Vauvakato – miksi?

Eilen uutisoitiin taas meidän suomalaisten ”vauvakadosta”. Mikäään uusi tietohan se ei ole; jo aiemmin uutisoitiin (Ylen uutinen vuodelta 2018 täällä), että jo vuonna 2017 syntyneiden määrä oli ennätyksellisen pieni, ja vauvoja syntyi viimeksi vähemmän vuonna 1868. Hurjaa! Ja siitä se on vielä laskenut.

Täällä Tilastokeskuksen uusi julkistus. Siitä kuvakaappasin myös tämän diagrammin, jossa lasku näkyy.

Elävänä syntyneet 1971–2018

Lähde: Tilastokeskus.

Näin perhebloggaajana ajattelin tietysti kertapostauksella rykäistä näkemyksen tämän syistä, ha. Siis täältä pesee täysi ymmärrys aiheesta, jota tutkijatkin vain spekuloivat! Eli joo en ratkaise. Mutta kyllähän se ajatuksia herättää!

Meidän perheen esikoinen on syntynyt vuonna 2012 eli tuossa vähän korkeamman syntyyvsluvun kohdalla. Sen takia aloin miettiä tätä siitä näkökulmasta, että mitä sitten on muuttunut tämän hetken ja vuoden 2012 välillä.

Ja siitä tuleekin hankalampi homma!

Laskevaan syntyvyyteen kun on haettu selityksiä esimerkiksi siitä, että yhteiskunta ei riittävästi tue vanhemmuutta (esimerkiksi työstä poissaolojen merkitys naisten työuralle, perhevapaiden tasaisempi jakautuminen jne). Ja tämä on tietysti ihan totta: todellakin pitäisi tukea työn ja perhe-elämän yhdistämistä ja tasa-arvoista vanhemmuutta enemmän.

MUTTA: se asia ei kyllä ollut yhtään paremmin tuolloin vuoden 2010-2012 tietämilläkään. Miksi se sitten juuri nyt vaikuttaa eikä silloin…?

Samoin puhutaan usein yhteiskunnan ”lapsivihamielisestä” asenteesta eli siitä, miten lapset (ja lapsiperheet) ovat riesa ja rasite. Vähintäänkin nyt lapset pilaavat vanhempiensa elämän ja kaikki hauskuus on mennyttä. Mutta sama juttu: tuo (tietyn porukan) lapsiheittaus oli mun silmään ainakin ihan yhtä näkyvää silloin vuonna 2012.

Siksi edelleen: miksi juuri nyt?

Lapsentekoa myös lykätään entistä myöhemmäksi. Noooh, olinhan minäkin silloin 36-vuotias ensisynnyttäjä vuonna 2012 enkä niin teini silloinkaan. Ja voisiko sekään näkyä tilastoissa noin?

Ainoa asia, jonka itse keksin olevan erilainen nyt vs. vuosi 2012 on ilmastoahdistus. Monet kertovat, että se on heille syy olla tekemättä lapsia. Ja ymmärrän, että se yksittäisille ihmisille sitä voi ollakin. Ilmastoahdistus (parempi sana olisi ehkä vaikka ilmastotietoisuus) on ennen kaikkea viime vuosina keskusteluun noussut tietoisuus. Se keskustelu on eriä kuin vuonna 2012.

Mutta voiko se oikeasti koko väestön tasolla vaikuttaa jo suomalaisten syntyvyyteen.

Itsestäni tuntuu jotenkin, että ainakaan pelkästään se ei voi näkyä tilastoissa, vielä. Vai voiko?

Mitä asialle sitten voi tehdä?

Heh perhebloggaaja ratkaisee tämänkin, vol. 2.

Kuka se silloin saikaan karseat kurat niskaansa käyttämällä sanaa synnytystalkoot? Auts.

Lapsen saaminen on ihmiselle ja pariskunnalle tietysti erittäin henkilökohtainen päätös, ehkä yksi elämän henkilökohtaisimmista päätöksenteoista. Siksi ”vauvakadon” ratkaisuehdotusten täytyy olla erittäin hienotunteisia eikä koskaan yksilöihin meneviä – vaikkakin aika monen yleisenkin asian ihmiset tulkitsevat yksilöihin meneväksi, heh.

Ainakin olisi jo varmaan aika kiire luomaan tukirakenteisiin uusia malleja.

Tuntuu, että tämänkin asian ympärillä käyty yhteiskunnallinenkin keskustelu on aina niin perhe-elämän raskautta ja työläyttä painottavaa – ja tietysti pitää ollakin, jotta alleviivataan sitä, että tukea tarvitaan. Mutta ei sekään nyt tietysti ihan kamalasti perheellistymiseen houkuta, jos julkinen keskustelu on sitä, kuinka älyttömän k*sessa ja yksin ja nääntyneitä kaikki perheet meidän maassa aina ovat.

Tarvitaan myös positiivista esimerkkiä! Kertomuksia siitä, miten palkitsevaa ja ”täyttä” on elämä lapsiperheenä. Miten täynnä rakkautta ja kivaa tekemistä.

Voidaanko me kaikki toimia sellaisina?

Viime kesänä eräs lapseton kolmekymppinen (?) maailmanmatkaajamies sanoi ohimennen minulle ja Joelille: ”You guys are an inspiration. It’s amazing to see that you life a full life with children and have such a nice time. I can see that you are really enjoying each other’s company and playing with the kids.”

(disclaimer: joojoo oltiin siis lomalla, siitä kaikki ilo, näkisipä vaan sama tyyppi meidät lokakuussa)

Mutta tuntui ihan älyttömän hyvältä kuulla tuo. Että lapsiperheen elämä ei välttämättä ole kolmekymppisen lapsettoman mielestä ihan kamala loukko, vaan inspiraatio.

Eikä me olla ainut perhe maailmassa, joilla on kivaa. Mä vaan pidän blogia ja kerron siitä, mutta kyllä teillä siellä näppäimistön toisella puolella on ihan yhtä ihanaa ja paljon rakkautta ja lasten myötä saatua ”rikkautta” elämään, eikö niin?

Ehkä me voitaisiin toimia inspiraationa vähän jokainen?

 

PS. Vähän puolivillaista pohdintaa, tiedän. Siksi vitsailin, että ”perhebloggaja ratkaisee”. Mutta pistäkääs paremmaksi: mistä meidän vauvakato johtuu ja miten se voidaan ratkaista?

Ja pitäiskö alkaa synnytystalkoisiin ja tehdä vielä yksi vauva…?

