Äitiyssynnintunnustus

Syyllisyys. Huono omatunto. Paskaäitifiilikset.

Ne vaanivat lähes joka kulmalla. Ne putkahtelevat esiin myös tämän palstan jutuissa ja kommettiketjuissa.

Mutta ei toisia syytellen (sitä täällä ei onneksi harrasteta!) tai muutenkaan ilmiselvästi, ehei. Paskaäitifiilikset syntyvät paljon salakavalammin, huomaamatta rivien väleissä, sivulauseissa, useimmiten täysin tarkoituksetta, ja lopulta kyseisen äidin omassa päässä:

”Voi ei, noilla soseruokaillaan viisi kertaa päivässä – meillä vaan neljä. Apua mä oon ihan paskaäiti.”

*******

Ihan pieni esimerkki. Ei edes välttämättä kovin hyvä esimerkki, mutta ihan tuore:

Kirjotin tällä viikolla, että Joel on jäänyt keskiviikkoisin kotiin ja on IHANA äidin vapaapäivä. Parin kappaleen jälkeen olin jo ajautunut huono omatunto -teemaan: pitäisikö minun nyt tehdä vapaa-ajallani jotain järkevää?

No, Mimmu kirjoittaa kommentteihin pian samantyyppisistä fiiliksistä: kun isi tulee töistä, Mimmu joskus törkkää lapsen suoraan hänelle, että pääsee rauhassa pesemään vessanpönttöä – se kun ei yksivuotiaan kanssa oikein muuten onnistu. ”Onko se sitten väärin jos äiti on lapsen kanssa koko päivän ja haluaa rauhassa tehdä kotihommia, vai se että isillä ei ole omaa aikaa,vaikka hän on koko päivän ollut erossa lapsesta???”, Mimmu kirjoittaa.

Minä vastaan, että apua: ei saa tuntea huonoa ómatuntoa siitä, että haluaa pestä vessanpöntöt! Ja että meilläkin oma aika on aika vähäistä, mutta me ajatellaan, että perheaika = omaa aikaa ja tykätään olla kolmistaan.

Liisa vastaa, että heilläkään ei oikeastaan tunneta käytetä termiä ”oma aika”. ”Kaikki aika on omaa ja meillä on huisin kivaa yhdessä.

Kaikki kuulostaa ihan kivalta ja kannustavalta, eikö niin? Ehei, koska kaikessa voi piillä mahdollinen syyllisyyssiemen. Tällä kertaa se osuu (valitettavasti) Vierailijaan, joka myös kirjoittaa, että hänellä oma aika on ihan minimissä. Mutta myös: ”Liisan tekstistä tuli huonoäiti-fiilis, oma-aika on mulle kullanarvoista.. tai siis sen rippeet, mitä tuskin on enää tulevaisuudessa ollenkaan kun tulee toinen pikku muru, joten aion nauttia nyt joka tapauksessa omasta-äidin/naisen/vaimon -ajasta.”

Ja: tadaa! Näin ovat syyllisyyssiemenet taas sinkoilleet minusta Mimmun kautta Liisalle ja sieltä osuneet epähuomiossa johonkin pahaa-aavistamattomaan äitiin, jolla oma aika on vähissä ja joka kaipaisi vain ihan vähän hengähtämistä ennen toisen lapsen syntymistä.

Eikä kukaan varmasti halunnut tai tarkoittanut mitään sellaista!

(ja Liisakin tietysti vastasi nopeasti, että apua: ei ollut tarkoitus aiheuttaa huonoäitifiiliksiä kenellekään)

*******

Mistä ihmeestä nämä syyllisyydentunteet oikein kumpuavat? Joskus ympäristöstä ja yhteiskunnasta, kyllä. Mutta usein (ja ainakin omalta kohdaltani) ne tuntuvat pompsahtelevan ihan omasta pienestä päästäni – ja joskus aivan yllättävistä asioista. Muistatte varmaan, minkä megalomaanisen suon sain itselleni tallottua niistä soseruoista. Miksi? Miksi en vain heti tehnyt niin kuin itselleni luontevimmalta tuntui?

Itse sain ”soseomatuntovapautuksen” vasta 73 kannustavan ja hyväksyvän kommentin jälkeen – niii-iii-iin iso kiitos niistä! Kannustusta tuli myös niiltä, jotka hoitavat homman ihan eri tavalla. Oh.

