Viisi kysymystä ja vastausta – lapset

Te kysyitte – minä vastaan, jo kolmatta kertaa! :)

Jaoin siis teiltä (täällä ja täällä) saamani kysymykset kolmeen teemaan: ensin minä&elämä (täällä) ja sitten koti (täällä). Ja nyt seuraa teemasta kolmas ja viimeinen: lapset.

Tällaisia te halusitte tietää:

Lapset

1. Millaisia huolia sulla oli toista lasta odottaessa ja mitä niille huolille sitten kävi? Nimimerkillä yksi (uhmaikäinen) lapsi ja pulla uunissa ja pyörin öisin sängyssä miettien, onko minusta kahden äidiksi, muuttuuko suhde esikoiseen jotenkin, onko minulla hänelle aikaa, tuleeko hän kärsimään vauvan synnyttyä, saanko ikinä nukuttua sitten kun niitä on kaksi, jaksaako esikoisen viedä puistoon jos vauva valvottaa öisin, miten parisuhteen käy… ja muita tällaisia pikkukysymyksiä. :’D (kysyjä: Jennilee)

Pikkukysymyksiä :D Mutta tuttua, niin tuttua – mäkin yön pimeinä tunteina raskaanollessani mietin ihan näistä jokaista. Ja varmaan vielä jotain muutakin, jos vaan muistaisi :)

Mielessäni ”ratkaisin” näistä huolista mukamas useitakin. Esimerkiksi että vauvatulokas sitten saisi nukkua sivuvaunussa ja viihtyä sitterissä. Ajattelin totuttaa sen pötköttelemään vieressä peitolla, kun minä viihdyttäisin esikoista. Hahahahahahahahaha. Joo Seela taisi kuulla nämä suunnitelmat ja totesi, että ei kuule tule toteutumaan.

Miten niille huolille kävi… No – apua, miten tän nyt sanoisi – ne tavallaan kaikki osoittautuivat ihan tosiksi. Oli tilanteita, jolloin uloslähtö oli ihan mahdotonta (kuten täällä) ja sitten pienenpieniä virstanpylväitä, jolloin tunsi jopa vähän onnistuvansa tai edes selviävänsä (kuten täällä ja täällä). Mutta siitä huolehtimisesta sanoisin jotenkin… …että silti kannattaa yrittää olla etukäteen kovin paljon murhtimatta. Koska ei voi tietää. Kaikki voi mennä myös tosi-tosi hyvin. Ja jos on vaikeaa, niin sitten sitä kuitenkin joillain maagisilla tavoilla ponnistelee, ehkä saa apua (sitä kannattaa sitten herkästi pyytää!) ja viimeistään kun aika kuluu, niin kaikki helpottaa.

…ja vuoden jälkeen kirjoitin jo näin.

Tsemppiä ihan hurjasti! Se on myös palkitsevaa (ainakin näin paria vuotta myöhemmin) ja tässä vaiheessa on iiiiiiihanaa, että noita rakkaustyyppejä on kaksi <3 Ja jos on raskasta, niin pyydä apua; tai ainakin hae vertaistukea vaikkapa täältä! <3

2. Mikä on kahden pienen lapsen kanssa raskainta arjessa? (kysyjä: Karoliinan)

Tällä hetkellä näiden kahden kanssa on ihana vaihe – alkuun tulee mieleen, että diipa-daapa-daa ei mikään, ja sit paljon ruusuja ja kukkasia vaan päälle :)

Vaikeimmat ajat meillä olivat siis ehdottomasti ensimmäinen vuosi tai puolitoista.

Nykyisin vaikeaa on oikeastaan se sama juttu, mikä on ollut tietysti eri muodoissaan päällä koko ajan: huomion suuntaaminen. Perhehärdellissä on tosi vaikea saada ajateltua edes yhtä ajatusta loppuun, kun koko ajan jossain tapahtuu. Ja miten se onkin niin, että kun toiselle iskee ”kriisi”, iskee toiselle oma kriisi aina ihan samaan aikaan :) Toisaalta tähän kaikkeen on tottunut ja kriisit myös helpottaneet sen myötä, kun pienempikään ei ole enää niin pieni ja ”suuritunteisuudestaan” huolimatta perusturvallisuuden tunne on kunnossa. Ja toisaalta omaa hommaa helpottaa esimerkiksi tämä iltapäivän parin tunnin seesteinen rauha, jolloin tietää, että tytöt nukkuvat yhtäaikaiset päikkärit ja saa vähän hengähtää. Ehkä vaikka tosiaan ajatella kokonaisen ajatuksen ilman, että joku haluaa jotain. Tai käydä rauhassa vessassa!

