Kuriton kakara?

Jos aikoo aloittaa lapsen kasvatusta koskevan kirjoituksen tarinalla omasta kissastaan, tulee todennäköisesti menemään aika metsään.

Mutta hei – mulla on aiempaa kokemusta ainoastaan kissasta. Sillä siis mennään.

Kun vuonna -97 päätin ottaa kesätyöpaikkani Kelan vahtimestarin tyttöystävältä kissanpennun, kuvittelin kaikenlaista. Ajattelin polkevani romanttisesti polkupyörällä kissa etukorissa, ulkoiluttavani sitä lähipuistossa hihnassa ja kantavani sen kotiin suloisesti avonaisessa olkikorissa. Se nukkuisi kehräten omalla tyynyllään ja teroittaisi kyntensä raapimapuuhun.

Vähänpä tiesin. Olkikorissa se villikko pysyi alta nanosekunnin ja raapimapuuksi se valitsi sohvan, patjan, rahin, sermin ja minut.

”Rajat täytyy olla”, olin etukäteen linjannut. Kieltäisin kissaa napakalla ”EI”:llä, ja sitä se sitten vähitellen oppisi tottelemaan. Ha.

Jossain vaiheessa tajusin, että en tee mitään muuta kotona kuin kiljun ”ei”:tä. ”Ei ei ei, Tikru”, ”ei ei ei Xxxx (exän nimi tähän)”, ”ei ei ei, Tikru”, ”ei ei ei Xxxx”, ”EI EI EI!”.

Olipas meillä sitten kerrassaan hauska ei-elämä. Niin minulla kuin kissalla ja exälläkin.

Raapikoon sitten sermin, perhana. Raapikoon sohvan ja patjankin. Minä en jaksa enää huutaa. Niinpä huonekalut tuhoutuivat. Ja minun hermoni pelastuivat.

Kissa rauhoittui, kun kasvoi muutaman vuoden. Sermin kangas vaihdettiin. Samoin sohvan.

*******

”Ei”-kasvatus ei luonnistu minulta yhtään sen paremmin nykyisinkään. En tunne sitä ollenkaan omakseni. Miksi minä alkaisin kieltää tuota tirppaa – ei täällä nyt kovin monta oikeasti kiellettyä asiaa ole. Jos jokin asia voi vaikkapa mennä rikki, nostan sen mieluummin pois tirpan ulottuvilta kuin aloitan ”EI EI EI”:n. Uskon muutenkin enemmän neuvotteluun: ”Kulta se voi mennä rikki, äiti ottaa sen nyt sinulta pois. Katso – leiki tällä mieluummin.”

Kiellettyä täällä on oikeastaan ainoastaan mahdollisesti vaaralliset asiat – niissä olen aika tarkka. Eikä niissäkään Silvalle ole taidettu kertaakaan korottaa ääntä. Sen sijaan ohjataan naperon huomio toisaalle.

Sana ”ei” on toki ilmestynyt puheisiin mukaan. Viimeksi äsken pukiessani Silvaa vaunupäikkäreille: ”Kulta ei saa enää kääntyä, nyt ollaan paikallaan tässä, äiti pukee. Ei käännytä, paikoillaan” – ja samalla pidän naperoa rauhallisesti kiinni.

Tai jos tehdään jotain ”kuritonta” – vaikkapa heitellään sitä ruokaa. ”Laita se omaan suuhun kulta, ei lattialle, omaan suuhun”, hoen jos näen, että sormiruokakurkku on vaarassa lähteä kaaressa ilmaan. Jos se menee suuhun – ”hyvä kulta, hienosti!”. Jos se menee lattialle saatan vähän hymähtää tyytymättömyyden merkiksi, mutta sitten annan asian olla.

Toimii toistaiseksi.

Ja jos meillä ei olisi näin rauhallinen lapsi, olisin luultavasti ihan eri linjoilla.

