Jo kolmas raskaustesti näytti plussaa – tällä kertaa hyvinkin terhakkaasti – joten kai sitä voisi jo vähitellen uskoa ja lopettaa sen tikkuun pissaamisen. Raskaana ollaan. Toistaiseksi.
Keskenmenosta (tai oikeastaan keskenmenon jälkeisestä lääkkeellisestä tyhjennyksestä) kului siis vähän yli neljä kuukautta uuteen plussaan. Olo on juuri nyt hyvinkin epätodellinen. Tunnen itseni melkein huijariksi raskaudesta kirjoittaessani. Melkein kuin valehtelisin ja keksisin koko raskauden, koska ei kai tää nyt totta ole.
Mutta kolme testiä nyt väittää muuta.
Tässä kuluneiden neljän kuukauden aikana en oikeastaan juurikaan ajatellut enää asiaa, siis sellaiselta harkitsemiskannalta. Keskenmenon tullessa olimme vuorenvarmoja, että yritämme uudestaan – niinpä kylmänviileästi päätin, että en ollenkaan enää mene uudestaan sen ”kolmas vai ei” -pähkäilyn pariin. Sitä pähkäilyä kun oltiin kuitenkin aiemmin tehty vuosikausia saamatta siihen mitään tulosta, haha. Kun se uudelleenyrittämisen päätös oli kerran niin selvä silloin viime juhannuksena, niin ei sitä tarvitse enää uudestaan mielessä pyörittää.
Kun Joel yritti varmistella, että ”ollaanhan me vielä samalla kannalla, että yritetään”, niin minä vähän sivuutin, että joo joo ei puhuta siitä.
Kuten olen kertonut, mulla on aika vahvat sisäiset omat suojautumismekanismit. Ehkä petailin itselleni sitä, että jos uusi plussa ei onnistuisikaan, en niin kovasti pettyisi.
Samasta syystä en nyt raskaustestien (monikossa, haha) jälkeenkään uskalla oikein hihkua tai kärrynpyörää heittää. Plussa on plussa ja jotain siellä on selvästi tapahtunut.
Mutta mun on hyvin hankala päästää vielä ajatuksiani sellaiseen ”oi sit jos meillä ois kesävauva” -fiilistelyyn.
Tulevaisuus on vähän sellaista blurria.
Raskausappia katsellessani tajuan, että minulle raskaus ei tunnu sellaiselta ”sit sille kehittyy pienet sormet ja varpaat” -merkkipaalujen odottamiselta, vaan pikemminkin matkalta kriisistä kriisiin, haha. Jokaisella viikolla piilee uusi mahdollisuus epäonnistua. Onko tuulimuna, onko sydämen syke, pysyykö se sydämen syke (viimeksi ei pysynyt), ja hitsi vie sitten se nt-ultra, jossa viimeksi kuultiin ne huonot uutiset. Jos menee sinne asti, niin hitto että sitten muuten jännittää.
(aion kyllä todellakin käydä monta kertaa varhaisultrassa ennen sitä, koska toista kertaa en halua odottaa 13 viikkoa kuullakseni, että syke on pysähtynyt joskus viikolla 7)
Mutta totta kai se jättää jälkensä, kun oli raskaustestin ja vatsan kasvunkin mukaan raskaana, mutta kukkuu, eipä sit ollutkaan. Tai oli ollut (se sykekin oli ollut), mutta eipä ollut enää, hämy hämy, heti luuli kumihuuli ja mitä näitä nyt on. Vaikka varovainen oli (oman iän takia) toiveissaan ja odotuksissaan silloinkin ja tiedosti erittäin-erittäin-erittäin hyvin kaikki keskenmenoriskit, niin nyt sitä vasta varovainen onkin.
Yrittää pitää asenteensa riittävän realistisena.
Kaikki tämä negatiivisuus! Kuulostaa karulta, tiedän! Ihan kamalalta!
Joku voisi ajatella, että raskaus on ihan ”pilalla”, kun en hihku heti hurahtaneena. Missä kaikki pumpulihöttöfiilistelyt?
On ne tietysti siellä salaa piilossa, sieltä pomppaavat pieninä keijukaisenpuhallusmaisina ”oi mut entä jos tämä onnistuukin” -tuulahduksina tajuntaan.
Jos raskaus jatkuu, niin ne varmasti vahvistuvat. Luottamus kasvaa. Olisi ihana päästä silittelemään omaa vatsaa ja todella uskomaan, että siellä kasvaa uusi elämä.
Juuri nyt mulle on kuitenkin tärkeää edetä henkisesesti varovasti. Tilanne on tämä: raskaustesti on plussalla, kolmesti. Se tuntuu kivalta, ihanalta. Joka kerta vessassa käydessä (sori TMI) iloitsen, että pikkareissa ei näy mitään sellaisia värejä, mitä ei raskaudessa kuulukaan näkyä.
