Tyhjä paikka

Ne teistä, jotka eivät seuraa puutalon instagramia, ehkä odottavat tänään lukevansa ”jee jee jee kohta lähdetään” -ilohehkutusta.

Ne, jotka seuraavat instagramia, ehkä tietävät, miksi sellaista ei ole tulossa.

Tai siis matka on. Mutta ”jee jee” -iloa juuri nyt ei.

Tyhjä paikka. Meidän maailman rakkain kissa, meidän maailman ihanin kissa, meidän maailman pehmoisin kissa, meidän maailman lapsirakkain kissa, meidän maailman kehräävin kissa… …on poissa.

Kirjoitan nyt lyhytsanaisesti, suru on vielä liian tuore millekään muulle. Muistelmapostausten aika on joskus myöhemmin.

Lopunaikoja elettiin toki jo pitkään ja lähtöön oli mukamas jotenkin henkisesti yrittänyt varautua. Olin jopa sanonut Joelille, että ”kyllä minä olen omaa surutyötäni pitkälti jo tehnyt, isoin juttu tulee olemaan sitten Silvan lohduttaminen”.

Ja paskat.

Silti se tuli vaan jotenkin mukamas yllätyksenä. ”Ai nyt jo, kyllä mä ajattelin Tikrun ainakin ensi kesän näkevän…” Vaikka tämä viimeinen viikko oli selvästi jo näyttänyt merkkejä siitä, että kissan vointi oli selkeästi huonontunut. Siksi ajatus olikin käyttää kissa taas kerran tarkastuksessa ennen meidän reissua – että voidaan talovahdille selostaa mahdollisimman hyvin kissavanhuksen kunto ja vointi.

Löytyi suolistosta kaksi suurta kasvainta. Mitään ei kuulemma ollut tehtävissä. Melkein anelin hoitovaihtoehtoja. Lisäaikaa. Lääkkeitä. Jotain. Eläinlääkäri sanoi, että olisi kyllä sanonut, jos vaihtoehtoja enää olisi.

Nyt meillä on kissan kokoinen aukko. Isompi. Yhden elämän kokoinen aukko. Yksi on poissa. Kuusitoista vuotta. Kuusitoista vuotta minun elämästäni jaoin tämän ihanan pörröisen rakkaan kanssa. Se on paljon se.

Kuvittelen koko ajan näkeväni jonkun kissanmuotoisen vilahduksen silmäkulmassani. Yöllä olin varma, että olisin tuntenut sen liikkuvan jaloissani, omalla paikallaan. Välillä muka kuulen jonkun pureskelevan raksujaan keittiössä.

Raksukuppia ei kuitenkaan enää ole. Jääkaapissa oli puolillaan ollut kissanruokapurkki, jota ei ikinä syöty loppuun asti.

Suru on iskenyt puutaloon jopa yllättävänkin lujasti.

Kiitos kaikille Instagramissa osanottonsa ilmaisseille – se merkitsee paljon. En jaksa välttämättä tänään vastailla kommentteihin (huoh pakatakin pitäisi; olen lähes lamaantunut), mutta luen ne kyllä.  Tässä kaiken itkuni lomassa; heh arvatkaa vaan, kuinka paljon itkua edes tämän pienen bloggauksen tekeminen vaati. Mutta siis: kiitos osanotoista <3

Toivottavasti seuraavassa bloggauksessa jo vähän parempi mieli.

 
Like

You Might Also Like

  • misku (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 10:37

    On ihan pakko laitaa teille vähän vinkkiä tänne Espanjaan tulosta. Olen tällä hetkellä Mijaksessa, lähellä Fuengirolaa ja täällä on KYLMÄ. Jos asunnon vuokraatte, varmistakaa, että on kunnollinen lämmitys. Sähkö/kaasulämmitys olohuoneessa ei riitä. Lattiat ovat lähes aina laattaa eikä silloin pelkät villasukat auta, jonkinlaiset tossut on oltava. Olimme juuri Sevillassa ja siellä oli öisin pakkasta. Päivisin toki auringossa on lämmin, mutta illat ja yöt ovat jäätäviä. Kirjoitan tätä (kevyt)untuvatoppis päällä kaasulämmittimen vieressä :) Sormikkaat olisi poikaa. Tervetuloa!

