Kahden koululaisen vanhempi

Kaksi reppua, kahdet läksyt ja kaksi lukujärjestystä päällekkäin teipattuna keittiön ruokakomeron oveen.

Kaksi Wilmaa, kaksi kouluun saattelua, kaksi koulunpäättymisaikaa – onneksi sentään hoksattiin ottaa yhteinen iltis – kahdet koulupäiväkuulumiset kävelymatkalla kotiin.

Meillä on selvästi perheessä nyt kaksi koululaista.

Näin vanhemman näkökulmasta perhearjessa on tapahtunut jotenkin hassun iso muutos nyt, kun perheessä on kaksi koululaista. Jotenkin sitä ollaan vähän erilailla, vähän erilaisessa elämässä.

Visuaalisena mielikuvana se tulee ehkä sellaisessa hetkessä, kun keittiön pöydän äärelle on kerääntynyt kaksi lasta läksyjään tekemään.

Tykkään siitä hetkestä. Tykkään seurailla, olla läsnä. Jotenkin se on vaan kiva kohta päivää. Ja lasten koululaisuus tiivistyy jotenkin just siihen, miten huolellisesti ja keskittyen tehtäviä siinä tehdään. Miten tärkeää se on. Miten perheen ekaluokkalainenkin on kuin silmänräpäyksessä omaksunut sellaisen… …koululaisuuden.

Koululaisuuteen liittyy tietysti itsenäisyys jo aika monessa asiassa. Aamupalatarvikkeet voi voisi vaikka kaivaa jääkaapista itse ja tehdä leivät – tosin Joel kyllä tykkää laittaa meille valmiiksi perheen yhteisen aamupalan sillä aikaa, kun me muut vielä aamutokkuroidaan yläkerrassa.

Lisääntyneen itsenäisyyden ansiosta voisi helposti ajatella, että vanhempaa ei enää niin paljon tarvita. Mutta vaikka itse tietysti iloitsen myös viime vuosien ”aikuisvapaudesta” (voi vaikka lukea kirjaa ihan rauhassa ja lapset ovat itsekseen), mä en silti usko, että vanhemman rooli on yhtään vähäisempi. Ajattelen, että vanhempia tarvitaan oikeastaan aivan yhtä paljon, mutta vain eri tavalla kuin aikaisemmin.

Se on mun mielestä tavallaan aika tärkeä tiedostaa. Että ei asennoidu ”hanskat tiskiin, lapsi on itsenäinen”, vaan pystyy ottamaan ikään kuin uudenlaisen (mutta silti tärkeän!) roolin isomman lapsen vanhempana.

Koska aika pieniä tässä ollaan tietysti vielä pitkään, ja vanhemman läsnäolo ja läheisyys tällaisessa lapsen elämän muutostilanteessa on varmasti entistäkin tärkeämpää.

Se vanhemman osuus ei tietenkään ole enää sellaista ”puen sulle haalarin” -tyyppistä hoivaa, vaan läsnäoloa ja mukana elämistä. Sellaista, että on vaikka lapsen tärkeitä juttuja kuuntelevat korvat paikalla (okei ei aina ole) tai vaikka muistaa esiteinihenkisissä yhteenotoissakin pitää yllä sitä vahvaa taustatunnetta, että hei tässä elämässä ollaan yhdessä.

Nyt mä tiedän, miten sitä voisin kuvailla! Aikajanalla! Vauvana puhutaan varhaisesta vuorovaikutuksesta, tai vaikka kiintymyssuhteesta. Tunnetaan pienten tepastelijoiden vanhempina suuria tunteita erinäisistä asioista, joiden ajatellaan vaikuttavan lapsen tulevaisuuteen. Pitääkö kiinteät aloittaa aina perunalla vai meneekö lapsi pilalle, jos antaakin ensimmäiseksi bataattia? Ja sitten (kärijstän) kouluikäisenä se ihan sama vanhempi saattaa vaan tiedostamatta ”luovuttaa” sen lapsen kanssa ja antaa mennä vaan kohti teini-ikää ja aikuisuutta: siinähän menee vuodesta toiseen ihan itsekseen, kun ei sille kengännauhojakaan tarvitse enää sitoa. Vaikka siinä on tosi tärkeitä kasvamisen vuosia meneillään, ehkäpä ihan yhtä tärkeitä kasvun kohtia kuin taaperona!