Kaikki muu sitten katsotaan päivä kerrallaan ja toivotaan parasta.
Ovatko tällaiset fiilikset kenellekään teistä tuttuja?
92
Bulla
4.11.2021 at 15:09Mä sain keskenmenon huhtikuussa (siihen liittyi kaikkea ekstrahuolta ja epäilyä, joka onneksi osoittautui vääräksi) ja nyt oon 15. viikolla. Ihan samat tunteet oli mullakin, tosin en käynyt yhdessäkään ylimääräisessä ultrassa – ajattelin, että heti siitä seuraavana päivänä epäilyt palaisi kuitenkin. Tietysti jos oireet olis vähenneet tai loppuneet aikaisin, olisi voinu olla eri ajatus.
Mulla on myös ennestään kaksi lasta, joiden raskaudessa ei ollut mitään huolia tai oikeastaan edes alkuraskauden oireita. Nyt oli huono olo niidenkin edestä, mutta sekään ei vakuuttanut yhtään tai vienyt pois huolta. Nyt on jo vähän helpompi luottaa, ja liikkeitäkin tuntuu välillä vähän niin kuin kakkosestakin näillä viikoilla, mutta ihan eri tavalla oon huolissani koko ajan, vaikka tietysti myös innoissani. Vaikka tiedän, että todennäköisyydet on oikeasti meidän puolella.
Nää tunteet on varmasti tosi yleisiä, ja järjellä ajatellen tosi luonnollisia. Kuka nyt haluais tuntea saman enää toista kertaa?
krista
4.11.2021 at 16:22Oi onnea! <3 Ihanaa, että ootte jo noin pitkällä! Teillä tosiaan on jo todennäköisyydet ehdottomasti teidän puolella <3 <3 <3 Oi mä odotan kans sitä, että alkaisi (sitten joskus ajallaan, jos tässä niin pitkälle pääsee) liikkeet tuntumaan. Se jotenkin niin eri tavalla tekee konkreettiseksi sen, että siellä on joku kasvamassa!
-
Mulla kans oli ekoissa raskauksissa varmaan sellainen "perusluottamus" siihen, että kaikki varmaan menee ihan hyvin, vaikka totta kai kaikki ultrat oli merkkipaaluja jne. Mutta esimerkiksi suoraan rakenneultran jälkeen lähdettiin molemmilla kerroilla Aasian-reissuille, ajatuksella "jos kaikki on hyvin" - ja vaikka sen mahdollisuuden piti ikään kuin sivulauseessa, että jotain voisi olla vialla, silti just... no se perusluottamus on hyvä sana. Nyt sitä perusluottamusta ei oikeastaan ole, ollenkaan :D
-
Mä uskon kans, että tällaiset tuntemukset on yleisiä ja luonnollisia - ja tavallaan varmasti myös itsesuojelumekanismina tärkeitä. Tietysti se vesittää sitä intoa, mikä raskaudesta voisi olla alusta alkaen. Mutta ei kaikkea voikaan (tai pidäkään voida) saada sellaisena ns. ihan täydellisenä. Eka raskaudessa esimerkiksi stressasin IHAN ÄLYTTÖMÄSTI työhommia, se oli mielestäni tosi huono sauma tulla raskaaksi ja olin ihan paineessa. Ja myös omaa äitinäolokykyäni epäilin syvästi :D Että tavallaan ei niin idyllistä ollut sekään :D
Bulla
4.11.2021 at 17:10Kiitos, ja onnea tosiaan teillekin <3
Joo perusluottamus on just oikea sana kuvaamaan sitä, mitä ei hirveästi enää ole. Mä stressasin kyllä aiemmissakin jonkin verran, kun se luottamus oli muissa yhteyksissä saanut aika pahoja murtumia, mutta nyt se on kyllä ihan murusina. Olishan se ihana fiilistellä vauvakuplassa raskautta, mutta en mä sellaisessa tainnut olla aiemminkaan :D Päivä kerrallaan, kyllä se tästä :)
Ja todennäköisyydet on teidänkin puolella, vaikka tiedän kokemuksesta, että niihin on melkein mahdoton luottaa!
krista
5.11.2021 at 10:25<3
Anna
4.11.2021 at 19:01Perusluottamus! Todella hyvä sana tähän. Minullahan siis meni perusluottamus raskautumiseen kun yritettiin kakkosta. Kun kolmas alkoi vähän puolivahingossa niin olin niiiiiiiiin onnessani siitä, että ei tarvinnut kestää uudestaan sitä epäonnistumista, yritystä, tyhjää odotusta… Kunnes kävi miten kävi ja nyt ollaan taas yrittämisen kierteessä.
