”Katso, lapseni sottaa ruokaa naamaansa”

Oma facebook-status 12.3. klo 15.05:

”Sormiruokailtiin just Silvan kaa puokkiin bansku, päärynä ja avocado. Siinä vaiheessa, kun ne… …äh, tää on liian roisi statukseksi. Sori.”

oma kommentti statukseen klo 15.12:

”okei soitin just Joelille kesken palaverin ja kerroin jutun loppuun. Pakkohan nää päivän kohokohdat on johonkin purkaa.”

oma jatkokommetti klo 15:17:

”ja jos joku rakas lapseton ystävä ei tiedä, mitä on sormiruokailu: ensin se hieroo ruoat naamaansa ja sitten tunkee sormet kurkkuun ja oksentaa. Jea.”

ystävän kommentti klo 15:24:

”Kerroit sit kuitenkin :D Kiitos tästä :D t. se lapseton ystävä”

oma kommentti klo 15.24:

”Olkaa hyvä. En malttanut.”

*******

Pakko myöntää: kun olin lapseton, ihmettelin joidenkin ystävien suunnatonta intoa postata Facebookiiin newsfeedin täydeltä kuvia omasta naperosta milloin minkäkin ällösoseen peitossa.

”Ooooo, onpa suloista, sehän on hieronut ne ruoat päällensä!”

Ei, vaan ällöttävää.

Siksi yllätyin itsekin, kun selasin viime aikojen kuvia Joelin kännykältä ja omalta kameraltani: Silva syö banaania, Silva syö avocadoa, Silva syö sosetta, Silva syö puuroa. Silva syö jotainepämääräistäsotkua. Hmmm.

Ja siis öö tietty toinen toistaan hurmaavampia kuvia, luonnollisesti.

Ohopsan. Tässä on nyt joku selvä ristiriita.

Pähkäilin omaa nykyasennoitumista ruokakuviin ja kyllä: en vieläkään pääse mihinkään erityishurmioon toisten lasten ruokailukuvia katsellessani. Joo-o, on kovasti sotkua joo. Kyllä kyllä – näyttääpä tuo punajuuri kovasti vereltä. Jooo-o, ai tuota tekee mustikka pöytäliinalle. Välillä jopa hymähdyttää, enää ei sentään ällötä.

Mutta oman lapsen ruokailusotkut – oi, miten hienosti se jo osaa!

*******

Ta-daa, näin on taas löytynyt yksi vanhemmuushöyryjen tuottama sokeuspiste siihen kakkavaippakeskusteluiden rinnalle: ”katso, miten suloisesti lapseni sottaa ruokaa naamaansa!”

Hih ja se sokeus tarkoittaa tässä juuri sitä, miten sitä voikaan muuttua näin sosiaalisesti sokeaksi, että ei välttämättä itse ollenkaan tajua, että okei muita ihmisiä ei välttämättä kiinnosta yhtä paljon tämä meidän kakkavaippoihin tai ruokalappuihin piirtyvä sotkutaide kuin meitä itseämme :)

Tämä ilmiö voi johtua osittain siitä, että tuossa ruokapöydän äärellä tulee istuttua tässä naperovaiheessa suht pitkiä aikoja. Ja jos sille sotkulle ei oppisi nauramaan, sille saattaisi oppia itkemään.

Eli ei kai tässä muuta voi kuin:

”Katso, miten suloisesti lapseni sottaa ruokaa naamaansa!”

Eräänä päivänä katsoin välipalan aikana hetken aikaa muualle ja…

(kyllä: tuo möykky tuolla tukassa on banaania)

No, koska sotku oli jo tehty, kokeilkoon nyt sitten vaan lisää:

Vautsi tällä voi maalata!

(miksi turhaan lähteä kotoa kauemmas värikylpyyn)

Kyllä mä osaan lusikallakin!

…vaikka helpointa tämä syöminen on näin.

Ja kun isi tuli muutaman minuutin kuluttua töistä kotiin, oli vastassa tällainen näky:

(kuva Joelin kännykältä)

Heippa, isi!

 

Gallup-kysymys: hauskaa vai ällöttävää? :)

Hmm omasta mielestäni ehkä sekä että.

No okei – nyt pääsin revittelemään sydämeni kyllyydestä näillä sotkukuvilla (pahoitteluni), ja jatkossa taas yritän niitä vähän rajoittaa… Ehkä.

Ja pakko vielä hehkuttaa tuota ruokailualustaa: on se hyvä!

