Kullasta tuli totta

Viime keväänä tamperelainen kultaseppä Timo Jousimo lähetti minulle sähköpostia – vaimonsa kannustamana, vaimo siis lukee tätä blogia. Meilissään Timo tiedusteli, että olenko koskaan harkinnut, että teettäisisin uuden vihkisormuksen (kadonneen tilalle) omien vanhojen, kenties perittyjen kultakorujen kullasta. Hän tarjoutui tekemään minulle sellaisen, jos olen yhtään kiinnostunut.

Vau. Idea kolahti minuun välittömästi.

Varsinaisen päätöksen tein kuitenkin vasta, kun tapasin Timon maaliskuussa Kiasman kahvilassa. Koska myönnän ihan rehellisesti: ihan kenen tahansa kultasepän kanssa en tuollaisen toteuttamiseen olisi voinut lähteä. En mitenkään olisi voinut seistä tavallisen kultasepänliikkeen myyntitiskillä kertomassa ideoitani ja toiveitani: kolhua, rosoa ja etruskilaista korutaidetta ja silleen. ”Ööö lähde kaivamaan raunioita jos sellaista haluat…?”

Ja miksi olin mieltynyt etruskikorutaiteeseen – en edes tiedä. Varmaan siksi, että myös ensimmäinen sormukseni (sekin kyllä vain ”iski”, kun sen näin) oli tehty etruskien muinaisten korujen inspiroimina. Ja ajatus siitä, että etruskit olivat kai ensimmäisiä, joiden on tiedetty käyttäneen vihkisormusta.

Jotain sellaista. Mutta eniten kuitenkin tunnetta.

Niinpä annoin sitten (sydän kyllä ministi pamppaillen) kultasepälle pussukan vanhoja koruja. Äitini vanhoja korviksia, katkenneita vitjoja ja tunnearvoltaan tärkeimpänä isoäitini vihkisormus 30-luvulta. Niistä kaikista tarkistettiin leimat ja pitoisuudet, irrotettiin kivet, sulatettiin, ja – hups – sit se oli oikeasti menoa.

1.) Materiaalien punnitusta. 2.) Sulatus alkaa. 3.) Levyaihio heti sulatuksen jälkeen.

Sovimme heti alkuun Timon kanssa, että deadlinea tälle ei ole – tykkäsin ajatuksesta, että hän tekee tätä aina vähän niin kuin ”harrastusprojektinaan” aina silloin, kun inspiraatio iskee. Kuulemma vihkisormuksia häneltä voi tilata tarvittaessa tiukallakin aikataululla, mutta itse ajattelin niin, että kiireettömyys antaa projektille parhaat mahdolliset puitteet onnistua.

Homman edetessä pidimme meiliyhteyttä ja pallottelimme lisää ideoita puolin ja toisin. Timo lähetteli kuvia, että mitä tamperelaisella työhuoneella milloinkin tapahtuu.

1.) Valettu 4 mm tanko, josta vedetään ohutta lankaa. 2.) Tanko ohenee valssaamalla. 3.) Juotos valmistuu – sauma menee kiinni ja aihiosta tulee yhteinen rengas. 4.) Aihion pintaan piirrotetaan karkeasti sitä muotoa, mihin sormus tulee päätymään. 5.) Muotoonsahataan piirrotusten mukaan liikoja pois – sen jälkeen muoto on riittävän lähellä lopullista, jotta sen voi viimeistellä viilaamalla ja hiomalla. 6.) Koristeluun käytettäviä osia, mm. kierretyt lankarenkaat, kuppi sekä pieniä kultapalloja.

Itselleni isoin (henkinen) käännekohta projektissa tapahtui näiden kuvien saamisen aikaan:

Sehän näyttää jo sormukselta!

Aloin nimittäin mielessäni muistella, että millainen se mun alkuperäinen sormus oikein olikaan. Etsin tämän vanhan blogipostauksen, avasin sen – ja tajusin, että tämä uusi sormus on paljon enemmän Se Mun Sormus. Koko aiempi ajatukseni siitä ensimmäisestä kadonneesta sormuksesta jonain ultimate-maailmanihanimpana sormuksena oli vain kadonnut. Kaikki ”voiko mikään korvata sitä ekaa sormusta” -epäilykset olivat poissa.

