaikeasti selitettävä suhde Jumalaankin, mutta jeesushommat ei ole oikein omia heiniäni. Kirkkoja (rakennuksina) kyllä rakastan ja käyn välillä istuskelemassa rauhoittumisen vuoksi ihan muuten vaan. Jumalanpalveluksissa en käy. Ajattelen myös, ettei olisi oikein olla kuulumatta kirkkoon mutta napsia silti rusinoita siitäkin pullasta (vaikka kirkolle se varmasti sopiikin hyvin enkä sitä mitenkään tuomitse että muut niin tekevät.) Rusinoilla tarkoitan siis juuri kerhotoimintaa, ripareita ym.

    Osittain käytimme näitä kirkon ”palveluja” (aiemmin avioliittoon vihkiminen ja nyt kaste nimenantojuhlana) myös osittain siksi, että kun nyt kerran kuulutaan kirkkoon ja maksetaan verot niin otetaan nyt edes vähän takaisin.

    Ajattelen myös, että tulevaisuudessa hautajaiset on helppo järjestää ja hautapaikka löytyy helposti. Ei tarvi omaisten sitten surun (jota toivottavasti tuntevat!) keskellä miettiä, millaiset seremoniat järjestetään ja mihin jäännökset kipataan.

  • 1 2 3