Ja niihin kohtiin tarvitaan vielä pitkään vanhemman tukea.

Tavallaan se on tosi ymmärrettävää aikuisenkin elämän kannalta: jos esimerkiksi ei ole pienempiä lapsia talossa, oma elämä ja omat menot saattavat tuoda huumaavaa vapauden tunnetta ja perheen yhdessäolo (myös ajankäytön tai vaikka kuormittavien töiden takia) voi helposti rajoittua kinasteluun kännykän käytöstä. Ja tosi usein kuulee, että lomilla sitten riidellään ja odotetaan, että voi kun lapset menisivät takaisin kouluun, haha.

Voisiko se osittain johtua siitä, että siitä perheen yhteisyydestä on päästetty (tai arjen ja aikataulujen takia jouduttu päästämään) irti, eikä enää oikein osata olla yhdessä? Sehän on itse asiassa tosi surullista. Voisiko silloin yhteisyyteen opetella takaisin?

Mun mielestä olisi siis jotenkin tosi tärkeä tulla ajatelleeksi, että niiden samojen kullannuppusten kanssa tässä toimitaan kuitenkin edelleen – ne samat tyypit, joille laulettiin heppuliheijaa –  ja vaikka he ovat nyt ihan erilaisia lapsia kuin kurahaalaritaaperot, he ovat edelleen lapsia ja vasta kasvamassa. Ja edelleen sitä henkistä yhteistä kasvun pohjaa on tärkeä pitää yllä ja vahvistaa, vaikka lapsi itsenäistyykin. Vaikka aikuisen elämässäkin olisi ns. kaikkea muuta meneillään, pitäisi mun mielestä jaksaa muistaa, että meitä vanhempia tarvitaan vielä.

Vanhemmuudessa on edelleen kasvatusvastuita (ja iloja!), vaikka ne eivät olekaan niin ilmeisiä ”kädestäpitäen”-tekemisiä kuin pienempien lasten kanssa.

Ja siis tämäpä onkin ehkä jopa haastavampaa kuin pienen taaperon hoiva!

Lapsikaan kun ei välttämättä aina halua olla ”hoivattavana”: aikuinen joskus ihan turhaan kyselee, että hei tehtäiskö jotain kivaa yhdessä, jos lapsi oikeasti vaan haluaa hengailla kavereiden kanssa. Täytyy uudelleenkalibroida itsensä jotenkin erilaiseen vanhemmuuteen – kuitenkin tajuten, miten tärkeä osa sillä aikuisella on edelleen.

Ja välillä vähän pakottaa siihen yhteiseen tekemiseen, ahhhaha.

(okei vahvasti houkutella, sanotaan nyt niin)

Millaiset fiilikset teillä muilla koululaisten vanhemmilla on? Kuulostiko tutuilta ajatukset?

22

You Might Also Like

  • Mama L
    1.9.2021 at 14:23

    Mä en itse täysin ymmärtänyt tän tekstin motiivia: halusitko korostaa omaa poikkeuksellista läsnäoloasi ja lytätä siinä sivussa mielikuviesi muita vanhempia, jotka jättävät kouluikäiset oman onnensa nojaan? Missä tällaisia vanhempia siis on?

    Minä ja useimmat tuntemani vanhemmat on läsnä kouluikäisten lastensa elämässä. Ei siinä edes ole mitään ihmeellistä tai erityistä syytä kohottaa häntäänsä – se on täysin normaalia vanhemmuutta. Harrastukset, yhdessä kokkailu, läksyissä jeesailu, uimahallireissut jne. Me tiedämme, että meitä vanhempia tarvitaan – nyt ja vielä pitkään.

    Ja normaaliin hyvään vanhemmuuteen liittyy myös sen asian hyväksyminen ja siitä *iloitseminen*, että lapsi terveesti itsenäistyy, haluaa viettää enemmän aikaa kavereiden kanssa, ottaa vaikutteita ulkomaailmasta ja kehittää ihan oman, itsenäisen minuutensa.

    Hyvään vanhemmuuteen kuuluu myös aidosti sisäistää se Kahlil Kibranin runo, joka alkaa ”Sinun lapsesi eivät ole sinun”.