Joskus väitetään, että me äidit syyttelemme liian kärkkäästi toisiamme. Onko näin? Ehkä joillain foorumeilla. Mutta ehkä meistä useimmat ovat kuitenkin aika suvaitsevaisia. Ymmärrämme, että kaikki muutkin äidit painiskelevat samantyyppisten syyllisyydentunteiden kanssa kuin me itse.

Voi kunpa jokaiseen syyllisyysrikkaruohoon voisi saada nuo seitsemänkymmentäkolme ymmärtävää ja kannustavaa vastalannoitetta.

*******

Oman ”äitiyssynnintunnustuksen” teki tällä palstalla ensimmäiseksi S-S ”Rytmitön ryhmä” -kirjoituksen kommenttiketjussa. Ajatus jäi jo silloin muhimaan päähäni: äitiyssynnit pöytään!

(…ja sitten vaan odotellaan niitä hyväksyviä ”no niin meilläkin” kommentteja ja tulee heti vähän parempi olo – eikö niin?)

 

No niin tässä tulee! Ja PLIIS seuratakaa esimerkkiä, että en jää ainoaksi tänne synnintunteineni heilumaan :D

 

1. Silva ei edelleenkään ole saanut mitään muuta kuin purkkiruokaa.

Toisaalta ruokailut ovat muuten lähteneet käyntiin tosi hyvin – ei siis muita ongelmia kuin se purkkiruokah*vetintuli.

2. Mikä ulkoilu?

Tästä on kirjoitettu aiemmin täälläkin, ja myös mm. Puolivahingossa-palstalla. Meilläkään ei lähdetä vaunureippailemaan ”ihan muuten vaan” – ehkä pari kertaa olen käynyt varsinaisella vaunulenkillä, Joel on kyllä tehnyt sitä useammin. Vaunuilla kuitenkin liikutaan paikkoihin (esim. lähdetään käymään Postissa), ja ai niin tietysti vauvakavereiden kanssa on vaunuiltu – hmm, ehkä se sittenkin lasketaan varsinaiseksi vauvanulkoiluttamiseksi…

No, ei kuitenkaan päivittäin eikä aina edes viikoittain.

3. Käyn vauvaharrastuksissa ainakin yhtä paljon itseni kuin vauvan vuoksi.

En usko, että muskari tekee lapsestamme musikaalista tai vauvajumppa/sirkus liikunnallista. Käymme niissä, koska harrastuspäivät ovat mukavia niin vauvalle kuin äidillekin. Silva on harrastuspäivinä yleensä hyväntuulinen ja nukkuu aktiviteettien jälkeen hyviä, pitkiä päiväunia.

4. Joskus vaan v*uttaa.

Silva on ihana vauva, ja kitisee/itkeskelee (käsittääkseni) ilmeisesti jopa tavallista vähemmän. Kitinäpäiviäkin kuitenkin on. Ja huonoja öitä. Joskus v*uttaa niin paljon, että järki lähtee, ja pari kertaa on tehnyt mieli törkätä vauva paikkaan x ja lähteä itse tuulettumiskävelemään korttelin ympäri. Niin en ole kuitenkaan tehnyt.

Sen olen kuitenkin pari kertaa (muistaakseni tasan kahdesti) tehnyt, että olen jaksamiseni viimeisillä metreillä törkännyt selkä kaarella huutavan vauvan vaunuissa ulos ja sulkenut (särkyneellä sydämellä) ulko-oven ajatellen, että ”siinäpä v*u nyt huudat”. Vauva on nukahtanut välittömästi. Sen jälkeen onkin tullut ihan järjetön huono omatunto – se parka oli vaan niin väsynyt…

Tasan kaksi kertaa olen myös menettänyt hermoni niin, että olen huutanut ”NYT HILJAA!”, vaikka tiedän, että se ei auta eikä niin varmaan saisi edes tehdä.

5. ”Ryöstän” omaa aikaa

Joskus vaan vilkuilen kelloa ja odotan, että vauva nukahtaa – ja säntään heti koneelle tai neulomuksien kimppuun, toivoen että unet kestävät mahdollisimman pitkään. Niin kuin nyt – vautsi tämä koko kirjoitus on syntynyt yksien Silvan aamupäikkärien aikana.

