Voiko onnellisena kirjoittaa aitoa blogia?

Kaikkea sitä tuleekin mietittyä, ha.

Mähän oon siis aina pitänyt ylpeytenäni sitä, että tämä blogi on aidosti minunnäköinen, aidosti meidän elämän näköinen. Siksi ehkä hieman säpsähdin, kun jodel-keskustelusta (oi kyllä) bongasin olevani feikki.

Keskustelussa oli totta kai taas ”näkemyksiä” jos-sun-mistä asiasta, mutta erään kirjoittajan kanssa käymääni lyhyttä viestinvaihtoa jäin ihan miettimään. Ja joskus on ehkä ihan hyväkin miettiä tällaisia.

Hän oli sitä mieltä, että koko blogi on sellaista postiivista höttöä, että siinä ei ole mitään samastumiskohtaa. Vastasin ihmettelemällä, että hei puhutko varmasti mun blogista: onhan meillä ollut raskaita ja väsyneitä aikoja vaikka ja kuinka paljon, blogihan on just sitä arkea ja sotkua. On ollut suurtarpeista vauvaa, univelkaa, tahtoikäkilareita ja väsyneitä vanhempia. Hän vastasi, että joo on, mutta kaikkia vastoinkäymisiä silloinkin reunustaa sellainen kummallinen ”…mutta on elämä kuitenkin ihan ihanaa” -höttö.

Ja hän on ihan oikeassa.

Kuvat eräältä illalta, kun lapset olivat ystävän luona leikkimässä ja me Joelin kanssa mentiin parin tunnin treffeille rannalle ilta-aurinkoon.

Tilannehan on siis se, että nykyisessä elämänvaiheessa olen jotenkin ihan järjettömän onnellinen. Koko ajan. Ikään kuin eläisin jossain kummallisessa onnellisuuskuplassa. Kaikki on vaan niin hemmetin hyvin, että tekee mieli hihkua ääneen. Ja välillä hihkunkin. Kun yritän hillitä, siitä tulee sellaista vatsan ilosta ylösalaisin kääntävää onnellisuuspihinää.

Alkuviikosta yhdellä automatkalla jäin ihan miettimään tätä. Että hitsi vie todellakaan mä en keksi yhtä ainutta negatiivista asiaa, joka olisi edessä meidän perheen seuraavan noin vuoden tulevaisuudessa. Kun mä katson meidän elämää eteenpäin, näen vain hyviä ja kivoja asioita edessä. Yritin ihan keksimällä keksiä; että oisko vaikka hammaslääkäri ikävä asia? Mutta totesin, että mukavaahan siellä on aina käydä, ja viimeinen oiontatarkastus tulossa, sekin on ilon aihe. Entä muita? Ei. En vaan keksi.

Toki onnettomuuksia voi kenelle tahansa tulla, yllättäviä sairastumisia tai vastoinkäymisiä. Mutta silleen yleisesti ottaen: näen meidän perheelle vain pelkkää hyvää.

Meillä on vuosikausia mietitty, että mitä me elämältä halutaan (täällä vuosimallia 2014), lähdetty järjestämään elämää sen mukaisesti (täällä tilanne vuosimallia 2016), että se onnistuisi. Rakennettu sellaisia duunitekomalleja, joilla pystyisimme iloitsemaan työnteosta eikä se kuormittaisi liikaa. Tehty henkistä työtä, että stressin tunteesta pääsee irti, yritetty opetella tietoisesti hyvän näkemistä elämässä. Sitä, että ”onnellisen” perässä ei ole aina ”mutta” (siitä täällä). Mietitty, että mitä onnellisuus oikein on (täällä). Käyty coachingissa (täällä). Fiksattu pieniä onnellisuutta lisääviä juttuja (täällä). Ja niin edelleen. Ootte te sen kaiken täältä lukeneet.

Ja nyt tuntuu, että elämä on just kohdillaan ja täydellistä.

Täällä vuosimallia 2018.

Sen myötä blogin aihepiirikin on ihan luonnollisesti muuttunut vauva-ajan ”väsyttää ja vituttaa” -teemaisesta (mm. täällä ja täällä) tällaiseen ”haluan voida hyvin ja nauttia elämästä” -suuntaan. Koska se on just nyt omaa elämää paljon lähempänä kuin ne muutamien vuosien takaiset merinovillabodyn sotkevat selkäkakat.

Mutta siis tätä ajatusta vasten onhan se nyt totta kai niin, että vaikka raskaassa elämänvaiheessa olevan ei ole ihan helppo löytää tästä jatkuvasta ilonriekunnasta samastumispintaa! Tietysti se menee niin. Vähän niin kuin mä olisin joskus univelkasyöverissä katsonut jonkun muotibloggaajan luksuslaukkuosteluita ja ajatellut, että samastunko. No en.

Ja mä oon samanaikaisesti tosi pahoillani, että niin on – ja samanaikasesti myös en ole pahoillaan. Koska enhän mä tavallaan voi olla mun omasta elämästä pahoillani!

Sitten toisaalta yritän itse ajatella, että joskus voi olla kiva seurata blogia, jossa ollaan eri elämänvaiheessa. Ehkä ”grääääääää en muuten nuku” -taaperon kanssa taisteleva voi lukea tätä ja ajatella, että ”hei nuo selvisivät tästä ja nyt elävät noin onnellisena – mekin siis selvitään!”

Ja niinhän se onkin!

Blogissa pitkällä aikavälillä näkyy just se elämän kirjo (jos antaa sen näkyä), kun elämänvaiheet vaihtelevat. Itse asiassa mua harmittaa ihan älyttömästi, että en ole pitänyt blogia jo joskus aikoinaan sinkkuelämää viettäessäni – ois nimittäin ollut kirjoitettavaa! Mutta hyvin erilaisia tekstejä ja ajatuksia olisi tullut silloin kuin nyt. Tai nyt erilaisia kuin vauva-aikana. Joku löytää samastuttavaa yhdestä ja joku toisesta. Joku ei mistään. Joku taas elää niin samaa tahtia, että löytää samastuttavaa kaikesta. Ehkä.

Ja jotenkin mä toivon myös, että meidän nykyisestä elämänvaiheesta lukeminen antaa jollekin lukijalle inspiraatiota unelmoimiseen. Sen miettimiseen, että ”mitä mä haluan tehdä” – ja sitten tavoitteluun ja toteuttamiseen. Sitähän me itse ollaan kovasti viime vuosina tehty! Ja tässä sitä ollaan.

Sitten se ”höttöön verhoaminen”. Sori. Nämä ovat toisaalta persoonakysymyksiä, toisaalta omien ajatusten opettamista ja tietoista valintaa yrittää nähdä elämässä ne positiiviset jutut.

En voi kuvitella, että alkaisin tarkoituksellisesti lietsoa ja suurennella epäonnistumisiani tai huonoja hetkiä, jotta saisin siitä blogiin ”aitoa” matskua. Tai keksimällä keksiä aiheita, jotka vituttavat. Tai tarttua niihin elämän vitutuksiin (koska kyllä mua edelleen joskus vituttaa), jotka nykyisin haluan vain ohittaa pois mielestä enkä jäädä jumiin.