Nyt, kun tytöt ovat kohta kaksi ja kohta neljä, on koko ajan useammin kuitenkin myös sellaisia hetkiä, että he leikkivät pidemmänkin ajan ihan rauhassa kaksistaan, ilman aikuisen ohjausta tai puuttumista. Usein ”puuttumista” kuitenkin edelleen tarvitaan: isosisko haluaisi päättää leikin kulusta, pikkusisko on eri mieltä ja lopulta molemmilla menee hermo :) Joskus päivät (tai etenkin illat) ovat jatkuvaa erimielisyyksien sovittelua :) Mutta tytöt kuitenkin rakastavat toisiaan ja yhdessä leikkimistä – on ihanaa, kun on sisarukset <3

3. Mun on pakko kysyä näin 1,5 veen vauvakuumeisena äitinä, että suositteletko tuota 2 vuoden ikäeroa nyt kun tytöt alkaa olla hiukan isompia? Tiedän, että teillä on ollut rankkaa, mutta kysyn silti kun nää mun vauvakuumeaivot ei meinaa kuunnella järkipuhetta. Mitä antaisit vinkiksi samaa ikäeroa kaavailevalle (jolla ei ole hääppöiset tukijoukot)? (kysyjä: mammam)

Tällä hetkellä – apua, aionko mä todella sanoa näin – mutta kyllä, jos ajatellaan vain ja ainoastaan tätä nykyhetkeä, niin suosittelen. Mutta samaan hengenvetoon pakko sanoa, että oli se alku tosiaan sellaista, että uhhuh. Mutta nyt on niiden positiivisten juttujen ja sisarushetkien aika!

Ja oon mä kuullut jostain joskus sellaisia huhuja, että ei se aina niin vaikeaa ole. Livenä en ole sellaisiin ihmeperheisiin törmännyt :) Mutta kun siitä selviää, niin sitten siitä on selvinnyt ja kahden ihanan sisaruksen vanhempi!

Hmmm vinkiksi… Mä sanoisin sitä samaa, mistä kirjoitin täällä. Että tärkeintä on vain selvitä ja pitää tiukasti mielessä se, että kaikki helpottaa. Ajattelen myös itse usein sitä, että joskus me kuuskymppisinä Joelin kanssa tippa linssissä muistellaan näitä hetkiä – että sitten joskus elämää taaksepäin katsellessa tää on kuitenkin sitä elämän kultaisinta ja rakkainta aikaa, vaikka rankkaa olisikin.

Toinen vinkki on se, että etenkin jos omia tukijoukkoja ei ole kovasti, kannattaa selvittää kaikki lähiseudun/kaupungin tarjoamat mahdollisuudet ja palvelut. Vaikka tyyliin MLL:n perhekerhot sun muut, ja tällä Helsingissä on (tai ainakin oli) se ”matalan kynnyksen” perhetyöntekijäpalvelu (ääk en muista enää edes termiä), josta me saatiin esimerkiksi hoitaja käymään täällä kerran viikossa muutaman tunnin ajan. Sellaiset kannattaa hyödyntää ja ennen kaikkea huolehtia omasta jaksamisesta! Ja puolison jaksamisesta myös – pysyä väsymyksessäkin ikään kuin samalla puolella, yhdessä ponnistellen <3 Pienet lapset ovat tietysti tunnetusti eroriski, mutta parhaassa tapauksessa se voi myös vahvistaa parisuhdetta. Silleen, että me selvitään tästä yhdessä <3

Kysymyksesi jättämisestä on muuten nyt puolisen vuotta aikaa. Hihii pakko kysyä, oletkohan kuulolla – mikä teidän tilanne on nyt? Oletko vielä vauvakuumeen kourissa vai onko pikkusisarus kenties jo tuloillaan…? :)

4. Mitä muita nimivaihtoehtoja teillä oli tytöille? Mistä teidän lasten nimet on peräisin? (kysyjinä Unelma ja Lydiah)

Molempien tyttöjen etunimet olivat meille ”varmoja” jo tosi aikaisissa vaiheissa – jo ennen kuin oli varmuutta sukupuolista. Heh onneksi tuli tytöt, koska poikien nimivaihtoehtoja ei oltu vielä keksitty :)

Silva-nimi löytyi sisustuslehdestä, jossa oli eräässä jutussa perhe, jolla oli sen niminen tyttö. Hihkaisin Joelille ”hei entä Silva?!” ja Joel vastasi ”joo!”. Se oli ihan selvä siitä lähtien. Silvan toinen nimi Tarina löytyi itse asiassa myös lehdestä – selasin kampaajalla jotain lehteä, jossa oli Tarina Tarantino – niminen… …korusuunnittelija ehkä. Huomasin, että hei Tarina on myös suomenkielinen nimi, ja tosi kiva ja Silvaan sointuva. Nimi tuli siitä :)

