Äitiyssynnintunnustus

Syyllisyys. Huono omatunto. Paskaäitifiilikset.

Ne vaanivat lähes joka kulmalla. Ne putkahtelevat esiin myös tämän palstan jutuissa ja kommettiketjuissa.

Mutta ei toisia syytellen (sitä täällä ei onneksi harrasteta!) tai muutenkaan ilmiselvästi, ehei. Paskaäitifiilikset syntyvät paljon salakavalammin, huomaamatta rivien väleissä, sivulauseissa, useimmiten täysin tarkoituksetta, ja lopulta kyseisen äidin omassa päässä:

”Voi ei, noilla soseruokaillaan viisi kertaa päivässä – meillä vaan neljä. Apua mä oon ihan paskaäiti.”

*******

Ihan pieni esimerkki. Ei edes välttämättä kovin hyvä esimerkki, mutta ihan tuore:

Kirjotin tällä viikolla, että Joel on jäänyt keskiviikkoisin kotiin ja on IHANA äidin vapaapäivä. Parin kappaleen jälkeen olin jo ajautunut huono omatunto -teemaan: pitäisikö minun nyt tehdä vapaa-ajallani jotain järkevää?

No, Mimmu kirjoittaa kommentteihin pian samantyyppisistä fiiliksistä: kun isi tulee töistä, Mimmu joskus törkkää lapsen suoraan hänelle, että pääsee rauhassa pesemään vessanpönttöä – se kun ei yksivuotiaan kanssa oikein muuten onnistu. ”Onko se sitten väärin jos äiti on lapsen kanssa koko päivän ja haluaa rauhassa tehdä kotihommia, vai se että isillä ei ole omaa aikaa,vaikka hän on koko päivän ollut erossa lapsesta???”, Mimmu kirjoittaa.

Minä vastaan, että apua: ei saa tuntea huonoa ómatuntoa siitä, että haluaa pestä vessanpöntöt! Ja että meilläkin oma aika on aika vähäistä, mutta me ajatellaan, että perheaika = omaa aikaa ja tykätään olla kolmistaan.

Liisa vastaa, että heilläkään ei oikeastaan tunneta käytetä termiä ”oma aika”. ”Kaikki aika on omaa ja meillä on huisin kivaa yhdessä.

Kaikki kuulostaa ihan kivalta ja kannustavalta, eikö niin? Ehei, koska kaikessa voi piillä mahdollinen syyllisyyssiemen. Tällä kertaa se osuu (valitettavasti) Vierailijaan, joka myös kirjoittaa, että hänellä oma aika on ihan minimissä. Mutta myös: ”Liisan tekstistä tuli huonoäiti-fiilis, oma-aika on mulle kullanarvoista.. tai siis sen rippeet, mitä tuskin on enää tulevaisuudessa ollenkaan kun tulee toinen pikku muru, joten aion nauttia nyt joka tapauksessa omasta-äidin/naisen/vaimon -ajasta.”

Ja: tadaa! Näin ovat syyllisyyssiemenet taas sinkoilleet minusta Mimmun kautta Liisalle ja sieltä osuneet epähuomiossa johonkin pahaa-aavistamattomaan äitiin, jolla oma aika on vähissä ja joka kaipaisi vain ihan vähän hengähtämistä ennen toisen lapsen syntymistä.

Eikä kukaan varmasti halunnut tai tarkoittanut mitään sellaista!

(ja Liisakin tietysti vastasi nopeasti, että apua: ei ollut tarkoitus aiheuttaa huonoäitifiiliksiä kenellekään)

*******

Mistä ihmeestä nämä syyllisyydentunteet oikein kumpuavat? Joskus ympäristöstä ja yhteiskunnasta, kyllä. Mutta usein (ja ainakin omalta kohdaltani) ne tuntuvat pompsahtelevan ihan omasta pienestä päästäni – ja joskus aivan yllättävistä asioista. Muistatte varmaan, minkä megalomaanisen suon sain itselleni tallottua niistä soseruoista. Miksi? Miksi en vain heti tehnyt niin kuin itselleni luontevimmalta tuntui?

Itse sain ”soseomatuntovapautuksen” vasta 73 kannustavan ja hyväksyvän kommentin jälkeen – niii-iii-iin iso kiitos niistä! Kannustusta tuli myös niiltä, jotka hoitavat homman ihan eri tavalla. Oh.

