Ensimmäiset urheilukilpailut

Tuijotin Silvan päivähoitopaikasta tullutta sähköpostia – urheilukilpailut.

Ensimmäinen (ääneensanomaton) spontaani reaktioni: mitä jos Silva pitäis kotipäivän silloin, että ei tarvitsisi mennä…?

Hyi hyi hyi minua, taas siellä omat urheiluasenteet ja koululiikuntatraumat (niistä aiemmin täällä) nostavat päätään. Ihan-ihan varmasti (kai? toivottavasti?) tällaiset kilpailut nykyään järjestetään niin, että kaikilla on vaan kivaa.

Mutta silti mahanpohjassa kummittelee se painava tunne, kun oli niissä pakollisissa hiihtokilpailuissa aina toiseksi viimeinen. Ja jännitti kaikenlaisissa joukkuejaoissa, että olisi se viimeinen joukkueeseen valittu. Kilpailemisen takia liikunnan riemu muuttui epäonnistumisen peloksi.

Tämä on varmasti ihan dorka ja typerä ajatus: mutta miksi lasten liikunnassa ylipäänsä pitää kilpailla?

Joo joo joo olympialaismitalit ja silleen. Mutta aika murto-osa niitä lapsesta huippu-urheilijoiksi kehittyviä silti on, kun vertaa meihin kaikkiin muihin liikkujia. Miksi se liikunnasta tuleva ilo pitää tulla voittamisen tai parhaana olemisen kautta, eikö se liikkuminen voisi olla kivaa ihan itsessään…?

Tämän perheen lapsiosasto oli urheilukilpailuajatuksesta innoistaan:
”Mä varmasti voitan! Koska mähän osaan juosta ihan TÄYSILLÄ!”, Silva intoili.

Mutta sitten tuli nelivuotiaan seuraava pulma:
”MITÄ SINNE LAITETAAN PÄÄLLE?”

Ha ha. Tyylistään tietoinen lapsi. Ehdotin college-housuja ja paitaa.
”EI! Mä haluan sen urheilukilpailupaidan, jossa on mun oma nimi selässä!”

Niinpä meidän nelivuotias lähti reippaana elämänsä ensimmäiseen urheilukilpailuun Liberon mainospaita päällään. Pikkusisko halusi oman paitansa päälleen myös. Aikoi potkia mummin kanssa palloa.

selin

Kuvan otin viime kesänä Libero-yhteistyön yhteydessä.

Toivon, että liikunnan ilo ja onnistumisen riemu ovat tallella vielä tämän päivänkin jälkeen. Usko omaan itseen ja omiin kykyihin.

Huokaus.

…ja mä oon siis ihan-ihan-ihan varma (no okei melko varma; tai siis toivon että voisin olla varma) , että ne kilpailut on järjestetty lapsille kivaan tapaan. Omat traumat sitä täällä vaan puhelee. Tai siis kirjoittelee.

24

You Might Also Like

  • Elmis
    25.8.2016 at 15:40

    Tässä toinen näkökulma aiheeseen: mahtavaa, että päikkäri/kerho järjestää liikuntatapahtumia! A) Siksi, että lapset ylipäänsä liikkuisivat riittävästi ja B) Siksi, että kasvatusalan ammattilaiset taatusti osaavat järjestää lapsille suunnatun kilpailun tai tapahtuman.

    Itse urheilukilpailemisesta – näin eri lajien valmentajan ja ohjaajan näkökulmasta: Kilpaileminen urheilussa lapsena on oikein järjestettynä mitä parasta itsetunnon rakentamista. Tietenkin voittajan on ihana voittaa, mutta myös muut lapset, ”häviäjää” myöten voivat nauttia tapahtumasta ja ennen kaikkea OPPIA sen, että ”aina juuri minä en ole kaikessa paras, tuo onnistui minua paremmin, olen SILTI yhtä hyvä tyyppi! ” Ja tätähän se nimenomaan on, koko lasten urheilu (ja vaikka kuinka moni muukin asia lasten kanssa). Kaikille hurrataan ja jokaista arvostetaan. Vastustajia kätellään ennen ja kiitetään jälkeen suorituksen hyvästä kilpailusta. Jne.