Toivon todella, että osaan iloita mahdollisesta uudesta raskaudesta vielä keskenmenon jälkeenkin (kuten kirjoitin tuonne alemmaksi haluavani). Pitäkää peukkuja, että perusluottamus olisi edes osittain säästynyt, koska epävarmuus tuntuu välillä tekevän ihan hulluksi :D
krista
5.11.2021 at 10:30Mä mietin tuota perusluottamusta tuolla jo kirjoittaessani – tuli siis mieleen sellainen, kun yhdessä iätajatsitten parisuhteessani en luottanut toiseen. Ja sanoin, että luottamus ei ole mikään ”automaattinen parisuhde-etu”, vaan se pitää ns. ansaita, olla luotettava. Ja sitä siinä ei siis (TODELLAKAAN) ollut, oikein irvikuva luotettavuudesta. Kun taas nykyisessä parisuhteessa luottamus on niin vahva, että sitä koko asiaa ei edes muista – kun ei ole ikinä ollut mitään, mikä viittaisi luottamuksen horjumiseen, on helppo luottaa. Okei aasinsiltaa, sori, mutta siis näitä mietin :D Eli että samaan tapaan jos raskaudessa perusluottamus on murtunut, on vaikea ”vaan luottaa”. Se luottamus pitää ikään kuin ansaita uudestaan – ehkä se luottamus taas rakentuu, kun raskaus etenee, mutta sitä ei voi edeltä ennustaa tai itse päättää – tai voi hyvin olla, että sen vauvan tulon uskoo vasta sitten, kun/jos vauva on sitten joskus käsissä <3
-
Mäkin toivon, että voisin enemmän iloita... Toisaalta se ilo on jännästi siellä "alla", kyllä se jossain kuitenkin on, vaikka realisti onkin siinä pinnassa.
Sumonen
4.11.2021 at 16:20❤️
Ihan kuin omasta suusta. Todella tuttuja fiiliksiä. Oon joka ikisessä raskaudessa tuntenut ihan just noin. Oon aina oottanut tuonne nt-ultran jälkeen ennenkuin oon kertonut kenellekään raskaudesta (toki mies on tienny, heh). En oo halunnut ympärilleni sitä pumpulihöttöä muiden osalta, ihan vaan siksi et jos sit jokin meneekin mönkään, niin sit myös se kaikki pettymys jotenkin kertautuisi. Ihan höpö ajatus, I know. Ja varmasti jos jokin ois menny pieleen, oisin sen jakanut lähimpien kanssa, mutta jotenkin oon mieluummin ollu silleen varovaisen skeptinen siihen tiettyyn pisteeseen asti. Varmasti vain itteäni suojellakseni, mut sen tietyn pisteen (nt-ultra) jälkeen oon sit antanut kaiken pumpulihötön täyttää koko maailman aivan täpöllä. Sit oon ostanut ekat pienet vaatteet ja alkanut luottaa et meille tulee vauva. Siihen asti oon vaan haaveillut et niin ihanasti voisi käydä ❤️.
Kaikkea hyvää siulle odotukseen ❤️
krista
4.11.2021 at 16:29Oi missäköhän kohdassa olisi se vaihe, kun itse uskaltaisi ostaa jonkun pienen vaatteen… <3 <3 <3 Mä luulen, että ehkä just nt-utran jälkeen - vai menisikö jopa sen rakenneultran jälkeen... Tai no hehe, onneksi ei tarvitse varmaan juurikaan ostaa, kaivaa esiin vanhoja jemmattuja vaatteita vaan <3
-
Mullahan on puolestaan ollut (tästä pettymyksensuojauksesta riippumatta) tämä "kerron heti ja jopa kuukautisia odottaessa" -linja. Mutta ymmärrän hyvin tuon pettymisen kertautumisen ajatuksen! Mullakinhan tietysti keskenmenon suhteen "pettymys kertautui" seuraajien pettymyksen myötä, mutta mulle se oli ihan valtavan lohdullista <3 Mutta tää on just sitä, miten erilaisia me ihmiset ollaan. Tai miten erityyppisillä tavoilla me itseämme suojataan, yksi tapa toimii yhdelle ja toinen on toiselle <3 Mutta mä silti uskon, että tällainen pieni henkinen suojaaminen on kuitenkin hyvinkin tarpeellista joissain tilanteissa <3
-
Ja kiitos! <3 Toivotaan parasta, toistaiseksi näyttää hyvältä <3
Anna
4.11.2021 at 19:10Minä kerroin töissä melkein heti. Läheisimmille sukulaisille tai edes ystäville en kertonut ennen kuin vasta keskenmenon jälkeen.