    • Oliver
      1.9.2021 at 14:42

      Ei tässä mun mielestä ketään lytätty, vaan Krista vaan pohdiskeli omia ajatuksiaan aiheeseen liittyen ja ymmärsin niin että itselleen muistutteli tuota läsnäoloa…

      • krista
        1.9.2021 at 16:04

        Joo, juuri näin! <3

    • krista
      1.9.2021 at 16:02

      Me ehkä päädyttiin jotenkin eri aaltopituudelle…? Tai siis että päädyit ajattelemaan, että tekstillä olisi jokin erityinen motiivi. Tosiaan refektoin omia ajatuksiani ja kouluaisen vanhempana olemista ja sen herättämiä tuntemuksia, kun tajuaa siirtyneensä erilaiseen vanhemmuuteen kuin pienempien lasten kanssa. Ja tämä on vieläpä aika mieleistä vanhemmuutta! Paitsi että läsnäolo tosiaan ON hankalaa mun mielestä joskus, tuollahan väläytän vähän kuuntelun hankaluuttakin, omakohtaisena kokemuksena. Ehkä ”yksityisellä mutta yleisellä” -tasolla kirjoittaminen ei tässä vaan sitten toiminut (tai aiheutti vikaantulkinnan mahdollisuuden).

      Olen täysin sama mieltä sun kanssa läsnäolosta ja siitä, että normaaliin hyvään vanhemmuuteen kuuluu lapsen itsenäistyminen ja siitä iloitseminen, tästä kaikestahan minä kirjotan myös tässä postauksessa :) Se oli juuri tämän postauksen pointti. Tuo runo voisi olla vaikka mun postauksen loppukaneetti, jos sellaisia harrastaisin :)

      Veikkaan, että jossain kohtaa tulkinta lähti menemään jotenkin ”vinoon” – en sano ”väärin”, koska tekstin vika se silloin on eikä lukijan. Mä en siis huomaa, että me oltaisiin eri linjoilla yhtään mistään, jutun ”motiivi” siis tiivistettäköön, että se on juuri tuo, mitä sinäkin kommentissasi sanot :)

    • Samppa
      2.9.2021 at 17:55

      Kristan teksti oli hyvää pohdintaa, joskin jos en olisi seurannut tätä blogia jo vuosia ja ”tuntisi” blogiKristaa olisin voinut lukea tekstin samojen lasien läpi kuin MAMA L. Omista valinnoista kirjoittaminen ilman, että kyseenalaistaa ja saa toisen valinnat näyttämään huonommilta on erittäin vaikea taitolaji. Omaan korvaani särähti pahasti esimerkiksi tämä kohta
      ”Ja tosi usein kuulee, että lomilla sitten riidellään ja odotetaan, että voi kun lapset menisivät takaisin kouluun, haha. Voisiko se osittain johtua siitä, että siitä perheen yhteisyydestä on päästetty (tai arjen ja aikataulujen takia jouduttu päästämään) irti, eikä enää oikein osata olla yhdessä? Sehän on itse asiassa tosi surullista. Voisiko silloin yhteisyyteen opetella takaisin?”
      Mä ymmärrän täysin jos liika yhdessäolo kiristää perheenjäsenten pinnaa. Haluisin enemmänkin nähdä tuollaiset tilanteet niin, että noissa perheissä on osattu tehdä arjesta, siitä elämän suurimmasta aikasyöpöstä, niin mukavaa, että siihen halutaan palata. Vaikka kuinka osattaisiin olla yhdessä ja nautittaisiin siitä, voivat vanhemmat sekä lapset pitää myös siitä osa-alueesta elämässään johon muu perhe ei liity. Ja sen puute voi saada pinnan kiristymään. Ainakin näin koronan aikana kun se ydinperhe on voinut olla pitkälti ainutta seuraa lomat ja arjet. Itse esimerkiksi rakastan omaa lapsuudenperhettäni ylitse kaiken, mutta aina kun keräännymme pitkiksi ajoiksi kesäisin mökillemme kyllä silloin kipinöin ja välillä räjähteleekin. Kuitenkin illalla viimeistään jo paistetaan koko porukalla lettuja.