    Osanotot kisulin johdosta.

    minttu

    • Kristaliina
      8.2.2015 at 11:19

      Uijuijui! :) Lämmintä vaatetta on lähdössä mukaan – heh varmaan enemmän kuin täällä Suomessa käytetään ja asunnossa on ilmalämpöpumput joka huoneessa. Päätän kuitenkin tätä lukiessa pakata vielä yhdet villakerrostot mukaan :)

      Kiitos osanotosta <3

  • Tuittuli (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 10:39

    Voih, alkoi itkettää. Oma 16-vuotias kissavanhus nukkui pois jo kohta 10 vuotta sitten, mutta silti välillä tulvahtaa ikävän aalto. Nykyään kuitenkin enemmän lämpiminä ”olipas silloin mukavaa, kun kisuli kehräsi aina sylissä lämpimänä pallona” -ajatuksina kuin raastavina surun tunteina.

    Tsemppiä puutaloon!

  • pire (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 10:40

    Voi pientä Tikrua &lt;3 Voin täysin samaistua suruusi… Oman lemmikin menettäminen, varsinkin nuin pitkän yhteisen taipaleen jälkeen on aina raskasta ja jättää tyhjän paikan sydämmeen :'( Jaksamista puutaloon, Tikrulla ei ole enää hätää eikä kipuja. Hänellä on nyt hyvä olla.

  • Mirka Maaria
    8.2.2015 at 10:50

    Osanotto suureen suruunne. Kun vain ajattelenkin, että oma Lumo-koirani… ja se on ollut minulla vasta vajaan vuoden. Kuusitoista vuotta, se on pitkä aika, täysi ja hyvä kissan elämä. Voimia tähän hetkeen. <3

  • NinaMaria
    8.2.2015 at 11:27

    En pystynyt lukemaan juttua loppuun asti kun alkoi jo itkettämään. Jaksamisia sinne! On nuo eläimet niin tärkeitä. Pakko mennä heti halaamaan tuota omaa kehrääjää.

  • kultamarja
    8.2.2015 at 11:28

    Osanotot, toivottavasti suru vaihtuu lämpimiksi muistoiksi. Itse odotan vieläkin äidin luona vieraillessa että 8 vuotta sitten poisnukkunut 17-vuotiaaksi elänyt kissaneitimme juoksisi portilla maukuen vastaan. Voimia ja tsemppiä pakkailuun.

  • tulilintu (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 11:28

    Lämmin osanotto Puutaloon*
    Ja joka tapauksessa oikein hyvää matkaa ja oloa Espanjan retkellenne. Ehkäpä se tulikin hyvään saumaan tämänkin vuoksi. Ikävää helpottavana asiana, kun pääsette ihan muihin ympyröihin. Kaikkea hyvää :)

  • kata_eric
    8.2.2015 at 11:47

    Meidän maailman paras kissa kuoli neljä vuotta sitten ja ikävä on edelleen, vaikka uusikin kissa on jo taloon muuttanut. Tuo on juuri se kamala tunne kun ei olekaan ketään pyörimässä jaloissa, muistan miten sen kuoleman jälkeen oli kokoajan tunne että ”onko se kissa vieläkin ulkona, pakko käydä hakemassa se sisälle kun ulkona on pimeääkin”. 

     

  • jermia
    8.2.2015 at 11:59

    Otan osaa :( itselläni menehtyi lemmikki joululomalla ja tuntui, ettei siitä pääse yli ikinä. Kuitenkin aika auttaa ja pystyn jo ajattelemaan yhteisiä muistoja itkemättä.

  • paulahelena
    8.2.2015 at 12:22

    Voi, kylläpä liikutuin, vaikken ite osaakaan suruun lemmikin poismenosta samastua, mulla kun ollu vain kaloja, jotka kuoltuaan vedettiin vessanpöntöstä alas, ja kaks gerbiiliä, jotka oli kyllä vekkuleita otuksia, mut joiden jälkeen lähinnä huojensi ettei tartte enää siivota häkkiä.

