Kolme ajatusta parisuhteesta

Parisuhde, parisuhde, parisuhde. Joskus joku juttutoive pyörii päässä pitkään ja muuttuu samalla vähän niin kuin vahingossa niin isoksi, että lopulta se tuntuu aivan massiiviselta. Että kirjoittaisi blogipostauksen aiheesta parisuhde. PARISUHDE! Siitähän voisi kirjoittaa kirjan. Kirjasarjan! Voisi pitää päivittäin päivittyvää blogia.

Miten sitä voisi yhdessä postauksessa kertoa, että mitä ajattelee aiheesta nimeltään parisuhde…?

Parisuhdehan on tietysti tämän blogin kirjoituksissa tavallaan jatkuvasti mukana. Joskus rivien väleissä, joskus ihan riveilläkin. Kuten viime aikoina täällä, täällä ja täälläkin.

Mutta että mitä mä parisuhteesta ajattelen…? Kääk. Tietysti paljonkin niin kuin meistä jokainen.

Ja sitten on tietysti se, että muistaakseni joskus meidän nelivuotispäivänä (vuonna 2012) kirjoitin blogiin jotain pusipusia rakkaudesta. Ja joku kommentoi, että et sä voi vielä neljän vuoden perusteella sanoa mitään. Ööö. No en ehkä voikaan, enkä välttämättä edes neljäntoista. Tämä on ehkä alitajuisesti jäänyt mieleeni kummittelemaan: missä vaiheessa ihminen voi sanoa ymmärtävänsä mitään parisuhteesta…?

Niinpä myös ”kilautin kaverille” eli kysyin kokeneemmalta tätä aihetta pohtiessani.

Nimittäin jokin aika sitten huomasin Facebookissa entisen työkaverini päivityksen – hän juhli puolisonsa kanssa 41-vuotista yhteistaivaltaan. Heti kärppänä olin siis siellä käyttämässä tilaisuutta hyväkseni! Kysyin, että mikä on heidän pitkän taipaleensa salaisuus.

”Samanlainen erittäin hyvä huumorintaju ja aika samanlaiset kiinnostuksen aiheet. Hyvä olla heti alusta alkaen. Parin kuukauden seurustelun jälkeen kihloihin ja naimisiin siitä puolen vuoden kuluttua. Lapsi syntyi parin vuoden kuluttua.”

Joskus sitä vaan tietää <3

Toisaalta heille riitti jo se muutama kuukausi. Loput 41 vuotta vahvistivat ensituntuman oikeaksi.

Pus mökillä.

Koska en voi mitenkään kirjoittaa kaikkia parisuhteeseen liittyviä ajatuksiani yhteen postaukseen (tarvitsisin sen parisuhdeblogin nyt vähintäänkin), kirjoitan tähän kolme ensimmäiseksi mieleen tulevaa ajatustani parisuhteesta – ehkäpä sillä ajatuksella, että ne ”top of mindit” saattaisivat olla ajatuksissani jotenkin olennaisiakin. Ehkä.

Kolme ajatusta parisuhteesta.

1. Sitoutuminen

Muistan joskus erään pitkän suhteen jälkeen ”vapauduttuani” (vuosi taisi olla 2006)  julistaneeni, että en koskaan halua naimisiin. Että haluan valita rakkauskumppanini joka ikinen päivä uudestaan – toki siis sen saman kumppanin, mieluiten. Sitoutuminen kuulosti tylsistymiseltä ja itse kaipasin ehkä jotain jatkuvaa ultimate-hekumaa. Päivästä toiseen. Ööö tosi realistiset toiveet mulla.

Nykyisin olen naimisissa ja muuttanut mieleni.

Joel kirjoitti ”Kysy Joelilta” -postauksen vastauksissa näin: ”Nykyään suhteemme ensisijaisena vahvuutena pidän sitä, että meillä on toisiimme ja yhdessä pysymiseen hyvin vahva luottamus.” Olen samaa mieltä. Luottaminen ja sitoutuminen yhdessä pysymiseen saattaa kuulostaa jotenkin tylsältä (tai ainakin kymmenen vuoden takaisesta minästä olisi kuulostanut), mutta itseni tämä luottamus on pikemminkin jotenkin vapauttanut.