Luulen, että tämä valinta johtui siitä, että paitsi että halusin voida iloita edes vähän niiden ihmisten kanssa joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä niin suojasin selustani juurikin keskenmenon varalta. Että jos jotain sattuu töissä tai muutenkin niin minusta tuntui paremmalta, että ihmiset tiesivät miksi en toimi ihan täydellä teholla. Teki myös hyvää pystyä välillä puhumaan keskenmenosta ja purkamaan sitä pienissä hetkissätyöpäivän keskellä. Oli aika koskettavaa miten paljon sain sympatiaa ja rakkautta töissä niin ennen keskenmenoa kuin sen jälkeenkin.
Yksi työkaverini sanoi, että oli hyvä kun kerroin raskaudesta, koska työyhteisö sai elää mukana odotuksessa ja keskenmenon jälkeen myös surutyössä. Jos olisin kertonut vasta jälkikäteen, hän ei olisi samalla tavalla osannut olla tunteella mukana.
Siksi aion toimia samoin myös jos vielä tulen uudelleen raskaaksi. Kerron melkein heti ja yhdessä katsotaan miten käy.
krista
5.11.2021 at 10:33Miten ihana työyhteisö <3 <3 <3
Sirpa
4.11.2021 at 16:24Samat tunteet oli. Mä raskauduin 6vkoa tyhjennyksen jälkeen ja pitkään olin sitä mieltä, et kohtuun on vaan jäänyt jotain ”huijaamaan” ja tuntui, etten ehtinyt edes vielä käsitellä koko keskenmenoa. Liikkeet aloin tuntea onneksi jo rv15-16 niin silloin sitä vihdoin alkoi uskoa raskauteen. :) Mulla ei ollut edes mitään raskausoireita. :D Keskenmenkeestä oli pahoinvointia rv10 asti, jolloin ultrassa todettiin, että n. Rv7 oli sydän lakannut lyömästä. Nyt kävin ultrassa rv 8, rv10 kun oli jotain vuotoa, rv 13, rv 16 ja rakenne rv 21. 🤣 Supistusten takia rv 26 ja sit lopuks koska tyyppi oli niin iso. Käynnistettiinkin sitten jo 37+4 niin loppu onneks stressaus aikasemmim. 🤣
krista
4.11.2021 at 16:37Oi, tosi nopeasti tulit keskenmenon jälkeen! Ehtikö sulla näyttää raskaustesti miinusta siinä välissä? Mulla kesti tosi pitkään (odottavan aika oli pitkä) ennen kuin raskaustesti meni miinukselle ja sit kierto käynnistyi…. Mutta joo kuusi viikkoa tyhjennyksen jälkeen, voin hyvin kuvitella, että siinä tosiaan voi tuntua, että keskenmenon käsitteleminekin vielä ihan kesken – mutta silti tietysti onnellista, että tulit JA että kaikki meni hyvin <3
-
Mulla oli muuten varmaan aika samantyyppinen keskenmeno kuin sulla: varmaan samoilla kohdin sydän lakannut lyömästä, mutta sillä erotuksella vaan, että odotin sitä nt-ultraa sinne 13. viikolle asti, kun se on niin hitsin myöhään täällä. Mutta joo veikkaan, että jos tää vaan jatkuu tämä raskaus, niin suunnilleen samantyyppisesti käyn ultrassa kuin sinäkin! Pokkana yksityiselle siis, onneksi tiedän ihan kivan paikan, jossa varhaisultrakin käytiin viimeksi.
-
Onko teillä tämä ihan tuore kertomus, vai onko vauva isompi jo? Jos on tuoreesta tarinasta kyse, niin onnittelut vauvasta <3 <3 <3
Alina
4.11.2021 at 18:29Meille on sattunut tuulimunaraskaus ja keskeytynyt keskemeno. Välissä normaali raskaus ja nyt toista yrittäessä tuli taas keskenmeno, tällä kertaa spontaani. Ensimmäisistä keskenmenoista kerroimme laajemminkin, mutta ihmisten pettymys tuntui liian raskaalta kantaa, joten tästä kolmannesta tietävät vain kaikkein läheisimmät. Vähän surullista on, etten koskaan enää tule ajattelemaan, että ”jee plussatesti, meille tulee vauva!” Alkuraskaus on ennemminkin hyvin ahdistavaa aikaa. Yritän silloin ajatella koko asiaa mahdollisimman vähän, jotta pilvilinnat eivät myöhemmin romahtaisi niin korkealta. Ymmärrän siis tunteesi erittäin hyvin! Nykyisin lähinnä ajattelen, että alkuraskaus on ajankohta, jolloin VOI alkaa normaali raskaus, mutta mitään varisinaisia lupauksia ei ole vielä annettu. Pidän täällä sulle peukkuja pystyssä!
krista
5.11.2021 at 10:37Hei mä ajattelen ihan samalla tavalla tästä alkuraskaudesta! Että ikään kuin raskaustesti ei ole ”meille tulee vauva” -synonyymi, vaan vasta sellainen ensisteppi, että okei jotain on tapahtunut, eli ikään kuin ensimmäinen monista monista monista stepeistä onnistunut – mutta paljon on vielä asioita edessä ennen kuin oikeasti ollaan sellaisessa ”uusi vauva tulossa” -tilanteessa.
