Minä klikkiotsikkona – ja odotukseni 45v äidin vauva-ajasta

Oli ehkä hieman hämmentävää herätä (aivan liian) aikaisin maanantaiaamuna ja bongata Hesarin otsikosta omat kuukautisensa.

Klikkiotsikosta huolimatta juttu on kuitenkin todella hyvä, kannattaa lukea! Aiheena siis syntyvyys, joka Suomessa on tällä hetkellä laskussa kaikissa muissa ikäryhmissä paitsi yli nelikymppisissä. Hip hei hurraa, me yli nelikymppiset odottajat!

Vauvan odottamisesta yli nelikymppisenä olen kirjoittanut aiemminkin, täällä.

Juuri nyt me eletään jo raskausviikkoa 33+4. Enää kolme päivää, niin ollaan tasan siinä hetkessä, kun esikoisen lapsivedet jo lätsähtivät kylpyhuoneen lattiaan. Just nyt tällä hetkellä uumoilen, että tämä kolmas vauva saattaisi hyvinkin viihtyä vatsassa paremmille viikoille asti, jopa tuonne kesäkuun puolelle – mutta heh myönnän, että oma ennustukseni vaihtelee ihan päiväkohtaisesti, supistustilanteesta riippuen.

Mutta joka tapauksessa: ei enää kauan, niin meillä pitäisi olla taas vauva talossa. Ihan huikea ja aika epätodellinenkin ajatus!

Yksi yleisimmistä kysymyksistä kautta tämän raskauden on ollut, että saiko vauva alkunsa ihan luomusti. Sai. Eiku: …että millaistakohan se vauva-aika kaikkine valvomisineen sitten on… Noin niin kuin ”tämänikäisenä” hei.

Nooh, vielä en tiedä. Mutta voin arvailla omalta kohdaltani.

Ensimmäisen vauvan kanssa me oltiin lähinnä paniikissa. Överikierroksilla hormoneissa kuusi viikkoa etuajassa syntyneen keskosvauvan äärellä tärisemässä. Tuntui todella kaukaiselta, että siitä pienestä murmelioliosta kasvaisi tuollainen reipas fiksu 10-vuotias kuin mitä hän on nyt. Ei sitä osannut edes ajatella!

Toisen vauvan kanssa me oltiin univelan tokkurassa ja yhtäkkiä tupsahdettu keskelle kahden pienen vaippapöksyn härdellielämää. Käsiä liian vähän, tarpeita liian paljon. Kun monta vuotta nukkuu vain 45 minuutin pätkissä, niin… apuaaaaah!

Mutta nyt on taas sitten aivan erilainen tilanne.

Ensinnäkin: olemme todella saaneet levätä. On tankattu omaa aikaa, on vietetty parisuhdevuorokausia Rondassa ja mökillä, on luettu kirjoja ja ihmetelty hiljaisuutta, kun lapset huitelevat maailmalla kavereidensa kanssa. Ne kuuluisat akut on ladattu. Olo on virkeä ja jaksava. En koe olevani yhtään rasittuneempi tai väsyneempi nyt 45-vuotiaana kuin kymmenen vuotta sitten 35-vuotiaana, oikeastaan päinvastoin. Nyt on ihan hyvä hetki uuden vauvan (kaikkine yövalvomisineen) tulla.

Kolmannesta vauvasta toivon, että pystymme entistäkin enemmän vain rauhassa nauttimaan ja heittäytymään siihen lyhyeen vauva-aikaan ilman ”pitäisi pitäisi” -ajatuspaineita.

Ensimmäinen: paniikki. Toinen: univelka. Kolmas: nauttiminen.

Ainahan sanotaan, että vauva-aika on lyhyt, ja taaperoaika myös. Olen sanonut sen itsekin täällä blogissa varmasti monenmonta kertaa.

Mutta kun kaksi lasta on jo omatoimisia koululaisia, jotenkin vielä ihan omakohtaisesti tajuaa, miten älyttömän lyhyt se aika oikeasti onkaan. Ei vain sanojen tasolla, vaan on itse sen jo (tuplana) konkreettisesti kokenut. Uskon, että tämä myös ihan suoraan vaikuttaa siihen, miten sen vauva-ajan kokee nyt kolmannen kerran.

Kun kaikkien kuuluisien ”vaiheiden” ja valvomisten kohdalla ihan selkeästi on omakohtainen kokemus, miten silmänräpäyksenhäviävänlyhyitä ne ajat sitten kuitenkin ovat. Omalta kohdaltani se aivan varmasti helpottaa jaksamista ja niiden ”vaiheiden” ylimenemistä.

Meillähän etenkin se nukkuminen (tai siis sen puute) oli iso-iso juttu ne pari ensimmäistä vuotta kahden pienen lapsen kanssa.