Koska minulle aitous juuri nyt on sitä, että aurinko paistaa ja kaikki on ihanasti.

Elämä on juuri nyt tällaista.

Niinpä mä aion hymyillä, kun hymyilyttää. Epäilemättä elämässä on joskus edessä vielä itkunkin hetkiä; kukaan ei varmaan voi hymyillä läpi ihmiselämää. Mutta onnen hetkiä kannattaa silti vaalia. Omaa elämää kannattaa yrittää rakentaa (mahdollisuuksien mukaan) sellaiseksi, että se tuottaa itselle hyviä tuntemuksia.

Juuri nyt meillä on kaikki ihan älyttömän hyvin.

Onnellisuuskuplassa leijutaan. Ehkä se joskus poksahtaa, mutta murehdimme sitä sitten.

Toivottavasti tämä onnellisuus säteilee jollekin muullekin jotain hyvää.

93

You Might Also Like

  • Henna
    17.5.2018 at 13:39

    Eikä! Just ihanaa, että teidän elämä on ihanaa, mutta blogiaiheena ihan sama, mitä olen itse pyöritellyt. Oma harrastelijablogiini kirjoittelu on hiljentynyt, kun elämä vaan on just hyvin nyt :D Siellä makaa teksti ”Kun kaikki on mukavasti”, jota en ole julkaissut, koska itsestäni tuntuu vaikeammalta kirjoittaa hyvistä asioista. ”Kel onni on, se onnen kätkeköön” on ehkä typerin sanonta ikinä, mutta istuu minussa ainakin tiukassa. Kuvittelen, etteivät ihmiset halua lukea tai luulevat, että kirjoitan tehdäkseni muut kateelliseksi tai sitten vaan jinxaan koko homman :)

    • krista
      17.5.2018 at 16:15

      Joo kun mä tätä aihetta mietiskelin (siis ennen kuin edes olin päättänyt kirjoittaa), mulla kans kävi mielessä tuo vanha sanonta. Että pitäisikö se onni tosiaan kätkeä, vai saako siitä kertoa. Ja mun mielestä saa kertoa. Koska eihän kenenkään onnen pitäisi olla keneltäkään toiselta pois, vaan päinvastoin sehän voi antaa ”ai hitsi mäkin haluan” -innostusta. Näin mä siis haluan ajatella :) Mutta tietysti tämähän siinä meidän ajattelussa tulee niin helposti mieleen – Kuusamossa sanottaisiin, että ”lesoilee” :)

  • Annek
    17.5.2018 at 13:44

    Ihana kirjoitus, meillä on talo homeessa, gradunikin ollut jo liian kauan kesken, taloudellinen tilanne vähän kiikun kaakun homeongelman ja pitkittyneiden opintojen vuoksi, mutten silti ole menettänyt jokapäiväistä onnentunnetta ja uskoa siihen, että lopulta talo on korjattu ja gradu valmis ja me voidaan muuttaa takaisin kirmaamaan omalle nurtsillemme, ikioman talomme puutalobabeiksi😀. Uskoisin, että myönteisen elämänasenteen voi valita, eikä tarvitse jäädä suruun makaamaan, vaan voi kääntää katseen tulevaan auringonpaisteeseen.😊

    • krista
      17.5.2018 at 16:19

      Just näin! Kaikkia olosuhteita ja elämänkohtaloita ei tietenkään voi valita, mutta sitten on niitä pienempiä juttuja, jotka voi valita – tai voi valita, että miten siihen suhtautuu ja miten uskoo siihen, että loppujen lopuksi ”elämä kantaa”. Osin se on persoonakysymys, mutta mä oon myös tietoisesti opetellut sitä. Ja kyllä se vaan kantaa tulosta <3
      -
      Varmasti on teillä joskus talo korjattu ja gradu valmis ja kirmailette siellä nurtsilla <3 Kuulostaa ihanalta! <3

  • Annek
    17.5.2018 at 13:50

    Lisäisin vielä: hämmentää näin pitkäaikaisena lukijana, kun jotkut epäilevät blogisi aitoutta, vaikken sinua tunne, niin blogisi on aina vaikuttanut aidolta, kuulostanut juuri sinulta, mutta ehkä kun mielipide on julkaistu jodelissa, niin ehkä sitä ei ole sanottu niin vakavasti ja tosissaan…😊

    • krista
      17.5.2018 at 16:22

      Totta :) Ja sit voi olla, että täällä olevat lukijat ovat niitä pitkäaikaisia, jotka ns. tuntevat – kun taas joku toinen on lukenut vain jonkun yksittäisen jutun tai lyhyen ajan tai hajanaisesti eikä ole sillä tavalla ”kokonaisuus mielessä” (haha) niin kuin jollain muulla.

  • Karoliinan
    17.5.2018 at 13:52

    Eikös se niin olekin että vanhempien onnellisuus ja hyvinvointi lähtee nousuun kun lapset ovat yli 4-vuotiaita? :) Mä olen nyt saatanan väsynyt ja meiän koti on kauhee paskaläjä ku on nää 3,5v ja 8kk. Silti onnellinen enimmän osan aikaa! Ollaan haalittu paljon hyvää ja helpottavaa ympärille ja keskitytty nyt vaan tähän meiän perheeseen. Kyllähän sitä aina löytäis kaikkea paskaa joihin tarttua murehtimaan, mutta oma mieli kyllä toimii positiivisen kautta. Terveet, ihanat lapset. Toimiva avioliitto. Tulevaisuus yhdessä. :) Niin ja oon kyllä huomannu, että tää blogi ON muuttunut tässä sen aikana kun oon tätä seurannut (Seelan syntymästä). Kyllä se tuo toivoa itsellekin :D.. niin ja se vielä, että on tämä teidän perheen rohkeus tarttunut! Me muutetaan reilun vuoden päästä lappiin n. Vuodeksi. Heti kun miehen 6v kestänyt lääkisurakka on saatu pakettiin! Mennään sinne hengähtämään (ja tahkomaan rahaa ASP-tilille). Lapissa nähdään etäisyyttä (kirjaimellisestikin :D) asioihin ja mietitään rauhassa elämää eteenpäin. Tarkoitus olisi pyrkiä korkeaan omavaraisuuteen omalla maatilalla. Niin, tää blogi on tuonut turvaa sille ajatukselle että lapset eivät meitä lukitse ja pysytä, vaan rakennamme lasten kanssa kauniin tulevaisuuden. :) Tää blogi!! <3

    • krista
      17.5.2018 at 16:26

      No kuule Seela täytti just neljä vuotta, joten mä HENKILÖKOHTAISESTI voin todistaa tuon sanonnan täsmälleen oikeaksi! <3 Niin se vain on! Jotkut nauttii siitä pikkulapsiajasta - ja totta kai nautin tavallaan minäkin - mutta ainakin meille se oli ihan hemmetin raskasta verrattuna tähän. Ja ehkä se raskaus on vielä sen verran lähellä menneisyydessä, että nyt tekee koko ajan mieli aktiivisesti riemuita, että "eeeeeeeei en kestä, miten meillä onkin näin helppoa nykyään <3 <3 <3".
      -
      Mutta just noin: kun se pohja on kunnossa ne raskaat ajat ja käyttää saatavilla olevat avut (meillähän kävi kaupungin hoitajakin silloin raskaimmassa vaiheessa), niin edessä on tulevaisuus ja unelmat. Ja teidän suunnitelma kuulostaa IHANALTA. Ihan super-superihanalta! Ja mä oon ihan liikutukseen asti onnellinen, jos mun omat tekstit on pystyneet tuomaan vahvistusta teidän omalle unelmalle, niin mahtavaa <3 <3 <3

