Tyttö puhdasta kultaa

Varmaan jokainen vanhempi tunnistaa sen järjettömän pakahduttavan rakkaudentunteen, joka ajoittain (okei lähes päivittäin) pulpahtaa kuin suurena hallitsemattomana hyökyaaltona pintaan. 

…että mitä ihmettä olen edellisessä elämässäni tehnyt oikein (tässä elämässä en usko, että mikään tekoni voisi olla niin hyvä), että tuo maailman uskomattomin pieni ihmisolio on nyt juuri minun elämässäni.

Kun tulvahtaa päähän se tunne, että rakastaa niin paljon, että tekee mieli itkeä onnesta ja ilosta, ja niin tietysti siitä rakkaudesta – ja mukana on joku epämääräinen surumielisyyskin, kenties.

Tiedätteko, vai puhunko ihan sekavia?

Jokin aika sitten tirppa muksahti kumoon leikkipuistossa juuri sellaisella hetkellä, kun me Joelin kanssa kumpikaan emme huomanneet – olimme juuri kasaamassa tavaroita lähtöä varten ja jotenkin kai muutenkin vaan häselsimme. Sitten meidän luoksemme tuli hiljainen tirppa kostein silmin, ihan yltä päältä sellaisessa kuorikate-hakkeessa. Likaa oli vaatteissa, kasvoissa, hiuksissa – ihan kaikkialla.

Aloimme tietysti putsata ja hoivata tirppaa: oi voi muru, kaaduitko sinä, voi eihän sattunut, ei haittaa, annas kun pyyhitään.
”Olen paholline”, tirppa sanoi päättäväisesti mutta surullisesti.

Ai mitä? Mikä olet? Voi kulta pyyhitään vielä kädet. Niin mikä sinä olet?
”Olen paholline”, tirppa toisti vakavasti ja nyökytti vielä päätään tehosteeksi, ”olen paholline”.

Sitten sytytti. Voi rakas! Ei sinun tarvitse olla pahoillasi! Rakas!

Eilen illalla oltiin menossa nukkumaan. Maattiin tuossa meidän kirjaston lattialle siirretyssä perhepeti-patjaläjässä. Minä silittelin siinä hetken tirppaa, sitten tirppa puolestaan minua. Hetken minua siliteltyään Silva pysähtyi, katsoi syvään silmiin ja huokasi niin kuin miettisi jotain. Silitti vielä lisää, pysähtyi, katsoi uudestaan syvään silmiin. Ja sanoi:

”Kiitos, äiti.”

Oh. 

Tuon pienen tytön sydän on puhdasta kultaa.

1
Like

You Might Also Like

  • nuunuu
    29.7.2014 at 18:30

    Voi! Noi tunteet! Mekin eilen taidettiin koko perhe kävellä kaupasta kotiin, kohta kaksivuotias tyttömme edellämme. Siinä sitten sanoin miehelleni, että ajattele että me ollaan tehty jotain noin upeeta. Hetken oli maailma vaaleanpunainen.

    Kiitos muuten päivän itkuista…taas. ;)

  • maaritanneli
    29.7.2014 at 18:41

    Meillä on tässä avioero meneillään. Muutama päivä erosta tuli meidän 2-vuotias mun viereen silittämään olkapäästä ja sanoi: ”ei mittään hättää, äiti.” Eipä tiennyt tyttö, miten oikeaan hetkeen tuon sanoi. Äitin kulta!

    • Kristaliina
      29.7.2014 at 18:46

      <3

  • jestanpoo (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 19:00

    Voi ihana pikkuinen Silva! Tunnen tuon pakahduttavan surumielisen rakkauden tunteen, joka päivä se iskee. Ja samalla tulee joku käsittämätön pelko, jos lapselle joskus sattuisi jotakin. Tuntuu todellakain siltä, että lapsen myötä sydän on revitty rinnasta ulos jatkamaan lyöntejään ulkomaailmaan. Ei voinut rakkauden määrää aavistaa ennalta :)

    • elppis (Ei varmistettu)
      29.7.2014 at 21:05

      Just toi pelko et lapselle sattuis jotain.. Välillä mietin et olis pitän jättää lapset tekemättä ni niille ei ikin sattuis mitään pahaa.. Tuntuu kummalliselta ajatukselta.. Mutta sitä vaan niin haluis ettei niille käy mitään pahaa..