    Ainaki omissa ohjauksissa ja valmennuksissa 99,9% (Se 0,1% on niitä vanhempiensa pakottamia) lapsista kierii riemusta kaikenlaisissa kisoissa ja peleissä. Ja harvoin edes koko voittaja selviää tai ainakaan jää mieleen, hauskinta onkin lähtöviivalle asettuminen, yhteinen lähtö, tsemppaus, hurraus jne :)

    • krista
      25.8.2016 at 17:07

      Kyllä, just noin sen pitäisi mennä ja mä nii-iiin toivon, että omien lasten (ja kaikkien muidenkin lasten) kohdalle osuu juuri tällainen liikunnanopettaja/ohjaaja. Ja kiitos, tää sun vastaus valaa uskoa (ja toivoa) siihen, että tällainen on nykytila ja omalle kohdalle tapahtuneet koululiikuntatraumat eivät enää nykypäivänä toistu. Silloin ei nimittäin TODELLAKAAN kannustettu, hurrattu ja arvostettu, saatikka opetettu hyväksyvään kehonkuvaan ja niin edelleen… …mutta todennäköisesti itselleni ala-asteella osui myös poikkeuksellisen huono (sori nyt vaan) liikunnanopettaja.

      Just tää lause: ”että kasvatusalan ammattilaiset taatusti osaavat järjestää lapsille suunnatun kilpailun tai tapahtuman.” Just tää, tätä toivoo! Ja tuosta sun a-kohdastakin olen samaa mieltä – just olin Reiman tilaisuudessa eilen, jossa puhuttiin tästä lasten liikkumisesta. Oon samaa mieltä, lasten liikuminen ja siihen kannustaminen (sitä kautta kaikki itsetuntoon liittyvät asiat) on tosi tärkeitä! Ja varmasti just siksi jännittää, kun itsellä siitä on huonot kokemukset. Toivoo lapsilleen parempaa <3
      -
      Voittamista ja häviämistä on muuten näppärä harjoitella myös pelaamalla, sitä meillä tehdään. Ja näin sisarusten kanssa sitä jakamista tietysti oppii vähän niin kuin joka päivä :D Ja onhan se varmaan persoonakysymyskin; tai siiskun näillä tytöillä ei olekaan ollut missään vaiheessa sellaista "MUN ON PAKKO VOITTAA/OLLA EKA" -vaihetta (toistaiseksi), vaikka sekin varmasti lapsen kehityksessä normaalia olisi. Niistä sitten opitaan :) Mutta se on tietysti tärkeää, että joku ei ole AINA se viimeinen (ja kaikessa) ja esimerkiksi ne käytännöt, joissa kapteenit valitsevat joukkuueen - varsinainen suosittuuskilpailu... Nää on sellaisia, jotka nakertaa itsetuntoa ja etenkin jos siihen päälle ei saa kannustusta. Mutta joo, toivon että nykyään nämä on toisin! :)

  • Lilah
    25.8.2016 at 16:05

    Komppaus edelliselle ja juuri tuolle ajatukselle, että ei tarvitsekaan olla paras että kelpaa vaan ”olen mikä olen ja hyvä sellaisenaan”. Ja opettaa lapsikin löytämään vahvuutensa ja tunnistamaan heikkoutensa. Ei ole tervettä jos tuo ajatus ”mähän voitan” saa loputtomasti elää vailla todellisuuspohjaa, koska kilpailuihin ei mennä.

    Oma ekaluokkalainen pelaa jalkapalloa ollen usein maalivahtina. Tappion jälkeen hän usein soimaa itseään. Monesti olen todennut, että yksikään häviö ei ole vain molarin moka. Kysehän on joukkuepelistä. Ja ennen kaikkea jokainen tekee parhaansa ja se riittää. Ei välttämättä voittoon, mutta siihen, että on pelikavereiden arvostuksen ja paikkansa joukkueessa ansainnut.

    • krista
      25.8.2016 at 17:15

      Joo samaa mieltä, voittamisen ja häviämisen taidot on tärkeitä – ja just omien vahvuuksien löytäminen, niihin uskominen ja itsetunnon kehitys <3 Tärkeitä juttuja!