    • Laalaa
      17.5.2018 at 20:49

      Vau! Kirjoitathan teidän omavaraistalouden rakentamisesta sitten blogin 😍

      • krista
        17.5.2018 at 20:50

        Joo, kannatetaan!!! <3

  • Kuppikakku
    17.5.2018 at 14:01

    Häh, ei mulle ainakaan ole tullut mitään feikkiä kuvaa tästä. Ehkä siksi kun olen itsekin oppinut että ongelmistakin huolimatta elämässä ON paljon positiivista ja keskittymällä siihen on olokin parempi… vaikka jos se joskus ei onnistukaan niin sekään ei haittaa, antaa v*tuttaa sen hetken ja samalla tietää että ohi se menee.

    • krista
      17.5.2018 at 16:30

      Just näin :) Ja siis kyllä muakin v*uttaa ajoittain, mutta sit just tietää, että hei se menee kohta ohi. Mulla usein vitutus (nyt unohtui se sensuuritähtikin tuosta) johtaa jopa nauruun, kun alkaa huvittaa oma puhina jostain aiheesta. Sen sijaan, että mä jumittuisin siihen, mä sanon itselleni, että ”tää on tunne ja tää menee pian ohi ja mulla on kaikki hyvin”. Eli hei tämähän on ihan Cacciatoren oppeja, hetki mullahan on linkkikin vanhaan postaukseen…. …täällä: http://www.puutalobaby.fi/potutusbonus/

  • Sanna
    17.5.2018 at 14:08

    Sun positiivinen asenne on ihana, jatka samaa rataa! Mukava sun tekstejä on lukea ja jos mun jollain sanalla sun blogia pitäisi kuvata, niin se on nimenomaan AITO. Koko perhe ootte aitoja.
    Onnellisuudesta ja sen tunteesta vielä: Otin itse tässä taannoin hieman huonompana päivänä tavaksi miettiä mielessäni joka ilta ainakin kolme asiaa, jotka mut on sinä päivänä tehneet onnelliseksi. Syyt on toki päivittäin hyvinkin samoja ja aivan arkisia, mutta on ollut itselle jotenkin kannustavaa nähdä, että niitä asioita on yleensä enemmän kuin kolme, huonoinakin päivinä ja näin joka päivästä jää itselle kuitenkin mieleen päällimmäisenä ne kivat jutut eikä ne poskelleen menneet.

    • krista
      17.5.2018 at 16:37

      Kiitos! <3 Ja hei tuo sun tapa on muuten tosi hyvä! Siitä on jo tosi-tosi pitkä aika, olin raskaana silloin eka kertaa ja tosi stressaantunut kaikesta, ja Joel silloin tuontyyppisen esitteli mulle ihan "onnellisuustekniikkana". Piti illalla miettiä muistaakseni kolme asiaa, jotka teki onnelliseksi, ja kolme asiaa, joissa onnistui sinä päivänä, ja oliko vielä kolme kivaa asiaa, jota odottaa seuraavalta päivältä. Siitä sai mukavasti tosiaan positiivisia asioita illalla viimeiseksi mieleen, mulla kun on kova taipumus nukkumaanmennessä alkaa vatvoa kaikkia ahdistusasioita. Mutta tuo on tosi toimiva tekniikka!

  • AamuHali
    17.5.2018 at 14:57

    Hahaa! Mäkin olin joskus vuosi sitten pahimmissa vauvahuuruissa sitä mieltä, että lopetan koko blogin lukemisen, koska tämä ei ole enää elämänmakuista. Kunnes vauvavuosi taittui vaaperouteen ja aloin tietoisesti ottaa taas omaa elämää haltuun. Nyt blogista tuleekin kiva fiilis, ja just sitä inspiraatiota, millä tavoilla omasta arjesta saisi vielä omemmannäköistä ja nautittavampaa. Erityisesti teidän talvi-irtiotot on saaneet unelmoimaan. On ollut kiva lukea teidän arjesta ja miten lapset on muutoksiin sopeutuneet. Erityiskiitos arkivideosta, pitäisi tehdä itsellekin! Koska arki on oikeasti sitä parhautta. Ja kun isompi poika huusi just eka kerran voi v***u, en vajonnut ihan niin syvälle maanrakoon kuin olisin saattanut vajota ilman kirjoituksiasi :D

    • krista
      17.5.2018 at 16:41

      Hih onneksi et sentään lopettanut <3 Tai hei jos joskus lopettaa, niin sekinhän on tietysti ihan ok, ja sittenhän voi palata takaisin, kun aika on kypsä sille! Onpahan sitten paljon luettavaa, jos haluaa lukea menneitäkin juttuja :)
      -
      Mutta siis ymmärrän oikein hyvin! Ja noin se just menee - ja kun mietin itseäni noina väsymysvuosinani, että millaisia juttuja itse luin, niin en tiedä itsekään, olisinko ollut motivoitunut lukemaan "omaa blogiani neljä vuotta myöhemmin" :D Hassusti selitetty, mutta ehkä tuon tuosta tajusi :D Mutta elämänvaiheet ja sen mukaan ns. tarpeet lukemiselle vaihtelee, ja se on ihan luonnollista!
      -
      Haha, meidän molemmat lapset "osaa" sanoa NOVOINYHELVETINHELVETTI just silleen oikeassa tilanteessa oikealla äänenpainolla. Pitäisi varmaan hävetä, mutta tavallaan mä oon useasti ollut vaan ylpeä niiden tilannetajusta, kun just tulee samalla tavalla kuin vanhemmilta lipsahtaa :D :D :D Joo, toki on sit käyty läpi, että nuo ei ole kovin kivoja sanoja jne :)

  • Anomuumioriginaali
    17.5.2018 at 14:58

    Nojatuolipsykologianomuumi täällä taas, hei! (Alan ihmisenä Joel varmaan facepalmaa näille ihan kympillä, mutta kirjotan kuitenkin.)

    Luin Yuval Noel Hararin Sapiens: A Brief History of Humankind -kirjan. Sen lopussa on tosi mielenkiintoista pohdintaa onnellisuudesta. Räikein esimerkki nyt on se, että kärjistäen Afrikan kehitysmaassa ja Euroopan runsaudenpulassa ollaan yhtä onnellisia, vaikka toisilla ei oo vessoja ja juomavettä ja toisten ongelmat on first world problem -tasolla. Harari esitti, että jokaisella on se tietty oma olosuhteista riippumaton perusonnellisuustasonsa, jolle se onnellisuus aina palaa vastoinkäymisten, mutta yhtä lailla myös onnenpotkujen jälkeen.