Nyt lapset ovat jo iät ja ajat huikanneet ”hyvää yötä” ja nukkuneet täydelliset pitkät yöunet. Esimerkiksi viikonloppuisin he hiipivät hiljaa alakertaan leikkeihin aikuisia herättämättä. Tällöin ymmärtää että näin se juuri menee. On haasteita, niistä mennään joskus yli, joskus ne ovat takana päin ja voi ajatella, että huh heijaa, siitäkin silloin selvittiin.

Sen sellainen syvällinen omakohtainen ymmärtäminen ihan varmasti auttaa niinä hetkinä, kun vaikkapa vauva tekee hampaita tai nukkuu vain kantorepussa jumppapallon päällä hytkytellen. Tai kun tahtoikäinen flippaa, kun ketsuppi on lautasella väärin.

Myös tämän takia uskon, että vauva-aika on nyt erilainen kuin se oli aiemmin.

Ja vielä yksi perspektiiviä antava juttu.

Kun meillä oli yksi vauva eikä kokemusta vauvanhoidosta – tai kaksi vauvaa ja täysi kaaos päällä – ei oikein tiennyt, että mitäköhän tästä oikein tulee. Elämä oli vauva- ja taaperokriisistä toiseen säntäämistä, aina jollain oli joku tarve.

Samaan aikaan joka puolelta pursusi paineita, jotka kohdistuivat erityisesti esikoisvauvan äiteihin: ihan valtava suorittamisen säännöstö, jota pitäisi pilkuntarkasti (ja muiden valvonnan alla etenkin somessa) noudattaa jos haluaisi kasvattaa lapsestaan kunnon kansalaisen. Niin monta mahdollisuutta epäonnistua, ha! Mitä ruokaa ensimmäisenä ja missä iässä? Soseita vai sormiruokaa, itse tehtynä vai purkista? Vieressä vai pinnasängyssä, saako nukahtaa rinnalle? Kestovaipat vai kertikset, entä vessahätäviestintä? Kuinka monet päiväunet ja säännöllisesti vai randomilla? Varhaiskasvatus vai kotihoito? Tutti vai ilman? Paljasjalkakengät vai kirpparisandaalit? Ja hei: ”Laita nyt hyvä ihminen myssy sen lapsen päähän!” (kommentti blogin alkuajoilta).

Vaikka kuinka yritti pitää pään kylmänä, niin kyllähän se joinain öinä klo 3.30 valvotti.

Mutta nyt on jo kaksi kertaa todistetusti kokemus siitä, miten näistä geeneistä, tässä kotiympäristössä ja meidän kasvatustavoilla kahdesta pienestä rinnalla tuhisevasta apinanpoikasesta kasvaa mainiot, fiksut, empaattiset, hienoilla ystävätaidoilla varustetut, omia persooniaan ylpeänä ja rohkeasti kantavat, ympäristöään tiedostavat, muut ihmiset huomioivat ja itsenäisiä hienoja ajatuksiaan ajattelevat pikkukoululaiset – sellaiset lapset, joita vanhempi voi vaan sydämenkuvat silmissään katsoa ja ajatella, että en voi käsittää, miten nuo kaksi voivatkin olla niin upeita tyyppejä.

(huomautus: toivottavasti kaikki lapset saisivat olla omien vanhempiensa silmissä juuri sellaisia)

Joten voi ajatella, että hei – me ollaan onnistuttu aivan huikean hyvin jo kahdesti. Ehkä me jotain sitten kuitenkin tehdään oikein tai ainakaan ei ihan päin pebaa tätä vanhemmuutta vedetä. Tai geeniyhdistelmä on kohdallaan, tai sattuma suotuisa, tai mitä nyt vaan.

Jokainen lapsi on tietysti omanlaisensa persoona ja tervetullut elämään ja meidän perheeseen juuri sellaisenaan kuin on. Mutta jonkinlaisen sisäisen varmuuden ja vahvuuden tämä kulunut kymmenen vuotta vanhempana on kuitenkin jo antanut.

Siihen on vauvan toivottavasti hyvä tulla.

 

 

 

PS. Tiedän, että tosi moni miettii yli nelikymppisenä tai neljääkymppiä lähestyessä, että ”voiko nyt vielä” tai ”onko jo liian myöhäistä”. Niinhän mekin pähkäiltiin! Nyt olen hyvin vahvasti alkanut ajatella sen niin, että niin kauan kuin kroppa sen mahdollisuuden antaa, on oikea aika – jos itse niin haluaa. Olen myös miettinyt, että ehkä yli meitä yli nelikymppisiä odottajia voi olla osittain myös siksi niin vähän, että tosi moni ei enää edes yritä, vaikka ehkä haluaisikin.

Etukäteenhän ei voi kukaan (missään iässä) voi varmasti tietää. Voi vain toivoa ja halutessaan yrittää. Katsoa (riskit toki tiedostaen), että mitä elämä antaa.

 

 

 

Seuraa Puutalobabya Instagramissa täällä.

52