Seela-nimestä tykkäsimme hurjasti jo Silvaa odottaessamme ja jotenkin se oli vain selvää, että jos Silvalle tulisi joskus sisko, se olisi Seela. Eli kun raskaus sitten todettiin ja etenkin kun ultrassa näkyi tyttö, se oli vaan totta kai Seela siellä. Seelan toinen nimi oli ainoa, joka ei ollut alkuun itsestäänselvä. Nimijuhlakin jo lähestyi ja meillä oli vaan sellainen ajatus, että ”jos ei nyt muutakaan keksitä, toinen nimi on Matilda”. Kaunis nimi. Lähipiirissämme tapahtui kuitenkin läheisen ihmisen menehtyminen hieman ennen nimijuhlaa – siitä tuli ajatus, että haluamme muistaa häntä Seelan nimessä. Halusimme lisätä nimeen myös toisen rakkaan menehtyneen ihmisen nimen (toisen suvun puolelta), joten Seela kantaa nimessään muistoa kahdesta rakkaasta ihmisestä: Elna Orvokki <3

Poikien nimistä meillä oli mielessä ajatuksina Ilo ja Amir, mutta jotenkin poikien nimet olivat meille paljon vaikeampia miettiä kuin tyttöjen. Ehkä me alitajuisesti aavistettiin, että meille tulee tyttöjä :)

5. Vaikutat blogin kautta tosi hyväntuuliselta äidiltä, joka osaa suhtautua arjen haasteisiin huumorilla. Onko tilanteita, että olisit suuttunut tai huutanut lapsille? Itselläni on puolivuotias lapsi ja välillä kadehdin sitä, miten jotkut äidit vaikuttavat olevan niin seesteisiä, tyyliin ”oho, nyt sä hankaat sitä kakkavaippaa siihen olohuoneen villamattoon ja revit äitiä hiuksista, mutta ei se haittaa”. ;) Olen miettinyt, ovatko jotkut äidit niin viilipyttyjä vai kiukkuavatko kaikki salaa lapsilleen, mutta siitä ei puhuta? (kysyjä: Maija)

Voi kuule… Eli joo. Olen suuttunut. Valitettavasti. Täällä esimerkki.

Mä ihan oikeasti yritän kyllä parhaani mukaan pysyä ikään kuin tilanteiden ”yläpuolella”. Aikuisena. Enimmäkseen saan sen pidettyä mielessäni, mutta en mitenkään sataprosenttisen aina. Itselläni yllättävänkin hyvin pitää hermo sellaisissa ”aijaa kaadoit sitten maitolasisi lattialle” -tilanteissa, mutta sitten sellainen… ….pitkäaikainen rasitus yhdistettynä pitkäaikaiseen väsymykseen on joskus haastavaa. Kun molemmilla on ”takaispäivä” eikä ole sekuntiakaan omaa aikaa ja kaikki huutavat ja vaativat ja ja ja ja ja… Silloin voi sitten se pinna olla valitettavasti lyhyempi kuin mitä ajattelen, että pitäisi olla.

Oon kokenut, että omasta jaksamisesta huolehtiminen on tosi tärkeää tässä.

Ja itselleen (ja elämälleen) nauramisen taito. Sillä tosiaan pääsee tosi pitkälle – kun nauraa tapahtumille, ne eivät saa niin helposti pinnaa kiristymään.

Se Raisa Cacciatore muuten sanoi, että jos on lähdössä kahden lapsen ja yhden koiran kanssa ulos pimeään räntäsateeseen ilman aamukahvia. Ja yhdelle tulee kakkahätä just ovella, kun toppahaalarit on puettu päälle ja toinen pissaa housuun ja koira oksentaa matolle. Jos tuntuu, että nyt ei kestä. Niin saa näyttää tunteensa. Saa vaikka käydä huutamassa tyynyyn, että ”en kestä tätääääääh!” ja usein se sitten menee sillä ohi ja alkaa itseäkin naurattaa se tilanne – ja lapsetkin alkaa nauraa, että mikä tolle äidille nyt tuli. Mutta että ei ole lasta vahingoittavaa, että aikuinen joskus näyttää myös tuollaiset tunteensa. Kunhan ne menevät ohi. Eli että lapsikin siinä oppii ja näkee, että voi tulla harmituksen tunteita, mutta niistä päästään yli ja elämä jatkuu.

Itselläni on tärkeä juttu myös se, että jos vaikka olen tiuskaissut (harvemmin kuitenkaan ihan huudan), selitän asian jälkikäteen ja pyydän anteeksi.

Asiat sovitaan. Kaikesta selvitään. Ja aina rakastetaan.