–
Mulla oli varmaan ”keskeytynyt keskenmeno”kans termiltään se mun keskenmeno. Eli kun että ei tullut mitään varsinaista selvää vihjeitä (aavisteluita vaan, kun esimerkiksi olo oli liian hyvä), että olisi tullut keskenmeno ja se ei lähtenyt itsestään vuotamaan.
–
Ja kiitos! Kaikki peukkujenpidot erittäin tarpeellisia <3
Anna
4.11.2021 at 18:55Todela tuttuja. Tosiaan kun kakkosta tehtiin ja edotettiin alkavaksi se vuosi ja yritystä ja epäonnistumista oli niin paljon niin kaiken alettua ei todellakaan ollut uskoa ja pelkäsi kaikkea ja jotenkin suojeli myös itseään sen ensimmäisen kolmanneksen ajan ajattelemalla, että kaikkea voi sattua.
Kolmannella kerralla iloitsin avoimesti ja olin onnellinen ja kaikki menikin myttyyn. En silti halua ajatella, että nuo kaksi asiaa mitenkään liittyisivät toisiinsa. Jos nyt saadaan neljäs kerta alulle niin aion iloita avoimesti ja olla onnellinen. Toki varmasti enemmän muistuttelen itselleni, että kaikki voi mennä myttyyn, mutta iloitseminen ei voi vauvaa vahingoittaa ja jos joku menee pieleen niin se sattuu riippumatta siitä iloitsenko vai pelkäänkö pahinta odotusaikanani. Toki stressi ja pelko kai voi vaikuttaa negatiivisesti? Eli ehkä parempi olla onnellinen sen aikaa kun/jos se tilaisuus tulee :) Näin minä itse koen asian.
krista
5.11.2021 at 10:43Haa! Ja kääk! Tiedätkö tajuan, että just näinhan mä KAIKISSA MUISSA asioissa ajattelen: että mieluummin iloitsee asiasta etukäteen, vaikka se ei onnistuisikaan – koska silloin on kuitenkin saanut sen ilonkin. Kuin että on negis heti alkuunsa ja sitten tulos on yhtä huono – silloin on saanut vaan negatiivisuutta koko ajan. Tuohan se on se just se mun syvin mentaliteetti! Mutta jostain ihmeen syystä tässä raskausasiassa olenkin jo valmiiksi vähän negis :D Tää ei kyllä voi oikeastaan olla muuta kuin just sitä omaa suojautumismekanismia: se on varmaan niin iso asia, että se spontaanisti lähtee eri suuntaan kuin se, mitä normaalisti elämän asioista ajattelen. Jännä havainto!
Ida
4.11.2021 at 20:03Kun 2013 kävin läpi keskenmenon, niin meidän kuopusta odottaessa 2014-2015 pelko oli läsnä synnytykseen ja lapsen syliin saamiseen asti. Se ei hävinnyt ennenkuin kuulin lapsen itkevän ja hänet nostettiin rinnalleni. MUTTA tämä pelko teki myös sen, että leimauduin lapseen täysin. ”Sinut meidän kuului saada” oli vahva ajatus heti. Ja ihan kuin olisin tuntenut hänet aina.
https://naissanelioissa.wordpress.com/2021/11/03/puolitoista-vuotta-endodiagnoosista/
krista
5.11.2021 at 10:46Voi, miten ihana tarina <3 <3 <3 <3 Ihan herkistyin! <3
JM
4.11.2021 at 20:07Ihan tutulta kuulostaa. Meillä oli keskenmeno lasten välissä, mutta se ”onneksi” meni niin aikaisin kesken, viikkoja oli reilu 8. Tätä toista odoteltiin ehkä neljä kiertoa kunnes tulin uudelleen raskaaksi. Alussa oli todella epäileväinen olo pitkään, rakenenultran jälkeen piti alkaa itselleen ihan tolkuttaa, että ala nyt nainen valmistautua! :D Ei minusta ole mikään pakko väkisin yrittää raskaudesta repiä iloa kun vielä huoli edellisestä on mielessä. Kyllä se onni sieltä tulee myöhemminkin 😌❤️ Saa niiden tunteiden antaa tulla ihan rauhassa, keskenmeno on iso asia ja ainakin itselle teki jonkinlaisen kolahduksen myös itsetuntoon, miten minun keho petti noin?!