Yllättävää (?) kyllä, ”EI EI”:n puuttumisesta huolimatta meillä ei silti näytä (toistaiseksi?) kasvavan mikään kuriton kakara. ”Naperoneuvotteluissa” on saatu myös hienoja erävoittoja: esimerkiksi johdot ja töpselit eivät enää juurikaan kiinnosta.

Ja se, mistä olen erityisen ylpeä: case kissanruokakuppi.

Ai hitsi että se on ollut Silvan mielestä kiinnostava paikka, sinne on vipelletty aina, kun silmä vähän välttää. Ja nyt pari viikkoa sitten: napero painelee innolla kohti kuppia, kun äiti sanoo rauhallisesti:

”Kulta, se on kissan – sinne ei voi mennä. Se on kissan ruoka.”

Napero pysähtyy, katsoo äitiä.

”Siihen ei saa mennä, kissan ruoka”.

Napero osoittaa kuppia sormella ja sanoo:

”Ssss”

”Joo, kissan ruoka”, äiti toistaa.

Napero miettii hetken ja  jatkaa matkaa muihin leikkeihin.

Vau.

*******

Blogeista ja tuttavapiirin kokemuksista päätellen me taidamme olla ”EI-EI-EI”:ttömässä kasvatuksessamme katoavassa vähemmistössä. Ja totta kai ihailen esimerkiksi ystävä-äitiä, joka pelkällä tiukalla kädenviittauksella saa naperon jättämään matalalla olevan kannettavan rauhaan.

Meille se ei vain tunnu luontevalta. Jos nyt alkaisin ”kieltäjä-äidiksi”, se olisi vastoin sitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.

No niin – kuka ehtii kommentoimaan ensin: ”Rajat täytyy olla!” :)

Vai täytyykö olla? Vai olisiko niin, että EI-EI-EI -kasvatus on luontevaa joidenkin perheiden elämässä, mutta asian voi tehdä myös toisin?

Onko kukaan muu teistä harjoittanut tällaista ”pehmeämpää” tekniikkaa – ja millaisia kokemuksia siitä on tullut?

 

PS. Pidätän oikeuden muuttaa mieltäni, jos tulevaisuudessa siintää sellainen paljon puhuttu ”vaihe”, jolloin EI-EI:t nousevatkin ehdottoman välttämättömiksi – nyt kokemusta on tietysti vain elosta tämän naperon kanssa ja tähän asti :)

 
Like

You Might Also Like

  • Tiina-äiti (Ei varmistettu)
    15.4.2013 at 11:05

    Siis sullahan ON rajat! Sinä vain ilmoitat ne nätimmin! Oon kade! :D Oispa mullakin noin paljon kärsivällisyyttä! Noin sen pitäiskin mennä! :D

  • Kristaliina
    15.4.2013 at 11:12

    Joo no se on ihan totta – täälläkin tosiaan äiti  ja isi kyllä päättää, että mitä saa tehdä ja mitä ei. Mutta se vaan ilmaistaan jotenkin tuolleen ”pehmeästi” tai sitten vaan ohjaamalla naperon huomio muualle ja kehumalla silloin, kun homma menee oikein ha hyvin.

    Hih mutta kyse ei oikeastaan kuitenkaan ole siitä, että oltaisiin mitenkään mestarillisen kärsivällisiä. Vaan pikemminkin siinä, että tuollainen ”neuvottelu” on vaan meidän molempien persoonille luontevampaa kuin se EI EI EI. Heh niinhän siis itsekin aina kaipaan perusteita asioille eikä vaan, että ”no näin kuuluu tehdä, koska joku auktoriteetti sanoo niin”. Mulle ainakin heti nousisi kapinahenki päälle :) Ehkä siksi on luontevaa antaa niitä perusteita alusta asti omalle lapsellekin…

  • Satu (Ei varmistettu)
    15.4.2013 at 11:19

    Ai teilläkin kissa on ”ssss”? :) Meillä myös, tosin montaa muutakin karvaista eläintä kutsutaan taaperon taholta samaksi.

