Making of: vauvakuva

Pitkäaikainen harmitukseni meidän perheestä otettujen hyvien (lue: ei mun itse peilin kautta räpsittyjen) valokuvien puutteesta alkoi kääntyä raskauden loppuvaiheessa krooniseksi.

Tilanne oli jokseenkin hassu: meillähän on lähipiirissä monta ihan huippua valokuvaajaa. Mutta koska he tekevät hommaa työkseen (ja ovat kiireisiä), on tuntunut kohtuuttomalta ihan ystävänpalveluksena pyytää heitä kameran kanssa kylään. Ja sitten toisaalta johonkin tuntemattomaan valokuvaamoon meneminenkin on tuntunut jotenkin keinotekoiselta – juuri siksi, koska ystävissäkin meillä on niitä valokuvaajia.

Ja sitä paitsi olen nimenomaan halunnut aitoja arkisia (mutta hyviä) kuvia meiltä kotoa. Vaikka tuossa ihan lähellä on kehuttu ja perhekuviin keskittynyt valokuvausstudio, itselle koko ajatus sävy sävyyn pynttäytymisestä ja studioympäristöön tunniksi tai kahdeksi poseeraamaan menemisestä on tuntunut jotenkin aivan liian jäykältä.

Nooh, asiahan on tietysti ollut ongelma lähinnä vain minun oman pääni sisällä. Miksi sitten en ole pyytänyt jotain meidän ystävistä ihan ”palkkion-edestä-meille-kotiin-kuvauskeikalle”...? No niinpä! Kun nimittäin ehdotin puutalo-kuvauskeikkaa ystävälleni Vanessalle, hän kaivoi esiin kalenterinsa ja sopi meille kuvauspäivän heti seuraavalle viikolle. Näin helppoa se olikin!

Välillä myös virvottiin.

Koska kuvatarve (tai no siis toive) alkoi tosiaan olla mallia krooninen, oli tarkoituksenamme pyytää Vanessalta monenlaista kuvaa: vastasyntyneen kuvausta Seelasta, kaksivuotiskuvaa Silvasta sekä perhekuvaa meidän koko porukasta. Vanessalla itsellään on muuten ollut sellainen idea, että hän voisi kuvata meidän porukan kerran vuodessa; aina samassa paikassa ja vähän samaan tapaan. Siitä saisi vuosien kuluessa mahtavan kuvasarjan, jossa näkyisi lasten kasvaminen ja ajan kuluminen. Mahtavaa!

Tällaiseen toiveiden tynnyriin saa kuitenkin käytettyä tunnin (päivän) jos toisenkin, joten päätettiin järjestää tässä kevään kuluessa useampiakin kuvaussessioita – ja kuvata nyt ensialkuun etupäässä vastasyntynyttä Seelaa – vauvakuvausguru Niki Stribian kun ainakin on jossain lehtihaastattelussa sanonut, että vastasyntyneen kuvaus kannattaisi tehdä kahden ensimmäisen viikon aikana…

Seela muuten täyttää tasan kaksi viikkoa tänään <3

Päätähti backstagella…
(ps. bongaa kuvasta tirppa)

Heh ja tällaisena tunneihmisenä minulla oli kuviin myös lisätoiveita. Halusin nimittäin taustaksi ainakin joihinkin kuviin oman isoäitini virkkaaman pitsipäiväpeitteen – saman, jonka päällä minusta itsestänikin on vastasyntyneenä otettu Se Ensimmäinen valokuva. Lisäksi vauvanvilteiksi halusin itseneulomiani peittoja.

Tunnearvoa, tunnearvoa. Hölmö minä.

…ja kameran edessä.

Kuuden tunnin (vau!) aikana Vanessa kuitenkin kuvasi meillä kaikkea. Eli suunniteltujen vauva- ja sisaruskuvien lisäksi ihan meidän normaalia arkihäsellystä: tirpan ruokailuja ja leikkejä, suunpesuja ja imetyksiä… Yhteensä monta sataa (VAU!) kuvaa.

Ja pakko myöntää, että seuraavana päivänä kuvia selatessani eniten riemunkiljahduksia minussa herättivät yllättäen juuri nuo arkikuvat – onpa ihanaa, että ei menty mihinkään studioon! Eikä myöskään siivottu tai kammattu tukkaa, kun ei tajuttu kuviin myös itse päätyvämme. He he.

Ensimmäiset valitsemani kuvat saan luultavasti itselleni jo joskus viikon päästä – voi kun vielä malttaisi odottaa! Ehkä jotain kertoo Vanessalle samana iltana lähettämäni viesti:
”Mä RAKASTAN noita kuvia, enkestäenkestä, RAKASTAN! Mä ihan just nyt halkean onnesta!”

Nämä postauksen kuvat siis minun ottamiani making of -kuvia. Ja päätähdestäkin räpsäisin siitä Vanessan olan takaa tällaisen:

Voi nukkuisipa tuo yölläkin noin rauhallisesti…

 

Ps. Ystäväni Vanessa Rikin kuvaportfolio muuten täällä – ja löytyy sieltä People/Portrait -kohdasta muuten pari kuvaa meidän Silvastakin noin puolivuotiaana <3