24

You Might Also Like

  • A
    1.10.2019 at 14:56

    Yksilapsisena perheenä ollaan osasyy Suomen vauvakatoon, mutta siitäkin huolimatta lisää lapsia ei ole tulossa. Ainokainen on 7v. ja yksi lapsi on meille tietoinen valinta, ei ilmastosyistä, vaan henk.koht. jaksamisen syistä. Lapsen saamisen jälkeen todettiin, että meidän perheessä saadaan parhaiten tasapainoteltua työ-vapaa-aika-talous-asuminen-jaksaminen-akseleilla, jos meillä on vain yksi lapsi. Paljastui näet, että työ on yllättävän tärkeä juttu molemmille perheen aikuisille (miten sen nyt sanoisi, tietynlainen kutsumusammatti tämä, joss työ ja ”harrastus” tuntuu sekoittuvan). Mitä meitä on sittemmin yllättänyt (toisin kuin mitä julkisuuspuheissa puhutaan) on että miten superia tukea Suomessa on lapsiperheille (tai no, tämä siis Helsingin näkökulmasta). Vauvaperheelle henkireikänä oli leikkipuistot. Päiväkoti on ollut meille ihan älyttömän mahtava palvelu (varhaiskasvatus rulez, ja meidän ei-niin-pieni päiväkoti oli parasta ikinä). Pikkukoululaisen kanssa sitten uuden oppimista ja kyllähän tässäkin yhteiskunta mahtavasti on tullut apuun. On aamupäivätoimintaa ja iltapäiväkerhoa lyhyiden koulupäivien lisäksi. Meillä tosiaan kun lapsi on ainokainen, niin hänelle on tärkeää päästä olemaan kavereiden kanssa ja siksi ei todellakaan ole huono juttu, ettei hän päivystä äidin/isän kanssa kotosalla (ja äidille ja isälle on tärkeää että päästään tekemään työpäivän verran omia juttuja). Ylipäänsä siis yksilapsisena perheenä päästään elämään meidän näköistä elämää ja se on mahtava juttu se. Toki asiat voisi olla yhtä hyvin (tai paremminkin), jos meillä lapsia olisi enemmän, mutta rehellisesti sanottuna epäilen, että parisuhde ei olisi kestänyt toista vauva- & taaperovuotta. Mutta sitähän ei koskaan saada tietää…

    • krista
      1.10.2019 at 16:21

      Hassua muuten, että en edes tullut ajatelleeksi, että myös yksilapsiset perheet osallistuu ”vauvakatoon” – koska onhan siis teillä se vauva ollut! <3 Mutta kun uudestaan ajattelee, niin tosiaan jo lasta tekemässähän on kaksi ja saman verran veronmaksajia jos tekee, niin kaksi pitäisi olla :D Mutta jotenkin tosiaan hankala siirtää näitä yhtään ajatuksissa "perhekohtaisiksi", koska lasten saaminen on niin henkilökohtainen päätös eikä sitä voi tehdä matematiikalla vaan se tehdään omien resurssejen mukaan - ja ei vaan "tehdä" vaan "saadaan", eli sekään ei tietysti ole itsestäänselvyys <3
      -
      Mä oon muuten ihan samaa mieltä (nykyään), mä oon todella kokenut lapsiperheiden palvelut hyviksi! Just leikkipuistot (kesällä ilmaiset puistoruokailut!), meillä oli MAHTAVA eskari ja nyt koulusta positiiviset kokemukset, on just iltapäivätoiminnat ja aamupäivätoiminnat mietitty, kun oltiin pienituloisempia muutama vuosi sitten niin ilmainen päivähoitokin jne. Ja kun oli kaksi pientä lasta, saatiin kotipalvelu käymään väsyneipään aikaan ihan vaan pyytämällä - tosin harvoin ja pari tuntia, mutta SILTI edes jotain. Ja todella paljon olen törmännyt täydellä sydämellä ja ammattitaidolla lasten kanssa työskenteleviin henkilöihin - ja vieläpä tässä meidän kaupunginosakuplassa ollaan erittäin lapsimyönteisiä ilmapiiriltäänkin. Omasta näkökulmasta enemmän hyvää kuin huonoa, ja työelämäkin on onnistutut (toki omilla ratkaisuilla) rakentamaan sellaiseksi, että se joustaa perhe-elämän tarpeisiin. Ehkä näitä vaan pitäisi jotenkin mainostaa lisää <3

      • A
        1.10.2019 at 20:27

        Aijuu, se vielä että yksilapsinen perhe on kyllä meidän tuttavapiirissä (ja lapsen päiväkoti/koulukavereiden piirissä) hyvin harvinainen juttu (siis niin että ainokainen on jo isompi ja lisää lapsia ei toivota). Tuttavapiirin (pääosin akateemisesti koulutettuja, pk-seudulla asuvia)/oman ja miehen suvun perheissä on pääosin kaikissa kaksi lasta, muutama kolmilapsinen ja pari nelilapsista perhettä, yksilapsisia perheitä tiedän vähemmän kuin kolmilapsisia. Eli oman tuttavapiirin perusteella standardi on 2+ lasta (lapsettomia, joko tahtoen tai tahtomatta ei tässä otoksessa nyt ole).

        • krista
          1.10.2019 at 21:25

          Meillä taitaa myös olla tuttavapiirissä ”standardi” se kaksi lasta! Lapsettomia on myös paljon. Toki on niitäkin, joilla yksi tai enemmän kuin kaksi, mutta se kaksi on just se yleisin omassa lähipiirissä.

  • Ppaa
    1.10.2019 at 15:48

    Minä luulen, että syy tähän vauvavajeeseen on se että ihmiset eivät vain yksinkertaisesti halua lapsia yhtä paljon kuin ennen. Joskus pari vuosikymmentä sitten vielä oli aika perusoletus että yksilö tekee töitä ja ’hankkii’ perheen, nykyään on olemassa paljon enemmän vaihtoehtoja elämän sisällöksi.

    • krista
      1.10.2019 at 16:02

      Varmasti näin, mutta se ei aukea mulle yhtään, että miten se olisi taittunut juuri tuossa pari vuotta sitten laskuun? Kun kehitys ei ole ”nyt vs. pari vuosikymmentä sitten”, vaan tuo lasku on alkanut esimerkiksi tuossa meidän esikoisen syntymän jälkeen ihan muutamassa vuodessa. Kyllä jo muutama vuosi sitten (kun mä mietin, että lapsia vai ei) oli tämä ihan sama ilmiö voimissaan eli lasten tekeminen ja perheen perustaminen ei ollut mikään itseisarvo – itsekin vielä pitkälti yli kolmekymppisenä olin sitä mieltä, että haluan olla vapaaehtoisesti lapseton – kunnes tilanne sitten muuttui siinä kolmivitosena ja hups siinä oltiinkin jo sitten lapsiperhe :)

      Eli siis tunnistan ilmiön, mutta en ymmärrä miten se tuon diagrammin selittäisi, kun ilmiö ei ole parin vuoden takainen vaan paljon pidempi.

      • Tutkija
        1.10.2019 at 19:05

        Kuvaajan perusteella pientä aaltoliikettä lasten määrässä on ollut aina, mutta trendi lähtee selvästi alaspäin noin vuodesta 1995. Sitä seuraava nousu ei yllä yhtä korkealle kuin aiemmat nousut, joten jo tuo 2010 luvun nousu eroaa aiemmista. Kuvaajan perusteella ennustaisin, että muutamassa vuodessa tulee nousu, joka jää taas edellistä alemmaksi. Sanoisin siis, että trendi on muuttunut joskus 90-luvulla ja tähän varmaan vaikuttaa voimakkaasti tulevaisuuden turvattomuus (lama) ja sitä seuranneet työelämän muutokset (digitalisaatio ja pätkätyöt). Huh, tulipa asiasisältöinen vastaus :D

        • krista
          1.10.2019 at 21:31

          Hei tosi kiinnostavaa, kiitos tästä tulkinnasta! Näillä silmin kun katsoo, niin tosiaan näkee tuon taitteen tuosta alaspäin – heh mutta sitten voisi tietysti kysyä toisin päin, että mitä tapahtui vuosina 2005-2012, kun noinkin paljon nousi…? :)

          Ja siis tosiaan se, minkä tuosta ”taitteen” ajasta itsekin muistan, on lama ja sen myötä elämään jäänyt työn epävarmuus ja epäsäännöllisyys. Vielä sitä ennen esimerkiksi mulle kotona opetettiin, että kannattaa mennä kunnalle töihin, sieltä ei irtisanota ja elämä on turvattua – no, toisin on mennyt. Ehkä se silloinen ravistus on tosiaan rikkonut jonkinlaisen turvallisuuden tunteen eli tilanne, johon ne lapset tehdään (esimerkiksi onko työtä, mihin palata), on epävarma.

