Mäenlaskua – autolla (eli tuli hinausreissu)

”Hei lapset, lähdetään mökille laskemaan mäkeä!”

Siinä vaiheessa en olisi osannut kuvitella, että sitä mäkeä lasketaan autolla.

Tähän asti talvimökkikäynneillä olemme jättäneet auton tiettyyn hyvään paikkaan ja siitä loput kävelleet. Ja niin oli tarkoitus tehdä nytkin, tsippadappadaa.

Kuitenkin jo sinne päin mennessä tajusin lyhyessä mutta jyrkähkössä mäessä alaspäin mennessä, että jarruja ei ole. Kummallinen rutina vaan kuului auton alta, kun jarruja painoi. Jaiks. Mielessäni ehdin jo tehdä hätäskenaarion, että mihin penkkaan autoni tömpsäytän – ja että hajosiko mun juuri autosta jarrut kokonaan – mutta onneksi mäen alla kuitenkin pito maahan palautui. Jäljet näyttivät, että lumen alle piiloutunutta peiliä oltiin just lasketeltu alaspäin.

Jo tuossa vaiheessa tuntui aika selvältä, että saman mäen ylöspääsy ei sitten kovin helposti käykään.

Muistetaan nyt kuitenkin tässä vaiheessa, että mä olen kotoisin Kuusamosta ja siellä ajokorttini ajanut, joten en varsinaisesti ihan eka kertoja liukkailla ollut. Niinpä totesin, että muu porukka ulos autosta ja riittävän kauas, niin minä kokeilen tuota mäen päälle nousua tästä saman tien. Tietääpä sitten, että päästäänkö täältä metsästä pois vai ei. Meitsi handlaa hei tällaiset. Jo vaikka hei pelkästään näillä mun pohjoisen geeneillä!

Juu ei. Melkein ylös asti pääsin, mutta sittenpä lähti totaalisesti lapasesta. Mikä fiilis. Kaasulla ei tehnyt mitään, jarrulla ei tehnyt mitään, rattikin oli täydellisen turha – ja auto vaan holtittomasti mutkitellen sutii päin sitä, mihin painovoima vie. Ehdin jo filminauhana nähdä päässäni kaikenlaista, mennäänköhän kohta ympäri…?

Uuuuuh lopulta kuitenkin pysähtyi viistosti poikittain tielle, molemmista päistä kiinni penkassa kiilautuneena. Onneksi sentään oli se jonkinlainen pieni penkka, että auto ei liukunut alas tieltä monta metriä metsikköön. Sinäpä sitä sitten jumissa. Kaasu, jarru ja ratti edelleen täysin hyödyttömät. Okei tää jää nyt tähän.

Mitä sitten? Kääk.

Se ensimmäinen ”mitä me nyt tehdään” -hetki on kyllä aina sellainen adrenaliinin kuohauttava. Se ensimmäinen väläys, kun tajuaa, että nyt me oikesti ollaan k*sessa jumissa ja tämän päivän eväsretkisuunnitelmat voi vetää matkaveskipöntöstä alas: nyt yritetään selvittää, miten tää homma ratkaistaan.

Hinaus? Sekö tässä oikeasti tarvitaan?

No, googlasin kyseisen paikkakunnan lähimmän hinauksen ja otin puhelun sinne 24-7 -numeroon. Juu, hoituu! Kuski soittaa kohta takaisin.

Korkattiin siinä sitten eväätkin, kyllä tämä tästä.
”Eiks ole jännä juttu, ihan seikkailu!”, sanoin lapsille. Vähän ehkä tunnustellen, että jännittääkö tilanne heitä.
”Höh! Ei tässä ole mitään jännää. Mä teen just niin kuin te käskette ja aikuiset ratkaisee kuitenkin sen asian”, lapsi vastasi ja rakensi oraville herkkurataa kävyistä.

Okei, okei. Luotto selvästi kohdillaan. Kohta siellä joku lauleskeli Jänöjussin mäenlaskua. Kiitos vaan kannustuksesta.

No. Kohta kuski soitti ja sanoi, että on 15-20 minuutin päästä siinä.

Puolen tunnin päästä auto oli jo hinausautolla vedetty mäestä ylös.

Hinaajakin oli rento ja mukava eikä yhtään ”naiset ratissa” -alentuva. Kuulemma näitä on nyt pal-jon.

Entäs maksu? Mitenkäs tämä nyt…?

Kaikki on kunnossa, hinaaja kertoi. Heiltä lähtee automaattisesti rekisterinumeron perusteella ilmoitus vakuutusyhtiöön ja sillä selvä. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa. Ja kohti seuraavia tieltä penkkaan liukuneita, veikkaan.

Whaaaaat?

Että tällainen liukumäki.

Kyl-lä. Puoli tuntia hinaukseen soittamisen jälkeen meidät oli siis jo vedetty takaisin pitävälle tielle ja kaikki oli kunnossa.

Hieman hölmistyneinä ajoimme kotiin.

26