Myönnän: olen ollut joissain aikaisemmissa ihmissuhteissani mustasukkainen. Samaan hengenvetoon lisään: minulla on ollut myös syytä olla. Näissä suhteissa on ollut koko ajan ikään kuin jonkinlainen epäluottamus ilmassa – että tuon tyypin tekemisiin ei voi sataprosenttisesti luottaa. Että se voi vannoa rakkauttaan (ja ehkä tunteakin niin), mutta täydellisesti luottaa siihen ei voi. Ja aina jossain vaiheessa on sitten tullut ilmi, että se vaisto on ollut ihan oikeassa.
Se sama vaisto on tässä ihmissuhteessa ollut aina hiljaa. Minulla ei ole ollut koskaan mitään syytä epäillä. Ja se on ollut niiii-iiiin helpottavaa! Se on juuri se paljon puhuttu ”olla luottamuksen arvoinen”. Nyt tiedän, miltä se tuntuu. Kun ei tarvitse käyttää ollenkaan aikaa ja energiaa ja aivokapasiteettia sen miettimiseen, että ”mitä jos se…”
Että joku on tasan yhtä uskollinen minulle kuin minä hänelle. Se on ihanaa.
Mutta.
Olin eilen tanssitreeneissä. Sen jälkeen puhelin ilmoitti kahdesta tulleesta puhelusta – molemmat numeroita, joita en tunnistanut. Ja kahdesta uudesta vastaajaviestistä myös. En ehtinyt (lue: muistanut) eilen niitä vielä kuunnella, mutta tänään kuuntelin.
Toinen puhelu ja viesti oli ihan selkeä, mutta se toinen…
Se toinen vastaajaviesti oli vahinkopuhelu, ja sen taustalta kuului useamman ihmisen äänet. Oli joku nainen, joka ilmeisesti oli juuri lähdössä johonkin. Sitten kuului meidän Seelan ääni – kyllä, ihan varmasti meidän Seela! Se sanoi ”mamma, mamma”, mikä tarkoittaa muumia. Sitten kuului Joelin ääni! Se puhui ensin lapselle, ja sitten sille naiselle! Jotain ”ai sä lähdet nyt?” -tyyppistä. Sitten kuului Silvankin ääni! Se sanoi jotain, että ”oho, nyt se käynnistyi, tämä puhelin jotenkin käynnistyi”. Eli se oli Silva, joka sen vahinkosoiton oli tehnyt.
Kuuntelin viestin useamman kerran. Voinko olla näin väärässä…? Ne ovat Seela, Silva ja Joel – ovat ovat. Ja se naisen äänikin on ehkä etäisesti vähän tuttu… Mutta hemmetti, kuka?
Mitä ihmettä meillä kotona on tapahtunut sillä aikaa, kun mä olen ollut tanssimassa?!?!?!
Soitan (ääni vähän täristen) Joelille. Kuule, mulla oli tällainen tosi-tosi kummallinen viesti vastaajassa. Yritän kuulostaa huolettomalta, vaikka sydän hakkaa. Joel on ihan ihmeissään. Alitajunta pukkaa esiin ajatuksia, jotka järki saman tien kieltää. Mutta silti ne ajatukset vaan plompsahtelevat sieltä: ”onko se ihmeissään – vai onko se säikähtänyt?” Joel kyselee: ”mitä siinä sanottiin? en ymmärrä yhtään, mitä ne siis siinä puhuivat?”. Mulla ääni värähtelee: se oli vahinkopuhelu, ne puhuivat vaan niitä näitä. Siinä oli joku nainen just lähdössä ja sä puhuit sille.
Kävikö täällä vaikka Alepan lähetti sillä aikaa, kun mä olin poissa? Sun äiti, sisko? Ei, ei, ei. Kuulemma ihan kolmistaan kotona ovat olleet.
En sano ääneen, että kaikesta järjestä huolimatta alitajuntani yrittää työntää esiin epäselviä ajatuksia. Mutta ehkä se on sanomattakin selvää meille molemmille. (tai no en edes tiedä, tajusiko Joel sitä) Joel ehdottaa, että kysyn numerotiedustelusta numeroa.
Lähetän numeron tekstarinumerotiedusteluun. Tuntematon.
No hemmetti! Mä soitan siihen numeroon! Mun järki sanoo (vaikka alitajunta huutelee omiaan), että sen täytyy olla vaikkapa vahinkopuhelu joltain meidän tuttavaperheeltä, jonka numero ei ole mulla muistissa. Ja että ne äänet eivät olekaan Joelin, Silvan ja Seelan – että mä kuvittelen vaan.