Koskaan ennen en ole ollut parisuhteessa, jossa minun ei tarvitse jännittää jätetyksi tulemista – ja se pelko on ollut yhdistävä tekijä oikeastaan kaikissa aiemmissa suhteissa. Epäluottamus on ilmennyt monilla tavoilla, suhteesta riippuen. Joskus olen ollut mustasukkainen (syystä) ja joskus taas olen itse pitänyt henkisesti ikään kuin ”lähtöjalkaa koko ajan oven välissä”. Että en sitten niin kovasti särkyisi, jos minut taas jätetään. Jossain suhteessa olen kroonisesti vetänyt erokorttia itse esiin jokaisen riidan yhteydessä.

Monenlaista reagointia ja ikävää tunnetilaa liittyi siis aina siihen, minkä ikään kuin ilmitasolla kuvittelin mukamas olevan vapautta olla lopullisesti (ja tylsästi) sitoutumatta.

Pus maistraatissa.

Kun olen oppinut tässä parisuhteessa luottamaan (se ei käynyt hetkessä; pikemminkin vuosissa kuin kuukausissa), olen vihdoinkin tilanteessa, jossa olemme rakastettuni kanssa pystyneet rakentamaan toimivan tasa-arvoisen parisuhteen, joka ei heilu jokaisessa tuulenpuuskassa. Ilman tällaista parisuhdetta en olisi itse varmaan koskaan perustanut perhettä (koska jätetyksi tulemisen trauma) ja ennen kaikkea: tällainen sitoutunut vakaa parisuhde on ollut valtava vahvuus pikkulapsiajalla, jolloin väsymys painaa päälle ja parisuhdeaika on… …no: sitä ei ole. Siitä selviää, kun tietää, että meillä on vielä aikaa. Koko elämä.

Että me kävellään käsi kädessä ja pussaillaan vielä mummeroisina ja papparaisina. Että nämä kaikki asiat ovat vielä niitä, joita kaiholla muistelemme sitten, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja härdelli hiljentynyt.

Että meillä on aina toisemme. Luottamus ja rakkaus. Ei pelkästään nuorina ja nätteinä (hah) vaan läpi kaikkien elämänvaiheiden. Aina löydämme takaisin sen henkisen tien toistemme kainaloon. Me olemme valinneet toisemme ja hyvin valitsimmekin – että pisteet meille.

Sitoutumisen tilalla voisi tavallaan olla myös sana luottamus.

Pus Intiassa eka talvena. Tällöin vasta opeteltiin.

2. Oman kumppanin positiivinen näkeminen

Joskus joku on kirjoittanut (ihan positiiviseen sävyyn) blogikommenttiin, että ”miten tuo Joel voi olla kaikessa niin hyvä ja ihana”.

No kuulkaas. Ei varmaan kaikkien mielestä olekaan. Mutta mun mielestä on. Ja koska te luette tässä koko ajan mun kirjoittamaa tekstiä, te pääsette lukemaan mun kumppanista sen saman näkökulman kuin miten just mä hänet näen. Koska mä olen edelleen (kohta 9 vuoden jälkeen) aktiivisesti rakastunut ja katson rakastani ihan klassisen tapaan vaaleanpunaisten lasien läpi.

Että ette te tavallaan ”tunnekaan” mitään objektiivista Joelia, vaan pelkästään rakastavan vaimon näkökulman.

Ja tavallaan se on näkökulma, jolla ihan tietoisesti haluan nähdä kumppanini. Ja uskon, että tähän voi myös harjoitella – en ole itsekään tätä aina osannut. Tai siis öö koskaan ennen.

Aina voi kiinnittää huomion toisen ruoanmäiskytykseen tai hammastahnan puristamiseen väärästä kohdasta tai aamuäreyteen tai väärissä paikoissa lojuviin vaatteisiin tai mihin vaan pieneen ärsytykseen.  Mutta miksi? Miksi ihmeessä tekisi niin? Miksi ei vaan anna mitättömien (jos ne siis mitättömiä ovat) asioiden soljua ohi ja keskittyä siihen, mitä hyvää kumppanissa on. Se on ihana tasa-arvoinen kumppani ja isä, huomaavainen, rakastava ja se tekee mulle kahvin. Ei sillä ole mitään väliä, jos se itse jättää kahvikuppinsa ympäri kämppää.

Eikä se taida edes jättää. Mä öö itse taidan tehdä niin. Sori. Se ei huomauta siitä.