    Tuli mieleen, että mitä jos sua onkin siunattu vaan keskimääräistä korkeammalla perusonnellisuustasolla? Ja jos satunnaisen jodel-käyttäjän oma perusonnellisuustaso on alempana, niin äkkiäkös alkaa maistua pihlajanmarjat ketun suuhun happamilta. Tai tulee jopa mieleen, että ”ei kukaan voi olla oikeasti noin onnellinen, enhän minäkään ole, pakkohan tuon on olla feikkiä”. Voilà.

    • krista
      17.5.2018 at 16:48

      Mahtava yhdyssana, nojatuolipsykologianomuumi – toi pitäisi saada sun käyntikorttiin! :) (Joel ei muuten koskaan lue keskusteluita, mun postaukset se kyllä lukee joko ennakkoon jos koskee sitä tai sit netistä myöhemmin)

      Mutta oikeastikin joo nojatuolipsykologilla voi tosiaan olla hyvä pointti tässä! Se varmaan just on sitä persoonaa; voin hyvin kuvitella, että mulla on ”perusonnellisuustaso” luonnostaankin korkeampi kuin jollain muulla ja sit oon tosiaan tietoisesti ”treenannut” sitä myös – mullahan on myös hyvin iso yöllämurehtimstaipumus, sen kanssa oon yrittänyt tehdä töitä ja välillä se pysyy aisoissa (ennen kuin taas repeää). Mutta joo tää voi hyvin olla! Ja sitten joillainhan ON taipumus kertoa elämästään enemmänkin vastoinkäymisten kautta ja jos sellainen kerronnan tapa on itselle luontevampi, kuulostaa toisenlainen ehkä feikiltä. Mun hymy oli kuulemma kans feikki, mutta leukani rakenteen vioille en mitään voi :D

      • Miitu
        17.5.2018 at 17:10

        On synnynnäistä, temperamenttipiirteitä ellen aivan väärin muista. Niihin sitten ympäristö, karttuvat kokemukset ja oma toiminta vaikuttaa, mikä sit muovaa sen yksilöllisen persoonan/persoonallisuuden.

  • Torey
    17.5.2018 at 15:07

    Mä rakastan sun blogia! Koska vaikka tää on tällästä onnellista höttöä, niin tää on aitoa! <3

    Kaikilla on elämässään vastoinkäymisiä, mut kyllä mäki silti koitan nähdä elämän positiivisesta kulmasta. Jos on paska päivä tänään, niin huomenna tuskin on. Ja me yritetään kanssa rakentaa meille hyvää elämää. Eikä sellasta elämää mitä pitäisi tiettyjen normien mukaan elää. Sellainen ei sovi kaikille. Eikä se haittaa! :)

    • krista
      17.5.2018 at 16:50

      Kiitos! Ja mä kuule rakastan sitä, että sä oot täällä ollut varmaan ihan alusta asti osana tätä höttöä, tää on vähän niin kuin meidän ”yhteisön” yhteistä höttöä jo! <3 Mutta just näin, meillä on kyllä ajatusmaailmassa tosi paljon samaa. Mä odotan sitä, KUN joskus päästään tapaamaan livenä (en sano jos vaan kun), että ollaankohan muutenkin samantyyppisiä ihmistyyppejä :)

      • Torey
        17.5.2018 at 21:54

        <3 En muista tarkalleen missä kohtaa teidät löysin, mutta kyllä tässä on pitkään mukana kuljettu! :)

  • Nenone
    17.5.2018 at 15:18

    Pakko kirjoittaa nyt vaikka mun ”onnellisuusasiat” on nyt pieniä 😄 mutta ennen kun luin tämän blogi tekstin arvoin voinko jättää päivän harrastus treenit (ihana harrastus) väliin ja lähteä perheen kanssa kesäkiesi kruisailuun ja jätkille. Jos menen treeneihin otan mukaan 1v taaperon ja muu ilta kökötetään kotona kahden. Jos en mene saan viettää kivan illan koko perheen kanssa. Vaikkakin reenien väliin jättö tuo 3vko:n tauon harrastamiseen. Puntaroin kuitenkin, että viime päivien väsyuupumukseen edes yksi ilta tuo enemmän voimaa kun tahkoaminen harkkakentällä taaperon vaativan komennon alla 😄 kiitos. Päätin valita perheen ja voimavarat!

    • krista
      17.5.2018 at 16:52

      Ihana! Kesäkiesikruisailu ja jätski kuulostaa aivan ihanalta! <3 Joskus (tai usein) kannattaa valita sen fiiliksen mukaan, että mikä just siinä hetkessä tuo eniten virtaa ja onnellisuutta <3 Ihana kesäilta tuolla!

  • Miitu
    17.5.2018 at 17:04

    Perus-pessimisti tunnustaa, että välissä ärsyttää, mut ymmärrän sentään laittaa oman tyylin ja (luku)tilanteen piikkiin 😅 Aina oon kuitenkin takaisin palannut. Vaikka teidän meno on tietyllä tavalla mennyt aika eri suuntaan kuin oma niistä niskakakka-ajoista, samaistumispintaa löytyy riittävästi ja toisaalta on mielenkiintoista päästä kurkkimaan erilaisia ratkaisuja.

    • krista
      17.5.2018 at 17:07

      Hei ”pitkissä suhteissa” kuten meillä (hih) on luonnollistakin, että välillä joku juttu ärsyttää :) Mutta tuohan on tosi hyvä combo: jotain samastuttavaa ja jotain erilaista. Jos ois ihan tasan samaa kuin itsellä, niin sekin saattaisi alkaa jossain vaiheessa tylsistyttää :)

  • Amaalia
    17.5.2018 at 17:44

    No minun näkökulmasta te olette etuoikeutettuja. Pitkät irtiotot ja mahdollisuus tehdä vähän töitä. Se on sellaista, mihin harvalla on mahdollisuus. Tai uskallus.

    Itsellä on jatkuvasti liian vähän aikaa. Lapset on päiväkodissa ja liian vähän ehdin olla heidän kanssa. Töissä aika loppuu aina kesken. Kokoajan on kiire. Harrastuksiin on liian vähän aikaa ja sekin aiheuttaa stressiä ja hankaluuksia.

    Myös rahaa on aina liian vähän… Jos ei tarvitsisi ajatella rahaa niin tekisin mielellään itsekin lyhyttä päivää ja sen verran töitä ”kun huvittaa”. Saattaisin ehkä ottaa itsellekin aikaa, kun nykyään meno on sitä että töistä on kiire lapsia hakemaan ja kotona taas ”läpsystä vaihto”-meininki. Eli ei juuri ”omaa aikaa” iltamyöhäisiä lenkkejä lukuunottamatta. Saati sitten parisuhdeaikaa, mutta toisaalta parisuhde on kuitenkin tietyllä tavalla kokoajan tämän perheen keskiössä eli sitä aikaa en sinänsä kaipaa. Perheaikaa ennemminkin.

    Nautin kyllä elämästä, rakastan työtäni ja harrastuksia sekä pyrin järjestämään asiat niin että lapset on aina etusijalla. Mutta joskus olisi kiva vähän pysähtyä… ehkä sit eläkkeellä?? Eipä ainakaan tarvi miettiä että olisi jotain jäänyt elämässä tekemättä kun kalenteri on kokoajan täynnä.