Joskus väitetään, että me äidit syyttelemme liian kärkkäästi toisiamme. Onko näin? Ehkä joillain foorumeilla. Mutta ehkä meistä useimmat ovat kuitenkin aika suvaitsevaisia. Ymmärrämme, että kaikki muutkin äidit painiskelevat samantyyppisten syyllisyydentunteiden kanssa kuin me itse.

Voi kunpa jokaiseen syyllisyysrikkaruohoon voisi saada nuo seitsemänkymmentäkolme ymmärtävää ja kannustavaa vastalannoitetta.

*******

Oman ”äitiyssynnintunnustuksen” teki tällä palstalla ensimmäiseksi S-S ”Rytmitön ryhmä” -kirjoituksen kommenttiketjussa. Ajatus jäi jo silloin muhimaan päähäni: äitiyssynnit pöytään!

(…ja sitten vaan odotellaan niitä hyväksyviä ”no niin meilläkin” kommentteja ja tulee heti vähän parempi olo – eikö niin?)

 

No niin tässä tulee! Ja PLIIS seuratakaa esimerkkiä, että en jää ainoaksi tänne synnintunteineni heilumaan :D

 

1. Silva ei edelleenkään ole saanut mitään muuta kuin purkkiruokaa.

Toisaalta ruokailut ovat muuten lähteneet käyntiin tosi hyvin – ei siis muita ongelmia kuin se purkkiruokah*vetintuli.

2. Mikä ulkoilu?

Tästä on kirjoitettu aiemmin täälläkin, ja myös mm. Puolivahingossa-palstalla. Meilläkään ei lähdetä vaunureippailemaan ”ihan muuten vaan” – ehkä pari kertaa olen käynyt varsinaisella vaunulenkillä, Joel on kyllä tehnyt sitä useammin. Vaunuilla kuitenkin liikutaan paikkoihin (esim. lähdetään käymään Postissa), ja ai niin tietysti vauvakavereiden kanssa on vaunuiltu – hmm, ehkä se sittenkin lasketaan varsinaiseksi vauvanulkoiluttamiseksi…

No, ei kuitenkaan päivittäin eikä aina edes viikoittain.

3. Käyn vauvaharrastuksissa ainakin yhtä paljon itseni kuin vauvan vuoksi.

En usko, että muskari tekee lapsestamme musikaalista tai vauvajumppa/sirkus liikunnallista. Käymme niissä, koska harrastuspäivät ovat mukavia niin vauvalle kuin äidillekin. Silva on harrastuspäivinä yleensä hyväntuulinen ja nukkuu aktiviteettien jälkeen hyviä, pitkiä päiväunia.

4. Joskus vaan v*uttaa.

Silva on ihana vauva, ja kitisee/itkeskelee (käsittääkseni) ilmeisesti jopa tavallista vähemmän. Kitinäpäiviäkin kuitenkin on. Ja huonoja öitä. Joskus v*uttaa niin paljon, että järki lähtee, ja pari kertaa on tehnyt mieli törkätä vauva paikkaan x ja lähteä itse tuulettumiskävelemään korttelin ympäri. Niin en ole kuitenkaan tehnyt.

Sen olen kuitenkin pari kertaa (muistaakseni tasan kahdesti) tehnyt, että olen jaksamiseni viimeisillä metreillä törkännyt selkä kaarella huutavan vauvan vaunuissa ulos ja sulkenut (särkyneellä sydämellä) ulko-oven ajatellen, että ”siinäpä v*u nyt huudat”. Vauva on nukahtanut välittömästi. Sen jälkeen onkin tullut ihan järjetön huono omatunto – se parka oli vaan niin väsynyt…

Tasan kaksi kertaa olen myös menettänyt hermoni niin, että olen huutanut ”NYT HILJAA!”, vaikka tiedän, että se ei auta eikä niin varmaan saisi edes tehdä.

5. ”Ryöstän” omaa aikaa

Joskus vaan vilkuilen kelloa ja odotan, että vauva nukahtaa – ja säntään heti koneelle tai neulomuksien kimppuun, toivoen että unet kestävät mahdollisimman pitkään. Niin kuin nyt – vautsi tämä koko kirjoitus on syntynyt yksien Silvan aamupäikkärien aikana.