  • jjonaa
    15.4.2013 at 11:26

    Meillä on puoliksi tuota kilttimpää kieltämistä ja puolet onkin sitten tuota ”ei,ei”. 

    Meillä on hiukan rasavillimpi tyttö lapsi ja uhma on melkoinen, oikeastaan sitä saa jo ihmetellä suu pyöreänä. Ja nyt kun luki tämän niin teidän silva kuullostaa niin enkelille! ihanaa.

    Olen itse kokenut hyväksi sellaisen ”kolmen varoituksen”-kasvatuksen vai miksi sitä voisi sanoa. Eli ekana koitan pari kertaa kiltimmin, jos neiti ei tunnu ymmärtävän kolmas on ”Ei” ja sitten seuraavasta otetaankin lapsi vain pois siitä mitä olikaan tekemässä, mitä ei saisi tehdä ja ollaan hiljaa. Jolloin yleensä neiti saa itku kohtauksen tai raivarin.. Ihana uhma.. :D

    Niin ja sitten hetken annan neidin huutaa omiaan, joskus tajuaa itse lopettaa mutta yleensä hetken päästä menen luokse ja selitän että miksi näin, miksi ei tarvitse itkeä ja miksi sitä ei saa tehdä. Joskus ymmärretään, joskus ei.

    On helpompia ja vaikeampia päiviä, joskus riittää tuo kiltisti sanominen ja joskus pitää mennä sitten ihan tuonne itkukohtauksiin asti.

    Mutta näin meillä! :) Ainiin ja tyttö 14kk ikäinen :)

  • hunajaluu
    15.4.2013 at 11:49

    Meillä on vähän samaa taktiikkaa kuin teillä. Ainoa ”EI!”-juttu on uuninluukun kahvassa renkkuminen. Siitä otan tirpan samoin tein pois ei-sanan kera. Mitä tuo nyt muuta kyseenalaista keksiikin, esimerkiksi vessaharjan ja sähköjohtojen kanssa, niin otan vain pois ja ohjaan tekemään jotakin muuta. 

    Jos tyypillä on jotakin kyseenalaista kädessä, niin sanon ”äiti ottaa tämän, kiitti”, mistä seuraa yleensä pikku itkut, joihin en reagoi. Pian tuo suuntaakin jo muihin hommiin. Ja mielensäpahoittamis-itkut ovatkin laimentuneet viime aikoina, kun raukka on joutunut kokemaan, ettei niillä saa mitään aikaiseksi. 

    Mutta oon kans nähnyt mielekkäämmäksi olla koko ajan kieltämättä. Yhdessä me ollaan rummuteltu vessanpöntön kanttakin ihan riemuissamme, hauskaahan se on. Cd- ja kirjahyllyä saa myös tyhjentää ihan rauhassa, se ei meitä häiritse. Yritän välttää sellaista, että kielletyistä asioista tulisi kissanhännän vetoa: vauva ajattelee, että teenpäs taas näin, kun sillä saa äidissä reaktion aikaiseksi. Tai että sellaista kielletty hedelmä -fiilistä ei tulisi turhan monesta asiasta. 

    Heh, meidän tirppa ei ole kyllä rauhallista nähnytkään. Melkonen meno päällä koko ajan, ja mitä villimmät touhut, sitä iloisempi hihkuminen. :D

  • S ja J 10kk (Ei varmistettu)
    15.4.2013 at 11:52

    Rajat ja rakkaus on paras kasvatusmetodi, ainakin nykykäsitysten ja nykytutkimusten mukaan. Rajat pitää olla, jossain vaiheessa lapsi testaa niitä sitten ihan kunnolla, huomaat varmaan.

    Mutta tämäkään asia ei ole niin mustavalkoinen, että vaihtoehdot olisivat EI EI EI EI EI EI EI EI EI tai sitten kielletyn asian siirtäminen huomaamatta pois.

    Ja kun sitä ei:tä joutuvat monet hokemaan niin monesta syystä. Esim. jos lapsi ei saa tarpeeksi huomiota, niin lapsi tekee ainakin sitä asiaa, josta saa huomiota. Negatiivinenkin huomio on parempi kuin ei huomiota ollenkaan. Vanhempi taas kokee lapsensa ihan eri tavalla.