    • krista
      17.5.2018 at 19:46

      Todellakin ollaan! Mutta senhän ei pitäisi vaikutta aitouteen/feikkiyteen…? Mutta sitä et varmaan tarkoittanutkaan :) Tämä tilannehan ei tietysti ole missään nimessä tullut meille tarjottimella ”annettuna” vaan me ollaan tehty monia ratkaisuja, just mun irtisanoutuminen ja nollasta sen rakentaminen, että ”mistäs se raha sitten tulisikaan”. Ja Joel ei tee psykologin työtä (osaksi siksi, että siinä joustot ja etätyöt ulkomailla olisivat hankalampia) vaan ihan muita hommia. Ja se, että tähän on päästy, on ollut vuosikausien matka – mähän olen tuiki-tuiki-tuikitavallisen kuusamolaisen eroperheen lapsi ja ihan nollasta olen junalla tullut Helsinkiin katsoman, että mitä elämä vois mulle antaa :) …MUTTA silti ollaan etuoikeutettuja pelkästään jo siksi, että ollaan suomalaisia ja että ollaan sellaisilla aloilla/on sellaista osaamista, että ”vapaampia” mahdollisuuksia on ollut mahdollista kehittää. Ja tietysti siksi, että meillä on toisemme ja tämä perhe ja moni muu asia <3
      -
      Hei vaikka sä kuvailet "läpsystä vaihto" -elämää, niin ainakin mulle tulee tuosta sun tekstistä fiilis, että se on kuitenkin sellaista kivaa ja täysipainoista elämää, osunko oikeaan? <3 Tai siis kiireestä huolimatta et kuulosta arjen alle musertuneelta ainakaan näiden rivien perustella? Jos arvasin oikein, niin sehän on ihan huippuhyvä! Ootko sä itse aktiivisesti miettinyt/puolison kanssa, että olisiko mitään (vaikka kreisejäkin) ratkaisuja ja haaveita, joilla te voisitte elää kiireettömämpää elämää (jos se on, mitä haluatte)...? Kannattaa haaveilla ja heittää pähkähulluja ideoita ilmaan - meillähän koko Espanja-homma lähti Joelin heitosta, jota me sitten alettiin toteuttaa. Pientä hulluutta se toki vaati, eikä kaikkien tarvitse haluta Espanjaan :) Mutta jotain juttua, mikä tois teille lisää iloa? Vähän niin kuin Karoliinan kirjoittaa tuosta lappi-ideasta, olisiko teillä mitään tällaista haavetta, vaikka pienempääkin juttua? <3

      • Lilah
        18.5.2018 at 21:21

        Jäin miettimään miksi itsestä tuntuu, että kovin isoja itriottoja ei voida tehdö vaikka varsinkin minä haluaisin. No siksi että vaikka miehen kanssa oltais yksimielisiä, myös kouluikäisiä lapsia täytyy mielestäni oikeasti jo kuulla. Eli yksimielisyys pitäisi saavuttaa neljän kesken – ja myöhemmin kuuden kesken. Vaikka viimeisen sanan sanoo aikuiset, lasten hyväksi kokemaa arkea ei mielestäni voida pistää uusiksi jos vastustavat.
        Raha. Jos asiat ei ole niin onnellisesti että talo alkaa olla velaton niin kyllä vaan raha näyttelee isoa roolia. Jollain on kuuden hengen elettävä. Itse vähän haaveilen uudelleenkouluttautumisesta, mutta taloudellisesti sen myötä pitäisi luopua liian monesta jutusta kun en ole alalla jolla itse itseään juuri voisi työllistää.
        Lisäksi koen vastuuta muutamista läheisistä, joiden takia täytyy olla saatavilla tai joiden arjen laatua isot muutokset meidän arjessa heikentäisi. Kokisin itsekkääksi tehdä isoja muutoksia heitä huomioimatta.
        Eikä elämässämme mitään suurempaa vikaa olekaan. Liian kiirettä vain pitänyt viime viikot – vai kuukaudet. Sen tajuaa kun jatkuvasti yrittää käynnistää dieselautoa hehkuttamatta, koska jossain takaraivossa on krooninen kiire. Ruuhkavuodet aika hyvin konkretisoitui kun on lapsia sekä koulussa että päivähoidossa ja useamman harrastukset siihen päälle.

  • MarjaH
    17.5.2018 at 18:32

    Mä olen perus-superonnellinen, mies perus-tyytymätön, ollaan tultu tulokseen, että nämä on luonne-eroja. Tekisi mieli avata enemmänkon, mutta menee liian yksityiseksi.
    .
    Kiitos blogista! Ootte tosi söpöjä myös luonnossa. Kaveri joskus totesi musta ja miehestä, että ”ootte niin söpöjä, että mun hampaisiin tulee reikiä”. Teistä voisi käyttää samaa (ota pliis kehuna!), meistäkin edelleen voi, luonne-eroista huolimatta <3
    .
    Vanhempainvapaan jälkeen piti karsia seurattavia, te ootte edelleen mukana, olette olleet muistaakseni kesästä -12 saakka, kun olin juuri alkanut odottaa esikoista :)

    • krista
      17.5.2018 at 19:54

      Mä oon saattanut sanoa tän ennenkin, mutta mun mielestä on kyllä ihana nähdä, miten erityyppiset ihmisetkin voi vain loksahtaa kohdilleen – mehän kans Joelin kanssa ollaan hyvin erilaisia, mutta jotenkin silti ”yhteenkuuluvia”. Ainakin niin me itse kuvitellaan :D Mutta kiitos, ihanasti sanottu!

      Meidän Silva muuten edelleen muistaa teidän esikoisen nimen (ja että oli se nukke mukana), kun olitte silloin vuosia sitten meillä käymässä! Aina kun jossain sanotaan se nimi (jostain toisesta lapsesta puhuessa siis),niin Silva sanoo, että ”hei mekin tunnetaan se yksi Xxxx, se joka oli meillä kylässä ja jolla oli se Frozen-nukke” <3 Jäitte mieleen! Pitkään ollaan mekin "tunnettu", mäkin muistan sut tosi pitkältä ajalata, ihan noista alkuajoista asti!

  • Norde
    17.5.2018 at 21:13

    Ei tule kyllä yhtään feikki vaikutelma sun blogista! Kyllähän ihminen nyt herranen aika onnellinen saa olla. Ja nimenomaan saan itse lohtua siitä, että isompien lapsien kanssa tuntuu pääosin olevan noin mukavaa, kun oma arki tämän alle puolivuotiaan kanssa on vähän rankkaa ja vaatii opettelua.

    Ja tämä seuraava ajatus ei enää liity sun blogiin, vaan oli tän postauksen innoittama (rehellisesti sanottuna en muista miten oot pikkuvauva-ajasta edes kirjoittanut, vaikka kaikki postaukset olenkin lukenut): Oon sitä mieltä, että omalla kielenkäytöllä voi vaikuttaa tosi paljon siihen millä asenteella elämään suhtautuu. Mutta silti mua häiritsee tosi paljon, kun äiti-ryhmissä puhutaan rankoista hetkistä tän tyyliseen sävyyn: ”Lapsi söi viime yönä puolen tunnin välein koko yön. 😄 Taisi olla tankkausyö pikkurakkaalla ❤️❤️❤️” En voi olla miettimättä että jaksaako kaikki muut yövalvomiset ja itkupäivät hymyssäsuin ja sydämenkuvat silmissä ja oonko minä ainut joka vaan itkee kun pitää yöllä herätä viidennen kerran. Tuntuu että äitimyyttiä vahvistetaan tosi helposti, kun ei uskalleta sanoa ääneen miten rikki sitä välillä on.