Joskus kurkin konetta myös silloin, kun Silva möngertelee lattialla tyytyväisenä. Yritän pitää sen minimissä, mutta joskus vaan ajatukset ovat kyllä täysin jossain muualla kuin vauvan kanssa lattialeikeissä. (jos on vaikkapa yhdeksättä tuntia leikkimatolla päivässä – ymmärtänette, mitä tarkoitan…)

…ja bonuksena vielä yksi ”paskavaimosynnintunnustus”

6. Jos on ”tilanne päällä”, en pysty huomioimaan kumppanin tunteita

Jos Silva kirkuu, en yksinkertaisesti pysty huomioimaan siihen päälle vielä kumppanin tuntemuksia. Ensisijainen toimintani/huomioni kohde on silloin vauvan rauhoittaminen – ja hormonistressitasomyrsky siinä hommassa on melkoinen.

Jos Joel ei esimerkiksi ensiyrityksellä kuule (mikä on ymmärrettävää siinä vauvankiljunnassa) kysymystäni: ”Missä tutti?”, ei toinen kerta tule suustani enää ystävällisellä äänellä. Kiehun kiukusta, pyörittelen silmiäni ja osoitan tyytymättömyyttäni kaikilla tavoilla – vaikka syy ei millään tasolla ole Joelin. Joudun kuitenkin käyttämään kaikki voimani siihen, että pysyn rauhallisena ja johdonmukaisena vauvaa kohti. Voimat riittävät useimmiten (mutta ei aina, ks. kohta neljä) siihen, mutta ei kyllä sitten enää yhtään mihinkään muuhun.

*******

Uhhh. No niin, ehkä siinä on äitiyssynnintunnustusta taas vähäksi aikaa…

 

Onko sinulla samoja syntejä? Mitä muita? Antaa tulla!

PS. …ja sitten itselleen nauramisen kyky suotavaa, samoin kuin toisten ”syntien” hyväksyminen. No äh, turhaan mä sitä teille sanon – täällä se on onneksi aika itsestäänselvää <3

 
Like

You Might Also Like

  • A-Sofia
    7.12.2012 at 15:09

    Niin ja piti vielä kommentoida tuossa kun joku ylläoleva ihmetteli, että mistä tämä syyllisyydentunto kumpuaa. Itselläni oli sama homma ennen lasta: ihmettelin ja ärsyynnyin jatkuvasta syyllisyysvoivottelusta, jota lapsen saaneet kaverit harrastivat.

    Nyt olen itse tässä. Syyllisyys tulee jostain syvältä munaskuista, ihan kuin se kuuluisi biologisesti osana äitiyteen. Osansa varmasti myös yhteiskunnalla syyllistämiskulttuurilla, josta tulee paineita (edellä mainitsemani teoriaopukset muun muassa). 

  • Kapusha (Ei varmistettu)
    7.12.2012 at 16:26

    Kiitos Krista aivan mielettömästä blogista!:) Meillä ollut 4kk pojan kanssa samankaltaisia ongelmia ton nukkumisen kanssa ja kiva oli kuulla etten oo ainoo joka painiskeli vauvan päiväunien kanssa. ”Vauvat vaan nukkuu ja syö”. Joo ei nukkunu!:D Kuukauden päivät vasta osannut nukkua unia pidempään kun 20minuuttia ja muuallaki kuin sylissä.

    Tähän listaan voin omalta osaltani lisätä imetyksen! Meillä se ei vaan mitenkään lähtenyt kunnolla käyntiin. Imetin 2,5kk + sai lisämaitoa.Sitten siirryttiin ilta-, yö- ja aamuimetyksiin ja 3,5kk nekin loppui ja nyt pullon kanssa mennään. Kauhea syyllisyys etten ole antanut lapselleni sitä parasta mahdollista ravintoa. Alussa olin ihan hermoraunio kun poika vaan söi söi söi söi ja söi. Kaikki hokivat että on ihan normaalia että vauva on rinnalla koko ajan,mutta neuvolasta tuli käsky antaa lisämaitoa kun paino ei noussut :/ Eli kyse oli siitäkin. Nyt kun imetys on loppunu niin kateellisena luen sun kirjotuksia kuinka oot onnistunut imetyksessä!