Mutta jos mä päätän olla huomaamatta sen pienet ärsyttävät puolet (meissä JOKAISESSA on niitä!) ja nähdä ne kaikki pienet ihanat puolet…

Mä väitän, että tämä ajattelutapa (olen siis aktiivisesti harjoitellut sitä tässä parisuhteessa) on yksi niistä syistä, että edelleen yhdeksän vuoden jälkeen olen rakastuneessa tilassa eikä se tunne ole kaiken tämän väsymyksen tai härdellin voimastakaan väljähtänyt.

Ja hehe sit tietty se, että toi vaan on niin pohjattoman ihana <3 <3 <3

Pus kotipihalla uusi sormus sormessa.

3. Läheisyys

Kuten olen kirjoittanut aiemminkin, meille ”romantiikka” on arkista toisen huomioimista ja tarpeiden kuuntelemista. Läheisyyden suhteen olen itse löytänyt itsestäni yllättävän (itselleni yllättävän) piirteen: koska lasten kanssa oleminen on usein niii-iiin läsnäolevaa, huomaan itsessäni ihan uudenlaisen tarpeen vetäytyä. Vähän jopa sulkeutua. Omaan henkiseen tilaan.

Tarve on varmasti luonnollinen, mutta tiedän, että se voi olla parisuhteelle myös joillain tavoilla haitallinen. Kun toinen haluaa ottaa kainaloon ja söpöstellä ja itsestä tuntuu, että hei no jos mä vastaan nää blogikommentit ensin. Ovi kiinni ja koneelle.

Tämä on sellainen juttu, jossa haluan parantaa omaa toimintaani kumppanina – ja tätä myös sanoitan jatkuvasti. Kerron, että henkinen vetäytymiseni ei ole tunteista pois, vaan johtuu hektisestä elämänvaiheestamme ja oman tilan vähäisyydestä. En halua antaa viestiä, että en haluaisi olla kainalossa. Vaikka just sillä hetkellä haluaisinkin olla vain itsekseni. Onneksi-onneksi-onneksi tuo Joel on niin epäsosiaalinen (hehe), että aika hyvin ymmärtää. Kai.

Mutta tämä on siis oma kehityskohteeni. Haluan löytää tasapainon harvinaisten omien hetkien ja harvinaisten parisuhdehetkien välillä – niin ettei kumpikaan ole toisesta pois. Yksi hyvä juttu tässä on omat selkeät harrastukset, jotka tuovat niin ilmiselvän ”oman tilan”, että siinä ei kukaan ole pyrkimässä iholle. Paitsi mitä nyt espanjalaisella zumbatunnilla viereinen hytkyttäjä, haha.

Läheisyys on meillä myös ohimeneviä sipaisuja, halauksia ja suudelmia. Joel edelleen puristelee mua pepusta julkisella paikalla, kun luulee, että ei kukaan näe. Läheisyys on myös kaikkea meidän omaa intiimiä kahdenkeskeistä elekieltä ja katseita – ohimenevissä vilkaisuissa viestittyjä äänettömiä ”rakastan ja haluan sua” -silmänpilkahduksia.

Ja se (kröhöm! K18-varoitus!) kaikenlainen konkreettinen kahdenkeskeinen kanssakäyminen peiton alla (tai päällä) luo sitä parisuhteen yhteistä omaa intiimiteettiä. Sitä, että meillä on tällainen yhteinen juttu, jota emme jaa kenenkään muun kanssa. Vaikka vauva-aika tai vaikka huonojen nukkumisten kaudet toisivat siihen breikkejä, meillä on aina se ja siihen pääsemme aina takaisin.

Pus näköalapaikalla täällä Espanjassa.

Tässä kolme ajatusta kaikesta sadasta ja yhdestä.

Ehkäpä kolme kohtuullisen tärkeää juttua ja asiaa, mitä parisuhteesta ajattelen.

Ja sitä, että joo: olen onnellinen.

85
Like

You Might Also Like

  • MarjaH
    8.3.2017 at 19:34

    Allekirjoitan kaikki kohdat. Mun mies on kaikkein ihanin, taitavin ja paras, hyvä isä meidän lapsille, ja oon edelleen siihen umpirakastunut.
    .
    T. Yhdessä 11,5 vuotta, naimisissa 8,5. Oltiin 17 (mies 16) kun alettiin seurustella.