    Meillä on pari ei-kohdetta. Koiran ruokakippo ja juomakippo sekä johdot. Ei mitään muuta toistaiseksi. Vauva on 10 kk. Pääsääntö kasvatuksessa on, että huomioi kun menee hyvin ja jätä negatiivinen huomiotta. Rakasta aina ja näytä se.

    Ei ei olen ihan niin negatiinen juttu kuin miltä se sun jutun perusteella kuulostaa mun mielestä. Ja se, että joku on oikeasti EI, esim. just se ruokakippo jne. siis että ne rajat on selvät jo ihan pienenä (niin erittäin paljon kärjistäen) ei tarvi ehkä sen teinin kanssa vääntää siitä kuinka monta yötä ollaan kaupungilla vaan tullaanko kotiin kasilta vai puoli ysiltä. Jonkun tutkimuksen mukaan kolmeen ikävuoteen mennessä pitäisi muksun ymmärtää myös rajat, liittyen aivojen kehitykseen.

    Äh en jaksa kaivaa muistiinpanoja sosioemotionaalisesta kehityksestä, mutta tätä meillä oli erityisopettajakoulutuksessa. Nyt aivot hoitovapaalla pehmenneet.

  • Iksu
    15.4.2013 at 12:06

    Mäkin välttelen ei-sanaa aika paljon – ainakin tähän asti.  Useimmiten annan lapsen vaan touhuta, tai juurikin ohjaan muualle. Ellei kyseessä ole jokin oikeasti vaarallinen asia. Muutama juttu on ehdoton EI, kuten kissanhiekkalaatikon roplaaminen, ja neitihän menee nykyisin aina kaivelemaan kissanhiekkalaatikkoa kun haluaa huomioita. Että ei se EI ole ainut toimiva tapa.

    Rajat toki täytyy olla. Mutta ne voi asettaa monella eri tavalla.

  • Kristaliina
    15.4.2013 at 12:10

    Hih joo meilläkin ruokakippo ja johdot olivat ensimmäisiä sellaisia, joihin kiinnostus veti magneetin lailla :) Niistä tosiaan nostettiin pois ja perusteltiin, että miksi (vaikkei varmaan sitä perustelun sisältöä ymmärtänytkään) ja sitten tosiaan pyrittiin suuntaamaan huomio toisaalle.

    Hei ja pakko tarkentaa, että mun mielestä se ”EI EI” siis ei ole sinänsä negatiivinen juttu ollenkaan! Mutta mun omaan suuhun ja käyttäytymiseen jotenkin istu vaan se tuntuisi mulle vieraalta. Ja siksi oon tätä pähkäillyt, että ei kai tässä tarvitse alkaa väkisin ei-ei-kieltämään vai voihan mennä ihan tällä meidän tavallakin…

    Tuo rajojen ymmärtäminen kolmivuotiaaksi mennessä onkin kiinnostava juttu, ja kuulostaa ihan loogiselta!  Ja tuo ”huomioi kun menee hyvin ja jätä negatiivinen huomiotta. Rakasta aina ja näytä se” kuulostaa nii-iii-iin hyvältä yleisohjeelta, just noin meilläkin pyritään tekemään!

    Ai niin ja Silvakin muuten selvästi jo protestoi – hih oma tahto on hyvin kehittynyt, jalat sätkii ja suustakin tulee ihan sellaista selvää uhmajuttelua :)