Mutta kun ihan varmasti ovat. Graah. Mä en ymmärrä tätä yhtään!!!
Imen keuhkot täyteen happea ja psyykkaan itselleni valmiiksi huolettoman äänen. Mä soitan siihen numeroon. Tuut, tuut. Sitten vastaa: ”Sinua on yritetty tavoitella palvelunumerostamme. Soitamme sinulle myöhemmin uudelleen!” Automaatin ääni. Mitä hemmettiä! Nyt en ymmärrä ollenkaan.
Soitan Joelille uudelleen. Mä en ymmärrä! Se on joku palveluautomaatti! Miten jostain palvelunumerosta kuuluu teidän äänet! Ja kuka ihme se nainen on? Se kuulostaa jotenkin tutultakin. Ootko varma, ettei se ois sun sisko?
Kuulemma ei. Että miten muka jostain palvelunumerosta voi kuulua heidän äänet. No en minä tiedä – mutta kun kuuluu!
Olo on ihan puulla päähän lyöty. Järki sanoo, että ei tuo mies tekisi koskaan mitään sellaista. Ei mulla ole mitään syytä ajatella niin. Ja lapsetkin paikalla; kyllähän nyt Silvakin jo kertoisi, että meillä kävi joku-ja-joku. Ja miksi ne lapset olivat siinä ääninauhalla jotenkin niin… …tuttavallisia. Vai onko se nainen joku lapsille jo niin tuttu, joka käy meillä poissaollessani useamminkin…?
TUMP, TUMP, TUMP – taas sydän alkaa hakata.
Ei tässä voi olla mitään sellaista takana. Mutta silti en voi jatkaa päivän hommiin – olen jäänyt jumiin tähän tuntemattoman naisen mysteeriin.
Kuuntelen viestin vielä kerran.
Siinä kuunnellessa yhtä äkkiä joku kello helähtää. Hmm saakohan tästä esiin tiedon, koska tämä on jätetty? Painan nappuloita. ”Viestin tiedot”. Joo tämä!
Viesti on jätetty numerosta… …luettelee… Joelin numeron! Viesti on jätetty… …sunnuntaina 27.9. klo 19.26.
Ei siis tiistaina tuntemattomasta puhelinpalvelunumerosta, vaan jo kahta päivää aikaisemmin!
Sunnuntaina 27.9. klo 19.26 olimme lähdössä anoppilan sunnuntailounaalta kotiin päin.
Ja se tuntematon (mutta etäisesti tutulta kuulostava) nainen puhelimessa…?
Se olin minä itse.
174
Heispi
1.10.2015 at 11:58Voi vitsi miten jännittävä teksti! Ihan super kiireellä luin, että mikä hauska kommervenkki siellä lopussa odottaa! :D
krista
1.10.2015 at 12:16Hihi! Joel repeili mysteerin selvittyä, että ”no ainakin sait päivän bloggauksen tästä” :D No niin sain. Mutta ei paljon naurattanut tilanteen ollessa ”päällä” :D
Karin
1.10.2015 at 18:13Hauskaa että Joel sitten pettää sua sun kanssa ^_^
Pahinta noissa on kyllä se, että joskus se tunne vaan jää päälle. Vaikka kuinka tietäisi että kyseessä oli ihan hassu juttu, mutta tunnereaktio on ollut niin vahva, niin ei se aina ihan heti häivy.
Esimerkiksi joku kirjoitti facessa pitkän pätkän kuinka hän ei uskonut että enää ryhtyisi tähän, että he nyt odottavat onnellisina jne. Kunnes lopussa paljastettiin, ettei kyseessä ollut raskaus vaan jotain ihan muuta. Meinasin onnitella ja kysellä raskauskuulumisia monta kuukautta sen jälkeen.
krista
1.10.2015 at 18:18Hui, toivottavasti mä en ala nähdä painajaisia tällaisista! :)
Kukkis
1.10.2015 at 12:12Hihi :) Aika äitipää ;) <3
krista
1.10.2015 at 12:15Onneksi en vetänyt mitään maailmanluokan mustasukkaisuuskohtausta :D Ois ollut pik-ka-sen noloa :D
Någon Annan
1.10.2015 at 12:30Todella hyvin kirjoitettu. Joku superlatiivi nyt tähän! Ootko kaappinovellisti?