          Ja KIITOS asiasisältöisestä kommentista :) Tän blogin rikkaus on just tämä, että löytyy näkökulmia ja kuulolla on yhtäkkiä aina joku, joka osaa sanoa, jotain, mitä itse ei ole tullut ajatelleeksi. Eli kiva, kun jätit tällaisen tulkinnan, tämä voi hyvinkin olla just se osuvin! (hih paitsi silti mietin, että mistä se nousukohta sitten johtuu :D )

      • Ninnu
        1.10.2019 at 19:43

        Mutta eikö se voisi näkyä juuri noina aikoina tilastoissa, jos se on se taittokohta kun vapaaehtoisesti lapseton sukupolvi alkaa olla lapsentekoiässä? Eli ei mikään erillinen tapahtuma juuri noina vuosina vaan tämä sukupolven valinta alkaa näkyä iän puolesta?

        • krista
          1.10.2019 at 21:37

          Voi olla! Mutta nyt mulla ei riitä ilta-aivot ajattelemaan, että missä ja miten se näkyisi… Mutta tosiaan jos mä olisin päättänyt olla vapaaehtoisesti lapseton (tai pitänyt sen päätöksen), se näkyisi tosiaan tilatossa, ja sitten ”kertautuisi” kaikkien nuorempienkin vielä lapsettomina pysyvien kanssa.. Hmmm, toimisiko se tällä tavalla ja voisiko tosiaan näkyä tilastoissa…? Mun ”ikätoveriystävissä” mun omassa elämänpiirissä on muuten paljon lapsettomia, ehkä se tosiaan voisi nyt tässä vaiheessa alkaa näkyä, kun nyt nelikymppiset on silloin aiemmin tehneet sen päätöksen…

  • Paula
    1.10.2019 at 16:48

    Tulee väkisin mieleen, että toinen muuttunut asia just noihin aikoihin on älypuhelimet. Mulla ei 2013 esikoisen syntyessä sellaista vielä ollut, kuopuksen kanssa 2017 se oli jo kiinteä osa elämää. Miten se sit vauvoihin liittyy, sitä en tiedä. Ihmiset räplää puhelinta eikä rakastele? Ihmiset kuluttaa niin paljon aikaa puhelimen parissa ettei sitä liikene lapsiperhe-elämään?

    • krista
      1.10.2019 at 16:52

      Hmmmm totta. Harrastaakohan suomalaiset vähemmän seksiä kuin ennen älypuhelimia, onkohan tätä tutkittu…? Tai mitä jos älypuhelimet jotenkin vaikuttaa hedelmällisyyteen ja sitä ei olla vielä edes tajuttu! (foliohattu :D )

    • Laura
      1.10.2019 at 18:55

      Mietin ihan samaa. Toistemme sijaan tuijotellaan luureja. Ei näin ollut vielä tämän vuosikymmenen alussa. Facet ja instat luo paineita täydellisyyteen, ja miten sitä jaksaa olla some-täydellinen ja kasvattaa vielä lapsetkin. Somessa matkustellaan, biletetään ja tehdään vaikka sun mitä, kai se nyt houkuttaa nuoria aikuisia enemmän kuin lasten kanssa valvominen ja tappelu :D Oma lukunsa on vielä nämä somen täydelliset äidit, joiden lapsikatrailla on mätsäävät asut ja aina kivaa. Kai sellainen alkaa ahdistaa kun itse rämpii ja yrittää selvitä sekalaisesta kurahousukaaoksesta.

      Lapsiperhepalveluista: vuonna 2010 esikoisen kanssa mulla oli synnytyksen jälkeistä masennusta (joskin diagnosoimatonta), väsymystä, uupumusta ja ahdistusta. Neuvolan ratkaisu oli lähettää kotiin pari tätiä juttelemaan. Oikein korostettiin, että he tulevat sitten vain keskustelemaan, ei muuta. Oikeasti en olis halunnut muuta kuin että joku olis vienyt vauvan pariksi tunniksi vaikka kävelylle, että olisin voinut maata sohvalla ja hengittää rauhassa. Tai vaikka pyykännyt, niin kuin kodinhoitaja meillä 90-luvulla. Miksei sellaista enää ole?

      Oman mielenterveyteni takia meille ei tule enempää lapsia kuin nämä kaksi. Ihan tarpeeksi haastavaa tämäkin. Harmittaa, olisin halunnut jaksaa enemmän lapsia. Mutta tällaisenaankin elämä on aivan liian täyttä.

      • krista
        1.10.2019 at 21:47

        Voi että! <3 Mä oon täällä ihan valmis nousemaan barrikadeille, että vuoden 2010 olisi saanut KOTIAPUA KOTIIN eikä ketään tätejä vaan juttelemaan! Ai hitsi tosiaan voi tyytyväinen olla, kun silloin aikoinaan (tämä oli siis 2014) tosiaan meille se kotiapu tuli! Sieltä käytiin siis varmaan yhteensä vain viisi kertaa, ja kaksi tuntia kerrallaan - mutta hei mä sain olla VAIN YHDEN lapsen kanssa sen kaksituntisen, ja parhaassa tapauksessa se yksi lapsi nukkui. Se oli ihan luksusta siihen aikaan! Hyvä esimerkki siitä, miten pienellä jutulla voi olla iso merkitys, kun se tulee just oikeaan hetkeen.
        -
        Mutta siis voi hyvinkin olla myös tuo some-elämä ja sen aiheuttamat ajatukset siitä, että millaista elämän "kuuluu" olla. Ennen jonkinlainen täydellisyyden tavoittelu oli vain julkkiksille ja rikkaille kuuluvaa elämää (ja tuskin se heilläkään on aina täydellistä ollut), mutta nykyisin somen myötä tuntuu, että "taviksienkin" kuuluisi jotenkin tavoitella sellaista vitivalkoista kotia ja pepsodent-hymyilevää mätsäävästi pukeutunutta perhettä :D Moni varmaan tietoisella tasolla ymmärtää, että kyse on vain some-illuusiosta, mutta kyllä se SILTI varmasti sellaista tiedostamatonta painetta asettaa, voisi kuvitella. Onneksi (?) on meitä, jotka vähän murtaa sitä myyttiä :D No, kyllä mekin hymyillään, mutta sentään asut ei mätsää :D

  • Mymmeli
    1.10.2019 at 17:11

    Itselläni siihen, että olen vauvatalkoisiin osallistunut ”vain” yhdellä lapsella vaikuttaa se, ettei ole kumppania, jonka kanssa hankkia se toinen. Tiedän, että äitinä kyllä riittäisin kahdelle. Mutta nykyisessä tilanteessa on meidän minitiimi ihan riittävästi. :)