  • Vilukissanvillat (Ei varmistettu)
    15.4.2013 at 12:13

    Niin mullekin tuli tästä heti mieleen että onhan teillä rajat! Mä uskon, että tuollaisella ”pehmeämmällä” metodilla lapsi oppii paremmin miksi joku juttu on EI. Eli miksi siihen kissan kuppiin ei vaan voi mennä koskemaan. Jos äiti hokee vaan eieieiei, niin mikäs estää äidin silmän välttäessä menemään sinne kupille? Mutta jos lapsi hiljalleen sisäistää miksi juttu on kielletty, niin osaisiko (sitten vanhempana ainakin) toimia silleen ”itseohjautuen”… Eikös sama juttu ole näiden moraalisääntöjen kanssa: eli sen sijaan että sanoo EI SAA LYÖDÄ toista niin jatkaa lausetta, ”koska se sattuu” ja siis selittää lapselle syyn. Ei saa lyödä koska äiti kieltää, vai koska se sattuu toista…? Mä ainakin toivon mun lapsen oppivan tuon jälkimmäisen. Mutta en tietysti iän ja kehityksen mukaan, ymmärrän että ihan naperolle ei kaikki selitykset mene perille. Oma jäbä on vasta vajaat 5kk eli näitä EI-tilanteita ei ole vielä tullut eteen…

  • Kristaliina
    15.4.2013 at 12:27

    Vilukissanvillat: Hyvä esimerkki tuo ”ei saa lyödä”. Just noin! Voi kunpa tosiaan sitten aina myöhemminkin arjessa muistaisi aina perustella tuohon tapaan.

    Mä tosiaan perustelen jo nyt (aloitin sen silloin 9-10kk iässä, jolloin liikkeellelähdön myötä se alkoi tulla tarpeelliseksi), vaikka ei ne perustelut varmaan ihan perille vielä mene :) Ajattelen niin, että samalla itse opin perustelemaan tekemiseni, ja ehkäpä lapsikin oppii, että kielloilla on jotkut perusteet (vaikka ei siis vielä sisältöä ymmärtäisikään)…

    Hehee ja mun on vielä ihan pakko lisätä, että en siis tosiaan ole vieläkään lukenut yhtä ainutta kasvatusaiheista kirjaa tai mitään… Ja syykin mulla siihen on: pelkään, että alan noudattaa niiden ohjeita liikaa (mulla on vähän taipumusta joskus sellaiseen) ja kadotan sellaisen ”hyvän näppituntuman” näihin aiheisiin.

    Eli siis sen takia täten disclaimerina kerrottakoon, että nämä kaikki ajatukset/meidän toimintatavat on ihan vaan mun/meidän omaa pohdintaa eli minään ”kasvatusneuvojana” mun höpinöitä ei missään nimessä kannata pitää – tai muuten voi mennä yhtä metsään kuin tuo mun kissankasvatus :)

    Nyt Silva heräsi ja lounashommiin! :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    15.4.2013 at 12:32

    Oon yrittäny kieltää lapsia mahdollisimman vähän. Siis ei kieltämistä kieltämisen ilosta. Säästänyt niitä voimia niihin todellisiin taisteluihin, joissa en anna tippakaan periksi. Silloin kun niihin on aihetta.

    Ja ei noista pikkukoululaisista ainkaaan vielä ole kurittomia tullut – ehkä jopa päinvastoin.

    Mun mielestä lapset tarvitsee rajat, mutta ei niiden kaikilla tarvi samanlaiset olla. Eikä niiden noudattamisen keinojenkaan.

  • Kukkavarvas (Ei varmistettu)
    15.4.2013 at 12:53

    Mä en ehtinyt ottaa osaa siihen ruokakeskusteluun mutta hämmästelen nyt tässä sitten sitä että missä se raja vedetään siihen mikä on lapsella syömisen opettelua ja mikä sitten ehdasti sotkemista? Vanhempiko sen päättää? Mulla on aina ollut se luulo että siihen syömiseen opetteluun kuuluu myös se että kiljuen sotketaan ja ihmetellään ja kirjaimellisesti leikitään sen ruoan kanssa. Ja vaikka välillä heitetään niitä sormiruokia koska sille muksulle se on ”vau kun mä teen näin niin se lentää noin, käyköhän samalla tavalla jos teen sen uudestaan”.