      • Kristaliina
        29.7.2014 at 21:07

        Joo todellakin. Se voimakas tunne, että haluaa suojella niitä kaikelta maailman pahalta aina ja ikuisesti – ja sitten samalla suru siitä, että tietää, ettei voi… Joo: överitunteita. Lasten saaminen aiheuttaa överitunteita :)

  • Amma
    29.7.2014 at 19:01

    Voi että tulvahti kyyneleet aivan silmiin! Me oltiin eilen kaupoilla päikkäriajan lähetyessä ja yritettiin saada poika nukahtamaan kärryyn, niin se pikkuapina vaan halus roikkua äitin kaulassa. Piti niin lujaa kiinni, ettei itse juuri tarvinnut edes kantaa koko lasta. Tuli itsellekin sellainen olo, että kai tää nakero musta aika paljon tykkää, vaikkei se sitä vielä osaakaan sanoa.

  • Pingale
    29.7.2014 at 19:16

    Ooh, ihana tyttö. Et yhtään höperehdi. Niin tutut tuntemukset ihanan esikoistyttäremme kanssa. Varsinkin tässä raskausviikoilla 35+ sitä miettii, että voiko olla mahdollista, että toinen lapsi on yhtä ihana..?

  • Annuskainen (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 19:22

    Meidän kolmivuotias pyytää aina anteeksi, kun minä kysyn saanko anteeksi, kun olen huutanut tms jostain ilman kunnon syytä. &lt;3 Ja silittää pikkusiskoa kun se itkee.

  • Hekku (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 20:25

    Meidän parivuotias osaa olla välillä kaikkien kiukkukohtauksiensa ja muiden kommervenkkiensä kanssa aika… no, ei-aina-niin-herttainen, mutta silti joka päivä saan kuulla ”Lakattan tinua, äiti!”. Kyllä siinä kohtaa aina sydämessä läikähtää, vaikka kuinka ois ollu kiukkua ja ärrinmurria ilmassa. Ihania ipanoita &lt;3

  • veeravvv (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 20:36

    Ulkon, että te itse vanhempina näytätte mahtavaa esimerkkiä lapsillenne. Vaikutatte molemmat jotenkin ylisympaattisilta, ymmärtäväisiltä ja lempeiltä vanhemmilta! Tiedän, etten nää elämänne koko totuutta, vaan vain pintaraapaisun, mutta minusta tuntuu, että teidän koko perhe on täyttä kultaa!

  • Silkkitassu
    29.7.2014 at 20:40

    Joka päivä sitä tulee ihmeteltyä et jotain joskus on tehnyt oikein kun tälläisen pakkauksen on saanut! Meidän oma perhe! <3

    Ihana Silva ja ihana puutaloperhe!

  • PilviN
    29.7.2014 at 20:43

    Voi <3
    Aivan ihana!

    Meillä myös yksi kultaakin kalliimpi kaksivuotias, jota katsellessa täytyy monta kertaa päivässä ihmetellä kuinka juuri me ollaan saatu näin ihana lapsi! (Siinä sivussa tirauttaa myös muutamat kyyneleet ja tehdä taiat jottei mikään ikinä tätä pientä veisi)

  • Eräs äiti (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 20:47

    Entäpä Seela? Jotenkin tulee niin kurja olo, kun aina täällä vaan hehkutat Silvan ihanuutta ja kauhistelet vaativaa Seelaa. Nytkin tuossa viimeisessä kuvassa hehkutat Silvaa, muttet sanallakaan viittaa toiseen lapseesi. Muutenkin kuulostaa, että puutalossa tehdään kaikki asiat Silvan ehdoilla ja Seela saa tyytyä sivuosarooliin.

    • Kristaliina
      29.7.2014 at 20:58

      Seelanhan masuvaivat ovat helpottaneet ja sen myötä koko vauveli on kuin eri vauveli ♥ Instagramissa olen siitä hehkuttanutkin, hih ja Facebookissa viimeksi tänään kerroin, kuinka makoillaan koko päivä Seelasen kanssa ♥ Jos Seela on saanut vähemmän blogipalstatilaa, se on ihan sattumaa. Tänäänkin mä olen itse asiassa viettänyt tuon vauvelin kanssa laatuaikaa koko päivän :)

    • hupu (Ei varmistettu)
      29.7.2014 at 20:58

      Sun blogista huokuu niin rakkaudentäyteiset ja tasapainoiset vibat, että näiden huolitrollaajien jeesusteluyritykset on näköjään aika epätoivoisia kehitelmiä.

      Ihana Silva-tyttö ja ihana Seela-vauva, jonka oma persoonallisuus varmasti puhkeaa Silvan tavoin kukkaan sitten kun hän vielä vähän kasvaa. :) Hyvää kesää puutaloon!