Joskus kurkin konetta myös silloin, kun Silva möngertelee lattialla tyytyväisenä. Yritän pitää sen minimissä, mutta joskus vaan ajatukset ovat kyllä täysin jossain muualla kuin vauvan kanssa lattialeikeissä. (jos on vaikkapa yhdeksättä tuntia leikkimatolla päivässä – ymmärtänette, mitä tarkoitan…)

…ja bonuksena vielä yksi ”paskavaimosynnintunnustus”

6. Jos on ”tilanne päällä”, en pysty huomioimaan kumppanin tunteita

Jos Silva kirkuu, en yksinkertaisesti pysty huomioimaan siihen päälle vielä kumppanin tuntemuksia. Ensisijainen toimintani/huomioni kohde on silloin vauvan rauhoittaminen – ja hormonistressitasomyrsky siinä hommassa on melkoinen.

Jos Joel ei esimerkiksi ensiyrityksellä kuule (mikä on ymmärrettävää siinä vauvankiljunnassa) kysymystäni: ”Missä tutti?”, ei toinen kerta tule suustani enää ystävällisellä äänellä. Kiehun kiukusta, pyörittelen silmiäni ja osoitan tyytymättömyyttäni kaikilla tavoilla – vaikka syy ei millään tasolla ole Joelin. Joudun kuitenkin käyttämään kaikki voimani siihen, että pysyn rauhallisena ja johdonmukaisena vauvaa kohti. Voimat riittävät useimmiten (mutta ei aina, ks. kohta neljä) siihen, mutta ei kyllä sitten enää yhtään mihinkään muuhun.

*******

Uhhh. No niin, ehkä siinä on äitiyssynnintunnustusta taas vähäksi aikaa…

 

Onko sinulla samoja syntejä? Mitä muita? Antaa tulla!

PS. …ja sitten itselleen nauramisen kyky suotavaa, samoin kuin toisten ”syntien” hyväksyminen. No äh, turhaan mä sitä teille sanon – täällä se on onneksi aika itsestäänselvää <3

 
Like

You Might Also Like

  • M-M
    7.12.2012 at 10:40

    Tuo 6. kohta. Meillähän isi on päivät töissä, minkä jälkeen menee omaan kotiin lepäämään ja tulee sitten illasta meille. Siinä vaiheessa kun itse hyvä kun on uskaltanut vessassa käydä, kun neitiä pitää koko ajan seurata. Ja huomaamattani kärtyän sitten ihan tyhjästä hellulle, kun on ite jo niin väsynyt. Vaikka lystihän kotona on olla, mutta kyllä tuo neiti osaa väsyttää äitin :D

    Ja tunnustan, että joskus hermostun neitin syöttämiseen, kun ei meinaa ruoka kelvata. Milla kun vielä saa tosi huonosti painoa, vaikka miten monta ateriaa saa päivässä, (jos suostuu syömään). Nythän lääkäri laittoi lähetteen tutkimuksiin, kun ei millään lisäänny paino. Vaikka tiedän, syöttäväni tyttöä monta kertaa päivässä, alkaa itsellä stressaamaan, kun toinen ei vain suostu syömään. Ja toisaalta neitin energian kulutus on aivan hirmuinen.

    Harvemmin mekään ulkoillaan. No toisaalta nää kovat pakkaset vaikuttaa aika paljon nyt.

    Vauvaharrastuksia ei pahemmin täältä löydy.

    Tällä hetkellä neiti istuu leluröykkiön kanssa sitterissä, että saan käydä koneella :D

  • ajon
    7.12.2012 at 10:40

    Tunnustan myös kohdat 4, 5 ja 6. Ja vauvalla on ikää vasta 2 kuukautta. Mitenköhän monta muuta syntiä sitä listalleen saa ennen kuin meillä ollaan Silvan iässä… Mutta mun mielestä on mahtavaa, että uskaltaa tunnustaa varsinkin tuon kohdan neljä. Välillä (tai aika usein) tuntuu, ettei vauva-arki saisi olla muuta kuin ihanaa ja mahtavaa. Kyllä se vituttaa kun itse on väsynyt eikä ymmärrä minkä takia toinen kiukkuaa. Ja meilläkin kiukutaan, tällä hurjalla kahden kuukauden kokemuksella ilman vertailukohtia, tosi vähän.