    Ja sitten tähän kirjoitukseen liittyen, mä olen ainakin vanhempana ehdasti niin laiska että oikeasti mielummin nostan ne mitkä haluan pysyvän ehjänä, kokonaan siltä muksulta pois, kun olen koko ajan kieltämässä ja siirtämässä sitä lasta. Toki johdot ym on eri asia mutta just joku läppäri vaikka.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    15.4.2013 at 13:02

    Mulla on lyhyt pinna (ja univajeessa vielä lyhyempi). Meillä kaikuu välillä EI EI EI! Onneksi kumminkin pääosin mennään aika lailla keskustelevalla linjalla, kerrotaan miksi juttuja ei saa tehdä ja jos kyseessä on jotain, mistä ei ole vaaraa tai muutenkaan suurta haittaa niin lapsi saa jatkaa hommiaan. Mutta silti, meillä on kyllä varhaisuhmaaja (johon verrattuna Silva kuulostaa varsin leppoisalta) ja sille ei välillä auta kuin EI ja kantaminen (selkä kaarella kirkuen) pois vaaranpaikasta ja sylittelyä (jota lapsi ei toki halua kun har-mit-taa). Sitten kun harminkyyneleet on kuivattu keskustellaan uudestaan (ja joskus äiti pyytää anteeksi kun korotti ääntään, koska äitiäkin niin harmitti).

  • Mindeka
    15.4.2013 at 13:05

    Meillä mennään aika samoilla linjoilla kanssanne.

    Olen myös kuullut sellaista, että jos ”Ei”:tä käyttää kokoajan ja ihan kaikessa, niin se menettää tehonsa lapsen silmissä. Siksi sitä kannattaa käyttää vain vaarallisiin asioihin. (Mulla se tulee noissa vaaratilanteissa kyllä hyvin korotetulla äänelläkin, joten toistaiseksi sana ”ei” toimii oikein hyvin).

    Pistorasiat ja sähköjohdot on jäänyt rauhaan, eikä suihkussakaan enää yritetä juosta tai riehua, mutta pöydille yritetään päivittäin kiipeillä, koska se on ihan uusi opittu taito. Eli aikansa kutakin. Kyllä ne lapset(kin) kyllästyy jossain vaiheessa ;) 

  • Huitu (Ei varmistettu)
    15.4.2013 at 13:07

    Luin juuri Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé: Vanhemmuus Pariisin malliin ja siinä oli ihan samanlaista henkeä kuin teidän kasvatuksessa. Lapsilla on kyllä Ranskassa rajat ja sääntöjä, mutta niiden sisällä lapset saa olla aika vapaasti. Ranskalaiset myös uskoo, että ihan pienetkin vauvat ymmärtää, mitä niille sanotaan, minkä takia ranskalaisille lapsille selitetään asioita, eikä vaan huudeta ei:tä. Ja kun tätä kasvatusfilosofiaa noudatetaan vauvasta lähtien, lapsi ikäänkuin kasvaa siihen, eikä ala uhmaileen. Vai onko joku nähnyt uhittelevan ja rääkyvän ranskalaisen lapsen? Druckerman ainakin piti niitä hyvin harvinaisina.

    Se kirja oli kyllä niin valaiseva, että totesin sen jälkeen, että mäkin haluan ranskalaisen lapsen :D (siis jos joskus lapsia saan). Kirjan mukaan ranskalaiset lapset esimerkiksi oppii nukkumaan tai siis tekemään yönsä jo parin kuukauden ikäsinä. Taikasana tähän on la pause. Ranskalainen äiti ei ryntää heti ekasta kitinästä vauvan luo, vaan odottaa hetken, onko lapsella oikeesti hätä vai inahteliko se vaan unissaan. Samalla lapsi oppii kärsivällisyyttä ja sen, että se ei saa aina kaikkea haluamaansa.

