Kesäjatkis osa 3: elämää Intian maaseudulla

Kuuman kesäjatkiksen (haha) kolmas osa, olkaa hyvä. Eli siis: julkaisen uudestaan ensimmäisen blogini vuodelta 2005, tervetuloa taas aikamatkalle Intiaan.

Aiemmat osat:
Osa 1: Lähdön tunnelmissa kotona Töölössä, täällä.
Osa 2: Tsunamin jälkeisessä Tamil Nadussa, täällä.

Su 16.1.2005, Pondicherry

”Jälleen Pondicherryssä ”sivistyksen” ja nettiyhteyden äärellä. Olen ollut Intiassa vasta pari viikkoa ja RAKASTAN intialaista ruokaa, mutta myönnän ilomielin, että äsken kävin syömässä Pizza Hutissa ja nautin joka ainoasta suupalasta.

Tämä Pondicherry on Ranskan vanha siirtomaa ,ja vieläkin kaupungin ranskalaisella puolella on pilkahdus länsimaista tunnelmaa. Se tekee ihan hyvää välillä. Täältä saa jopa terrasilta Bacardi Breezeriä, vaikka muualla Intiassa olisi jotain aivan pöyristyttävää, että nainen joisi alkoholia. Muualla täällä Tamil Nadussa myös miesten alkoholinkäyttö on tabu, vaikka sitä kuulemma tapahtuu laittomasti salakapakoissa.

Vellakulamin kylä, jossa järjestö sijaitsee, on täyttä intialaista maaseutua. Järjestömme aitojen sisällä on kohtuulliset olot, vaikka joka paikka on valkoisen pölyn peitossa läheisten kivilouhosten takia. Tavaroita on säilytettävä mingrip-pusseissa, muuten ne saavat muutamassa tunnissa valkoisen kuorrutuksen.

Pienimuotoisia eläinkriisejä on myös esiintynyt: sammakkoja on järjestöllä uskomaton määrä, ja yksi niistä tuli tietysti minun huoneeseeni. Yritin aikani hätistää sitä ulos, onnistumatta. Lopulta tein kamalan veriteon ja raidasin sen Super Raidilla… Kaduin samalla hetkellä, kun painoin ”liipasimesta” ja näin, mitä Raid tekee sammakolle. Minulla on siis murha omatunnollani, odotan että isisammakko tulee kostamaan. Käärmeitä ei onneksi ole vielä näkynyt, vaikka kuulemma niitäkin on järjestöllä paljon.

Muutenkin kaikenlaisia pieniä önniäisiä on mahdoton määrä. Uskomatonta kyllä, olen tottunut niihin jo sen verran hyvin, että vessassa niskaan tippuva gekkokaan ei saa aikaan hysteriaa. Vessa itsessään on siis tietysti vain reikä lattiassa. Siellä ei myöskään ole valoja, joten otsalamppu on enemmän kuin tarpeen siinä lattiareiän päällä kykkiessä.

Järjestön aitojen ulkopuolella on sitten perinteistä intialaista maaseutua. Perheet asuvat pienissä majoissa, joiden seinät on tehty mudasta, katto lehdistä. Lapsia tuollaisissa perheissä on kuulemma keskimäärin seitsemän. Nyt viime monsuunien jälkeen useat kodit ovat rikkoontuneet, mutta heillä ei ole varaa korjata niitä. Omaisutta heillä on niin vähän, että ei sitä näin länsimaalaisena meinaa edes ymmärtää: jonkinlaiset vaatteet päällään, muutama pata ruoanlaittoon, majan seinällä usein hindulainen kalenteri ja usein myös kello. Ja siinä se omaisuus sitten onkin. Maja on siis usein kalusteista tyhjä ja ihmiset nukkuvat lattialla.

Eikä tietysti mitään sähköjä ole. Kun tulee pimeä, niin sitten ollaan pimeässä.

Yhdessä majassa on ”hotel”, jolla tarkoitetaan täällä luonnollisesti ravintolaa (koska mikään asia ei siis noudata minkäänlaista länsimaalaista logiikkaa). Ulospäin tämä hotel on samanlainen kuin mikä tahansa muu maja, mutta sieltä saa siis ruokaa – silloin, kun sattuu saamaan. Eli yritän edelleen ottaa selvää, miten täältä saa ruokaa aiheuttamatta kamalaa showta.

Hotel eli ravintola.