    Tää on muuten ihan mahtava blogi, rentoa vauvantahtista elämää täynnä!

  • Kanelibasilika
    7.12.2012 at 10:42

    Itse en ole äiti, mutta minusta on aivan huippua mahtavaa, että tällaisia asioita sanotaan suoraan ja nimenomaan myönnetään kaikille, että varmastikin kaikilla äideillä on tällaisia ajatuksia! Sellainen ”kaikki on vaaleanpunaista ja täydellistä” -selostukset eivät oikein uppoa ja miksi pitäisikään?

    Oma äitini edelleen ajoittain jossain sivulauseessa mainitsee ”voi kuinka olen ollut huono äiti silloin ja silloin”. Eli tuo syyllisyys ei ilmeisesti edes katoa, VAIKKA: mitään syytä syyllisyydelle ei olekaan! Taitaa siis olla vain jotakin sisäänrakennettua tuo.. ja sitkeääkin vielä!

    Toivonpa, että kaikki vanhemmat (niin äidit kuin isät) osaisivat luottaa siihen, että kaikki tekevät virheitä ja ne vain kuuluvat elämään eikä syyllisyys auta yhtään mitään :)

  • Sandels
    7.12.2012 at 10:45

    Kohta 3 (muiden muassa): koitan saada vauvan unille ennen vauvajumppaa, että saisin itse jumpata ”rauhassa”. Olen myös miettinyt voisiko äiti-lapsi- jumppaan mennä ilman lasta.. (Okei, ehkä mun pitäisi etsiä ihan oma jumpparyhmä..)

  • Kristaliina
    7.12.2012 at 10:47

    Nauruunrepeäminen tuolle Sandelsin ”synnille”, ihana :D

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    7.12.2012 at 10:54

    Mulla on onnekseni äitikaveri, joka myrkyttää kanssani ihan vastaavia ajatuksia. Kun jostain vain tulee sellaisia ajatuksia, että Äidin pitäisi olla täydellinen? Onneksi olen jo aikoja sitten todennut olevani epätäydellinen myös Ihmisenä (satunnaisesti ärtynyt, kiukkuinen, syyllistävä jne.), joten tämä paskaäiti-juttu menee samoilla ohjeilla. Yritä käyttäytyä asiallisesti, älä ota paineita ja kerää irtobonuksia (osta miehelle yllärikarkkeja, askartele lapsen kanssa jne.) jotta tasapaino säilyy.

    Erityispaskaäititunnustus: En oikeasti leiki lapsen kanssa kovinkaan paljon. Jos se viihtyy itsekseen lattialla, miksi sen kanssa pitäisi aktiivisesti seurustella? Kyllä se sitten ilmoittaa, kun haluaa seuraa.

  • MinnaJohanna (Ei varmistettu)
    7.12.2012 at 10:57

    http://www.esse.fi/755-tavallisia-aiteja &lt;3

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    7.12.2012 at 10:57

    KIITOS tästä, Kristaliina! Kylläpä nyt taas keveni yhden äidin sydän :D voin niin samaistua kaikkiin näihin tilanteisiin. Lisään vielä, että harvemmin oikeasti jaksan leikkiä vauvan kanssa yhdessä lattialla, vaan saatan istuskella esim. kutomassa. Yksin vauva ei kyllä ole, vaan olen yleensä muutaman metrin päässä nojatuolissa, mutta poden tästä säännöllisin väliajoin huonoa omaatuntoa. Tää äiti ei vaan ole yhtään hiekkalaatikkomutsityyppiä! Ja toinen on sitten kohta 4. joskus vaan menee hermot!