    • krista
      8.3.2017 at 19:37

      Ihanaa! Ja teillä loksahti vielä kaikki yhteen noin nuorena – hyvä esimerkki siitä, että se ei ole iästä kiinni! <3 Mun itseni piti kompastella monesti ennen kuin pääsin tähän - ja se puolestaan taas esimerkki siitä, että kompasteluiden jälkeenkin (olin 31, kun Joelin kanssa tavattiin) voi vielä onnistaa :)

      • MarjaH
        8.3.2017 at 19:47

        Onneksi <3 Ootte tosi söpöjä keskenännre myös livenä :)

        • krista
          8.3.2017 at 19:48

          Hihi, kiitos <3

  • Maijjuhei
    8.3.2017 at 20:18

    Luin joskus tässä täältä sinun blogista, ettet ymmärrä miksi ihmiset mollaavat puolisoitaan. Saattoi olla joku mietelause tai vastaava (taisin vielä napata kuvankin näytöstä muistukkeeksi). Sen jälkeen olen huomannut tätä käytöstä paljon läheisissäni (öö anoppi) ja tuntemattomissakin ihan vaikka kaupassa. Olenkin tehnytkin tietoisen päätösen, etten halua mollata puolisoani, hänen käyttäytymistään tai valintojaan. Tämä on ehdottomasti vaikuttanut itseeni ja suhteeseen positiivisesti. Tästä olenkin kiitollinen sinulle ja blogillesi :)

    HAH löyty screenshoteista! ”+1: Puolison jatkuva haukkuminen – WTF. Mä en voi ymmärtää sitä, että täysin järkevät ja fiksut ihmiset kohtelevat puolisoaan kuin idioottia.” Okei ei ollu mietelause, mutta jäi vahvasti elämään ajatusmaailmaan!

    • krista
      8.3.2017 at 20:37

      Oi, miten ihana kuulla! En ollut tosiaan ”oikeaksi mietelauseeksi” tuota osannut muotoilla, mutta toimipa siis selvästi noinkin vähän karkeammalla WTF-tavalla :D

      Mutta se on just noin; usein kysymys on tavoista, joita ei oikein edes huomaa ennen kuin siihen tietoisesti alkaa kiinnittää huomiota. Ja kun ajattelee asiaa, huomaa miten ihan järkevät ihmiset (ehkä huomaamattaan) harjoittavat tuollaista. Ja mäkin uskon, että näillä on oikeasti väliä: että jupiseeko mielessään (saatikka ääneen muille) puolisosta kaikkea mollaamista vai keskittyvätkö hyviin ajatuksiin – se ihan varmasti vaikuttaa tapoihin ajatella ja nähdä toinen ihminen <3 Ihana kuulla, tulin tästä tosi iloiseksi!

  • joudi
    8.3.2017 at 20:21

    Ihania pohdintoja ja ajatuksia.<3 Tuo turvallisuuden tunne "pysymme yhdessä ikuisesti" ja juurikin se vauva ajan hektisyyden tiedostaminen on tärkeitä ainakin itselleni. Välillä tulee sanottua vaikeina öinä toiselle ilkeästikkin puolin ja toisin. Aamulla homma on jo unohtunut, eikä jäädä vatvomaan. Se ihana yhteys, sitä on vaikea selittää. Toinen jo tietää ennenkö kerkeän sanomaan edes, että mitä ajattelen. Ihankun olisi samat aivot :D. Se tuntuu turvalliselta, että ollaan ihan samalla viivalla kaikissa asioissa. Ja ah vaaleanpunaiset rakkauslasit täälläkin, mun mies on komein, ihanin, huomaavaisin ja rakkain :D. Kaunis ihminen. <33