    • krista
      1.10.2019 at 21:54

      Kyllä, yksilötasolla ihan just elämänvaihetekijät vaikuttavat! Voisihan sitä mennä elämä vaikka niin, että vasta vaikka 50-vuotiaana löytää elämänsä rakkauden, johon haluaa sitoutua – ja silloin olisi ”vauvatalkooaika” jo ohi, mutta elämä voisi olla rikasta ja ”täyttä” toisilla tavoilla. Tai lapsia ei saa, vaikka haluaa. Itsekin aloin ”vasta” 31-vuotiaanan ensimmäistä kertaa suhteeseen, johon olin valmis perustamaan perhettä, aiemmat suhteet eivät olleet sellaisia, että olisin edes harkinnut lapsia. Olisi hyvin voinut olla, että tätäkään suhdetta ei olisi tullut – olisin jättänyt klikkamatta ”palaa”-nappia Joelin kuvaan (kävin vaihtamassa ”ei”:n ”kyllä”:ksi) siinä sovelluksessa tai jos oltaisiin eletty Tinder-aikakautta, jolloin tuollaista palaamisen mahdollisuutta ei käsittääkseni olekaan :) Eli joo, lörpöttelyni ydin, että yksilötasolla elämäntilanteet tietysti ovat se, mikä ratkaisee jokaisen henkilökohtaisessa elämässä, että miten lapsitilanteen lopulta käy <3

  • Taija E
    1.10.2019 at 17:53

    Itselleni tulee mieleen, että nyt lapsentekoiässä olevien elämässä on lapsuudessa/nuoruudessa tapahtunut jotain, että nyt ei haluta lapsia. Voisiko esim. 90-luvun lama näkyä nyt niin, ettei lapsia haluta? Tosin ne, jotka ovat silloin olleet nuoria, ovat jo luultavasti lapsia saaneet.

    • krista
      1.10.2019 at 21:56

      Tämä vois hyvinkin olla – ja etenkin jos otetaan tuolta ylempää nimimerkki ”Tutkija”:n tulkinta siitä, että itse asiassa käänne olisi tapahtunut juuri silloin alaspäin. 90-luvun laman aikaan mä olen ollut just teini-ikäinen (kirjoitin 96) ja kyllä siitä on jäänyt mieleen se, että miten perheitä jäi työttömäksi, tv-uutiset olivat tosi synkkiä jne. Eli hyvinkin jotenkin sieltä käynnistynyt epävarmuus voi edelleen vaikuttaa.

  • Sanna
    1.10.2019 at 17:57

    En nyt jaksa kaivaa tilastoja mutta voisiko osasyynä olla se että nyt ”lapsentekoiän” saavuttaneet ikäluokat ovat pienempiä eli niitä lapsentekijöitä on vähemmän. Toisaalta sekin tuntuu vähän kyseenalaiselta selitykseltä kun tuo lapsentekoikä on nykyään aika laaja kaikkea 20-40 väliltä.

    • krista
      1.10.2019 at 21:59

      Ai hitsi! Tähän ois nyt tosi mielenkiintoinen saada jonkun tilastotieteilijän näkemys! ”Suuret ikäluokat” taisi ainakin olla just niitä mun äidin ikäryhmäläisiä, mutta onkohan mun ikäisiä sitten ollut minkä verran/kymmentä vuotta myöhemmin syntyneitä…? Mutta tosiaan lapsentekoikähän on nykyisin laaja haarukka. Ja miten sen laajuus sitten vaikuttaa tilastoon…? Että 35-vuotiaana lapsettomaksi ”luokiteltu” onkin sitten 42-vuotiaana kahden lapsen äiti, kun taas aiemmin oltaisiin oltu jo toinen jalka haudassa (no okei ei ehkä ihan) siinä vaiheessa :)

      • Tilia
        2.10.2019 at 09:10

        Ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut sinne 30 korville ja kaikkien synnyttäjien keski-ikä kolmenkympin yli. Kaikki eivät ehdi toista tai varasinkaan kolmatta lasta enää tekemään, kun esikoisen teko viivästyy. Moni on myös jo eronnut puolisostaan siinä vaiheessa, kun kolmannen lapsen aika olisi. 1973 oli tosi heikko syntymävuosi – ja se näkyy kuoppana tuossa 2000-luvun taitteessa, kun tämä ikäluokka tuli lapsentekoikään. Vuonna 1974 parannettiin äitiysloma 3 kuukaudesta puoleen vuoteen ja 1970-luvun lopulla vielä pitemmäksi, mikä vaikutti suurten ikäluokkien lastentekointoon. 1980-luvun puolivälissä on ollut laskevia ikäluokkia ja niin on nyt taas 30 vuotta myöhemmin. Tietenkin muutkin seikat vaikuttavat, mutta myös se synnytysikäisen populaation koko.

        Mitä olen miettinyt, niin en muista, että 1980-luvulla olisi koko ajan öyhötetty yövalvomisista ja lastenhoidon raskaudesta. Varmasti koliikkilapsia oli silloinkin, mutta vanhemmat eivät nääntyneet lastenhoidon taakan alle niin paljon kuin nykyään – vaikka hoitomahdollisuudet olivat huonommat. Keskituloisen oli vaikea saada kokopäiväpaikkaa lastentarhasta ja hoitotätejä etsittiin lyhtypylväiden ilmoituksista. Vanhempien ei tarvinnut osallistua varhaiskasvatuskeskusteluihin eikä perustella jokaista valintaansa. Valittavaa oli ylipäänsä vähemmän, lapset kulkivat harrastuksiin enemmän itse, eikä alle kouluikäisten juuri tarvinnut harrastaa mitään. Vaatimukset olivat myös alempana hyvässä vanhemmuudessa? Riitti hommata lapsille ruokaa (miettimättä sen eettistä ja ekologista kestävyyttä) ja vaatteita (miettimättä työoloja Aasiassa) ja peruskäytöstavat, henkistä kasvua ei tarvinnut osata tukea eikä istua hiekkalaatikolla jokaista lasten välistä sosiaalista tilannetta myötäelämässä tai kaveritreffejä jo vauvaikäisille järkkäämässä (imetys 4 tunnin välein suosituksena, vauva nukkumaan toiseen huoneeseen, ettei turhaan herätä vanhempia yöllä). Lapset leikkivät keskenään pihalla ja hoitivat keskenään välien selvittelyt, ikkunasta huudettiin syömään, kun ruoka oli valmista. Valokuvia otettiin lähinnä jouluna, syntymäpäivänä ja matkoilla, koko ajan ei tarvinnut verrata, miksi toisten elämä näyttää omaa paremmalta.

  • Laura
    1.10.2019 at 18:17

    Tuo älypuhelin huomio oli mielenkiintoinen! Itse ajattelen, että vauvakato johtuu siitä että tämä nykyinen aika on niin yksilö/elämyskeskeinen. Pitää olla vapautta toteuttaa itseään ja hankkia elämyksiä. Ihan arkikin pitäisi olla elämyksiä pullollaan ja siihen lisäksi lomaelämykset. Lapsethan tuota vapautta sitten rajoittaa aika tavalla, eikä se kurahousuarki välttämättä tunnu kovin hohdokkaalta. Sinänsä kävisi järkeen että älypuhelinten ja samalla somen yleistyminen toisi lisäpainetta tuohon suuntaan. Vauva-arki ei välttämättä näyttäydy instassa yhtä kiehtovalta kuin vaikka puolen vuoden bilereissu Balilla.