    Kiitos myös loistavasta blogistasi, kirjoituksesi ovat joka kerta päivän kohokohta. :)

  • nonnanen (Ei varmistettu)
    7.12.2012 at 11:02

    Saat täyden synninpäästön kaikista huolistasi kuule! :) olen lukenut blogiasi alusta asti ja täytyy sanoa että se on ihan jotain snobikulttuuria superäidit jotka tekee kaiken itse ja lenkkeilee Xh päivässä ja saa pidettyä kellontarkkaa rytmiä ja aktivoitua vauvaa juuri kehitystasojen mukaisesti ynnä muuta ynnä muuta – muut äidit on vain ihmisiä ja uskon että lapsikin arvostaa tätä puolta vähän enemmän varsinkin kun kasvaa siitä jotain ymmärtämään. Mutta siltikin minun silmissäni sinä olet aivan eri tason superäiti kuin minä esimerkiksi.

    Kuullostaa tutulta nuo tuntemukset – hei ja meillä on ikää vasta 2 vkoa että kun mahavaivaitkut alkaa niin äiti on tulta ja tappuraa vaikka siellä pohjalla asuu vaan se suru kun toista sattuu etkä mitään voi tehdä.. isä saa siis osansa ja enemmänkin aina kun tilanne tosiaan on päällä. Mutta hei tästäkin pojot kotia sillä niin kauan kuin vauvaa kohti osaa olla kuitenkin kaikessa raivossaan edes about selväjärkistä muistuttava – niin se on jo iso saavutus :)

    Olen kanssa kova istumaan joko ompelu/askartelupöydän ääressä tai läppärillä ja kaikki imetyssessiot meneekin toistaseksi tyylillä; farmville auki facebookissa samaan aikaan + iltalehti auki.. Kuinkahan ryöstäjä musta tulee kun on aika siirtyä kiinteille ja vauvalainen alkaa tehdä vähän muutakin kuin möllöttää nätisti silmiin? :) raskausajan kotonaolossa oli se paha puoli että ei ollut kuin omaa aikaa ja sitä tuntu vielä olevan niin turkasen kauan kun yliajalle mentiin, että sitä oikeen kehitti itselleen aikaavieviä projekteja joihin nyt ei tosiaankaan enää ole aikaa – eikä niistä osannu edes nauttia silloin..

    Meillä syyllisyyttä aiheittaa tällä hetkellä tutti. Kai se on aika yleinen tässä ihan alussa, meinaan ruoan jälkeen jätkä vain huutais ja itkis mahaansa eikä nukkumisesta tulisi mitään, mutta tutti rauhoittaa ja auttaa selkeästi mahavaivoihinkin.. Samaan aikaan pidän lapasia vauvalla ettei raapisi itseään tai söisi käsiään kun tutin sijasta tuntuu menevän heti kädet suuhun – monen mielestä nämä on toisinpäin ja tutti on tie helvetinporteille että pitäisi antaa käsiään syödä.. päivisin ei tuttia tarvita niin paljon ja käsistä ei pääse eroon niin olen pitänyt pääni ja kärsinyt syyllisyyttä kotosalla sitten yksinäni.. :P

  • Katariinakia
    7.12.2012 at 11:03

    Hei ihan mahtavaa! :DD komppaan jokaista kohtaa! Kohta 2: Eikös se oo ulkoilua jos vauva nukkuu partsilla? :D Ja kohta 6: Haha kirjoitit sen niin hyvin! :D täällä kans silmät pyörii ja tuhahduksia satelee jos mies ei toimi täydellisesti.

    Taidan kirjoittaa tästä blogitekstin itsekin.. :) (raivorouva.blogspot.fi)

  • pienisisko
    7.12.2012 at 11:12

    Ihana juttu. Minä en ole äiti, joten sinällään en ehkä osaa jakaa näitä synnintuskia, mutta hiukan osaan tunteisiin kuitenkin samaistua. Nimittäin koiran kasvatuksessa. Saattaa jonkun korvaan kuulostaa hassulta, mutta minulla on usein sellainen olo että kaikki muut tuon kasvattajan koirat ovat hienoja ja kiiltäväturkkisia ja täydellisiä. Ja ne syövät vain täydellistä ruokaa täydellisen kokoisina annoksina. Ja käyvät täydellisesti ohjatuissa koiraharrastuksissa. Ja minun oma koira on vaan ihan tavallinen ja niin kovin rakas. 

    Ja mietin, että miksi minulla edes on välillä sellainen kateellinen ja surkea olo. Tulin siihen tulokseen että tämä syyllisyys, niinkuin ehkä huono äiti -fiiliksetkin, johtuvat omasta epävarmuudesta. Eli kun ei itsekään ole ihan varma omasta toiminnastaan niin herkemmin korvin poimii kaikki mielenpahoittamiskommentit muhittavaksi. Ja sehän on vaan ihan luonnollista!