krista
5.11.2021 at 10:53Oi, just näin: ”kyllä se onni sieltä tulee myöhemminkin” <3 Tämä on ihan totta. Vaikka totta kai olisi ihana iloita raskaudesta (ja tavallaan tietysti iloitsen ja myöhemmin toivottavasti lisää), niin silti onhan se uusi ihminen kuitenkin se tärkein; ja ei sen onni (jos sen saa) vähene siitä, että raskautta ei olekaan viettänyt jatkuvassa euforiatilassa :)
-
Mä veikkaan, että mullakin rakenneultra - haha ja edelleen pitää lisätä, että "jos sinne asti pääsee" - voisi hyvin olla sellainen kohta, jossa alkaisi sitten miettiä tyyliin vaunuja sun muita. Uskaltaa alkaa ehkä vähän valmistautua :)
-
Mä muuten jännästi oon "säästynyt" kehopettymyksiltä kokonaan, veikkaan että se johtuu tästä mun iästä. Eli näin 44-vuotiaana mulla on omaa kroppaa kohtaan sellainen "JEAH, TÄÄ KROPPA PYSTYY VIELÄ HEDELMÖITYMÄÄN" -fiilis eli sellainen positiivinen ja kiitollinen olo, kun ylipäänsä plussan saaminen tikkuun onnistuu. Ja vaikka kroppa ei pystynytkään sitä keskenmennyttä raskautta jatkamaan (ja tästä ei tiedä), niin se on ikään kuin helppo laittaa iän pikkiin: että "no tällaista se lapsen saamisen yrittäminen tässä iässä on". Eli jännästi tavallaan se ikä suojaa myös siltä, että syyttäisi omaa kroppaansa. Kun ikä on kuitenkin vaan se, johon on sattunut syntymään eli se ei ole kenenkään "vika", silleen hassusti... Erikoinen ajatus tämäkin, just siis tulin ajatelleeksi :D Ihan hyvin voisi varmaan ajatella, että "mun paska vanha kroppa", mutta jotenkin se ei vaan tunnu siltä :D
Jenni
4.11.2021 at 21:00Tuttu tunne. Kuvailet sen oikein hyvin. Keskeytyneen keskenmenon jälkeen oli todella vaikea luottaa, että raskaus jatkuu. Siitä keskeytymisestä, kun ei tullut mitään varoitusta tai oireita, ainoastaan fiilis, että kaikki ei ole ok.
Kun sitten vihdoin keskenmenosta oli fyysisesti toivuttu ja päästy taas yrittämään raskautta, niin pelko tuli seuralaiseksi. Pelkäsin jo etukäteen ja se positiivinen raskaustesti ei ollutkaan pelkästään iloinen juttu. Kävin kerran ylimääräisessä ultrassa katsomassa onko siellä ketään. Senkin laskin niin, että viikkoja olisi mahdollisimman paljon, jotta todennäköisyys sille, että syke löytyisi mutta sammuisikin ultran jälkeen olisi mahdollisimman pieni. Meillä olisi myös ollut nt-ultra joulun alusviikolla ja ikävät uutiset olisivat pilanneet joulun kokonaan.
Taisin pelätä rakenneultraan asti. Joka kerta, kun kuunneltiin syke tai ultrattiin pelkäsin huonoja uutisia. Rakenneultraa ennen en oikein osannut nauttia raskaudesta mutta sitten alkoi liikkeetkim tuntua, mikä helpotti paljon oloa ja loppuraskaudesta siirsin huolen syrjään. Nyt tuo pikkuinen tuhisee tässä vieressä.
Mitään hankintoja en uskaltanut tehdä etukäteen. Ainoastaan vaunut ja kaukalo ostettiin etukäteen. Sänkykin valmistui vasta laskettuna päivänä. Muutenkin menin vähän kel onni on se onnen kätkeköön -linjalle. Ihan kuin raskaudesta kertominen olisi ollut huonoa onnea. Pelkäsin vain niin paljon, että joutuisin kertomaan huonot uutiset.