    • krista
      2.10.2019 at 19:47

      Tässä voi hyvinkin olla perää! Mä mietin, että millainen puhelin mulla oli silloin 2012… Oli se älypuhelin, ja blogikin oli perustettu ja Facebook oli tietysti aktiivinen – mutta esimerkiksi Instagramia ei ollut. Sehän kaikkine fillttereineen näitä täydellisen elämän visuaalisia houkutuksia tarjoaa… …paitsi jos seuraa realistisia lapsiperheinstaajia :D

  • Anna
    1.10.2019 at 18:18

    Minä veikkaan muutamankin eri syyn yhdistelmää. Ilmastoahdistus on varmastti yksi sellainen. Ilmastotietoiset nuoretaikuiset eivät halua hankkia lapsia tähän maailmaan joka on menossa pipariksi tai sitten ei haluta rasittaa maapalloa enemmällä määrällä ihmisiä.
    Minusta tämä on myös vähän hankala juttu. Toki koko maapallon ekosysteemeille olisi varmasti parempi ilman tällaista ylenpalttisen dominoivaa lajia joka on vielä niin hemmetin kekseliäs että on luonut paljon sellaisia asioita jotka rasittavat kaikkea elollista tällä pallolla. Toisaalta jos lapsia ei synny ja väestö vähenee niin valtiot köyhtyvät eikä niillä ole samalla tavalla varaa panostaa ympäristöystävällisiin ratkaisuihin ja uusiin keksintöihin.

    Toinen mitä epäilen on nykypäivän ilmapiiri jossa varsinkin naisten työelämä on jatkuvasti tapetilla. Naisten urakehitys katkeaa lasten saamiseen, naisten pitäisi palata ajoissa töihin, kotona olevat naiset ovat syy sille miksi tasa-arvo ei edisty tässä maassa. Ehkä tämä asia on ollut tarpeeksi kauan puheenaiheena että ne jotka ovat nyt lisääntymisikäisiä ovat ehtineet kasvaa tähän ajatukseen ja nyt lasten saaminen (en tykkää ”hankkia” -sanasta lasten yhteydessä) ei ole pelkästään oman perheen sisäinen asia vaan yhteiskunnallinen valinta. Pitää ehtiä tehdä töitä, pitää ottaa vastuu tasa-arvosta ja maapallosta ja… Ihminen kuitenkin varsinkin nuorena kopioi paljon ympäristön ajatusmalleja (tai vaihtoehtoisesti kapinoi näkyvästi niitä vastaan) eikä asiota tehdä tai jätetä tekemättä vain siksi että itse tahtoo vaan myös siksi että muut ympärillä tahtovat. Kun näihin ajatusmalleihin kasvaa niin sitä ei edes ehkä enää osaa ajatella haluaako itse vai onko ajatus ympäristöltä saatu.
    Naisilla on myös nukyään aika hyvin vapaus valita ja vaikka miettisi lyhyelläkin aikavälillä niin tuo valinnanvapaus varmasti menee vuosi vuodelta eteenpäin kun vanhat polvet hiipuvat ja uusia nuoria ja aikuisia kasvaa. Näiden uusien sukupolvien ajatusmaailmat tulevat vahvemmin esille.

    Kolmantena mietin taloudellista epävarmuutta. Lapsia ei haluta tehdä kun ei ole vakaata työpaikkaa tai opiskelut ovat kesken. Ja minusta tuntuu että nykyään opiskellaan aina. mikä nyt sinänsä ei ole huono juttu, mutta epäilen että opiskelut ovat yksi sellainen elämänvaihe missä ei ehdointahdoin haluta lapsia.
    Suomessa on huimat tuet ja seurannat lapsiperheille, mutta kun kaikesta leikataan ja nipistetään niin esim. neuvolakäyntejä on vähennetty ja päiväkodit ovat tupaten täynnä. Tilanne ei ole mahdoton, mutta kun mennään huonompaan niin se ei ole kovin rohkaisevaa lapsiperheitä ajatellen. Olen itse nähnyt miten päivähoito on muuttunut sen jälkeen kun ryhmäkokoja kasvatettiin. Kyllä edelleen on laadukasta varhaiskasvatusta ja ihania hoitajia ja paljon touhutaan ja tehdään, mutta myös lasten levottomuus on lisääntynyt ja paljon lasten päivästä jää hyvin helposti huomaamatta kun aina on jossain tilanne päällä. Myös kouluissa siirrytään aina vaan suurempiin ryhmäkokoihin ja se on oikeasti aika pelottavaa. Eli vaikka lapsiperheille periaatteessa on edelleen hyvin tuki ja apua saatavilla niin on menty myös taaksepäin joissain jutuissa. Tällainen epävarmuus ei varmasti rohkaise lasten tekemiseen.

    Tässä erilaisia syitä joita itse epäilisin. Ympäristön kuormitus, naisten aseman sekä asenneilmapiirin muuttuminen perhekeskeisyydestä urakeskeisyyttä kohti ja se että nyt eletään monessa suhteessa aika epävarmoja aikoja.

    • krista
      2.10.2019 at 11:52

      Joku muuten heitti aika hauskan kommentin tuosta lasten saamisesta vs. ympäristövaikutuksista – että eikös me just niille tuleville sukupolville tätä maailmaa haluta säilyttää <3 Toki siihen voi vastata, että miksi just ihmislajin pitäisi säilyä, voihan tätä säilyttää ilman ihmistäkin. Mutta aika moni varmaan kuitenkin ajattelee tulevia sukupolvia just lapsena ja lasten lapsina ja toivoo, että maailma olisi hyvä heillekin <3
      -
      Mutta kyllä, varmaan just monen tekijän kokonaisuus tähän kuvioon vaikuttaa! Sitä tosiaan ihmettelin, että miksi juuri nyt viimeisten vuosien aikana (kun tosiaan samat asiat oli "ilmassa" jo silloin kun syntyvyys oli 2010 paikkeilla korkeammalla), mutta tosiaan jos tän ajattelee silleen 90-luvulla alaspäin taittuneena ilmiönä, niin silloin koko tilaston kuvio on jotenkin helpompi ymmärtää.

  • Jaana
    1.10.2019 at 18:48

    Mulla on nyt 36 vuotiaana vihdoin vauva ja elämä on ihanaa! Haluaisin äkkiä lisää lapsia, niin monta kuin mahdollista <3 toivottavasti vielä saan…

    Kaikki ystäväni haluavat tai ovat jo saaneet lapsia. Kaikki eivät yrityksistä huolimatta ole saaneet ja osa ei vain ole löytänyt kumppania.

    Itselläni on ollut todella huono kuva perhe-elämästä. Osittain uutisoinnin ja osittain omien lapsuudenkokemusten myötä. Nyt kun minulla on oma lapsi niin joka päivä miehemme kanssa mietimme kuinka helppoa ja ihanaa meillä on! En malta odottaa kaikkea sitä kivaa mitä pääsemme vielä kokemaan :)

    Ei siis ratkaisua vauvakatoon minulla, mutta tulin nyt kertomaan tällaisen kivan perhekokemuksen!

    • krista
      2.10.2019 at 11:56

      Mullakin oli 36-vuotiaana eka vauva <3 <3 <3 Oi niitä aikoja, oon alkanut ihan akuutisti haaveilla, että saisin aikahypyn sinne, nyt sitä aikaa on jo valtava ikävä! <3
      -
      Mulla oli kans rehellisesti sanottuna huono kuva perhe-elämästä ennen omia lapsia. Ajattelin, että siihen se elämä loppuu. Nautin pitkään nukutuista aamuista, vapaasta matkustelusta ja esimerkiksi siitä, että oma kroppa oli... ...no, erilainen kuin nyt :D Mutta kun lapsen/lapsia sitten sai, tästä uudenlaisesta elämänvaiheesta tulleet uudet jutut tuntuvatkin yhtäkkiä paljon "täydemmiltä". Ihana, että meni niin päin! Omalta osaltani tuo ikä oli mulle paras aika tehdä se eka lapsi, aiemmin en olisi ollut vielä valmis ja nyt tuntuu, että "sitä lapsetonta elämää" ehti viettää niin pitkään, että siihen ei jäänyt enää sellainen kaiho, että olisipa vielä villi ja vapaa. No paitsi ehkä joskus :D

  • Eedla
    1.10.2019 at 18:53

    Olen juuri sitä ikäluokkaa, jonka toivottaisin juuri nyt hankkivan lapsia. Minä tosin aloitin aikaisin ja lapseni ovat syntyneet juuri ennen kuin tilastot alkavat laskea (2010 alussa). Samaa jäin pohtimaan eli mitä sen jälkeen on tapahtunut.