    • krista
      18.5.2018 at 20:59

      Haha mä LUPAAN, että mulla ei ollut pusipusia silloin, kun olin valvonut :D Vai oliko, hmmm… Hormonihuurujen hämärtämänä tietysti voi olla yhtä jos toista tullut suusta silloin, mille nykyisin vain pyörittelisi pääteään :D Mutta mä LUULEN (en sittenkään lupaa), että ei ollut :D

      Mutta siis näin ainakin mulla on ollut: jotkut toki rakastaa vauva-aikaa, mutta mulle molemmat vauvavuodet on tuntuneet ennen kaikkea rankoilta. Kaikki se valvominen; ja lisäksi mä nautin enemmän sitten, kun lapsen kanssa voi enemmän kommunikoida – ja tykkään siitä, että tutkaillaan yhdessä maailmaa. Ja elämä tällaisten isompien kanssa on kyllä tosiaan niii-iiiin erilaista. Nytkin he tuolla ulkona keskenään leikkivät (ovi toki auki ja kuulomatkan päässä) ja mä vastailen blogikommentteihin, Joel tekee ruokaa. Ei ole koko ajan joku lahkeessa kiinni ja jotain kyselemässä :)

  • Eveliina
    17.5.2018 at 21:35

    Mä tunnustan olevani vähän peruspessimistinen (tai itse haluaisin nähä et enemmänkin oon realistinen), mutta ihailen peruspositiivisten (niin kuin sinä tunnut olevan) ihmisten elämänasennetta ja yritän sitä itsekin itseeni imeä ihmisistä ympärilläni. Etenkin vaikeissa tilanteissa. Yritettiin miehen kanssa puoltoista vuotta vauvaa ennen kuin tärppäsi (lyhyt aika varmasti niille, joilla pidempi yritys mutta tuskastuttavan pitkä meille, joiden ympärillä kaikki tuntuivat tulevan melkein katseesta raskaaksi ja anyway kaikkihan on suhteellista) ja olin tuona aikana vajota synkkyyteen. Ois ollut jälkikäteen ajatellen aika helppo nähä elämässä vain sitä mustaa ja näköalatonta silloin. Yritin kuitenkin ympäröidä itseni positiivisilla ihmisillä ja asioilla kun ajattelin, ettei elämä murehtimalla paremmaksi muutu. Kävin myös lukemassa sun (jonkun mielestä epäaitoa ja höttöä, mun mielestä voimaannuttavaa) blogia, vaikka se kuului äitiysblogi-genreen eli sisälsi lapsijuttuja (jotka itseäni siinä vaiheessa kirpaisi) ja oli täynnä positiivista energiaa (jota itselläni ei tod. ollut) – Ja jälkikäteen aateltuna sain siitä voimaa. Eli (sori maratonkommentti, kiva jos jaksoit lukea 😅) mä todellakin uskon siihen, että positiivisuuden voima on ihan mieletön ja hyvää kannattaa kierrättää ❤️ Ja yrittää aina nähä vaikeissakin asioissa se hopeareunus! Ehkäpä oonkin nykyään enemmän positiivinen ku realisti, haha. Mutta siis – Kiitos Krista blogistasi, joka antoi mulle osaltaan voimaa yhessä vaikeimmista ajoista ❤️ Ps. Tyttö tulossa nyt heinäkuussa 😍 Sit varmaan kaivan arkistoista sun vauva-aikojen postaukset vertaistueksi 😊

    • krista
      18.5.2018 at 21:08

      Kesävauva!!!! <3 Onnea, ja tsemppiä viimeiseen odotukseen <3 Ihanaa, että pitkän odotuksen jälkeen teillä on vauva tulossa, onnea onnea!
      -
      Tätä sun viestiä oli tosi ihana lukea, kiitos kun kirjoitit. Ja pakko sanoa, että sä et tässä kuulosta peruspessimistiseltä :) Ehkä sä olet onnistunut siinä imemisessä <3 Mutta tosiaan sehän on rikkaus, että ympärillä on tosiaan erilaisen "mielenmaiseman" omaavia ihmisiä, siinä voi täydentää toinen toisiaan ja vähän siinä sivussa oppia, että mikä omassa/toisen ajattelussa on hyvää/huonoa, ja mitä siitä voisi oppia :)
      -
      Mä oon muutamia kertoja ihan miettinyt sitä, että mitä ajattelee lapsettomuudesta kärsivät ihmiset tätä blogia lukiessaan - muutamia kertoja kun joku on blogikommenteissa maininnut pitkästäkin yrittämisestä (eikä vielä tulosta ole siinä vaiheessa tullut), ihan vaikka sivulauseessa. Oon miettinyt, että toivottavasti mun kirjoitukset ei tuo kenellekään liikaa tuskaa - ja kiva kuulla, että sulle ainakin tuonut positiivista energiaa. Muutamia kertoja on käynyt niin, että jopa muutamaa vuotta myöhemmin blogilukija on tullut kertomaan, että hei NYT heillä on vauva. Ja se on tuntunut niin mielettömän hyvältä, että sitä on melkein hankala kirjoittamalla ilmaista ilman, että se kuulostaa ihan kornilta. Mutta se vaan... ...on niin ihanaa <3 Että joku saa voimaa, silti toki kärsii, sit onnistuu, ja vielä tulee kertomaan <3 Se koskettaa <3
      .
      Ihanaa tulevaa vauva-aikaa siis teille <3 <3 <3 Ja tule kertomaan kuulumisianne, että millainen vauveli sieltä maailmaan tulikaan :)

  • Mie
    18.5.2018 at 13:44

    Olipa mielenkiintoinen postaus! Toisaalta ymmärrän kritisoijia, koska toisille onnellinen elämä, mukava työ ja aktiivinen työskentely unelmien eteen (tai edes unelmointi!) voi tuntua todella utopistisen epärealistiselta. Jos omat resurssit tai elämäntilanne on sellainen, että muutos tuntuu mahdottomalta, voi ärsyttää, kun toinen on siinä onnistunut. Varsinkin jos on itse yrittänyt ja silti junnaa paikallaan elämässä, joka ei tuo iloa. Tai jos lähipiiri lyttää kaiken muutoshalukkuuden.