      • krista
        2.9.2021 at 18:08

        Tässä tekstissä ei tosiaan ollut mitään ”toista perhettä” tai ”toisten valintoja” piilossa vaan nämä olivat pelkästään itsestäni lähtöisin/minua koskevia ja puhun itselleni – haha että jos te tässä jonkun ”kamalan aikuisen” löydätte, niin se oon kuulkaas kai sitten minä :D Hupsis! :D Ainoa ns. ulkopuolinen juttu oli juuri tuo kappale, jossa on myös tämä kohta, että ”usein kuulee, että lomilla riidellään”. Sehän siis viittaa esimerkiksi vuosittain toistuviin lehtijuttuihin, joka vuosi taitaa olla mediassa tämä aihe, avioerojen määrän kasvusta lomien jälkeen jne. – ja toki somessakin näkee ”huh huh onneksi loma loppuu” -tokaisuja, tietysti vitsailuina.

        Mutta tosi hieno ajatus siis, että arki on niin kivaa, että siihen tulee lomalle ikävä :) Sehän on ihan supertavoiteltavat tilanne!

  • Anu
    1.9.2021 at 14:33

    Kyllä mie koen, että mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä vastuullisemmaksi ja vaikeammaksi se vanhemmuus muuttuu! Opetetaan arvoja, asioita yhteiskunnasta, kotitöistä, elämästä yleensä.

    Pikkulapsiaika on sitä perustarpeisiin vastaamista enemmän, tää koululaisen kanssa elo sitten ihan ihmisen kasvattamista. Työ on vasta alkanut 😅

    • krista
      1.9.2021 at 16:12

      Kyllä, just näin! <3 Pienemmän lapsen hoiva on just enemmän sellaista perustekemistä (toki siinäkin jo luodaan arvopohjaa ym), kun taas isomman kanssa ollaan ihan erilaisessa kasvattamisessa, ja myös tällaisessa "siirtymävaiheessa" (päivähoitomaailmasta isoon kouluun) myös tukijana monessa muutoksessa, jota lapsi elämässään käy läpi <3 Tosiaankin, työ on vasta alkanut! <3
      -
      Jos voi sanoa vanhemmuudesta mieleisiä ja einiinmieleisiä vaiheita - kai voi? - niin mä olin jo etukäteenkin ajatellut, että tällaisen oivaltavan, havainnoivan ja keskustelevan pikkukoululaisen vanhempana oleminen olisi itselle "omempaa" kuin ihan vaikka se vauvavaihe. Ja kyllä täytyy myöntää, että näin on! Kyllähän siitä vauvavaiheestakin ns. selvisi (ja mehän tietty toivotaan vielä uuttakin sellaista), mutta kyllä sitten isompien lasten kanssa on vielä ihan erilaista palkitsevuutta seurata pienen ihmisen kasvua ja elämän oivalluksia <3

  • Ellu
    1.9.2021 at 15:07

    Mä niin olen samoissa fiiliksissä: tavallaan päästää irti ja antaa omaa tilaa ja kuitenkin olla ihan uudella tavalla läsnä. Koululaisen vanhemmuus on oma maailmansa.

    • krista
      1.9.2021 at 16:23

      Just näin <3 Ja tässä on tavallaan huomannut "astuneensa siihen uuteen" vanhemmuuteen, hehe voisiko jopa jatkaa, että "jossa pelisäännöt eivät enää ole samat", tai jotain :D Eli juuri tuon oman tilan ja läsnäolon yhdistelmä jotenkin, omanlainen maailmansa tosiaan <3

  • Stea
    1.9.2021 at 15:38

    Omat lapset on jo yli 10-vuotiaita ja olen huomannut, että ”Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet.” pitää paikkansa. Vaikka aikuisella on ns. omaa aikaa paljon enemmän itsenäisten lasten ansiosta, on kuitenkin enemmän huolehtimista henkisesti, kuten ”pärjäähän se yläkoulussa”, ”onhan sillä oikeasti hyviä kavereita”, ”miksi se ei vastaa puhelimeen”, ”voiko sen päästää tuonne” ja pohtii samalla vielä kaikki kauhuskenaariot läpi. Toisaalta haluaa, että lapsi itsenäistyy, ja toisaalta, että pitäisi jatkuvasti ’valvovan silmän alla’.