    Kotikaupunkimme vähensi kaupunkilisän saamiskuukausia eli sitä saa jatkossa huomattavasti lyhyemmän aikaa kuin silloin, kun lapseni olivat pieniä. On käyty yhteiskunnallista keskustelua siitä, kuka saa olla päivähoidossa ja kuka ei. Keskituloisten ostovoima pienenee jatkuvasti. Neuvolassa käydään harvemmin ja kotiapua on vaikea saada. Perheet eivät voi luottaa siihen, että saavat yhteiskunnalta apua eivätkä siihen, että pärjäävät tuloillaan.

    Pätkätyöt. Yhä useampi ei luota siihen, että saisi töitä taas äitiysloman jälkeen. Itselleni aihe ei ole tuttu, mutta kaveripiirissä moni tuskailee määräaikaisten työsuhteiden kanssa.

    Ihmisten itsekkyys ja kauhukuvat perhe-elämästä. Sukupolvi toisensa jälkeen haluaa entistä enemmän keskittää aikaa itseensä, nautiskella, reissata yms. Yleinen viesti lapsiperheen elämästä ei tue tätä. Elämme itse rentoa lapsiperhe-elämää ilman minuutin tarkkoja rutiineja ja silti homma rullaa. Monet nykyvanhemmat stressaavat ihan älyttömästi siitä, tekevätkö kaiken oikein eli saako lapsi tarpeeksi unta, tarpeeksi terveellistä ruokaa, tarpeeksi säännölliset rutiinit yms. Kyllä muakin hikoiluttaa heitä seuratessa, joten en yhtään ihmettele, miksi sellaista seurannut saattaa miettiä, että ilman lapsia selviää helpommalla. Olimme kerran reissuporukassa ainoa lapsiperhe ja muu porukka oli esim. aivan ihmeissään siitä, kun laitoimme lapset ravintolassa illalla rattaisiin yöunille emmekä lähteneet aikaisin hotellille nukuttamaan heitä. Yksi pariskunta totesi reissun jälkeen, että saivat ihan uudenlaisen näkökulman lapsiperheen elämästä, että esim. iltojen ei tarvitsekaan olla aina mallia seitsemältä iltapala, kahdeksalta iltasatu ja puoli ysiltä iltapusu!

    Joku kommentoi älypuhelimia. Mietin joskus samaa. Meillä ei lasten vauva-aikana ollut älypuhelimia ja kyllä me vaan juteltiin yms nykyistä enemmän ja katsottiin edes samaa ohjelmaa. Oltiin jotenkin enemmän läsnä toisillemme. Varmasti asialla voi olla jotakin vaikutusta :D

    Syitä on varmasti monia! Tässä pari itselle mieleen tullutta :)

    • krista
      2.10.2019 at 12:00

      Joo meillä on kans vähän samantyyppisiä kokemuksia, että jotkut ovat olleet (positiivisesti) ihmeissään, että ai noinkin voi tehdä lasten kanssa. Vaikka just meidän Thaimaan-reppureissut tai talvet Espanjassa. Tai meillä kans se, että lapset on meidän kanssa vielä iltakymmeneltä ravintolassa joskus – no tietysti nukkuvat päiväunet, siksi voidaan olla niin myöhään vielä hereillä jne. Mutta ihan kiva näyttää sitä kirjoa, että kaikkien ei tarvitse tehdä samalla tavalla, ja lasten jälkeenkään ei tarvitse muuttua ”samanlaiseksi massaksi” vaan voi elää sitä omanlaista elämää lapsiperheenä yhdessä lasten kanssa <3
      -
      Hei muuten tuo subjektiivinen päivähoito-oikeus! Se on tosiaan muuttunut (kuntakohtaisena tietty) sen jälkeen, kun mekin saatiin eka lapsi!

  • Jp ja kirppu
    1.10.2019 at 19:13

    Todellakin puutaloon vielä baby ❤😊
    Ja samaa mieltä kuin ulkomaalainen, teidän asenne ja elämäntyyli on teidännäköinen ja huikea. Ja kehittynyt Silvan syntymän myötä omaksi.
    Ne siun alkuvauva-ajan kirjoitukset muistan aina 😊

    Minulla on 2 lasta, vauvallisesti +-0 siis. Itse koin kuopuksen myötä, että hän kun oli enemmän apua tarvitseva (edelleen on) ja jäin ilman tukea. Uuvuin. 3. lapsen olisin halunnut.. nyt se varmaan jäi tekemättä.

    • krista
      2.10.2019 at 12:08

      Kiitos, ihana <3 Ja oon sanonut tän ennenkin, mutta mäkin muistan sut alkuajoilta asti ja etenkin silloin kaikkien kokemusten vaihtaminen oli kyllä niii-iiin tärkeää!
      -
      Meillä myös elämä kahden pienen lapsen kanssa (ja suuritarpeinen vauva) teki sen, että lapsiluku on ajateltu kahteen. Se on päätetty moneen kertaan, mutta silti ei ilmeisesti riittävästi lukittu, kun aina se edelleen pompahtaa mieleen. Nyt, kun lapset on jo isompia, olisi voimavaroja kyllä taas varmaan paremmin... Mutta sitten taas "saavutetuista eduista" (hyvät yöunet, parisuhdevuorokaudet, helpompi elämä, lukeminen, vapaa-aika, omat harrastukset) luopuminen tekee tiukkaa, kun ne "edut" on nyt sitten kerran saanut takaisin :D Ehkä kohta tulee jotkut vaihdevuodet ja lopettaa sen, että ei tarvitse enää miettiä :D

      • Jenni M.
        2.10.2019 at 13:49

        Meilläkin oli väsyttävä kakkonen, mutta kolmonen haluttiin silti ja hän onkin ollut kaikista helpoin ja iloisin. Nyt haikeilen, että kohta pikkulapsivaihe on lopullisesti ohi. Nyyh!

        Nelosen haluaisin, mutta jotenkin tuntuu että oma kroppa ei kestäisi enää, riskit lapselle kasvavat äidin iän myötä, suurta lapsilukua joutuisi selittelemään, työpaikalla väsyttäisiin poissaoloihini, luultaisiin vahingoksi yms….