    • Vierailija (Ei varmistettu)
      29.7.2014 at 21:25

      Aika luonnollista, jos Silvan ikäisestä lapsesta on enemmän juttuja kerrottavana kuin vauvasta.
      Ja jokainen ymmärtää, jos hetkenkin miettii, ettei yksi blogi voi antaa kaikenkattavaa kuvaa kenenkään arjesta.

    • Cpop
      29.7.2014 at 21:31

      Olen erimieltä siitä että Seela jäisi kehuilta/huomiolta paitsi tai kauhisteltaisi vaativuutta, vaikka olen kyllä pistänyt merkille sen ettei Seelasta paljon kirjoiteta. Sekin ihan ymmärrettävää kun miettii että kyseessä on vielä varsin pieni vauva.

      Ihan luonnollistahan sekin on että sitä ihmettelee ja hehkuttaa enemmän asioita joita ei vielä ole ollenkaan kokenut (: Ensimmäinen lapsi on aina se ensimmäinen ja kaikki kasvukokemukset uusia, ei se kuitenkaan sitä tarkoita ettei niitä seuraavien lasten kasvutapahtumia huomioitaisi tai hehkutettaisi sitten siellä omassa kodissa.

      Blogi jokatapauksessa antaa todella rajallisen kuvan siitä mitä se elämä siellä tietokone ruudun takana oikeasti on.

      • Kristaliina
        29.7.2014 at 21:43

        Totta – rakkautta lapsiin ei mitata blogin palstamillimetreissä vaan siinä ihan jokapäiväisessä arkisessa arjessa <3

        Seelan vauvakuvaspämmiä muuten enemmän tosiaan siellä Instagramissa. Näin vauvelin kanssa se näköjään menee enemmän niin, että ”oi katsokaa, kuinka vauvani on ihana” – ja räps kuva Instaan. Seelan kuulumisbloggaus on muutenkin ollut jo pitkään suunnitelmissa, ja voin vaikka vannoa, että kyllä täälläkin saadaan lukea Seelankin ihanuudesta ihan kyllästymiseen asti :)

    • eibeigeä
      30.7.2014 at 07:13

      Voi vittu.

  • Cpop
    29.7.2014 at 20:48

    Ihan samoja tuntemuksia täälläkin!

    Miun sydän aina pakahtuu kun tuo meidän napero tulee pyytämään ”ankeetsi mami” ja halaa.  Kerran itkin jostain syystä (en edes muista miksi) ja lapsi tuli minun luokse ”Ei mitään hätää mami, ei ole sinun vika”. Voit uskoa ettei itku ainakaan vähentynyt :D

    Itsenäinen pusuttelu ja halailu vie järjen. Aivan ihana. Niin rakas.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 21:29

    Huh mikä määrä kyyneleitä taas. Lämpö ja rakkaus huokuu tästä blogista niin voimakkaasti. Teette taatusti jotain oikein.

    • Kristaliina
      29.7.2014 at 21:51

      Oh, kiitos – ihanasti sanottu! <3

  • Papyli
    29.7.2014 at 21:43

  • poppaliini (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 21:59

    &lt;3 &lt;3

  • Liisa
    29.7.2014 at 22:00

    Oi, tiedän todellakin mistä tunteesta puhut. Ja eiköhän jokainen vanhempi ymmärrä – ainakin toivottavasti. Juuri se ihmetys minkä useampikin kanssakommentoija on jo tainnut mainita: miten ME ollaankaan voitu saada aikaan jotain noin ihmeellistä ja hienoa.

    Täytyy tunnustaa, että joskus jopa mietin, miten tätä tunnetta voi riittää sitten kahdelle jos tulevaisuudessa saamme toisen lapsen. Järjellä toki tiedän, että se kyllä hoituu. Tuntuu vaan uskomattomalta. :)

    • Kristaliina
      29.7.2014 at 22:13

      Uskokaa tai älkää, tästäkin mä oon ajatellut bloggausta joskus :) Mutta siis ihan huikeaa, miten se rakkauden määrä vaan tuplaantuu. On tullut ajateltua, että mitä jos olisi vaikka viisi lasta – olisi viisinkertainen määrä äidinrakkautta elämässä. Aika huikeaa.

      • Natis
        30.7.2014 at 07:54

        Näin se vaan menee. Valitettavasti aikaa ei ole viisinkertaista määrää. Mutta riittää että sitä rakkautta on.