    • coxia94
      3.9.2016 at 11:53

      Ite pelaan maalivahtina naisten harrastejengissä (ja aiemmin junnuna kilpasarjassa), ja mulle iskä (joka valmens meitä ja jolla myöskin maalivahtiuraa taustalla) muistutti usein, että jos pallo on mun takana maalissa, niin se on mennyt ohi myös kaikista meidän kenttäpelaajista. Tätä ajatusta käytän edelleen tukena kun yritän muistaa olla syyllistämättä itteäni häviöistä. Mutta just tuo että futis on joukkuelaji, että ei ole kenenkään yhden pelaajan ”vika” jos hävitään, joskus vastapuolen joukkue vaan on parempi/käy parempi tuuri/mitä vaan, on tärkeää oppia mahdollisimman nuorena. :) Toki mokiakin sattuu, mutta niillehän ei voi mitään, eikä pidä ottaa liikaa itteensä.

  • Kouluttaja
    26.8.2016 at 07:40

    Kouluissakin nykyään järjestetään välituntiliikunnan ohjaaja koulutuksia ja minä korostan niissä aina, et kaikki mukaan, mahdollisimman erilaisia pelejä rauhallisemmista vauhdikkaisiin ja ei missään nimessä huutojakoja! Joten kyllä ne ajat muuttuu :)

    • krista
      26.8.2016 at 09:50

      Välituntiliikunnan ohjaajia, vau – todellakin ajat on muuttuneet! Ihan mahtava kuulla, kiitos tästä!

  • Ande
    26.8.2016 at 23:52

    Minä pelasin harvoin mutta silloin kun pelasin niin olin äärettömän huono, melkeinpä aina häviäjä. Itseäni viimeisenä olo ärsytti ja tulin siitä aika surulliseksi. Pahin ei ollut kuitenkaan se vaan se kun muut (lähinnä aikuiset) vähätteli ja vähän jopa naureskeli mulle, että miten nyt voi olla NOIN huono häviäjä. Ja tässäpä sitten ollaan: nykyään en halua edes kokeilla jos tiedän että olen siinä lajissa (on se urheilua tai ihan mitä muuta vaan) älyttömän huono.

  • Karin
    28.8.2016 at 01:15

    Heh, meillä oli ”kilpailu” johon alle 2-vuotias lapsemme osallistui. Ei ymmärtänyt mitään, ei suostunut yhteistyöhön, mutta sitten paikalla tapahtui kaikkea muuta kivaa, ja ehkä ensi vuonna ymmärtää jo jotain siitä, mitä siellä olisi tarkoitus tehdä.
    *
    Itse pohdin miehelle kotimatkalla, että koska lapsemme on hieman kömpelö, niin olisi hyvä jos voisimme tarjota mahdollisimman monipuolista liikuntaa ja ehkä löytää sieltä jonkin missä hän olisi oikeasti ihan hyvä. Ei paras, mutta hyvä. Itse olen siitä onnekas, että olen saanut liikunnasta paljon positiivisia kokemuksia ja elämyksiä.
    En edes tiedä, kerrottiinko meillä ala-asteella urheilukilpailujen kaikkia sijoituksia, vaiko vain parhaimpien. Itse koin kilpailemisen luonnollisena ja kivana asiana. Meidän pienessä kyläkoulussa oli 80-luvulla aika vanhoja opettajia, mutta ilmeisesti osasivat asiansa. Tai sitten asiaa pitäisi kysyä niiltä, jotka eivät pitäneet liikunnasta eivätkä olleet kovin liikunnallisia. Voihan olla, että heidän kokemuksensa oli aivan erilainen.

    • coxia94
      3.9.2016 at 11:57

      Mun kavereista aika moni joka ei ollut kovin hyvä/ei pitänyt hirveästi pallopeleistä esimerkiksi, oli sitten tosi hyviä uinnissa (tiiä sitten oliko vaan sattumaa että tosi monia uimisesta tykkääviä osu mun luokalle/kaveripiiriin). Ite taas oon palloilija henkeen ja vereen, ja oon sit aina taas ollu tosi huono uimaan. Kyllä mä pinnalla pysyn ja osaan sukeltaa mutta siinäpä ne sit aikalailla onkin… :D