    Ihana että kirjoitat tästä aiheesta,voin allekirjoittaa noista lähes jokaisen. Kauheinta on,kun väsyneenä yöllä nostaa sen inisevän vauvan sängystä 32:tta kertaa (on koettu!!) niin kun tiuskaisee että ”koita nyt *aatana nukkua edes joskus” tai ”anna mun olla rauhassa edes hetken”. Olenkin tässä nyt muutamana yönä laulanut unilauluja ”voisitkoo nyt nukkuuaaaa,voitko olllaaa nyt joo hiljaa mä en jaksaaa kuuunneeellaa enää suuun vollotuuustaaa…” :D TOIMII! Tää väsymys on kyllä huipussaan kun välillä meillä valvotaan 1-4:30 ihan vaan huvin vuoksi … Huoh.

  • Liisa
    7.12.2012 at 16:28

    A-Sofia, jos oikeasti kiinnostaa niin tässä nyt ainakin kaksi helppoa lähdettä joista voi tarkastella vaippojen ympäristövaikutuksia: http://www.vau.fi/Meilla-on-lapsi/Tarvikkeet/Kenen-pylly-on-ekologisin/ ja tutkimus (joka on kylläkin kirjoitettu auki tuohon juttuun): http://www.sll.fi/mita-me-teemme/tuotanto-ja-kulutus/mips/tietopankki/vaipat

    Tiivistettynä: Jos ei käytä kuivausrumpua, kestovaipat ovat ekologisempia. Tätä ei voi viherpestä ns. ekologisilla kertakäyttövaipoilla, koska vaikka ne ovat kompostoitavia, niitä ei yleensä kompostoida vaan pakataan muovipusseihin ja kärrätään kaatopaikalle tuottamaan metaania kuten muutkin kertavaipat.

    Kävin edellisen kommenttini jälkeen mm. suihkussa ja viemässä pyykkiä koneeseen (OMAA AIKAA) ja mietin, että miksi pitää verrata itseä toisiin äiteihin (jotka ovat erilaisia kuin minä ja joilla on erilaiset lapset kuin minulla). Kun oikeastaan, jos oikein yritän olla alentamatta itseäni ja vähän nostaa sitä omaa häntää, pystyn kääntämään nuo kaikki omat syntikohtani niin, että olenkin hyvä äiti. Sehän ei tarkoita sitä että olisin tai pitäisi olla parempi kuin muut äidit, vaan että olen omassa elämässäni ja omalle lapselleni hyvä niissä asioissa, jotka ovat minun vahvoja puoliani.

    Näin:

    1. Sormiruokailu. Lapseni ei ole vielä valmis. Jonain päivänä hän on. Nyt kun hän passiivisesti aukoo suutaan kun lapan sinne lusikalla ruokaa, meille jää enemmän aikaa leikkiin ja muuhun kun ei tarvitse odottaa sitä räpeltämistä ja sitten vielä siivota jälkiä.

    2. Oma aika. En kaipaa suurieleisempää omaa aikaa, koska osaan ottaa itselleni hetken sieltä ja toisen täältä. Kun lapsi on päiväunilla, ja kun hän on yöunilla ennen minua. Kun hän leikkii rauhassa itsekseen. Kun olemme vaunulenkillä eli hän nukkuu ja minä kävelen omiin ajatuksiini vaipuneena. Jne.

    3. En ole aktiivinen äiti. No, ei tätä ehkä saa käännettyä vahvuudeksi. Mutta ainakin lapsi saa runsaasti rauhallista kotiaikaa eikä joudu olemaan koko päivää sidottuna vaunuihin.

    Ja neloskohdan hyvän puolenhan oikeastaan kirjoitin jo ensimmäisellä kerralla. Tiedostan sen, että menetän joskus hermoni, saan sen ulos harmittomalla tavalla enkä päädy ravistelemaan vauvaani.

    Lisäksi käytämme runsaasti kestovaippoja (vaikkakaan ei 100%) ja Ilo syö kaupan hedelmäsoseiden lisäksi minun tekemiäni vihannessoseita, joissa on ruoan maku tallella. Eivät nämäkään seikat tee minusta muita parempaa äitiä, mutta olen silti ylpeä siitä, että voin ruksia listalta nämä kohdat.

    Liv kirjoitti hyvin siitä, että syyllistyminenkin voi olla hyväksi. Kunhan se johtaa hedelmälliseen ja rakentavaan itsetutkiskeluun eikä pelkkään luimisteluun (ja vauvapalstoilla pätemiseen).