    Mutta ihanan pitkän ja hyvän elämän sai Tikru ja jätti varmasti monia monia muistoja jälkeensä, tsemppiä suruun! <3

  • Nannannaa
    8.2.2015 at 12:54

    Osanottoja vielä tätäkin kautta. :'(

  • CougarWoman
    8.2.2015 at 13:40

    Osanotto minultakin, kyynelharson takaa. Meillä kanssa vanhuslemmikki, joka alkaa kohta 12 vuoden iässä olla aika vanha isoksi koiraksi. Raihnainen, harmaa ja vähän jo pidätyskyvytönkin. Vaikka tietää, että lemmikistä jättää aika ennen omistajaa, niin aina se menetys surettaa kovemmin kuin osaisi odottaakaan. Se on sen lemmikin ehdottoman rakkauden hinta. 

    Ja kaikesta huolimatta se on aina sen arvoista.

    Hali  <3

  • Ellikkä (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 14:29

    Osanottoni. Itsekin juuri, pari viikkoa takaperin, menetin rakkaan 16-vuotiaan ukkoni. Yhteiseloa meille kertyi neljä vuotta ja ikävä on välillä tosi kova. Ensimmäisenä yönä olin varma että kuulin kynten napsutuksen eteiskäytävän lautalattiaa vasten ja odotin milloin Topi hyppää sängylle nukkumaan.

    Voimia. &lt;2

  • callette
    8.2.2015 at 14:33

    Voimia. Tikrulla oli hyvä ja pitkä elämä ja se varmasti oli hyvin onnellinen teillä. 

    <3

  • Erru (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 14:40

    Meidän Hönö kuoli reilu vuosi sitten, juuri ennen joulua. Kahdeksaantoista vuoteen kuului kaikenlaista, hän oli ensimmäinen kissani. Toivoin ponia, sainkin maailman parhaan karvakerän. Sain hyvästellä hiipuvan kissan, ja silittää mustaa, pitkää turkkia monta kertaa, ennen kuin eräänä yönä hän oli poissa. Olin tehnyt luopumistyötä ennen sitä, tietenkin. Haudatessamme kissaa, iski kuitenkin kova kaipuu ja itku. Olihan kissa ollut elämässäni kymmenvuotiaasta asti. Viimeisen vuoden aikana lohtua on tuoneet unet, joissa kissa loikkii milloin missäkin seikkailussa. Pilven päällä on pehmeä tallustaa. Enää ei ole oikeastaan edes ikävä. On vain lämmin ja onnellinen olo, että sain tunteä kyseisen kynsijän.

  • sipe278 (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 15:01

    Osanotot. &lt;3 Meidän 17v Ville kolli nukkui pois jo muutama vuosi sitten, mutta yhä kun menen vanhemmilleni, vaistomaisesti kurkkaa välillä ikkunasta ovelle, josko herra olisi naukumassa sisään. Ei sitä aina edes tajua, kuinka perheenjäseneksi lemmikki kasvaakaan. Halauksia teille. &lt;3

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 15:50

    Tiedän tunteen. Nyt Tikrulla on hyvä olla, autuaammilla metsästysmailla, kirmaten muiden karvakavereiden kanssa. Oma poikani jokaisella lennolla vilkuttaa pilvien päälle, hymyssä suin toteaa kissoillamme olevan nyt kaikki hyvin :) Omasta kokemuksesta tiedän, että suru vie hurjan paljon aikaa. Oli kuitenkin onni, että ehdit hyvästellä. Voimia ja kaikkea hyvää matkaan! &lt;3

  • marsus
    8.2.2015 at 15:50

    Voi! Otan osaa <3 Pari vuotta sitten ite hyvästelin 17 vuotta meidän perhettä ilahduttaneen koirakamun. Pahalta se tuntuu, mutta aika parantaa <3

  • HannaSilinda (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 16:12

    Lapsuudenperheen rakas Nappe-kissa poistui vihreämmille hiirenmetsästysmaille lähes 10 vuotta sitten, mutta käy edelleen äitiäni tervehtimässä – usein aamulla on sängyn jalkopäässä lämmin kohta Napen vanhalla paikalla. Otan osaa suruun!

  • kao kao
    8.2.2015 at 16:21

    Minäkin täällä itkeä pillitän teidän surun vuoksi.. Koettakaa jaksaa <3

  • Katii (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 16:32

    Voi ei! Osanotot suureen suruun ja kissankokoiseen aukkoon. &lt;3

  • miisamoi (Ei varmistettu)
    8.2.2015 at 16:33

    Voi ei :( &lt;3

  • 1 2 3