Ihanaa odotusaikaa ja toivottavasti kaikki menee hyvin.
krista
5.11.2021 at 11:00No hei tämä oli kans yksi olennainen pointti: kun munkin kokemus oli just tällainen, että keskenmeno ei ”näkynyt” (just ainoana ”oireena epäilys, joka voisi olla onnistuneessa raskaudessakaan) ja vatsa oli kasvanut, testi plussalla jne. Eli on kokemus, että ”kaikki oli kunnossa” vaikka ei ollutkaan. Niin miten sen voisi tuosta vaan luottaa, että okei ehkä NYT kaikki olisikin kunnossa. Nou nou nou nou, ei voi luottaa :D
–
Ennakolta ei voi tietää, mutta (jos tää raskaus etenee) veikkaan, että mulla ”luottamysrytmi” saattaisi hyvin olla samantyyppinen: rakenneultra ehkä jonkinlainen helpotus, ja sitten kun liikkeet alkaa tuntua.
–
Ihana, että teidän raskausmatka päätyi pikkuisen tuhisijaan <3 Onnea! <3 Toivotaan, että sama onni kohtaa meitäkin tällä kertaa <3
Keinuhevonen
5.11.2021 at 08:58Kiitos kivasta blogistasi, olen lukenut alusta asti, mutten koskaan kommentoinut. Ajattelin vinkata asiasta, joka toi minulle hiukan helpotusta vastaavanlaisessa tilanteessa. Tilasin noin 40 euroa maksavan kotidopplerin, jolla sain sykkeet kuulumaan jo melko aikaisessa vaiheessa. Eihän tämä toki ole sama asia, kuin ammattilaisen tekemä ultra, mutta minulle toi mielenrauhaa. Kun ei siellä ultrassakaan voi joka päivä käydä. Varmaan ruuminrakennekin vaikuttaa siihen, miten hyvin äänet kuuluvat, ja voisihan se olla stressitekijäkin, jos ääniä ei saisikaan kuuluviin. Minä kyllä muistaakseni sain äänet aina kuulumaan.
Onnea odotukseen! <3
Anna
5.11.2021 at 09:18OI, miten en itse tätä muistanut! Meilläkin on sellainen ja aina välillä kuunneltiin. Kakkosen kanssa oli myös kiva kun isompi sai kuulla vauvan sydämen ihan kotona :)
krista
5.11.2021 at 11:02Joo hei doppleri, oi kyllä! Mulla kans oli sellainen eka raskaudella, mutta ehdin myydä jo aikoja sitten tietysti pois. Varmasti hankin uudestaan :D Sillä tosin saa sydänäänet kuuluviin vasta joskus ekan kolmanneksen loppupuolella (muistaakseni), mutta sitten varmasti helpottaa huolta etenkin siihen asti, kun liikkeet alkaa tuntua <3 Kiitos muistutuksesta, tuo me sit (vielä ei uskalla, odotetaan ekat ultrat ensin) kyllä hankitaan!
M
7.11.2021 at 16:17Kiitos, kun jaat. ❤️ Menetimme unelmamme esikoisestamme keskenmenon myötä vuosi sitten, spontaanisti (vuoto alkoi, kesti 4 pv ennen kuin alkoi supistelut, yö saunassa ja suihkun lattialla kivusta kippuralla, viikon päästä uusi jälkisupistusten tapainen vuorokauden kestänyt kipuaalto vuotoineen. 6 vkoa kesti miinuksen saaminen, lähes 5 kk kierron palautuminen säännölliseksi.
Oli siis jo fyysisesti niin romahduttava järkytys keholle, että toipuminen kesti kauan. Puhumattakaan henkisestä puolesta, parisuhteen hyvinvoinnin haasteista, yhteisestä mutta yksilöllisestä surutyöstä, jne.
Uskalsimme alkaa yrittää vasta 7 kk tapahtuneen jälkeen. Ensimmäisessä kierrossa meni ihanteelliset päivät hiukan ohi, toisesta tulikin plussa. Olin onnellinen, ja kauhuissani.
Neuvolan uskalsin varata vasta varhaisultrassa sykkeen toteamisen jälkeen, rv 8 paikkeilla. Kävimme varhaisultrassa rv 6+4, rv 9 ja sitten nt-ultrassa rv 12. Neuvolasta kysyin ylimääräisten ultrien mahdollisuutta ahdistuksesta johtuen. Niitä ei herunut, onneksi niissä oli varaa käydä ihanalla Perhe-Artella Malmilla.
Neuvolalääkäriksi sain ystävän vinkistä vaadittua gynekologin, joka tekee käynneillään sisätutkimuksen ja ultraa. Tästä piti hiukan taistella, mutta lopulta lääkäri löytyi kuin löytyikin ja aika varattiin rv17 tienoille.
Ahdistus pysyi kurissa aina juuri sen 2,5 vkoa joka ultrien tai käyntien välissä oli, ja sitten tuntui että katastrofiajatukset taas kiihtyvät niin, että toimintakyky meinaa kadota. Näin kävi myös ny-ultran jälkeen rv 14-15 tienoilla. Sain onneksi neuvolasta vinkin varata ajan neuvolaan kuuntelemaan sydänääniä kun kotidopplerilla ei vielä onnistunut.
