Hetkellinen pohjakosketus

Posted on 25.4.2012

Synnytystakku lähti. Saksilla. Saattaisi naurattaa, jos ei itkettäisi näin paljon.

Kello on kuusi. Sen sijaan, että olisin nauttinut kauniista kevätpäivästä ja viettänyt aikaa vauvan kanssa, olen yrittänyt selvittää tätä tukkaa koko perhanan päivän.

Kroppa menee. Sen tiesin jo ennen, mutta että tukkakin. MUN tukka. Se mun iso tukka, joka on ollut mulla koko elämän ja joka on aina ollut erilainen kuin muilla. (tai no samanlainen mutta isompi)

Yhyy. Ennen olin pieni ja hoikka ja isotukkainen tyttö. Nyt olen paksu ja päässä on melkeinkalju kohta. Enkä edes ala kirjoittaa siitä, että Se Siellä on kipeä ja leikelty ja paikkailtu. Yhyy.

Mutta oranssi-ruskeissa Bugaboon vaunuissa tuhisee tällainen.

Voiskohan sen herättää? Ehkä tyydyn katselemaan. Kroppa meni, tukka meni – tällainen tuli. Meidän oma vauva.

Niistän nenän. Sitä paitsi nuo paperit oli tarkoitettu rintapumppauksiin ja vauvan pukluihin, ei äidin niistämiseen. Kello on kuusi. Aurinkokin vielä paistaa.

4
Like

You Might Also Like

Marras-angsti helpotti!

16.12.2020

Suht erikoiset auringonkukat

20.9.2016

3+1 kertaa kotimaanmatkailu avartaa

27.8.2017
  • Raakel
    25.4.2012 at 20:00

    Hyvä että oot hengissä ;)

    Tulin juuri salilta ja kyllä tuon vatsan kanssa menee kauan että se johonkin liikahtaisi. Hiustakuista pääsit leikkauksella mutta älä silti ala lyhyttukkaiseksi kokonaan – älä luovuta niin helpolla!

     

  • Liisa
    25.4.2012 at 21:03

    No mutta hei, kroppa, tukka ja jopa Se Siellä palautuu kaikki ennalleen ajan myötä. Niiden lisäksi sulla on ihana vauva. Ja takkutarina kerrottavana! Ei kaikilla oo. Minunkin tukka oli vaan likainen ja länässä.

  • Kristaliina
    26.4.2012 at 11:59

    Tshihi maailman parhaita lohdutuksia :D

    Kyllä: selvisin hengissä. Ja jäi tarina (jopa useampia) kerrottavaksi.
    Kaiken täytyy siis olla Ihan Hyvin :)

  • Sannis (Ei varmistettu)
    26.4.2012 at 12:37

    Tunnistan itseni niin tästä kaikesta. Omasta apua-hetkestä on nyt pari vuotta, hiukset ovat kasvaneet (tai kasvoivat jopa niin, että päädyin leikkaamaan ihan lyhyeksi), kroppa yhtä lötkö kuin ennen raskautta (voi ollapa taas joku syy vatsakummulle) ja Sekin Siellä likipitäin sellainen kuin ennen synnytystä. Lisää tarinoita odotellen…

  • Milka Rantamo
    26.4.2012 at 14:16

    Luin yhdellä kertaa kaikki sun postaukset ja nauroin ääneen monessa kohtaa. Oot mainio! Keep up the good work, terkuin uusi lukija.

  • Kristaliina
    27.4.2012 at 22:31

    Kiitos! :)

    Hiuksien takaisinkasvamisesta puheen ollen – itse asiassa minäkin jo aloin miettiä, että voisin leikkauttaa kyllä otsatukan… Eiks se ois sellainen hyvä äitihiusjuttu?

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    28.4.2012 at 07:19

    Siis yleensähän naiset kasvattaa vimmalla tukkaa hääkuvaan ja sitten äitiydyttään leikkaavat siistin ja huolettoman lyhkärin. Mutta otsatukka on jees niinkuin esim Johanna Kurkelalla!

  • Kristaliina
    29.4.2012 at 21:28

    Piti ihan googlata tuo Johanna Kurkela – ei ollut entuudestaan tuttu laulaja… Mut joo, just tuollaisen otsiksen voisin haluta!

    Lyhyempää tukkaa mulla tuskin tullaan näkemään, vaikka kuinka äiti olenkin :) Mulla on ollut aina pitkä tukka ja tuntuu, että se on jotenkin osa mun persoonaa. Ihailen kyllä ihania lyhyitä leikkauksia muiden hiuksissa, mutta itselleni en vaan voi sellaista kuvitella…
    Tai no joo, onhan tässä takinkääntö tehty monella muullakin saralla (vauva, avomies, talo, auto…), joten ehkä se tukanleikkuu tulee jossain vaiheessa perässä samalla rutiinilla :D