    Koska kertakaikkiaan ei voikaan olla vielä mitään muuta kuin epävarma. Onhan tuo minulle ihkaensimmäinen koira ja vaikkapa Kristaliinalle ihka ensimmäinen vauva. Tilanne voi olla vähän samanlainen kuin teini-ikäisen epävarmuusaikana. Kun toisten tissit on isommat ja muut osaa varmaan jo pussatakin paljon paremmin. Ja kun niitä tunteita ei osaa käsitellä tai erotella, ollaan vaan kateellisia ja vihaisia kaikille muille kuin omille kavereille. Noin niinkuin hippasen kärjistettynä :D

    Eli sovitaan vaikka että se syyllisyys on myös ihan normaalia ja kuuluu tähän suureen kasvutarinaan, jota elämäksikin kutsutaan! (en siis tarkoita ettäkö äitien kuuluu tuntea syyllisyyttä ”väärästä” käytöksestään, vaan että jos sattuu tuntemaan niin sekin voi olla ihan ok)

     

  • A-Sofia
    7.12.2012 at 11:24

    Ainakin kohta 5 aiheuttaa syyllisyydentuntoja. Mäkin pompin jatkuvasti tietsikan äärellä tekemässä ties mitä hömppää, vaikka pitäisi seurustella vauvan kanssa (joka on tässä vaiheessa kuitenkin vaan sen 1,5h hereillä kerrallaan). Mulla tulee syyllinen olo siitä, että tulen levottomaksi, jos en saa häslätä jotain muutakin. Ja olenko silloin tarpeeksi läsnä lapselleni? Arhhhh….

    Syyllisyyttä aiheuttaa myös yöt. Haluan mahdollisimman nopeasti vaimentaa tissitainnutuksella vitisevän vauvelin, joka herää sata kertaa yössä, kun ei osaa nukahtaa ilman edellä mainittua. Kun ei ole viiteen kuukauteen nukkunut yhtäkään kokonaista yötä niin hermot alkaa olla haperoa kuminauhaa…eli tissi suuhun ja ole hiljaa pliis, että äiti saisi nukkua edes vähän!

    Syyllisyydestä puheenollen, luin (tai yritin, kun lahjaksi sain) raskausaikana jonkun kiintymyssuhdeteoreettisen opuksen ja voi jösses, mitkä fiilarit siitä tuli. Oli pakko lopettaa lukeminen jonnekin puolitiehen ja tunkea kirja suoraan kirppikselle, josta joku onneton sen ostikin 50 sentillä (heh heh). Meinaan oli sellaista tavaraa, että oksat pois. Siinä annettiin suuripiirtein ymmärtää, että jos ei ole vauvan kanssa 24h kaikkivoipana äitinä, niin on kurja olento ja lapsesta tulee vanhempana häiriintynyt ja tunnevammainen riiviö.

     

  • A-Sofia
    7.12.2012 at 11:36

    Ainiin ja pienet syyllisyydet siitäkin, että en jaksa juurikaan luritella lastenlauluja, kun en muista sanoja. Vauva-parka saa korkeintaan kuulla Vaarin saaren ja Täti Monikan, kun niitä ei voi olla muistamatta :D

  • Linka
    7.12.2012 at 11:40

    Ah, synnintunnustusketju! Tunnustan kaiken muun paitsi 1, koska meidän pikkumies on vasta 2kk…Erityisesti kohdat 4 ja 6 osuivat napakymppiin. Olen (erityisesti odotusaikana) teoriassa ajatellut kiillottaa sädekehää ja valmistaa vauvalle itse ruuan, käytäntö näkyköön sitten kun on sen aika. Pelkään pahoin, että suunnitelmalle käy samoin kuten kestovaippailusuunnitelmalle, eli ehkä sitten ensi kuussa (tai ei koskaan, en vissiin ole sitä aikaansaavinta sorttia) !