Kylän lapset ovat suloisia. Tosin välillä siihen hermostuukin, kun kaikki haluavat koskettaa ja kätellä loputtomasti. Nimeni olen kertonut jokaiselle noin tuhanteen kertaan, samoin he kyselevät taukoamatta ”father name? mother name? sister name?”. Lisäksi jotkut länsimaalaiset ovat joskus antaneet heille kyniä, joten aina, kun astun järjestön aitojen ulkopuolelle, raikaa huuto ”pen! pen!”. Itsellänikin on tietysti kyniä mukana, mutta annan ne mieluummin koulujen kautta. Näin ne menevät kirjoittamista opetteleville lapsille ja samalla ehkä antavat lisää motivaatiota ylipäänsä tulla kouluun.

Viime päivinä täällä  on juhlittu pongalia, hindujen uutta vuotta. Torstaina maaseudun kyläläiset polttivat roskat ja kaiken vanhan, ottivat käyttöönsä uusia patoja ja vaatteita sekä söivät uuden sadon ruokaa. Perjantaina oli kastillisten pongal-päivä. Järjestön työntekijät veivät minut vierailulle pieneen maaseutukylään, ja minut kutsuttiin useampaan pieneen kotiin syömään pongal-ruokaa, suomalaista riisipuuroa muistuttavaa sokerista riisimössöä. Itse asiassa aika hyvää. Näin yhdessä perheessä myös itse rituaalin, jolla palveltiin auringon jumalaa. Kylän lapsilla oli taas uskomattoman hauskaa, kun he näkivät kummallisen värisen ihmisen. Sain kukkia hiuksiin, ja toistelin nimiä ja kättelin lapsia ja aikuisia taas kyllästymiseen asti.

Yhdessä kodisssa minulle tyrkytettiin taas ruhtinaallisesti pongal-puuroa ja perhe oli todella ylpeä saadakseen minut vieraaksemme. Perheen sukulainen oli töissä Coca Colan tehtaalla jossain kaupungissa, ja niinpä ruokajuomana tarjoiltiin ylpeänä cokista. Myöhemmin näin saman kodin äidin jonossa, jossa jaettiin köyhyysrajan alapuolella asuville perheille pongal-lahjaksi uudet sarit ja ruokaa ruokakortilla. Nainen vilkutti ystävällisesti.

Lauantaina sitten oli cattle pongal, joka on kaikkien juhlapäivä, myös dalitien eli kastittomien heimolaisten. Tuolloin lehmät maalataan kirkkailla väreillä ja koristellaan ilmapalloilla. Itse rituaaleihin en suureksi harmikseni päässyt, sillä minut haluttiin juuri silloin tutustumaan järjestön tekniseen kouluun parin tunnin ajomatkan päähän. Mutta paluumatkalla onnistuimme näkemään monessa kylässä temppeleiden eteen kerääntyneitä kyläläisiä, jotka valmistautuivat lehmien kilpa-ajoon. Oi kyllä. Lehmät oli valjastettu kärryjen eteen, ja kärryt olivat täynnä vilkuttavia ja kiljuvia lapsia. Meinasin alkaa sääliä lehmä-parkoja, mutta toisaalta ne näyttivät siltä kuin lehmät aina: että kaikki se meteli ei olisi voinut niitä vähempää kiinnostaa.

Pakenimme ennen ”lehmärallin” alkamista, sillä järjestön johtaja väitti, että ajoissa tapahtuu niin paljon onnettomuuksia, että siellä ei ole turvallista olla. Tosiasiassa hänellä taisi olla vain kiire takaisin järjestölle. Avustustyöt tsunamin uhrien auttamiseksi ovat tietysti tehneet järjestön ihmisistä todella kiireisiä ja stressaantuneita.

Myöhemmin illalla näimme taas uskomattoman näyn – vaikka tässä maassa ei tietysti minkään pitäisi enää yllättää. Myös rekkojen omistajat olivat pesseet ja koristelleet työvälineensä ja ajaneet rekat temppelien eteen. Pimeässä temppeleiden eteen parkkeeratut, puhtaina kiiltelevät keltaiset rekat, jotka oli koristeltu vilkkuvilla värivaloilla… Kuskeja ei näkynyt missään, ihan niiin kuin rekat olisivat yksin ajaneet paikalle.

Kaiuttimista raikasi rukouksia ja sitä tutuksi tullutta musiikkia, josta ei löydy minkäänlaista sävelmää, yleistä kakofonista mölyä vaan.

Rekat siinä välivaloissaan loistaen. Niin, tämä on Intia.”

 

*olen poistanut vuonna 2005 kirjoittamastani tekstistä muutamia nimiä ja lisännyt pari pientä huomiota

18

You Might Also Like