Bloggaaja, joka ei halunnut kertoa kaikkea

Tämä teksti on täynnä itsestäänselvyyksiä ainakin kaikille vakilukijoille. (haha, eikö ollutkin mahtava alku) Mutta toisaalta tämä otsikko on pyörinyt mielessäni jo sen verran pitkään, että syksyn ensimmäisen flunssan kunniaksi – menköön.

Joskus ennen blogeista usein puhuttiin ”julkisina päiväkirjoina”. Harvassa blogissa kuitenkaan kerrotaan päiväkirjamaisesti ”no sitten heräsin just kun herätyskello soi, ja aamupalaksi söin sitä ja sitä, ja sitten lähdin sinne ja sinne”. Omassa blogissani aina on ollut kysymys eniten hetken kuvailuista, tilanteista, yksittäisistä ajatuksista jonain tiettynä päivänä tai hetkenä.

Vaikka kun niitä tuokiokuvia kirjoittaa tällaiset rapeat 6,5 vuotta, syntyy tietysti jonkinlainen käsitys kokonaisuudestakin – paloista koottu ja loput lukijan omalla mielikuvituksella täydennetty. Mielikuva voi olla hyvinkin oikea tai sitten ei; varmaan lukijan luentatavasta tai asenteesta riippuvainen. Mielikuvat voivat myös vaihdella: kun aloitin bloggaajana, ihanat lukijani hehkuttivat valtavasti, miten supersupersuperihana ja mahtava olet – hih jopa vähän nolouteen asti, joskus piti vastata, että oikeasti mä oon kyllä aika tavallinen, en mikään ihannekuva. Joskus sitten olen ollut ärsyttävä ja feikki jonkun muun luennan mukaan. Ja niin edelleen.

Silti olen koko ajan tällainen Krista täällä, sama ihminen täällä kotikoneellani kirjoittamassa – toki elämänvaiheiltani muuttuva ja varmasti jotain kehityskaartakin (whaat? onko se syötävää?) ihmisessä on kai suotavaa joskus tapahtua.

Ja sitten on ne ”katvealueet”.

Vaikka ”katvealueet” näkyvät vain poissaolona (en ole halunnut manifestoida, että minähän en näistä-ja-näistä kirjoita; bloggaaminen on itse asiassa yksi katvealue, yritän pitää bloggaamisesta bloggaamisen hyvin vähäisenä), suurin osa lukijoista ne tietysti tavalla tai toisella hoksaa. Yksi katvealue on esimerkiksi blogin henkilöt: tässä blogissa on neljä keskushenkilöä, ja muut on useimmiten esimerkiksi kuvista blurrattu tai tekstistä (keskusteluistakin) poistettu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että eläisimme blurratussa tyhjiössä ihan vaan neljästään.

Tämä esimerkki ilmestyi tähän siksi, kun kesällä tätä liipaten (täällä) tuli keskustelussa puhetta.

Jo silloin blogia aloittaessani mietin, että miten esimerkiksi ystäväni suhtautuisivat blogiini. Ystävissäni on paljon sellaisia, jotka eivät ole somessa ollenkaan kasvoillaan. Minulle oli heti alussa ihan hurjan tärkeää, että en missään nimessä ikinä milloinkaan aiheuttaisi ”live-elämän ystävilleni” sellaista tilannetta, että jonkun pitäisi alkaa miettiä, että mitä minulle voi sanoa tai miten minun kanssa olla. Että näkyykö kuvassa jonkun lapsi tai päätyykö joku juttu blogimateriaaliksi.

Siksi heti alkuun silloin reilut kuusi vuotta sitten päätin, että ystävien ja sukulaisten keskuudessa olen aina yksityishenkilö, en koskaan bloggaaja. Kamera pysyy suureksi osaksi laukussa (jos kuvaan, kuvaan vain meidän omaa perhettä tai kotialbumikäyttöön) ja jos kerron meidän perheen olleen vaikka… …sanotaan nyt Linnamäellä, näyttää usein siltä kuin olisimme vain oman perheen kesken vaikka olisimmekin esimerkiksi ystäväperheen kanssa. En myöskään ole niitä bloggaajia, joka kuvaa ravintolassa ruoka-annoksia kunnes ne jäähtyvät. Oma ”skenenikin” toki mahdollistaa tämän; kuvien ei tarvitsekaan olla niin hienoja ja hiottuja. Voin nopeasti räpsäistä jonkun ja laittaa sitten kameran pois. Tai jättää kokonaan räpsäisemättä.

Pari ystävää blogissa kuitenkin joskus on näkynyt; he, jotka jaksavat mulle kerta toisensa jälkeen vakuuttaa, että saa sen kuvan/jutun laittaa eikä tarvitse aina kysyä. Mutta kysyn silti. Joka kerta. Heh kysyn ehkä väsymiseen asti, mutta se on mulle tärkeää. Mun ystävät ovat yksityisihmisiä mun yksityiselämästä. Mä olen aina ihan tavallinen ystävä, en mikään ”bloggaajaystävä”.

Ja vaikka olen bloggaaja, suurin osa mun elämästä on yksityiselämää.