  • Linka
    7.12.2012 at 11:44

    Joudun kyllä lisätä tuohon 1-kohtaani, että poika saa osin korviketta (bad mom!bad mom! *läpsii itseään*) mutta sille ei mahda mitään. Olen asiaa koettanut sulatella toista kuukautta ja pikkuhiljaa niiden jauheiden kanssa pelailu ei enää v*tuta kuin osan siitä mitä lokakuussa kun poika oli ihan uusi vielä.

  • Mademoiselle
    7.12.2012 at 12:01

    Tunnustan kaikki. 

    Tällä hetkellä 2,5 -vuotiaan lapsen äitinä tunnen pahinta syyllisyyttä siitä, etten osaa leikkiä lapseni kanssa kovin hyvin. Ja olen erittäin kiitollinen siitä, että hoidossa lapsi ulkoilee kahdesti päivässä koska en ole itse kovin hyvä ulkoilemaan, erityisesti talvella kun on kylmä. Nyt kun lapsi osaa jo uhmata ja tietää mistä naruista vetää, mun pahimmat syyllisyydet tulee siitä kun aamulla hoitoon lähtiessä lapsi nauraa juoksee karkuun eikä halua pukea ulkovaatteita ja lopulta hermot menee. Ja tietenkin sitten se suurin syyllisyys kun lapsi joutuu välillä olemaan hoidossa jopa 9 tuntia, siitä tulee pahimmat syyllisyyden tunteet. 

    Mutta ennen kuin uppoaa siihen syyllisyyteen ja paska äiti fiiliksiin on hyvä muistaa missä on hyvä lapsen kanssa ja sanoa myös ne ääneen: olen turvallinen, osaan osoittaa lapselleni, että rakastan häntä, tykkäämme laulaa ja tanssia yhdessä, tykkäämme leipoa yhdessä ja se mikä minusta on tärkeää; osaan nähdä lapseni persoonana, jota en halua muuttaa tietynlaiseksi (esimerkiksi sellaiseksi helpoksi ja kiltiksi lapseksi) vaan arvostan ja rakastan häntä juuri sellaisena. 

  • HelloAochi
    7.12.2012 at 12:05

    Eniten minä poden syyllisyyttä tiuskimisesta, varsinkin ruokailun yhteydessä. Pitäisi jaksaa, muta minä olen aina ollut helposti tulistuvaa sorttia ja Kain on tosi huono syömään. Ei se tiuskiminen edes auta :(

  • HelloAochi
    7.12.2012 at 12:06

    Ja kaikki nuo muutkin kohdat tunnustan, paitsi tuota kumppanijuttua.

  • Liisa
    7.12.2012 at 12:18

    Mulla on vieläkin paha mieli sen postauksen kommentoinnista. En kai sitten saanut ollenkaan ymmärrettävästi kerrotuksi, miten ajattelen ja millaista elämää meillä eletään. Harmittaa, jos olen saanut jollekin kanssani samassa tilanteessa olevalle huonon mielen. Ja harmittaa toisaalta sekin, että tuntuu, että samalla minua syyllistetään tuollaisilla kommenteilla. Minunkaan ei anneta rauhassa olla sellainen kuin olen: että en kaipaa mitään suurempaa enkä enempää. (Ja siis kun kirjoitin, että meillä ei tunneta termiä ”oma aika”, tarkoitin osittain sitä, että meillä ei puhuta mistään omasta ajasta vaan ihan esim. lenkillä käymisestä.) Olen niin väsynyt että itkettää.

    No mutta. Poika nukkuu nyt tuolla lumipyryssä (eli ulkoilee) joten mulla on nyt sitä (vitun saatanan) OMAA AIKAA ja käytän sen oman syntilistani kirjoittamiseen, koska se on hieman erilainen kuin sulla Krista. Tässä se tulee:

    1. Sormiruoka. Ilo 8,5 kk syö kyllä melkein jopa päivä 5 kertaa ja paljon itse tehtyä (wuhuujee), mutta edelleen täysin lusikalla syötettynä. Ei sormiruokaa. Joten hän ei koskaan tule oppimaan syömään itse ja se on minun syyni. En yksinkertaisesti keksi mitä antaisinkaan hänelle, ja kun jotain annan, se on sekunnissa lattialla. Sekin on vähän rasittavaa jos annan hänelle oman lusikan käteen koska se on sitten koko ajan minun lusikkani tiellä. Voin vain odottaa sitä syyllisyyden taakkaa joka muutamassa kuukaudessa lankeaa niskaan, kun hänen pitäisi alkaa syödä samaa kuin me. Minun pitää siis opetella laittamaan ruokaa.