        <3 <3 <3 <3 <3

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 22:21

    Joskus aiemmin sanoitkin, että kirjoitat perheenjäsenistäsi vain positiivisessa sävyssä (tmv), vaikka toki kaikkien elämään huonojakin päiviä mahtuu. Jos blogiasi lukee koko elämänne totuutena, saa tosiaan sen käsityksen, etteivät lapsesi (varsinkaan Silva) ole sinussa koskaan herättäneet mitään negatiivisia tunteita. Elävässä elämässä jokainen vanhempi lienee kuitenkin kokenut etteivät ne tunteet jälkikasvua kohtaan ole aina yksinomaan positiivisia. Itsessäni toisen avuttomuus tuo esiin sellaisen empatian, että vaativankin vauvan kanssa pinna venyy loputtomasti. Mutta kun uhmaikäinen loputtomasti vääntää aina samasta asiasta, alkaa päreen päässä kyteä. Silloin ekaa kertaa tulee tunne, että lapsi on ”tahallaan hankala”. Se on sitten eri asia näkyykö tämä vanhemman käytöksestä lasta kohtaan vai osaako tunteitaan käsitellä muuten.

    • mmiu (Ei varmistettu)
      31.7.2014 at 09:44

      Kai nyt blogeja vakituisesti lukevat jo pikku hiljaa alkavat ymmärtää, etteivät ne kerro kenenkään ”elämän totuutta”?

  • Caj Cunnas (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 22:24

    Nyt mäkin itken.

  • Marjooo (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 22:29

    Voih &lt;3

    Se minkä kuvan olen saanut teistä vanhemmista tämän blogin kautta, kertoo jo sen, ettei Silvan sydän voi olla kuin puhdasta kultaa. Olette kyllä aivan mieletön perhe! &lt;3

  • nenone (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 22:39

    Oih &lt;3 tuo on se tunne jonka olemassa olosta osasin vain haaveilla vielä vajaat 3kk sitten. Odotin esikoistamme ja haaveilin äidin rakkaudesta, kuvittelin miltä tuntuu rakastaa niin paljon että olisi valmis tekemään kaikkensa toisen eteen, haaveilin kertovani lapselleni miten paljon hän minulle merkitsee ja kuinka paljon häntä rakastan. Odotin tuon tunteen tarttuvan minuun sillä samalla sekunnilla kun saisin tyttäreni ensimmäisen kerran syliini, rakastinhan häntä jo niin paljon tuona hillittömänä muhkurana kehossani ;)
    Mutta kuinkas kävikään? Syntyi pieni, täydellinen tyttö, syntyi äiti, mutta syntyi myös huoli- osaanko rakastaa, osaanko olla sellainen äiti kuin haaveilin.. Rakkaus ei iskenyt minuun sillä sekunnilla juuri sellaisena kuin olin kuvitellut, tuli harmi. Meni kuitenkin ehkä sen kuuluisan baby blues ajan kun opettelin, opettelin rakastamaan haluamallani tavalla, opettelin tuntemaan tuon uuden ihmisen. Ja mitä opin? Opin rakastamaan juuri niin kuin halusin, vähän niin kuin sinäkin kirjoitat.. Minun tytär on nyt Seelaa hieman nuorempi, täydellinen ja maailman rakkain. Odotan innolla hänen kasvavan ( ei sillä ettenkö rakastaisi tätä vauva aikaa) jotta voisin touhuta hänen kanssaan kaikenlaista. Nautin hurjasti blogistasi ja on ihanaa miten suoraan ja rennosti osaat kirjoittaa. Olet teksteilläsi viihdyttänyt usein päikkäriaikaan surffailevaa äitiä. Äidin rakkaus on aika siirappista, eikö? Mutta samalla niin täynnä huolta.. Nyt ymmärrän ettei tätä tunnetta voi järjellä selittää, se pitää kokea.

    • Kristaliina
      30.7.2014 at 11:59

      Hei mullehan muuten kävi silloin Silvan kanssa vähän samaan tapaan – ensin tuli huoli ja siitä syntyvä vauvasta huolenpito, ja se ”puhdas rakkaus” kasvoi sitten vähän enemmän ajan kanssa. Oon siitä kirjoitellutkin, hitsi kun linkkaisin jos en olisi kännykkänetin päässä :) Mutta sitten taas Seelen kanssa rakkausaalto iski ihan välittömästi ensisylitykseltä ja vauva tuntui heti alusta asti ”tutulta”. Jotenkin sitä paremmin henkisesti varmasti tiesi, mitä on luvassa. Asiaa helpotti tietysti myös se, että vauva oli niin paljon saman näköinen kuin se aiempi vauva – välillä ihan tuntui, että on sama vauva sylissä.

      Äidin rakkaus (niin ja isänkin) on siirappista. Voi sentään, miten siirappista :)

    1 2