Kävin kuuntelemassa ne neuvolassa rv 15 ja taas selvisin hetken eteenpäin neuvolalääkärin aikaa odotellessa.
Rv 17 neuvolalääkäri oli korjaava kokemus, hän tutki, ymmärsi ja ultrasi. Kaikki vaikutti ok:lta.
Nyt mennään rv20, ja ylihuomenna rakenneultra. Sitä olen mielessäni pitänyt ns. virstanpylväänä, jolloin yritän uskaltaa onnen ja odotuksen tunteiden päästää ottamaan hiukan sijaansa takaisin huolelta ❤️ onneksi olen nyt myös tuntenut ujoja pieniä kuplivia liikkeitä, joiden toivon olevan aitoja – ja kuunnellut dopplerilla kotona heti kun epäilys on vallannut ajatukset tai uni ei ole huolen yli tullut.
On myös ollut hurjaa puolisolle, ettei sellaista yhteistä tulevan elämän fiilistelyä ole vielä uskallettu tehdä, varsinkin näin ensi kertaa mahdolliseen vanhemmuuteen astelevina. Sitä on onneksi tehty ennen plussia paljon, tässä hetkessä vaan tuo ajatus onnesta tuntuu todella hauraalta. Toivottavasti kohta saadaan alkaa elää sitäkin vaihetta, mutta nyt on ollut tarpeen mennä hetki kerrallaan. ❤️
Toivon niin kovin, että teillä menee kaikki ihanasti ja saatte pienen turvassa maailmaan ❤️ Perhe on kyllä vaan niin uskomaton – eikä mitenkään omissa käsissä oleva – onnenpotku ja etuoikeus ❤️ Haleja ja onnea odotukseen ❤️
Mallu
8.11.2021 at 21:22Ihanaa, onnea!❤️
Kirjoitin joku kuukausi-pari sitten tänne, kuinka meilläkin on kova yritys päällä, sillä olimme saaneet kovasti toivotusta toisesta lapsesta plussan, joka olikin kemiallinen raskaus eli meni kesken jo rv 4+1.
Ja nyt tilanne on se, että myös minä plussasin eilen! Haalean plussan iltapissasta. Tein uuden haalean plussan tänään aamupissasta. Tänään on edellisistä kuukautisista 31 päivää, seuraavan raskaustestin ajattelin tehdä perjantaina, ja jos plussa on siellä edelleen ja tummempana, uskallan ehkä jo soittaa neuvolaan…
Sitten tuli mieleeni että hei! Mitähän teidän vauvahaaveelle kuuluu? On aina parasta vertaistukea, kun joku jakaa samantapaista elämänvaihetta samaan aikaan. Ja miten ihana yllätys täällä olikaan!❤️ Tuli niin lämmin ja onnellinen fiilis teidän puolesta.
Samaistun täysin kirjoittamaasi tässä postauksessa – myös tuohon pikkuhousujen tuijotteluun vessareissulla, haha. Mulla on kummallisen luottavainen olo, että kaikki on hyvin ja tämä on nyt se meidän vauva ihan oikeasti. Mutta valehtelisin jos väittäisin, etteikö jännittäisi ja pelottaisi, jos tämäkin onnen alku meiltä viedään.
Meillä Seinäjoella ensimmäisen neuvolan yhteydessä ultrataan, joten ajattelin etten tällä kertaa käy yksityisellä varhaisultrassa. En kestäisi edellinen keskenmeno kumitellen takaraivossa nähdä sykettä, ja parin viikon päästä olla näkemättä sitä. Odottelen siis malttamattomana neuvolan varhaisultraan (ellei tämäkin mene kesken ennen sitä), ja toivon että kaikki on siellä hyvin. Kotidoppler on esikoisen raskaudesta hankittuna, joten sitä kyllä aion ahkerasti käyttää… :D
Voi että mä nyt toivon että me ja te päästäisiin maaliin asti tällä kertaa ja saataisiin se paras palkinto.❤️
Venla
10.11.2021 at 22:31Hei upee juttu! Peukut ja varpaat pystyssä. <3
Tästä en tiedä, mutta luottamuksen menettämisestä tiedän toisissa konteksteissa. Viattomuutta ei takaisin saa (en ainakaan minä), mutta ehkä sit tietynlainen kiitollisuus hyvistä asioista kasvaa, kun tietää miten ne voi mennä toisellakin tavalla.
Silti en soisi kellekään luottamuksen/ tietynlaisen huolettoman lapsenuskon (en nyt puhu uskostauskosta) menettämistä, missään asiassa.