    • krista
      1.9.2021 at 16:32

      Hihi mun täytyy nyt näin jälkikäteen myöntää tuohon sanontaan liittyvä juttu :D Joskus aaaaaaaaaikoja sitten, kun kirjoitin jostain pienen lapsen kanssa olemiseen liittyvään juttuun – en yhtään muista, mikä se oli, keksitään nyt vaikkapa että vauvan nukkuminen – joku isompien lasten vanhempi kommentoi just tuolla sanonnalla. Siinä siis oli jotenkin (ainakin mun hormoniherkässä mielessä) jokin piikki piilotettuna, että ”mitä siinä valitat, myöhemmin on paljon vaikeampaa”. Ja siis se mun myöntäminen: ai hitto että ärrrrrrrsytti silloin koko sanonta! :D Mutta niinhän se sitten menee, että tällaiset jutut ihan eri tavalla aukeaa sitten, kun todella ON siinä vaiheessa, mihin lohduksi luultavasti tuokin sanonta on tarkoitettu <3
      -
      Mutta joo siis sanos muuta, ja sitten vielä murrosikään ja sen yli mennessä. Täytyy esimerkisi sanoa, että Masked Singerin hattara-hahmon esitys (Maija Vilkkumaan Ei) aukaisi kyynelhanat pelkästä ajatuksesta. Mä aina muistan tän - oon kertonut aikaisemminkin - kun itse "katosin" joskus 19-vuotiana eli suljin kännykkäni ja vasta jälkikäteen, miten järkyttävän huolen olin muille aiheuttanut. Aivan erilainen vanhemmuus on siis nyt, ja vielä aivan erilainen edessä <3

      • LK
        2.9.2021 at 14:18

        Minä en edelleenkään pidä tuosta sanonnasta, en vaikka oma esikoinen on jo koulussa. Minusta se tarkoittaa käytännössä sitä, että minun murheeni on iso, sinun ei. Ja ihmiset hyvin tyypillisesti kokevat, että ne omat ongelmat ovat isoja ja monimutkaisia, muiden ihan tavallisia pikkujuttuja, ihan helposti ratkaistavia. Ei liity pelkästään lapsiasioihin.

        Meinaan, että kuka oikeasti voi sanoa, että pikkuvauva-tai pikkulapsiaikaan ei voisi liittyä tosi isoja ja raskaita asioita? Eivät ne ole pelkästään omalla hyvällä tahdolla ratkaistavissa tai oikeasti avaimet täysin omissa käsissä nekään. Ja toisaalta, suurin osa niistä isompien lasten ja teinin kohdalla murehdittuja asioita on ihan tavallisia asioita nekin, ja suurin osa niistäkin lapsista tulee pärjäämään ihan hyvin ihan riippumatta siitä, mitä vanhemmat murehtivat tai eivät.

        Miten ylipäänsä vertailla sitä, että onko raskaampaa estää 2-vuotiasta juoksemasta auton alle tai pelätä, että 15-vuotias joutuu huonoihin porukoihin? Joskus ne 2-vuotiaat jäävät autojen alle, ja joskus 15-vuotiaat ajautuvat huonoon seuraan, oli vanhemmat millaisia vain.

        • krista
          2.9.2021 at 14:35

          Tää on kyllä toisaalta ihan totta! Mullakin tuli mieleen jotenkin sellainen, että tämä voi olla ns. lohtusanonta tai samastuttava, mutta sitä voi myös käyttää loukaamistarkoitukseen. Aika hankala siis siinäkin mielessä! Eikä murheita tosiaan voi verrata. Yleensäkin kyllä suomalaiset sanonnat ovat aikamoisia, tämähän ei ole edes pahimmasta päästä, itku pitkästä ilosta ja silleen :D

        • Tilia
          2.9.2021 at 15:03

          2-vuotiaan voi ottaa syliin, kun se on juoksemassa tielle. 15-vuotias karkaa kattoikkunan kautta tielle yöllä, kun nukut. Molemmat luulevat olevansa kuolemattomia.

          • krista
            2.9.2021 at 17:41

            Jepjep!

      • riistahurjastelijamamma2
        3.9.2021 at 10:38

        Tätini sanoi, että pienet lapset kuormittavat syliä, isot lapset sydäntä… eikös tämä ole se sama asia mutta ilman kannateltavan kuorman raskauden arvottamista.