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    7.12.2012 at 16:42

    Kiitos ihanasta blogista! Pakko kommentoida että tuo syyllisyyshomma oli ainakin mulla päällä just ensimmäisen kanssa – ja aiheitahan siihen keksii loputtomasti :) Varsinkin kun ensimmäisen kanssa on aikalailla aikaa miettiä kaikenlaista. Nyt kun näitä ipanoita on kohta neljä, niin päällisin tunne on sellainen ”hyvinhän mä vedän (tai siis me miehen kanssa vedetään)!”. Lapset on vaan niin mahtavia ettei voi kun ajatella, että jotain on tullut tehtyä oikein. Ekan kanssa esim. imetin 1,5 vuotta, tokaa vain 4kk, koska poika oli iso ja olis syönyt koko ajan plus että mä halusin nukkua yöt! Mies sai vuorostaa hoitaa pullomeiningillä yöt ja poika on terve kuin pukki. Tänään meinas iskeä neuvolassa syyllisyys kun meidän kolmoselle 3-vuotiaalle oli jotain piirrustustehtäviä ja tajusin etten ole koskaan, siis koskaan, piirtänyt pojan kanssa. No poika selvis hienosti tehtävistä ja mä en jäänyt ”kiinni” tästäkään asiasta :)

    heh nyt pitää lopettaa koska olen luvannut leipoa piparitalon muksujen kanssa ja ne on kaikki keittiössä taikinan kimpussa. Jos mene puuttumaan peliin, niin meillä ei ole taikinaa mistä leipoa..

    Ihanaa Joulun aikaa kaikille!

  • leaflet (Ei varmistettu)
    7.12.2012 at 17:10

    Meilläkään ei todellakaan ulkoilla päivittäin, mutta en jaksa enää edes syyllistyä siitä, enkä monestakaan muusta sellaisesta mihin itse VOIN vaikuttaa… sen sijaan syyllistyin viime viikolla esim. siitä, kun Isompi lapsi oli kuumeessa, eikä päässyt lähtemään sovittuun kyläpaikkaan ja siitähän toki tuli lapselle paha mieli, jolloin mulle erittäin epäloogisesti tuli sellainen olo, että MUN VIKA… Mutta eihän näillä paskamutsifiiliksilla usein mitään tekemistä logiikan kanssa olekaan :D

    Annetaan itsellemme armoa (tai ainakin yritetään) ja nautitaan. 

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    7.12.2012 at 20:17

    Kaikki nuo tunteet läpikoettuna, tulkittuna ja analysoituna…. ja niin ajattelen, että voi jos nyt näilllä ajatuksilla, kokemuksilla, vuosilla, jos nyt olisi edessä se eka vauva… Tai sitten kaikki olisi ihan yhtälailla syyllistymistä nytkin.

    Itsessäni kyllä tunnistan sen oman epävarmuuden ja itsevarmuuden puutteen, sen syyllistymisen pohjalla. Ja osa syyllistymisaiheista on oikeasti tosi hassuja – syyllistyä nyt siitä ettei ulkoile vauvan kanssa – mitä sellainen 4kk sormiaan imevä tyyppi tekee hiekkalaatikolla. Kyllä sinne kerkiää kun ikää on vuosi lisää.

    Suurin, ja vieläkin osittain muistoissa kipeänä, oli syyllistyminen riittämättömyydestä. Mulla siis neljä lasta ja jo ekan ja tokan välillä, saati sitten viimeisten kaksosten välillä. Syyllisyys siitä kun toinen on sylissä ja toinen huutaa sitterissä. Syyllisyys siitä että kaksosten koko vauva-aika tuntui sarjatulelta perushoidon parissa, siitä että katsekontakti vaihtui lennosta siihen toiseen. Siitä kun toinen oli ärhäkämpi huutamaan ja sai helpommin sen huomion, ja toinen katsoi suurilla kauriinsilmillään vieressä ja….

    …Onneksi oli silloinkin joku viisas joka sanoi että riität kyllä ja sillä samalla saralla lapset saavat jakamisen taidon synnyinlahjanaan.

    Terkuin Susanna

  • Elleni (Ei varmistettu)
    7.12.2012 at 20:22

    Minulla ei ole lapsia. Ystävilläni on lapsia. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole kiinnostunut ystävieni lapsista, en jaksa kuunnella vauvajuttuja ja ärsyynnyn siitä, etten voi enää keskustella ystävieni kanssa oikeastaan mistään minua kiinnostavasta asiasta. Ymmärrän, että vauva muuttaa koko elämän ja on hyvinkin paljon mahdollista, että muutun itse samanlaiseksi kuin ystäväni mikäli saan lapsia ja jaadijaadijaa, mutta ei silti helpota. Olenko huono ihminen?