        • krista
          2.10.2019 at 19:49

          Joo hitsi kun tää on just sitä, että se kolmas voisi olla helppo hyväntuulinen lapsi – mutta entä jos se olisikin VIELÄ suuritarpeisempi kuin toinen, ääk :D Ehkä tää pohdinta on mulla sitä, että kun ikää on tämä ikinuori-42-vee, että ei tässä ihan KOVIN pitkään tätä harkinta-aikaa ole jäljellä. Siksi se ehkä mielessä kummittelee, vaikka se päätös on sata kertaa tässä toisen lapsen tulon jälkeen tehty :)

      • Jp ja kirppu
        2.10.2019 at 21:02

        Ihana kun jaksat edelleen kirjoittaa ❤❤
        Seuraan sua Instastakin, kun aina ei ehdi lukea. Mutta pysyy mieli avoimena, kun näkee kuinka eritavalla voi perheet elää. Siitä ammentaa jotenkin itsellekin. 😊

        Joo ja just sain ekan kuukauden nukkua yöt herätyksestä ja kuinka ihanaa se oli. 😇

  • NiinaAnniina
    1.10.2019 at 20:33

    Voisko yksi syy olla sekin, että nyt lapsenteko iässä on noita aika isojen ikäluokkienkin aikuisia, kellä monella on sisaruksia yksi jos toinenkin. Muistetaan millaista härdelliä se lapsuus oli ku oli monta lasta ja nyt aikuisena mietitään miten vanhemmat jakso. Ja jaksoivatko? myöskin erotilastot on varmasti kasvaneet niiden aikuisten vanhempien kohdalla, joiden nytten pitäisi lisääntyä niin mietitäänkö sitäkin, että kestääkö se suhde ison perheen kun edellisellä polvellakaan ei kestänyt?

    • krista
      2.10.2019 at 12:10

      Hei EROTILASTOT! Olikohan tätä havaintoa vielä aiemmin, mutta siis heeeei, siinähän myös voisi olla jujua! Pitäisi katsoa (joku tilastoguru, en minä, hah) erotilastoja ja lapsilukutilastoja rinnakkain! Jos nykyisin erotaan helpommin kuin aiemmin, niin ehkä niitä lapsia ei ”ehditä” tehdä siinä suhteessa niin paljon kuin ennen…?

  • Juliet
    1.10.2019 at 20:49

    Mä mietin tätä myös täysin epätieteellisesti yksityisestä yleistäen. Mä luulen, että tällä on jotain tekemistä sen kanssa, että vapaaehtoinen lapsettomuus ja lapsettomuus siitä syystä, ettei ole ketään kenen kanssa lapsia tehdä on yleistynyt. Lapsia saavien pitäisi paikata tätä vajetta, mutta tosi harvan resurssit esim. pääkaupunkiseudulla riittää kolmeen tai vielä useampaan lapseen. Jaksaminen tai rahat ei riitä. Ei haluta lisää lapsia niin paljon, että haluttaisiin tinkiä elintasosta tai urasta enää enempää. Ei uskalleta ottaa riskiä enää kolmatta kertaa, ehkä lähempänä neljää kymmentä, jos ekat ovat olleet suht terveitä tms. Usein lapsia haluaville ensimmäinen on tietenkin tärkein, toinen perustellaan koska sisarus, mutta sen jälkeen edellä listaamani asiat alkaa ehkä vaikuttaa enemmän. Meillä ainakin vaikuttaa, vaikka oma alkuperäinen unelma lapsiluku olikin kolme. Kahteen taidetaan jäädä…

    • krista
      2.10.2019 at 19:52

      Sama metodi mullakin oli omissa pohdinnoissa :)

      Mutta tosiaan; pääkaupunkiseudulla tietysti ihan sekin, että asunnot ovat pieniä ja tulee ihan tällaiset käytännön jutut eteen, että pitäisikö sitten muuttaa isompaan ja miten siihen olisi varaa. Olisiko varaa kolmanteen äityslomaan ja niin edelleen – ja tukiverkostopuoli tietysti, etenkin täällä pääkaupunkiseudulla asuu paljon muualta muuttaneita, joilla tukiverkostot ovat kaukana. Kolme lasta on vielä vaikeampi saada hoitoon vaikkapa vanhempien parisuhdeajan ajaksi kuin kaksi…

  • Johanna
    1.10.2019 at 23:32

    Ehkä tilastot osittain kertoo myös siitä, että se kolmas lapsi jää ainakin tekemättä. Asuttiin vielä viisi vuotta sitten pääkaupunkiseudulla kaksilapsisena pikkulapsiperheenä eikä niillä neliöillä, tunnin työmatkoilla tai olemattomilla tukiverkoilla olisi ollut mitään mahdollisuutta enempään. Muutettiinkin sitten takaisin Turun seudulle, jossa meillä on nyt kolme lasta, omakotitalo ja kolme isovanhempaa. En sano, että tämä on ihan mutkatonta vieläkään (eikä itselläni ole hoitovapaista ja alanvaihdosta johtuen vielä työpaikkaa), mutta täällä tämä lapsilukuhaave oli sentään mahdollista toteuttaa. Alueella asuu paljon muitakin kolmilapsisia perheitä. Onko pääkaupunkiseudulla keskituloisillakaan rahaa ja tukiverkkoja kolmeen?

    • Tilia
      2.10.2019 at 09:22

      Muistan jostain lukeneeni jo aiemmin, että juurikin hyvin toimeentulevat tekevät nykyään Suomessa sen kolmannen lapsen. On varaa siihen – isompaan autoon, asuntoon, lasten harrastusmenoihin, kotihoidon aikaiseen tulojen menetykseen… Meillä kolmas lapsi jäi tekemättä maapallon kantokyvyn, lastenhoidon tukiverkkojen puutteen, tarpeeksi haastavien vanhempien lasten ja vakituisten työpaikkojen puuttumisen takia. Resurssit eivät riittäneet järjellä ajatellen kolmanteen lapseen, vaikka aborttia ei olisi todellakaan tehty, jos vahinko olisi tapahtunut.

    • krista
      2.10.2019 at 19:56

      Tämähän myös selittäisi! Että ”se kolmas” jää tekemättä, ja kun sitten osa jää (vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti) lapsettomaksi, niin niinhän se määrä laskee…

      Terkut Turkuun! Ai että mä oon ihastellut sikäläisiä puutaloja (ja niiden hintoja verrattuna Helsinkiin!). Siitä en osaa sanoa, onko pääkaupunkiseudulla keskituloisilla rahaa kolmanteen; meillä olisi (ja ollaan keskituloisia), mutta meidän kulut on pienet niin siksi varmaan ois. Tukiverkot sitten tietysti oma juttunsa, moneltahan ne puuttuvat, jos muuttaneet muualta Suomesta (niin kuin minäkin, mutta Joelin vanhemmat onneksi asuvat täällä). Mutta monilla on varmaan se tilanne, että ei ole kummankaan vanhemman sukua lähellä.

  • Minni3456
    1.10.2019 at 23:37

    Googlasin nopeasti, että Tinder perustettiin vuonna 2012. En nyt tiedä, onko se syynä, mutta mielenkiintoista miettiä, että onko ihmisten pariutuminen muuttunut. Mä haluaisin lapsia, mutta ei ole löytynyt kumppania. En sitten tiedä, että onko Tinder tehnyt liian nirsoksi, kun on tunne, että aina löytyy jostain seuraava tyyppi, jos yhden kanssa ei tunnu sujuvan.

    • krista
      2.10.2019 at 19:57

      Mä oon kuullut muiltakin tällaista! Ja jos yhden kanssa ei ihan sit kuitenkaan iske, niin sitten vaan lisää swaippaileman oikealle vai vasemmalle vai minne sitä nyt sitten ikinä swaippaillaankin :) Voisiko se pitkittää sitoutumista…?