Tästä tulee mun sormus.

Avioliton symbolin lisäksi se kantaa mukanaan myös muitakin merkityksiä: vanhaa kultaa omalta äidiltäni sekä molemmilta isoäideiltäni; 30-luvulta asti. Tämä on siis tavallaan sormus, jolla on jo syntyessään myös historia. Ja juuri tämä erityisesti koskettaa minua näin tunnearvoihmisenä.
”Se oli vain harjoittelukappale, ei se ollut sun vihkisormus”, lohdutti muistaakseni HelloAochi minua silloin ensimmäisen sormuksen kadottua.

Ja hän oli oikeassa.

Ehkä niitä ”Se Oikeita” voi olla useampia näissä sormusasioissakin. Koska tämä(kin) on Se Oikea:

Itsehän siis hihkun tässä ilosta joka kerran, kun sormusta katselen. Mutta kyselin puhelimessa jälkikäteen myös kultasepän tunnelmia – että miltä tällaisen projektin tekeminen tuntui.

Kyllä se kuulemma oli haastavaa ja mielenkiintoista; sellaista, mitä ei ihan heti tule vastaan. Tässä pääsi kuulemma hyvin haastamaan myös itseään – tavallisesti kun kultaseppä tekee mahdollisimman siistiä, kaunista ja kiiltävää; ja sitten minä hihkun täällä toisessa päässä, että ”jee jee jee anna mennä, kolhi vaan reippaasti lisää”. Mutta ymmärsin, että tämä projekti oli kultasepällekin tosi mieleinen. Sai tehdä jotain ihan muuta.

Mä itse oon vaan niii-iiiin tyytyväinen, että koko homman ajan koin, että mun toiveita kuultiin ja kuunneltiin. Oltiin samalla aaltopituudella ja väännettiin vaikka rautalangasta (tai kultalangasta) mitä milloinkin haluttiin. Timo oli huippuhyvä kysymään myös tarkentavia kysymyksiä ja kommentoimaan niin, että ymmärrän. Ja ennen kaikkea: valmis näkemään vaivaa, että sormuksesta tulee just sellainen kuin asiakas haluaa. Ei ”sinne päin” tai ”näin tavallisesti tehdään”, vaan aidosti juuri asiakkaan näköinen.

Arvostan ihan järjettömän paljon.

Joo. Olen siis ihan sai-raan tyytyväinen. Ja vaikka olin nähnyt melkeinvalmiin jo kuvissa, valmiin näkeminen livenä silti pysähdytti.

Vau. Ihan täydellisen täydellinen.

Sormusta voi kuulemma ”jatkaa”. Käyttää sitä; ja jos käytössä sitä katsellessani ajan ajatella, että ”hmm, mitäs jos tuossa olisi vielä…” niin sitä voi hyvin vielä työstää eteenpäin – vaikka vuoden tai vuosien päästä.

Mutta tällä hetkellä en näe siinä mitään, mitä haluaisin muuttaa.

Suosittelen siis tosi-tosi lämpimästi kultaseppä Timo Jousimoa Tampereelta – niin vihkisormuksiin kuin vaikka just vanhoista koruista uuden korun teettämiseen. Tämä on kultaseppä, joka osaa hommansa ja kuuntelee asiakkaitaan.

Lisäksi vanhva kannatus tälle ajatukselle, että vanhoille koruille kannattaa antaa uusi elämä! <3

PS. Kultaa jäi vielä ylikin muutamaan pieneen koruun. Ajattelin tilata siitä kullasta Timolta vielä jotkut pienet ”rakkauskorut” meidän tytöille. Tällä hetkellä pää lyö tyhjää ideoista – ehkä jotkut ihan vaan kultaiset sydämet, jotka voi laittaa riipukseen. Ideoita?

26