    Ehdottomasti suosittelen lukemaan, koska valaistumishetken lisäksi kirja oli tosi viihdyttävä :)

  • Outiko
    15.4.2013 at 13:35

    Teidän kasvatusmetodit kuulostaa juuri siltä, mitä meilläkin tullaan toteuttamaan, kunhan Tyttö (nyt 4kk) kasvatusta tarvitsee. Meillä oli jo raskausvaiheessa selkeä näkemys siitä, miten ei haluta oman lapsen kanssa toimia. Ei-listalle kuuluvat jatkuva kieltäminen, ylisuojelu, puolesta tekeminen ja huutaminen. Kyllä-listalla ovat hyvien tekojen kehuminen/huonoista pois ohjaaminen, esimerkillä opettaminen, omien virheiden kautta oppiminen ja muiden huomioimisen tärkeys. Rajoja ja rakkautta. Siten toimitaan, mikä meistä tuntuu oikealta – vanhemmuutta vaistojen varassa. 

     

  • Piipo79
    15.4.2013 at 13:39

    Kyllä munkin mielestä onnistuu, että korvaa ei:n jollain muulla – ainakin välillä ;-)

    Esimerkki: lapsi raapii ja nipistelee…siihen reagointi ”silitä nätisti, ai ai” (ja siihen tietysti ottaa lapsen käden ja paijailee sillä poskea tms). Mun mielestä toimii, mut on pitänyt kyllä tehdä jonkun kerran ennen kuin iskostunut käytökseen!

  • Amma
    15.4.2013 at 14:26

    Haha, koirankoulutustaustalla täälläkin mennään. Kuten monella muulla, meilläkin tiukka EI kuuluu koirien kupeille ja johdoille sekä pistorasioille. Muuten esim. leffahyllyn roplaus on saatu aisoihin ihan vaan muihin hommiin houkuttelemalla.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    15.4.2013 at 14:37

    Meidän taapero on vähän yli kaksi ja ei on kyllä kovassa käytössä. Nykyisin kun oikein testaillaan, että missä ne rajat menee. Tällä hetkellä ollaan putkiremonttia paossa ihan muiden ihmisten kotona, ja kun ihan kaikkea särkyvää tms ei voi tieltä poiskaan nostaa, niin rajat on aika tiukalla. Periaatteessa kun joudutaan korvaamaan kaikki hajonnut. Poika on mm piirrellyt tuoleihin ja seiniin ja paukuttaa päivittäin makkarin seinällä roikkuvaa peiliä, vaikka hyvin tietää, että nämä on kielletty.

    Hankalinta tässä onkin se johdonmukaisuus, että aina kieltäisi samalla tavalla samat asiat ja samasta syystä. Joskus kun ei vaan jaksa kun toinen juoksee täysiä viidettäkymmenettä kertaa ympäri kämppää ja aina lopuksi kovaa syliin (kipeästi), pomppii sohvalla niin että tippuu ja sattuu, ja heittelee kaikki legot pitkin poikin. Jossain vaiheessa sitä vaan huomaa huutavansa naama punaisena, että mitä sä teet, lopeta heti, EI!

    Oma kasvatusfilosofia on kyllä myös lähinnä se, että mitä vähemmän kieltoja, sitä paremmin ne toimii. Ja loppujen lopuksi, aika vähän on sellaisia asioita, mitkä oikeasti ovat vaarallisia tms syyn takia kielletty. Loppu on sitten lähinnä sitä, että kuinka pitkälle aikuinen jaksaa palvella sitä lasta. Koko ajan sitä huomaa miettivänsä, että miksi kiellän tämän asian, onko se oikeasti asia, jota ei saa tehdä, vai onko se omaa mukavuudenhalua? Tai sanoakseni saman asian toisin, kasvatuksellisemmin: haluanko esim ihan jatkuvalla syötöllä olla korjaamassa lapsen jälkiä, vai pitäisikö yrittää opettaa häntä käyttäytymään oikein ja kauniisti ja ottamaan muut huomioon (vai onko vielä liian varhaista?)?