 
Like

You Might Also Like

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    11.4.2013 at 14:28

    Mä luulin että toi banaaninpala on söpö sydänpinni <3

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    11.4.2013 at 14:39

    Nauratti! Kiitos päivän piristyksestä :) Ei se sotku niin vakavaa ole, eikä ole liian myöhäistä opettaa, ettei ruualla leikitä, kun lapsi on hieman isompi ja sillä on hieman enemmän älliä päässä… :)

  • Kristaliina
    11.4.2013 at 14:39

    Piipo79: hih mullakin on ollut oman henkilökohtaisen Facebookin puolella viime aikoina vähän hiljaista (olen purkanut vauvautumista mieluummin tänne blogiin) – nooh, muutaman kerran olen keksinyt jotain sanottavaa kissasta :D

    yks pedantti äiti: Silva alkoi juoda vettä ruoan kanssa aika lailla samaan aikaan, kun aloitettiin soseet. Ensin ei annettu vettä (kun ajateltiin että imetän kuitenkin vielä), mutta sitten tuli mukava kahden viikon ummetus (jeah – kakka-aiheessa ollaan :D ) ja silloin Terveyspalveluiden neuvontanumerosta sanottiin, että kannattaa juottaa vettä ruoan yhteydessä. Siitä lähtien on annettu vettä, ensin ”hörpyttämällä” ja nyt muutaman viikon ajan tuollaisesta venttiilimukista, kun Silva selvästi haluaa juoda jo itse :)

    Tanuki: ei olla vielä kokeiltu sormivärjeä – mutta hei sehän vois olla kivaa ja nyt vois olla jo niiden aika… Kiitos vinkistä, täytyykin lähteä sormivärikaupoille! Onkohan niitä jotain suht myrkyttömiä, kun suuhunhan sitä varmaan kyllä menee…?

    Minähän se täällä: Joo, tekisin! :) Eli kiitos vinkistä! Hih mä kans tätä bloggausta tehdessä katselin noita Kotipizza-laatikoita tuon eka kuvan taustalla sillä silmällä, että pitäisköhän tehdä tuolle meidän kierrätyskaaokselle jotain… No mutta itse asiassa ne on nyt kaikki viety (yksivuotissynttäreitä varten) – wohoo, rasti seinään! :D
    Arkirealismikuvia muuten löytyy aiemmasta postauksestakin täältä :)

  • Kristaliina
    11.4.2013 at 14:42

    Tsihihi itseliimautuva banaanipinni :)

  • Lilith (Ei varmistettu)
    11.4.2013 at 14:43

    Mun mielestä ei mitenkään ällöä, mutta ei kyllä yhtään kiinnostavaakaan. Välillä joudun blokkaamaan sosiaalisessa mediassa innokkaimpien ystävien lapsihehkutteluja, kun ei vaan jaksa. Ja ehkä sitä jatkuvaa kuvien ja statusten lähettämistäkin ärsyttävämpää on se kommenttien mammakuoro sydämineen ja mielistelyineen: ”ihanasöpösuloinenoihvoih <3” ja ”meillä sotketaan ja kakataan vaippaan” (koko perhekö?) ja ”nyt meillä norovirus ja flunssa ja pieni murunen itki/yski/kakkasi/valvoi/whatnot koko yön”. Puuh.
    Moniakaan ei nimittäin varsinaisesti kiinnosta mitä Mari-Mielikki tai Esko-Anselmi on tänään tehnyt ja minkälaista kakkaa tai sosetta on käsitelty. Asia saattaisi olla toisin, jos olisin äiti (paitsi että paljon pitäisi silloin pääkopassa pehmentyä). Tähän ikään menessä, kun se äidiksi tuleminenkaan ei ole mitenkään itsestään selvää. Ja en siis ole asiasta katkera, vaan jos jälkikasvua tulee niin sitten tulee, jos ei, niin maailmani ei romahda.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    11.4.2013 at 14:53

    Meillä ei ole lapsia syötetty 1-vuotispäivän jälkeen lusikallistakaan, ja samaten ovat siirtyneet 1-vuotiaina juomaan lasista/nokattomasta mukista. Ruoalla ei ole saanut leikkiä, mikä on minusta ihan eri asia kuin se, että itse opettelee syömään. Meillä on lapset aina päästetty ruokapöydästä pois (kiitoksen sanottuaan), kun he ovat olleet valmiita, vaikka aikuiset olisivat vielä jatkaneet. Usein näkee, että lapsella menee ruoan kanssa leikkimiseksi, jos pitää väkisin päivystää pöydässä liian kauan. Ja jos ruokailu alkaa pelleilystä, ei varmaan ollut vielä tarpeeksi nälkä.