  • Mamma Koo
    7.12.2012 at 21:48

    Ei varmasti ole olemassa äitiä, joka ei kärsisi tästä hirveästä peikosta – syyllisyydestä. Se on ollut mulla se, mikä on yllättänyt äitiydessä eniten. Tunnen oikeasti syyllisyyttä kaikesta. Sellaisistakin asioista, joista ei todellakaan tarvitsisi. Jopa minä tiedän sen.

    – Minäkin roikun välillä netissä, vaikka vauva on hereillä. Sitten huomaan hänen katsovan suurilla silmillään leikkimatolta ja hymyilevän niin kauniisti, kun äiti huomaa. Hirveä syyllisyys.

    – Jos lapsi on liikaa lattialla päivän aikana, koen syyllisyyttä. Jos lapsi ei ole tarpeeksi lattialla, sama juttu. Kun sitähän pitää pitää lattialla.

    – En ole koskaan edes kokeillut kestovaippoja, en oikeastaan edes harkinnut. Pieni syyllisyys.

    – Jätän lapsen hakemaan unta yksin omaan sänkyynsä pimeässä makuhuoneessa. Usein hirveä syyllisyys, vaikka teen sen syystä.

    – En kylvetä lastani kuin kaksi kertaa viikossa, joskus jopa harvemmin. Joskus emme vaan jaksa mennä kylpyyn, vaikka tyttö on likainen. Tai no, minä en kylvetä tyttöä edes niin usein, se on iskän hommaa. Ja toki iltapesut tehdään joka ilta.

    – Aamulla tyttö usein herää aikaisin ja minua vielä väsyttää. Otan tytön viereeni ja torkun itse vielä tunnin, kun tyttö juttelee kyljessä. Ai jai, syyllisyys painaa.

    – Luen aamuisin lehden kahvin ja aamupalan kanssa, vaikka tyttö olisi hereillä. Yleensä se killittelee äitiään sitterissä.

    – Juon joskus punaviiniä illalla, välillä olen ottanut jopa kaksi lasia. Vaikka imetän. Heti painaa johonkin syyllisyyshermoon.

    – Olen käynyt ulkona pari kertaa tytön 5 kuukautisen elämän aikana. Viimeksi toissailtana. Siis oikein baarissa. Tyttö on ollut kotona tyytyväisenä isänsä kanssa. Silti painaa.

    – En jaksa liikkua ja liian vähän siivota.

    Voisin jatkaa tätä loputtomiin. Vitsi kun voisin lopettaa tämän itseni syyllistämisen. Varsinkin kun tiedän, että tämä äitiys sujuu oikeasti ihan hyvin ja nämä ”syntini” ovat aika pieniä. No, taitaa kuulua äitiyteen.

  • nuunuu
    7.12.2012 at 22:33

    Kohdat 4-6: niiiiin tärkeetä, että näistä sanotaan ääneen! Tuntuu niiiiiin paljon paremmalta, kun tietää että muillakein menee hermo ja muutkin haluu tehä omia juttujaan.

     

    Alkuviikosta itseasiassa oli tyttömme 3kk-neuvola ja terkkari kysyi, että viihtyykö tyttö jo yksinään. Vastasin, että joo ja usein mä puuhailenkin nykyään omiani myös lapsen hereillä ollessa ja poden siitä huonoa omaatuntoa. Meiän ihanaihanaihana terkkari sanoikin siihen, että ethän sä aina voi sen vauvan kanssa olla – kyllä sen läheisyyden tarve tyydyttyy ruokailujen, vaipanvaihtojen ja nukutusten yhteydessä. Ja sitten lisäsi vielä, että jos lapsia olisi useampi, en ehtisi edes miettiä moista..