    Onko ok, että lapsi sotkee tahallaan pöydän tai lattian ruoalla (siis pienet taaperot erikseen, opetteluvaiheessa sotkua tulee väistämättä), vaikka hyvin osaa jo syödä nätisti? Onko ok, että heittelee kaikki kirjat pitkin lattiaa, kun ei kuitenkaan niitä itse siitä siivoa takaisin hyllyyn? Missä vaiheessa on normaalia, että menee hermo, jos lapsi toistuvasti tekee uhmatakseen jotain sellaista, mikä on kielletty, ja nauraa päälle kun kielletään?

    Toki on vaarana se, että lapsi hakee huomiota tekemällä jotain kiellettyä, koska lets face it: tällainen työssäkäyvä vanhempi on vaan aika väsynyt iltaisin, eikä jaksa koko ajan olla rakentamassa sitä duplotornia tai junarataa tai lukemassa viidettätoista kirjaa peräjälkeen. Sitä toivoo, että lapsi edes osan illasta viihtyisi itse omissa leikeissään (mikä kyllä myöskin jo sujuu).

    Lopputulema: kasvatusperiaatteet, myös sanan EI käyttö, ovat hyvin riippuvaisia lapsen iästä ja kehitysvaiheesta. Ei meilläkään kovin paljon EItä huudeltu, kun poika oli siinä 10 kuukautta, ei ollut tarvetta… :)

  • Nonariina
    15.4.2013 at 14:38

    Kuulostaa fiksulta, itselläni on käytössä sekä ei-ei ja neuvottelu-taktiikka. Saas nähdä kumpi vakiintuu.

    Sinut on muuten haastettu täällä.

  • LauraEm.
    15.4.2013 at 14:40

    Hehee, mä taas kirjottelin täällä miten yritän nimenomaan pinttää lapsen päähän ei-sanan :D mut tarkemmin ajateltuna en tiedä, onko perimmäinen ajatus kuitenkin sama. Mä siis koitan, että lapsi uskoo ei-sanan kerrasta ja vaikka siitä kädenheilautuksesta – sillon kun on tarve. Esim jossain ravintoloissa ja kyläpaikoissa en kyllä anteeks vaan joka kerta jaksa alkaa neuvotteleen, että jos kulta et nyt vetäis pöytäliinaa astioineen lattioille, jospa kultapieni ottaisit lelun. Siihen nähden sekä lapsen että aikuisen on ehkä hyvä osata tiivis ei… mut se ei tietty tarkota sitä, että siinäkään tilanteessa pitäs karjasta EI ja mällätä laps itkua tuhertaen pöydän alle. Ihan kotioloissakin on musta helpompi jos laps ymmärtää jo lyhyen käskyn olla ottamatta jotain, kun nostella ja siirrellä kaikki mahdolliset jutut johonkin korkeelle ja pois. Kuitenkin pyrin siihen, että kaikki ei olis ei. Eli niinkun tossa omassa kirjotuksessani kirjotin, niin sitä tiukkaa kieltoo käytettäis vaan niissä, jotka ihan oikeesti on kielletty. Niinkun täälläkin joku mainitsi kuuman uuninluukun tms, sellasissa ei paljon neuvotella mutta ei myöskään voi siirtää pois. Sen sijaan suhteellisten vaarattomien ja haitattomien juttujen (tyyliin alahyllyn kirjojen repiminen tai kauhojen levittely laatikosta) suhteen on musta tuha ylikäyttää ankaraa kieltoo, vaan tarpeen mukaan vaan ohjata lapsi pois.

  • Melina G (Ei varmistettu)
    15.4.2013 at 15:29

    Oon huomannut, että rauhallisilla ihmisillä on usein rauhalliset lapset, ja tempperamenttisilla taas tempperamenttiset. Voi olla, että kun äidin suuhun ei luonnu se EI!, niin ehkei sitä niin tarvitakaan.

    Meillä tuommoinen pehmeä kieltäminen ei vaan toimi. Ensin sanotaan tiukasti EI!, ja sitten kyllä keskustellaan, miksi näin ei saisi tehdä. Tosin aika vähän näillä selityksillä tuntuu olevan tehoa.

  • 1 2 3