krista
1.10.2015 at 12:33Tsihihi, en! :) …mutta mä puran kirjoittamishaluni tällaiseen yhteen blogiin :)
Någon Annan
1.10.2015 at 21:20Hei, laita linkkiä kehiin, lukisin tosi mielelläni :D
Ei mutta, haluan ihan oikeasti vielä kehua. Olen intohimoinen lukija, kulutan paljon kaunokirjallisuutta (ja tietokirjallisuuttakin), ja olit kyllä onnistunut todella hyvin tuomaan suspensiota ja tunnelmaa tekstiin. Tästä sais ihan oikeasti aikaan novellin, kun vähän kasvattais tarinaa.
tyttelssön
1.10.2015 at 13:15apua huutonauruhepuli tähän 😄😄😄 ihana olet ❤️hahahaha ja kyllä oli hyvin kirjoitettu, kesken lukemisen soi puhelin ja ruma sana pääs ja meinasin sanoa soittajalle et odota hetki mul on täs jännäri kesken!
krista
1.10.2015 at 18:19Hehe, kehtasi häiritä sua tuollaisella hetkellä! :)
Lilyn toimitus
1.10.2015 at 13:24Niin koukuttavasti kirjoitettu! Just noin voi käydä :D
krista
1.10.2015 at 18:13Eiks voikin! :) Ihan selvä pieni inhimillinen erehdys! :)
PSK
1.10.2015 at 14:06Voi sun kanssas :) Syke nousi kyllä ihan itselläkin lukiessani!
krista
1.10.2015 at 18:20Hehehe päivän jännitysnäytelmä – muillekin kun mulle näköjään :D
Karkkis
1.10.2015 at 14:24Huh, oli niin jännittävää luettavaa, että pitää kommentoida! Sydän ihan hakkasi. Ja loppu oli ihan paras! Voin kyllä hyvin samastua tunteisiisi. En ole erityisen mustasukkainen, eikä minulla ole syytä ollakaan, mutta tuollaisissa oudoissa tilanteissa saattaisi kyllä käydä itsellekin noin.
krista
1.10.2015 at 18:23Joo ja se on jännä, kun tavallaan se ei ollut mustasukkaisuutta ihan varsinaisessa mielessä, koska järki yritti kuitenkin koko ajan sanoa, että tälle on joku järkevä selitys, vaikka ei voinutkaan yhtään tajuta, että mikä se selitys voisi olla… Ja sitten joku pieni ääni alitajunnassa kuitenkin viestitti alarm-alarm-hälytysääntä :)
Puumis
1.10.2015 at 14:31EEEIIIIIIIKÄÄÄÄ!!!! :D
(Mikä pahinta, mä niin arvasin ton lopun :D)
krista
1.10.2015 at 18:21Mä ajattelinkin, että ”ratkaisu” saattaa olla vähän ennalta-arvattava :)
zirpale
1.10.2015 at 14:52Just tän takia rakastan sun blogia. En oo koskaan kuullu että kellekkään muulle ois käyny nuin :D
krista
1.10.2015 at 18:08Heeeei, ihan inhimillinen erehdys tää oli, näin vois käydä kelle vaan! :) Vai eiks…? :) :) :) :)
JonnaH.
1.10.2015 at 15:03OMG! Tää oli jäätävää luettavaa. Ihan kuin jostain jännitysromaanista. Samaistuin suhun, koska myös itse olin entisessä suhteessa alussa todella mustasukkainen. Tässä nykyisessä ei ole ollut tarvetta koko kahdeksana vuonna. Voisin kuvitella, että oma reaktioni olisi silti samaa luokkaa, jos jotain tollaista tapahtuisi.
krista
1.10.2015 at 18:22Mullakin on tosiaan nykyään tuollaiset tunteet jossain kaukana unohduksissa – mutta näköjään ne sieltä saattavat pullahtaa pintaan, jos tilanne on sellainen. Ehkä se sellainen pelko on jäänyt alitajuntaan jostain aiemmista kokemuksista… Onneksi sellaisen tunneskaalan kanssa ei tarvitse kuitenkaan tavallisesti taistella!