    Uskoisin, että epäaidon kuvitelman blogistasi voi luoda myös se, että otatte kaiken irti arjesta. Kuinkakohan moni pari edes käy treffeillä enää sen jälkeen kun yhdessä on oltu jo vuosia tai vuosikymmeniä? Ehkä myös työ ilman jatkuvaa stressiä ja riittämättömyyden tunnetta voi tuntua epärealistiselta ja sitä myötä feikiltä? Uskoisin, että sellaista elämäntyyliä, jota ei ole ikinä itse kokenut, voi olla vaikea ymmärtää. Että ihan oikeasti voi ottaa loparit, muuttaa ulkomaille tai hakea ulkopuolista apua lastenhoitoon. (Jos nyt puhutaan Suomen kontekstissa, ilman sosiaaliturvaa nämä olisi entistä vaikeampi juttuja)

    Usein kyse on myös priorisoinnista. Harvoin saa kaiken: todella hyvän palkan, arvostetun aseman työelämässä, paljon vapaa-aikaa, vakaan taloustilanteen, mahdollisuuden matkustaa tai muuttaa ulkomaille, viikottaisen mahdollisuuden tavata ystäviä, tiiviin parisuhteen ja perhesuhteet, paljon omaa aikaa ja niin edelleen. Mutta ehkä niistä omista toiveista voi valita ne tärkeimmät ja lähteä toteuttamaan niitä?

    Ja samaistumispinnasta vielä. Samaistun elämäntyyliisi ja maailmankuvaasi hyvinkin paljon, mutta itse elämäntilanteeseesi en ollenkaan. Olen parikymppinen opiskelija, pätkätyöskentelijä, sinkku ja vielä pohdin, miltä ihmeeltä voi tuntua vauvakuume. Silti palaan blogiisi kerta toisensa jälkeen ja luen jokaisen postauksen aina kasvatuspohdinnoista vauvavuosiväsymykseen ja usein myös kommenttiketjut. Blogisi on kuin hyvä romaani: sitä lukiessa voi unohtaa oman elämän hetkeksi ja pohtia sitä että tällaistakin se elämä voisi olla. :D

    • krista
      18.5.2018 at 21:26

      Ihan älyttömän hyviä pointteja! Tän pohjalta itse asiassa vähän taidan ymmärtää sitä, miten tietynlainen ärtymys saattaa johtaa siihen, että minua/blogia alkaa ajatella feikiksi. Ja sitten se voi tosiaan olla myös niin, että tällöin ei ehkä ole niin paljon/ajatellen lukenut just niistä valinnoista, joita me (ja jokainen) on tehnyt. Koska se on just sitä priorisointia! Meidän valinnat ei ehkä ole niitä tyypillisimpiä, mutta me ollaan haluttu tehdä just nämä, koska me on pohdinnan jälkeen todettu, että ne on niitä, jotka tekee meidät onnellisiksi. Eikä se helppoa ole ollut; kyllä mä hyvin monet yöt valvoin esimerkiksi sitä irtisanoutumista miettiessä. Ajattelin, että oon varmasti hullu, mutta tämä nyt vaan tuntuu oikealta. Ja oikeaa se olikin <3
      -
      Ihan mahtava kuulla, että samastumispintaa löytyy myös silloin, vaikka on itse ihan eri elämäntilanteessa! Mutta niinhän se on, että elämäntyylin/maailmakuvan samanlaisuus ei ole iästä/elämäntilanteesta aina kiinni <3 Ja sit jos saa tosiaan kurkistuksen samalla johonkin ihan erilaiseen maailmaan. Joten ihana, että luet <3
      -
      Kiitos vielä tästä kommentista! <3

  • Heidi
    18.5.2018 at 20:40

    Hmmm. Ihmisiä on kyllä todella erilaisia asenteeltaan. Lapsettomuustaipaleen aikana huomasin, että tosi moni lapseton oli todella katkera lapsettomuudestaan ja toivoi pahaa kaikille, joilla oli lapsia. Mä taas luin esimerkiksi tätä blogia (ja muutamaa muutakin, joilla oli lapsia haaveillen omasta tulevasta perhe-elämästä). Enkä tuntenut katkeruutta – toki joskus iski uskon puutetta, mutta ei se silti mielestäni ole kenenkään muu vika. Meillä toki kävi tosi hyvin ja jo muutaman vuoden kuluttua ollaan nyt onnellisesti vauvan odotusvaiheessa. Oon jo niin onnekas, että saan kokea tämän raskauden, että en edes halua pelätä, jos asiat ei menisikään hyvin. Nyt oon sit huomannu saman monesta odottavasta äidistä, kun kaikki on niin kamalaa ja rankkaa ja kauheeta, kun paino nousee, vauvaa potkii kipeästi ja alussa oksettikin kovasti. Musta ne kuuluu raskauteen ja olen jotenkin nauttinut jopa niistä ei-hyvistä puolistakin. Mä luulen, että mäkin oon sellainen perusonnellinen tapaus :D

    • krista
      18.5.2018 at 22:37

      Totta, ihan tosi paljon se on persoonasta ja asenteesta/tavasta ajatella kiinni; tosiaan samantyyppisissä tilanteissa olevillakin voi olla ihan erilainen ”tunneilmasto” ja varmasti osa siitä on ihan sellaista, johon ihminen ei voi ”naps vaan”-vaikuttaa. Eli vaikka katkeralle ei voi sanoa, että ”lopeta olemasta katkera” vaan jos siitä haluaa itse irti, täytyy olla se oma motivaatio työstää niitä asioita mielessään eikä se välttämättä ole helppoakaan, jos on oppinut vaikka ajattelemaan tietyllä tavalla. Esimerkiksi seurustelin kerran ihmisen kanssa, jolle elämä näyttäytyi epäonnistumisten sarjana, jatkuvasti. Osin ajattelin hänen olevan juuri silloin sellaisessa tilanteessa – toisaalta sitten juttelin hänen kanssaan uudestaan viisi vuotta myöhemmin, ja tajusin että hän edellen jatkoi elämänsä näkemistä ”mulle kun ei mikään onnistu” -hengessä. Tajusin, että se ei ollutkaan ollut pelkkää tilannetta vaan syvempää ajatusmallia – ja samanaikaisesti tunsin helpotusta, että emme olleet silloin jatkaneet yhteistä tietä pidemmälle; luultavasti minäkin olisin lannistunut sen ajattelun alle.

      No lähdinpä nyt selvittämään ihan sivuraidetta :) Mutta kyllä, näin se just on; ihmisten asenteet vaihtelee ihan valtavan paljon. Ja IHANA, että kaikkien niiden vaikeuksien jälkeen nyt olette tässä ja vauva tulossa <3

      • Heidi
        18.5.2018 at 23:02

        Hmm, aika jännä. Niin se varmaankin on, että siitä asenteesta ei ole helppoa luopua vaan siitä negatiivisuudesta tulee totuttu tapa, jota sitten levittää ympärilleenkin. Mutta kyllä siitä voi kyllä opetella pois! Siihenhän on kaikkia valmennuksiakin, kuten onnellisuuspäiväkirjaa yms. Uskon, että elämä on vaan niissä vaikeissakin tilanteissa niiiin paljon helpompaakin, jos just ei koe elämän olevan sua vastaan vaan sun puolella! En mäkään ole kai aina ollut näin onnellinen kuin nykyisin, vaan oon just opetellu asiaa. Ja sit tajusin, että elämästä on tullut superpaljon kivempaa :)