        • krista
          3.9.2021 at 11:35

          Joo, paljon parempi <3

          • krista
            3.9.2021 at 11:36

            …vaikka tietysti pienikin lapsi voi todellakin kuormittaa sydäntä vaikka jos on vakava sairaus. Mutta noin niin kuin yleisellä tasolla <3

        • LK
          3.9.2021 at 12:19

          Paljon mukavampi tapa ilmaista asia! Vaiheet ovat erilaisia, murheet erilaisia.

  • A
    1.9.2021 at 15:52

    Meillä kolmasluokkalainen tuntuu jotenkin kasvaneen kilometrin verrattuna tokaluokkaan (silloin oli vielä ip-kerhossa ja vaarallisen rakennustyömaan takia ip-kerhosta lapsi noudettiin, eli melkein kuin päiväkotielämää, miinus kurahousut). Nyt iltapäivätoimintaan ei osallistuta (mahdollista se olisi käsittääkseni leikkipuistossa, mutta lapselta tuli siihen ehdoton ei!), joten käytännössä lapsella on koulupäivän jälkeen maailma vapaana (ja hän siitä täysin siemauksin nauttii) – eli voi jäädä puistoon kavereiden kanssa, mennä kylään, tuoda kaverin kotiin kylään ja ennen kaikkea kulkea itsekseen ilman vanhempien talutusnuoraa. Iltapäiviin on myös istutettu pari harrastusta ja niihin ehkäpä jossain vaiheessa itsenäinen kulkeminen.

    Toisaalta koululaisen uusi rytmi tuo yhteistä aikaa lisää. Kun vanhemmat on etätöissä, niin välipalalle kotiin rymyävä koululainen on hyvä syy keskeyttää työpäivä kahvitauon ajaksi. Siinä kohtaa on hyvä vaihtaa päivän kuulumisia, hyviä ja huonoja juttuja. Saa nähdä miten tämän leppoisahkon ajanjakson käy, kun jossain vaiheessa etätöistä pitää suunnata konttorille. Juuri tässä hetkessä on kyllä erittäin kivaa olla koululaisen äiti, lapsi on omatoiminen ja ”iso” mutta toisaalta vielä pieni ilman murrosiän kuohuntaa ja maailman tuskaa.

    • krista
      1.9.2021 at 16:48

      Joo sama ”kasvuharppaus” koettu täälläkin! Etenkin kun ekaluokkalaista saattelee, niin jotenkin huomaa, että kolmonen on jotenkin ”ihan niin täysin koululainen”. Oon jo miettinyt, että onko se sama ilmiö kuin aikoinaan, kun sai toka vauvan, niin esikoinen kasvoi yhdessä yössä kilometrin. Mutta haa, eipä ehkä siis olekaan vaan ehkäpä just tuossa tokan-kolmannen kohdalla tulee paljon sitä kasvamista. Toki sekin lapsikohtaisesti vaihtelee, että missä kohdissa näitä ”harppauksia” tulee. Ja en siis nyt tarkoita pituuskasvua, vaikka uhkaavasti siltä kuulostaakin :D

  • Tilia
    2.9.2021 at 15:18

    Pääseekö teillä kolmasluokkalainen vielä iltapäiväkerhoon? Täällä ei pääse, ellei ole erityisen perusteltua syytä eli erityisen tuen päätöstä.

    Ja mitä tulee lauseeseen: ”oma elämä ja omat menot saattavat tuoda huumaavaa vapauden tunnetta”, niin en ole huomannut. Sen sijaan olen huomannut, että työelämässä ruuhkavuosi-ikäisestä puristetaan kaikki mahdollinen, olet vastuunkantaja, nuorempien opastaja, se, joka voi hoitaa vielä tämänkin keissin kaiken edellisen päälle. Työmatkoineen päivään ei hirveästi ylimääräistä jää, arki-illat menee ruoanlaittoon (teineihin sitä uppoaa!) ja lasten harrastuskuskauksiin (voit yhdistää tähän ruokakaupan ja on pakkokin, ks. edellinen), yöt valvot teinistä huolissasi ja mietit keinojasi kasvattajana (keppi vai porkkana?), viikonloput peset pyykkiä (teineistä sitä syntyy!), auttelet vanhenevia vanhempiasi ja puolisosi sukulaisia ja hoidat niiden ihanien lastesi kehittävien harrastusten talkoonakkeja. Tosi hienoa, jos vielä jaksat ne omat menot siihen päälle – ainakin jumppa olisi kerran viikossa hyvä, että jaksaa vanhaksi asti.