  • I
    2.10.2019 at 07:22

    Mä näen, että tähän on useampi syy. Ilmastoahdistus, pätkätöistä johtuva taloudellinen epävarmuus, päiväkotien ja koulujen ongelmat (ryhmäkoot, sisäilmaongelmat jne), mutta suurimpana ongelmana pidän sitä, että nykyään nuoret aikuiset haluaa että elämä on tosi onnellista ja tosi hyvää koko ajan. Mikä siis ei tietenkään tavallaan ole huono asia, koska kyllähän kaikkien kannattaa tavoitella onnellista elämää! Mutta nykyään usein tuntuu että aina mietitään että voisiko minun elämä olla parempaa toisessa työssä, toisen kumppanin kanssa tai toisessa kaupungissa. Näin kirjoitettuna se kuulostaa vähän ikävältä ja yleistän nyt tosi vahvasti, koska ei tietenkään kaikki toimi noin, mutta monet tavoittelee sitä täydellistä elämää ja eihän elämä koskaan voi olla ihan täydellistä koko ajan, arki tulee aina vastaan. Ja jos aina arjen iskettyä lähdetään etsimään uutta parempaa kumppania, työtä tms. niin eihän siinä koskaan ehdi rakentaa elämää niin pitkälle että voisi lapsia harkita.

    Ja tosi vaikea siihen toisten ihmisten lasten haluamiseen on vaikuttaa. Ollaan miehen kans oltu teinistä asti yhdessä ja vuosia meille jankattiin että kannattais jo tehdä lapsi kun se on sitten niin ihanaa ja onnellista kun lapsi tulee, mutta itse se piti kokea, ei sitä vaan pysty tajuamaan ennen kuin sulla se lapsi oikeasti on. Mutta hyvää meidän elämä ilman lastakin oli, ja onnellisia oltais varmasti oltu kaksinkin.

  • Meriquu
    2.10.2019 at 07:57

    Itse on lapsettomana huomannut ympärillä vallinneen trendin: intensiivinen vanhemmuus. Itselle se on näyttäytynyt ehkä enemmän negatiivisessa valossa. (nyt siis ihan ilman kynsiä ja hampaita): vanhemmat heräävät tosi aikaisin lasten kanssa, lapsi ei saa kyllästyä vaan aina pitää olla virikettä.. Mitähän näitä vielä.. Ehkä on ylipäänsä jäänyt sellainen kuva myös, ettei toisenlaisille vanhemmuuksille ole tilaa.

    Nyky ajan muutenkin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa ei itseä ainakaan houkuttele kyseinen rupeama sellaisena, kuin se välillä näyttäytyy.
    Ehkä meidän sukupolvi tarvitsisi enemmän suvakimpaa esimerkkiä siitä, mitä kaikkea vanhemmuus voikaan olla (kiitti puutalobaby esimerkiksi ihanista, vapautuneista teksteistä ja siitä esimerkistä, että jokainen perhe tekee, nii kuin heistä tuntuu oikealta).

    Kiitti ja anteeksi. En tiedä onko trendi ollut yhtään sen erilaisempaa 2012.
    Tuli vaan mieleen, sillä joskus tämä ilmiö pompsahtaa esille mediassa/ympärillä 💓

  • Apple
    2.10.2019 at 08:51

    Mä oon saanut esikoisen alkuvuodesta 2014. Sen jälkeen on leikattu päivähoidosta, neuvoloista, synnytyssairaaloista, kotihoidontuen kuntalisistä monissa paikoissa, vanhempainrahasta ja vanhempainrahakauden aikana kertyvästä lomasta ja varmaan jostain muustakin. Henkinen ilmapiiri on sellainen, että tuoreet vanhemmat jätetään yksin ja lytätään, vaikka oikeasti tarvitsisi tukea ja apua. Apua saa rahalla, jota ei kaikilla ole. Asuntojen hinnat ovat nousseet ja ihan keskituloisten voi olla vaikea ostaa perhekokoista asuntoa pääkaupunkiseudulta.

    En kadu lapsiani enkä antaisi pois, mutta olen vakavasti miettinyt, olisiko pitänyt lisääntyä kuitenkin vähän aiemmin. Itse en esikoisen syntymän jälkeen saanut enää töitä vanhalta alalta, joten jouduin vielä opiskelemaan lisää. Se ei toki ole huono asia, mutta tuonut mutkia elämään ja pikkulapsiaikaan.

  • N-
    2.10.2019 at 10:00

    Oon sun kanssa ihan samoilla linjoilla.

    Ilmastokriisi.

    Miksi tänne haluaisi tehdä lapsia, kun ei heillä ole tulevaisuutta. Tai se tulevaisuus on selviytymiskamppailua puhtaan juomaveden eteen ja hengissä säilymiseksi kun nyktisenkaltainen yhteiskuntarauha on menetetty.

    Ratkaisuhan sitten on hyvin yksi kertainen. Ylemmillä tasoilla ruvetaan NYT toimimaan ilmastokriisin hillitsemiseksi. Tiedostavat yksilöt tekevät jo osuutensa ja koko ajan enemmän ja enemmän. Nyt tarvitaan vielä päättäjiltä ja valtion tasolla HYVIN NOPEITA toimia.

  • KRM
    2.10.2019 at 10:26

    Mun ehdotus syylliseksi on Tinder, jonka joku tossa ylempänä jo mainitsikin :D Ei kun ihan oikeasti: näen vauvakadon tosi konkreettisesti 30+ ystävissäni, joista monilla on ainakin joskus ollut haaveena perustaa perhe. Isoin ongelma tuntuu olevan se, että vuodet vaan vierii eikä löydy parisuhdetta, jossa sellaisiin hommiin haluaisi tietoisesti ryhtyä. Vakaasti pariutuneet on esikoisen tehneet, tai sitten käsitelleet asian ja päättäneet olla tekemättä, ja joillain prosessi on meneillään, mutta moni sinkkukaveri suree että lapsettomuus ei oo oma päätös vaan ”elämä vaan menee niin”.

    Itse sentään tein yhden lapsen, mutta syyllinen olen minäkin, sillä yhteen lapsiluku nyt näyttää jäävän. Vauvavuosi on ollut sen verran raskas, ja nyt ollaan vasta aloittelemassa niitä oikeita ruuhkavuosia ja päivähoitorumbaa. Raskaana olo oli superhelppoa ja silloin vielä ajattelin, että ehkä tätä vois tehdä toistekin, mutta nyt näyttää siltä, että yksi riittää. Musta ei oo enempään ja puolisolla on sama fiilis. Toki meillä voi olla aikaa vielä pyörtää päätös vuosia myöhemmin kun esikoinen on kasvanut isommaksi.

    Vauvavuoden rankkuuteen isoimpana syynä on tukiverkkojen puute: oon todella kade niille kavereille ja sisaruksille, jotka saa säännöllisesti lapsenhoito ja -viihdytysapua isovanhemmilta. Mikään neuvola tms ei oikein tunnu korvaavan sellaista. Mutta itse päätettiin muuttaa tänne kauas etelään ja työt kyllä meidät täällä pitääkin. Toinen on työelämän epävarmuus: kun ei oo vakiduunia mihin palata, ei oikein voi kovin monta tilaisuutta jättää tarttumatta ja pakko antaa itsestään 110% vaikka olis kuinka univajeessa. Ja samalla lapsellekin pitää antaa itsestään 110%, koska me tiedetään liian hyvin, mikä kaikki voi mennä pieleen sen kasvatuksessa. Mikä avuksi? Vakiduuneja ja varamummoja, ja rentoutta vanhemmuuskeskusteluun?

  • 1 2