        • krista
          18.5.2018 at 23:14

          Joo mä uskon myös tähän, että aivoja voi ”opettaa”! Ja sitä se aikoinaan se Cacciatorekin puhui (heh mä silloin osallistuin yhteen sen vetämään tilaisuuteen, niin mä vielä vuosienkin kuluttua ammennan puheista; ehkä pitäisi käydä useammin kuuntelemassa jotain :D ), että aivoja voi opettaa – ja kun vaikka väkisin hakee ne positiiviset, niin aivot oppivat vähitellen oikastikin ajattelemaan sillä tavalla. Mun mielestä se on mahtava ajatus! Sitä mä oon yrittänyt tehdä ja väitän, että ihan hyvällä tuloksellakin :) Ja kyllä: sillä tavalla elämä on kivempaa eli itselleen siinä palvelusta tekee :)

  • S
    18.5.2018 at 22:53

    Moi! Tykkään kyllä blogista ja kiitos kaikista vinkeistä ja vastauksista, mitä oon saanut. Ja joo, blogi vaikuttaa ja tuntuu aidolta. Ja blogeissakin on tietty elämänkaari.. Mutta ehkä se, mikä on muuttunut monissa blogeissa on se, miten ja mitä lapsista kerrotaan. Hyvä kysymys on se, mitä omista lapsista voi kertoa ja jättää kertomatta. ”Huh tänä aamuna taas friidattiin nenää ja hitsi kun joutuu lääkkeitä käyttämään, taas se tulehdus meni korviin..” Päiväkotikokemukset, koulujutut, kaverijutut, sairaudet, huolet..” Ei näitä nyt enää vaan voi kirjoittaa julki vaikka olisi perheblogi? Tavallaan tämä siivu jää vauva- ja taaperovuosien jälkeen uupumaan monista blogeista. Olen kuitenkin tosi tyytyväinen teidän blogiin, enkä kaipaa tätä puolta. Kiva lukea hyviä juttuja ja kuulla, mitä kaikkea kivaa on tehty. Ei se ole epäaitoa.

    • krista
      18.5.2018 at 23:03

      Ihan täysin oikea havainto! Ja kyllä, se on juuri sitä, että kun lapset kasvavat, muuttuu samalla se kerrottavien vs. yksityisten juttujen suhde. Ja varmasti (valitettavasti) muuttuu lasten kasvaessa edelleen ja edelleen – jos ei nyt sitten uutta vauvaa tulisi (heh), jonka kanssa voisi aloittaa taas selkäkakkakjutuista :D Hihi, nojoo, siis ei ole tulossa näillä näkymin :) Mutta vaikka johonkin silmäään ehkä näyttää, että ”kaikki kerrotaan”, niin just pitkäaikaiset seuraajat ehkä hoksaa, että rajanvetoa yksityisyyteen tapahtuu koko ajan – ja toivottavasti tietysti myös arvostavat sitä ja ymmärtävät niin kuin sinäkin kirjoitat. Joten kyllä, tavallaan harmi, ja ihan totta :)

      Kiitos, kun oot täällä mukana! <3

  • Milla
    19.5.2018 at 11:35

    Mua alkoi itkettämään kun luin tän postauksen, olen niin iloinen että teillä menee hyvin ja samalla niin iloinen että TIEDÄN sisimmässäni että itsekin pääsen joskus tuohon teidän tilanteeseen kun lapset vielä vähän kasvaa. Sen voimalla jaksaa tätä vaikeampaa vaihetta elämässä; ainaista vapanvaihoa, jatkuvaa sairastelukierrettä ja ikuista riitttämättömyydentunnetta. Ja sen voimalla pystyy nauttimaan juuri nyt pienistä hetkistä ja haluaa taltioida tästä ihanasta kamalasta pikkulapsivaiheesta jokaisella aistilla ne kultaakin kalliimmat hetket ja fiilikset, näitä vuosia kun ei enää koskaan saa elää uudelleen ja näitä varmasti vielä joskus (niin hullulta kun se nyt tuntuukin) tulee ikävöimään.
    Meillä on kaksi nuorimmaista loppukesästä jo kaksivuotiaita, joten kaukana ei olla meidän perheessäkään enää siitä, että voidaan heittää isännän kanssa yläfemmat ja sanoa että huh, ompa tää elämä helpottanut mielettömästi noista pahimmista vauva- ja taaperoajoista :D
    Oon joskus aikasemminkin kommentoinut että sun blogi antaa niin paljon inspiraatiota omaan elämään ja oikean elämänasenteen löytämiseen ja vaalimiseen! Se antoi vertaistukea esikoisen vauva-aikana ja sen jälkeen se on tuonut uskoa ja toivoa siihen, että elämä pikkuhiljaa helpottaa.
    Lause ”Sinun arkesi on jonkun lapsuus” on kolahtanut itselle aika kovaa ja tuon lauseen yritän pitää päivittäin mukana elämässäni. Mielstäni sun blogi ja asenne kiteyttää sen, minkälaista haluaisin että oma arkenikin -ja lapsieni lapsuus – olisi.
    Älä koskaan ikinä muutu!
    Aurinkoa ja onnea teidän kesään <3

    • krista
      20.5.2018 at 12:44

      Sä oot niin niin niin oikeassa! Ja meillä ainakin (lapset toki on erilaisia) just tuossa kohdassa alkoi se helpotus iskeä – toki tahtoiät on siinä vielä tuloillaan, mutta se on sitä erilaista taas. Mutta kuitenkin ne valvomiset ja just se jatkuva riittämättömyydentunne alkaa ihan valtavasti helpottaa ja kääntyä sellaiseksi… …ei-niin-24h-7-sitovaksi enää. Joten varmasti selviätte, ja pian teillä on itsekseen kirmailevat lapset ja aikuiset saavat juoda kahvit rauhassa ja jutella keskenäänkin välillä <3
      -
      Mulle kans on tuo sama lause kolahtanut; se jotenkin niin hyvin tiivistää sen, mikä muuten meinaisi unohtua. Että nämä ovat kuitenkin ainutkertaisia vuosia ja juuri niitä, mihin lapset koko elämänsä ajan palaavat <3 Se lapsuus <3
      -
      Kiitos ihanasta viestistä! <3 <3 <3 Ja anteeksi, tämä oli kans mennyt roskapostiin ja vähän viiveellä äsken vasta huomasin (kun eilen en ollut koneella) ja sieltä vapautin! Jos ihmettelit, että miksi ei heti ilmestynyt... Aurinkoa teidänkin kesään, ja mahdollisimman paljon rentoa oloa ja jaksamista niihin hetkiin, kun on vielä rankempaa <3

  • kapustarinta
    19.5.2018 at 15:59

    Olen täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin sinä, ikää on 50+ ja nuorinkin lapsista on teini-iässä. Eli ei kovin paljon samaistumiskohtia, mutta siitä huolimatta seuraan blogiasi kiinnostuneena. Syy on käsittääkseni juuri se, että blogisi on aito. Oletpa sitten yltiöpositiivari tai et, niin olet sitä aidosti ja rehellisesti. Jatka sillä tiellä!

    • krista
      20.5.2018 at 12:46

      Kiitos! <3 Mulle itselle on tosi tärkeää, että olen täällä blogissa mahdollisimman "minä" eli oma itseni, joten tuntuu tosi hyvältä, että se aitous tosiaan näkyy lukijallekin. Ja sehän se sitten (toivottavasti) saa seuraamaan, vaikka elämäntilannekin olisi eri. Kiitos, kun olet täällä mukana! <3

    1 2