    Kyllä, tosi tärkeää olisi kuunnella lapsia ja ehtiä olla läsnä. Ihan joka päivä. Voit pakottaa teinit mukaan yhteisiin tekemisiin, niin saatte kaikki viettää laatuaikaa yhdessä: ”-tu ei vois vähempää kiinnostaa! Onks pakko? No, en todellakaa tuu.”

  • krista
    2.9.2021 at 17:50

    Ilmeisesti tuo iltishomma vaihtelee paikoittain, ja tämä on muuten myös asia, josta ei oikein ihmisillä (meillä ei ainakaan!) ole selkeää tietoa! Puhutaan siis aina tästä eka-tokaluokkalaisten iltiksestä mutta tosi vähän tihkuu tietoa isompien lasten kuvioista. Mutta esim. täällä on: https://www.hel.fi/Helsinki/fi/kasvatus-ja-koulutus/leikki-ja-avoin-toiminta/leikkipuistot//koululaiset Eka-tokaluokkalaisille on siis omaa toimintaansa, mutta isommat lapset (ilmeisesti ihan kutoseen asti) saa olla näissä tietyissä paikoissa välipalamaksua vastaan, tai jos ei syö niin tietty ilmaiseksi. Tuo on kyllä ihan superkivaa, kun on kavereiden kanssa ulkoleikkihommat ja saa sen välipalankin. Ja täällä on superkivat tutut aikuiset siellä <3
    -
    Ja joo tuossa kohdassa lukee samassa lauseessa suluissa, että vaikka kuormittavan työn takia - ruuhkavuodet tuohon mukaan laskettakoon :) Mutta siis syitä on tietysti monia, miksi aikaa ei meinaa löytyä.
    -
    Ja siis hihihi vaikka ei olekaan teinien "-tu ei vois..." -vaiheita vielä päällä, niin tosiaan tuolla lopussakin vähän viittaan siihen, että yhtisen tekemisen järjestämiseen alkaa tulla haasteensa, kun lapsella onkin jo omat kaverimenot kiinnostavampia. Menee pakot... houkutteluksi :D

    • A
      2.9.2021 at 18:18

      Toi on muuten tosi huonosti tiedotettu tuo leikkipuistoissa mahis osallistua Helsingissä leikkipuistotoimintaan 1-2lk jälkeenkin! Mulle selvisi tuo mahdollisuus vähän kuin vahingossa jostain facebook-keskustelusta viime keväänä. Selkeä markkinointiongelma (se on jotenkin eri asia kuin 1-2-luokkalaisille taattu ip-kerhopaikka). Oma lapsi tosin ei innostunut lainkaan (hän on oli urheiluseuran ip-kerhossa 1-2lk ja kuulemma nyt haluaa olla ihan ilman mitään ohjattua toimintaa). Mutta noin periaatteessa olisi mahdollista ja olisi varmasti hyvä vaihtoehto, jos tarpeelliseksi kokisi.

      • krista
        2.9.2021 at 18:27

        No siis ihan sama kokemus! Me saatiin keväällä tokaluokkalaiselle tiedote, ja sitten eskarilaiselle tiedote – ja aloin vertailla niitä, että het-ki-nen: toisessa puhuttiin just näistä eka-tokaluokkalaisista, toisessa ei ollut ikärajaa, mutta sama paikka. Kyselin useammalta muulta, ja kaikki sanoivat, että eeeeeei, kyllä se on vaan eka-tokaluokkalaisille. Lopulta sitten laitoin viestiä ihan sinne paikkaan, että hei saako teille tosiaan tulla kolmosellakin, ja sieltä vastattiin, että no hei totta kai, meillä on paljon isompia koululaisia <3 Ei ihan sama kokemus täällä, huonosti on tuo viestitty tai "markkinoitu". Ja kuitenkin ihan mahtava mahdollisuus, jos tulisi omanikäisiä kavereita vielä tulevinakin vuosina: olisi kiva paikka koulun jälkeen kavereiden hengailuun, läksyjen tekoon jne. ja saa välipalan - ja siinähän ei ole mitään "paikallaolovelvoitetta" eli voi mennä vaikka sellaisina päivinä, kun koulu loppuu aiemmin. Ja nuta on vieressä eli sinnekin voi mennä. Tuota tosiaan saisi markkinoida enemmän!