    Itse olen sen verran tiukan kasvatuksen saanut, että en pysty katsomaan, jos syömäkelpoisella, kaupasta rahalla ostetulla ruoalla pelleillään. Tekee pahaa ja tulee aiemmat, nälässäkin eläneet sukupolvet mieleen.

    Juomaa kannattaa ruveta tarjoamaan aterioilla siinä vaiheessa, kun imetykset vähenevät. Ja mitenkäs siihen tavalliseen maitoonkaan muuten totutellaan kuin juomalla? Ei meillä ainakaan leikkimällä! :)

  • LauraEm.
    11.4.2013 at 15:09

    Näissäkin kommenteissa huomaa, miten ihmiset jo ymmärtääkin asian eri tavalla :) mä sanon sotkemiselle ei, hunajaluun kuvan tilanne on musta silti ihan normi syöttötilanne, ja hän taas sanoo että sotkee saa :)

    Eli edelleen, ei musta se että ruualla ei sotketa/leikitä/muussata vaatteisiin kokonaista banaania tarkota sitä että ruokaa ei ois hippustakaan muualla kun lautasella ja suussa. Lapsi saa puristella nyrkissään puuroo, mutta isoimmat klöntit yritän pyyhkiä pois ennenkun se hierotaan hiuksiin. Lapsi saa ottaa suustaan palasen ja katsella sitä käsissään, mutta ei noukkia palasia lautaselta ja tiputella kaikkee lattialle. Lapsi saa taputella kädellään pöydälle tippunutta kiisselilusikallista, mutta ei levitellä siihen koko kaatunutta lautasellista. ”Ruokatahra” on eri asia kun tarkotuksella tehty sotku :)

    Enkä mä usko että lapsi koko loppuelämänsä vaan sotkis ruokaa ja heittelis sitä ympäriinsä vaikka niin saiskin lapsena tehä (vrt perhepeti jonka jälkeenhän laps ei koskaan opi nukkuun yksin…), mut mulle on kokonaisuutena helpompi kun heti alkuun on kaikille selvää että lautasten kippailu ei oo hauskaa – ei kotona, ei kylässä, ei rauhassa eikä kiireessä. Varsinkin jos menee tyyliin siihen että laps ei edes suostu syömään jos ei ite saa samalla läträtä, ja homma menee entistä hankalammaks kun jossain tilanteesssa sit yrittääkin vaan ite siististi syöttää.

  • Nonariina
    11.4.2013 at 15:11

    On se hauskaa, vaikka meilläkin noihin ruokailuihin liittyy epätoivon hetkiä. Mä oon niin varmasti menettänyt uskottavuuteni some:ssa Filippa tanssii-syö-nauraa-nukkuu-istuupallomeressä-kuvien takia. Mut ei voi mitään, ehkä ne joku päivä vielä tajuu :D.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    11.4.2013 at 15:13

    Minä myös Livin ja viimeisimmän vierailijan kanssa samoilla linjoilla edelleen jos en itseäni kyllin samanhenkisesti aiemmin ilmaissutkaan. Sotkua syntyy opetellessa leikkimättäkin ja on ok, mutta itsetarkoitus pöydässä ei ole se leikkiminen ja sotkeminen (vaikka sitä sitten tutkiminen ja kokeileminen nimillä joku kutsuisikin). Kuten joku muukin kirjoitti, vuoden iästä eteenpäin lapset ovat syöneet itse lusikalla sormiavusteisesti ja juoneet lasista (parempi kuin muovimuki, koska on raskaampana helpommin koordinoitavissa). Toki vahinkoja sattuu, mukeja kaatuu ja pyykkiä pestään meillä ruokailujen takia edelleenkin satunnaisesti. Ummetuslapsia kun olivat niin vesinokkamuki otettiin käyttöön kiinteitä aloiteltaessa 6+kk iässä. Siitä lasiin siirtyminen kävi kommelluksitta.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    11.4.2013 at 15:21

    Tekeekö koskaan Krista mieli vastata näihin kommentteihin, että ”kiitos neuvoistanne, vaikka niitä en kysynytkään…”? :)

  • 1 2 3