Mulla on myös hyvin vahva tuntemus siitä, että tämän blogin lukijat tietävät jo tämän kaiken yllä kirjoitetun. Rivien väleistä te osaatte tämän kaiken lukea. Eikä mun yksityisyyttä ole juuri koskaan kyseenlalaistetettu. Kun joku kysyy jotain, se on aina erittäin positiivista ja joskus harvoin jos sanon, että ”valitettavasti en just tätä halua avata enempää”, mua on 99,9-prosenttisesti ymmärretty eikä ajateltu asiasta mitään negatiivista tai painostettu kertomaan lisää. Tai vedetty johtopäätöksiä kertomattomuudesta. Joskus kun bloggaajien tonteilla näkee vaikka ja mitä. Mä hyvin vakaasti uskon, että se oikeasti johtuu siitä, että täällä on fiksut lukijat. Sellaiset aika… …aikuiset, ajattelevat. Ja musta tuntuu, että te jotenkin… …arvostatte mua ja mun yksityisyyttä, ja mä puolestani arvostan sitä, että te arvostatte. Heh, arvostamisen kehä, ei paha.

Toinen esimerkki. Olette ehkä huomanneet, että en ole kovin ahkera Insta Storiesin käyttäjä. Laitan kyllä oikein mielelläni sinne silloin tällöin aika randomeita pieniä pätkiä – tällöin on tullut just silleen extemporefiilis, että hei tämänpä laitan. Ja silloin se on tosi kiva!

Mutta mun mielestä tuntuisi aaaaaaaahdistavalta jakaa reaaliaikaista kuvavirtaa siitä, missä milläkin hetkellä olen ja mitä tekemässä! Aaaaargh, mä en halua, että ihmiset tietää, että missä mä just nyt olen. Blogissa saan valita julkaisuajan ja tapahtumat kerrotaan siellä jälkikäteen – jostain hassusta syystä tällainen jakaminen on mulle ihan no-big-deal, kun taas reaaliaikainen jakaminen (pitkässä mittakaavassa; reaaliaikaisestikin pienet pätkät on hauskoja) tuntuu lähinnä vain painostavalta.

Ja se olen siis vain minä; minun ahdistukseni! Tarkennettakoon, että en missään nimessä ajattele mitään negatiivista ihmisistä, jotka jakavat reaaliaikaista sisältöä elämästään – päinvastoin ihastelen! Mutta olen vain huomannut, että siinä on mun henkilökohtainen raja siinä, mitä/miten haluan jakaa ja mitä/miten en.

Ja bloggaaja jos kuka tietää, että nämä henkilökohtaiset rajat vaihtelevat ihan hurjasti ihmisten yksityisyyskäsitysten mukaan. Ja se on ihan ok! Minun rajani ovat 100 % varmasti monelle ihan liikaa jaettu, kun taas jotkut jakavat luontevasti paljon enemmän.

Mä uskon tässä vahvasti itsensä kuunteluun.

Sitten se kuuma peruna, joka aina tasaisin väliajoin nousee kuin uutena asiana keskusteluun. Lapset. What about the children? (sellaisella värisevällä kauhuäänellä, tiedättekö) Minulla/meillä (päätämme näistä Joelin kanssa yhdessä) on siinä omat yksityisyysrajamme, ja yksi tosi hassulta kuulostava yksityisyysraja on se, että en halua tarkasti kertoa julkisesti niitä rajoja. Absurdia, eikö! Mutta ne rajat tulevat totta kai näkyviin käytännön kautta ja ovat näkyvissä tiedostavaan silmään juuri sen ”katvealueen” myötä. Poissaolon. Mitä jää kertomatta, miten jää kertomatta. Jonkun mielestä lapsista kerrotaan varmasti ihan liikaa ja omilla nimillään kääk – joku toinen toivoisi lisää lasten kuulumisia ja harmittelee, että niiden osuus on vähentynyt. Mutta juuri samalla tavalla kuin jakamisen rajoista juuri yllä kirjoitin: vain omat huoltajat – minä ja Joel – voivat olla sen rajan vetäjinä. Siksi en ole ollut halukas (enkä ole nytkään) edes alkamaan siihen keskusteluun. Ihmisillä kun on niin erilaiset yksityisyyskäsitykset, että siitä vääntäessä ei voi voittaa. Voi vain todeta, että jokainen (yksilö/perhe) asettaa itse ne rajansa oman arvostelukykynsä mukaan.

Minipieni esimerkki. ”Blogikiinnostavaa” olisi varmasti tietää tarkemmin eskarinaloituskuulumisista. (ihanasti on mennyt! mitä nyt flunssa iski heti alkuun) Mutta ihan eskarin eka päivään asti ajattelin, että en itse asiassa halua kirjoittaa siitä yhtään mitään; asia on yksityinen eikä siitä tehnyt mieli kirjoittaa. Sitten kuitenkin ihan kyseisenä päivänä tuntuikin luontevalta kirjoittaa minipienesti tämä.

Mutta kuten vakkarilukijat ovat varmasti huomanneet, lasten elämästä kertominen on luonnollisesti liukunut taaperoajasta vähän… …erilaiseksi. Ja varmasti se tulee samaan tapaan ”liukumaan” jatkossakin lasten kasvaessa. Ja voihan se olla, että aina ei liu’u vaan joskus ihan tärähtää. Ehkä joskus lopetan koko blogin? Tai perustan uuden? Näitä joskus väläyttelen mielessäni, mutta en koskaan vielä ihan oikealla harkinnan tasolla tekemässä mitään sellaista. Mutta niinhän se on, että mikään ei ole ikuista, bloggaaminenkaan.

Oho, menipä dramaattiseksi! Syytän tätä perhanan flunssaa, mulla on siis pitkästä aikaa ihan kuumettakin.

Kääk mikä ajatuksenvirtajuttu.

Virtaan tähän loppuun vielä, että hei sinne Titi-nalleristeilylle ehtii alehintaan vielä ilmoittautua huomiseen asti! Tulkaa!!! Mulle meiliä siis! Ja nyt virtaan takaisin sänkyyn, hmm miksi ihmeessä ylipäänsä olen tässä hereillä tällä kuumepäällä…?