    2. No se (vitun saatanan) oma aika. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten harrasta liikuntaa. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten muutenkaan kaipaa kovin usein sitä, että olisin täysin yksin ts. ilman vauvaa. Tuntuu että nykyään PITÄISI kaivata ”tuulettumista” tai jotain hirveästi koko ajan. En kaipaa. Sori. Joskus kyllä sulkeudun kellariin ompelemaan, mutta en saadakseni olla yksin vaan saadakseni ommella ilman, että joku jyrsii kahdella alahampaallaan poljinta.

    3. En ole aktiivinen äiti. En käytä äitiyslomaa hyödyksi käymällä missään, vaikka olisi vapaus liikkua päiväsaikaan missä vain. Osittain se johtuu kyllä siitä, ettei minulla ole mitään ”äiti-ja-vauva-kavereita” ja yksin (eli kahdestaan vauvan kanssa) ei vaan tule lähdettyä. Tunnen syyllisyyttä jopa siitä, että tunnen itseni ajoittain yksinäiseksi kun töissäkäyvillä kavereillakin on omat kiireensä.

    4. Joskus todellakin vaan vituttaa. Tästä irtoaa kepeästi suurimmat syyllisyydet. Joskus, kun poika huutaa yöllä enkä keksi mikä voisi olla vinossa, tulen todella vihaiseksi ja olen muutaman kerran tiuskaissut vauvalle ja laskenut hänet pois sylistäni.  Eipä joku tiuskaisu tai kirosana tai puoleksi minuutiksi sylistä pois joutuminen vauvaa vahingoita, varsinkaan kun tuolla tavalla saan harmittomimmin kanavoitua oman raivoni ulos ja pystyn taas tyynnyttelemään vauvaa rauhallisena, mutta paskalta se silti tuntuu.

    Jos mulla nyt on varaa antaa synninpäästöjä kellekään niin ole hyvä, täältä tulee.

  • S-S
    7.12.2012 at 12:19

    KIITOS tästä tekstistä Krista! Sä oot niin mun äiti- ja henkilöguru. 

    Mä allekirjoitan kaikki kohdat sydänverellä ja lisään muutaman oman synnin:

    – en ole ikinä käyttänyt kestovaippoja vauvalla, enkä edes tiedä miten ne oikeasti toimivat.

    – tarvitsen omaa aikaa. Vauvan kanssa on ihanaa höpsöttää, mutta olen sen verran hönö ihminen, ettei niin totaalinen läsnäolo onnistu minulta kuin pätkissä.

    – aiemmin peräänitkemäni rytmi on löydetty, ja varjelen sitä mustasukkaisesti (ks. edellinen kohta).

    – mielestäni mies hoitaa vauvaa toisinaan ihan päin persettä, joten joudun lähes päivittäin nielemään kärkkäitä kommentteja (YRITÄN olla laukomatta niitä ääneen) esim siitä etteivät paidan napit taaskaan ole kiinni. Tai muuta yhtä mullistavaa vääryyttä. 

    – me emme harrasta vauva-aktiviteetteja koska olen laiska. Ja koska rytmi.

    – en kehtaa tunnustaa miehelle kuinka paljon omaa aikaa minulla onkaan nyt kun rytmi on olemassa. Koska odotan hänen todellakin olevaniltaisin enemmän lapsen kanssa.

    – en myöskään kehtaa tunnustaa kriittisimmille kavereilleni (formerly known as friends) (enkä muuten melkein itsellenikään) ettei mua juuri kiinnosta muut kuin vauva-asiat. Tää on kamala. Mutta totta.

    – olisin vielä paljon paskempi äiti ilman tämän (ja muutaman muun) palstan tuomaa vertaistukea.

    – en uskaltaisi tunnustaa näitä asioita missään muualla kuin täällä. 

    Hitsi että helpotti! Ja netistä kahvia.

    Ja tämä kaikki kirjoitettiin vauvan hereillä ollessa, toisella kädellä hänen kanssaan leikkiessä.

  • 1 2 3