Riikka
1.10.2015 at 15:18Mahtava! En samanlaista jännäriä saa aikaiseksi, mutta minulle on käynyt aika lailla sama. Meidän tapauksessamme niin, että löysin pyykkejä koneeseen laittaessani miehen housuntaskusta pienen ruutupaperin palan, johon oli kirjoitettu jonkun kännykän numero ilman mitään nimeä tai muuta selitettä. En ollut myöskään koskaan epäillyt mitään, mutta voiko tällaisesta olla hälytyskellot soimatta? Sydän hakkasi ja ravasin yksin ympäri kämppää. Mies tuli kotiin eikä ”muistanut”, mistä numerosta voi olla kyse. En enää itsekään muista, miten sen lopulta sitten tajusin, mutta numero oli oman työpuhelimeni. Normaalisti soittelemme toisillemme vain privapuhelimiin, mutta olin joku aamu soittanut miehelle, että tänään tavoittaa vain työpuhelimesta. Ja yleensä annan omasta puhelimestani ”lankanumeroversion” tai nakkaan vain käyntikortin käteen, joten tuo ”kännyversio” ei ollut riittävän tuttu, että olisin sen heti tunnistanut. Huh huh…
krista
1.10.2015 at 18:03Auts! :D :D :D Mutta joo, ymmärrän tunteen! Jotenkin, että järki kyllä pitää jalat maassa, mutta sitten jostain tulee joku alkukantainen ”apua mitä tää tarkoittaa” :)
ElinaBeE
1.10.2015 at 17:49Arvasin heti, että se olit sä ite :D Hauskasti kirjoitettu! Mieti miten huippua olis ollu, jos olisit vetäny Joelille sellaisen oikein sekopäisen mustiskohtauksen!
krista
1.10.2015 at 18:02Hihi tarinan kannalta huippua; ei välttämättä parisuhteen :D :D :D Huh ONNEKSI en vetänyt, sen verran sanoi järki tuossa kuitenkin. Nyt tälle voi onneksi hyvin nauraa – jos oisin kilahtanut, niin ensin pitäis pyydellä anteeksi. Ja vasta sitten nauraa :D
Riika V.
1.10.2015 at 18:40Se on kyllä jännä kuinka noi negatiiviset tunteet nousee niin nopeesti pintaan. Vai onko ne muistot, jotka nousee ja saa ne tunteet pintaan? Kai se niin on, että ihan helpolla niitä kantapään kautta opittuja opetuksia ei ihan helpolla unohda. Ainakin mulla niin tuntuu olevan! Toisaalta hyvä, mutta toisaalta taas niin ärsyttävää varsinkin kun sellaiseen ei oo mitään tarvetta.
Mus
1.10.2015 at 20:29”Naisen äänikin on ehkä etäisesti vähän tuttu…” :D:D:D
Tiia - Littlebigthings
1.10.2015 at 20:34Apuaaaa mikä jännitystarina!! Nyt sydänlääkettä, tump tump! :)
Sole
1.10.2015 at 23:41Niinhän se on,että omaa ääntään ei niin vaan tunnista! Koska omaan korvaam se kuulostaa ihan eriltä mihin on tottunut :)! Mahtava kirjotus! Ei ois pitäny ennen nukahtamista lukea kun hekottelen täällä ja olen varma et nään jotain painajaista missä oma mies pettää ja poikakin vielä juonessa mukana ;)!
Veema
1.10.2015 at 23:51Tää nyt ei oo ihan samanlainen tarina, mut itselle kävi kerran niin töissä, että kuumeisesti etsin työpuhelinta ja lopulta soitin siihen omasta puhelinnumerostani. No työpuhelin löytyi sitten illalla kotoa. Siinä sitten rupesin katsoon, että on tullut soitto tuntemattomasta numerosta ja pitihän se enirostakin tarkistaa… Että Veemahan se oli aamupäivällä soitellut :) ei vaan heti tuntunut tutulta se oma numero….
jonnaa
3.10.2015 at 22:39Totta kyllä että harvoin omaan ääntä tunnistaa ääniviestistä.
ei ollut onneksi se alepa lähettikään ☺
Sanna
4.10.2015 at 06:24Apua miten mä jännitin miten tässä käy! o.o ja kun pääsin loppuun asti…saatoin tirskahtaa kahvikuppiini xD MAHTAVAA!
Tica
6.10.2015 at 12:51Aaa, pakko kommentoida, koska itellä oli suunnilleen kuukausi sitten tosi samanlainen tilanne: Toinen selasi puhelimellaan kuvia, istuin vieressä ja näin kuvan tuntemattomasta naisesta romanttisessa tilanteessa (sillalla, auringonlasku, jep). Nanosekunnissa ehdin käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot, miksi ihmeessä sillä olisi kuvia ihan tuntemattomista naisista puhelimessa, miksi se on ollut jonkun toisen kanssa auringonlaskun aikaan sillalla maisemia kattelemassa jne jne.
Hetken puhisin itekseni, ennen kuin otin härkää sarvista ja kysyin, kuka se nainen oli siinä kuvassa?
Toinen selaa kuvan esiin, klikkaa isommaksi ja…… miehän se olin ihan ite. Oli hiukset auki, niin en tunnistanut itteäni kuvasta!
krista
6.10.2015 at 12:54Ahahahahaha, ihan mahtava! :D :D :D