     

    Ja sittenhän mä tajusin, että TOTTA! Jos mulla vaikka olis taapero-ikäinen muksu tässä lisänä, niin kyllähän tilanne olisi juurikin se, että vauva saisi huomionsa just noina yllä mainittuina hetkinä – that’s it! Ja oih, miten hyvällä omalla tunnolla oonkaan neulonut rakkaalle lapselleni lämmintä villahaalaria, ihan joka hetki kun tyttö on ollut eloonsa tyytyväinen – hereillä tai unten mailla. ;)

  • Miitu (Ei varmistettu)
    7.12.2012 at 22:46

    Hmm… Osan (okei aika ison osan) voin allekirjottaa yhä, ja sitten on näitä vaihdokkaita. Varmaan vieläkin, jos pitää ihan ääneen puhua imetyksestä, niin kyyneleet nousee silmiin ja syyllisyys alkaa painaa, mutta näin yleisesti ottaen päällimmäinen tunne on, että perhana olisivat sitten tarjonneet aktiivisesti apua myös pikkukeskosen äidille, kun se täysimetys kerta tuntuu olevan niin elämän ja kuoleman asia. Ei nyt ihan riittänyt meille se, että siinä joskus 1,5 kg paikkeilla yks hoitaja nyppäs vähän alahuulta parempaan asentoon. Noh, tästä päästään ehkä siihen isoimpaan peikkoon, eli siihen, etten saanut pidettyä lastani riittävän kauan mahassa suojassa, vaan ekat viikot vietettiin letkuissa kiinni keskoskaapissa piikitettävänä (ja me päästiin vielä vähällä).

    Ulkoilun suhteen meidän touhu on muuttunu selvästi sen jälkeen, ku leikkipuiston leikit on alkanu kiinnostaa tyttöä. Vauva-aikana me hädin tuskin nenäämme näytettiin pihalla, ellei nyt satunnaisesti käyty kaupassa, mutta nyt ihan iteki odottaa pihalle pääsyä (kunhan jaksais vaan sen välipaistumisen ja hermojen menetyksen kotiovelta pihalle täysissä tamineissa). Päässy tekemään taas ihan luvan kanssa lumienkeileitä – tai sitten voi kumota tytön maahan ja tehdä pienen lumienkelin :)

    Tämän hetken kammotus on varmaan se, että mä oon alkanu välissä nalkuttaa tyyliin ”koita nyt päättää” ”voisitko käyttää muitaki sanoja ku ei tai pois”. HYI! Ei vaan aina kolmen tunnin yöunilla kellon näyttäessä illalla 6-7 jaksa muistaa, että se lapsi on oikeasti vasta puoltoistavuotias, vaikka sanoja on jo paljon ja ”itte” alkanu nostaa päätään.

    Positiivista on kuitenki se, että niillä miniminiunille oikeesti jaksaa paremmin, ku pääsee päivällä muihin touhuihin. Meillä tyttö on ollu isoäidillä syksyn hoidossa (luksusta!) mun tehdessä loppuja opintoja, ja omat lepohetket on jääny varmaa vielä vähäsemmiksi ku vauva-aikana, ku tuo onneton on tehny hampaita koko syksyn ja parhaimmillaan/pahimmillaan meillä on joka toinen viikko nukuttu 3-4 yötä putkeen 3-5 tuntia/yö, eikä ne loputkaa yöt ny mitenkää superpitkiä oo ollu. Ehkä jotain 6-7 tuntisia. Päivälläkään ei oo ehtiny levähtää (mistä muuten tuli mieleen, että mitenköhä poikki sitä sitten on, jos oikeesti se toinen lapsi joskus saadaan ja päiväuniajat ei meinaakaa kohdata), mutta toisaalta illasta jaksaa aivan eri lailla, kun on päivän saanu puuhata jotain muuta ku yrittää selvittää lapsen mielenliikkeitä.

    Mistä päästään ehkä siihen toiseen suurinta syyllisyyttä tällä hetkellä aiheuttavaan asiaan, eli siihen, että me ei kumpikaan tykätä ekasta kotipäivästä, jonka PITÄIS olla mukavaa yhdessäoloa jne. Lapsi reagoi rutiinien muuttumiseen ja minä ärsyynnyn siihen ns. turhaan kitinään. Toisesta päivästä eteenpäin homma yleensä taas toimii, mutta kylläpä se vähän kouristaa, ku noin pieni sanoo olevansa isoäidin kulta EI äidin kulta… No kuulemma toises pääs sanoo olevansa äidin ja isän kulta, mutta kyllä täs pientä menetyksen makua on.

    Hmm. Mitenköhän sitä taas tuli näin intaannuttua. Hittiaihe selvästi :)

  • 1 2 3