    • krista
      9.3.2017 at 10:49

      Joo just näin! Ihana lukea näitä, miten kauniisti voi kumppanistaan (jopa univelka-aikoina) kirjoittaa! <3 Tää on hyvää kontrastia siihen, mitä tuossa alla jutellaan "kahvipöytäpuolisonmollauskeskusteluista": Kyllähän se vaikuttaa, onko se perusajatus kumppanistaan, että "mun mies on komein, ihanin, huomaavaisin ja rakkain" niin kuin tässä sä kirjoitat tai jos ajattelee, että "no kuunnelkaas miten urpo mun mies sitten on!".
      -
      Muuten MUNKIN mies on komein, ihanin, huomaavaisin ja rakkain :)
      -
      Mäkin saatan joskus "ääritilanteessa" ärähtää. Just vaikeana yönä, tai jos kaikki huutaa ja ja ja... Tällaisissa elämänvaiheissa on just tosi tärkeää, että kumppani ymmärtää, että ärähdys ei tarkoita, että "nyt meillä on kriisi ja elämä paskaa". Vaan että "nyt sillä oli niin hankala hetki, että se ei pystynyt hillitsemään tunteitaan". Ja sit just seuraavana aamuna (tai tilanteen rauhoituttua) otetaan taas halaus ja "ääk anteeksi, mulla meni hermo" ja ymmärretän, että se oli yksittäinen stressipiikki ja oikeasti kaikki on hyvin. Ja tärkeäähän näissä tietysti on myös se, että molemmat kumppanit ovat samalla aaltopituudella näiden kanssa - että ei ole niin, että toinen ajattelee, että "me ollaan kriisissä" ja toinen porskuttelee eteenpäin, että "tällaista tää pikkulapsiarki on". Nimenomaan: samalla viivalla <3

  • Anicca
    8.3.2017 at 20:40

    Word.
    Olen kaikista näistä ihan samaa mieltä. Mulla ois kakkoskohdassa petraamista mutta se on jo hyvä kun sen tiedostaa. Yritän mennä positiivisen kautta eli ”ihanaa kulta kun olit tyhjännyt tiskikoneen” vaikka välillä mieluummin nurisis niistä viidestä kerrasta kun mitään ei oo tehty;).
    Mut joo, huumori, läheisyys, luottamus, ne on niitä kulmakiviä.
    Me ollaan oltu yhdessä 17 vuotta (!!), ollaan rämmitty läpi kaksi vauva-arkea, ja on ollut vaikeita aikoja mutta ihana huomata, että rakkautta on edelleen ja paljon!

    • krista
      9.3.2017 at 11:03

      Joo mä oon IHAN varma, että se tiedostaminen on se eka steppi – ilman sitä ei voi mitään ajatusmuutosta tapahtuakaan. Ja uskon myös, että siihen voi vaikuttaa, ikään kuin ”opettaa” aivonsa suuntamaan huomion niihin hyviin juttuihin. Ja hei, miten se lasten kasvatukssakin menee; että kannattaa kannustaa ja kiittää silloin, kun lapsi tekee oikein. Ehkä se toimii aikuistenkin kanssa :) Mielelläänhän sitä aikuinenkin alkaa toistaa sitä tapaa, millä huomaa saavansa toisen iloiseksi :)

      Mahtava vuosimäärä jo teillä! Aika menee kyllä niin nopeasti, itselläkin ihan huvittaa, että mun ajatuksissa Joel on edelleen se mun ”uus kuuma poikaystävä”, ja meillä tulee kesällä tosiaan 9 vuotta yhdessä :D

  • A
    8.3.2017 at 20:41

    Tässä ois mun eka kommentti nyt blogiin, sähköpostia laitoin sillon kerran aiemmin.

    Mutta joo, hirveän tutulta kuulostaa.

    Ja kaikki se mitä vastasit silloin mulle, oot varmasti ihan oikeassa! Iästä riippumatta, samanlaiset tunne-elämän kokemukset tuo samaistuttavuutta (öö onko tuo edes sana).

    Anteeksi kun en vastannut koskaan siihen sähköpostiin. Oon lukenut sen monta kertaa enkä vaan löydä millään niin ihania sanoja että vastauksesta tulisi sen arvoinen.

    Ps. Välit siihen läheiseen meni poikki. Hänen aloitteestaan.

    • krista
      9.3.2017 at 11:43

      Kiva kuulla susta! Joo en siihen viestiin enää vastausta silleen odottanutkaan, itse silleen ajatustenvirtakirjoitin :) Mutta tekin ootte olleet mun mielessä, oli niin koskettava se viesti, minkä kirjoitit! <3
      -
      Tosi kurja juttu tuo välienrikkoutuminen - mutta siis ennen kaikkea siinä mielessä, että miten VOI olla noin kapeakatseista ja ymmärtäväistä ajattelua joltain omalta läheiseltä. Teillä on ihan yhtälainen oikeus onneen ja arvostukseen kuin kenellä tahansa! Jos joku noin perinpohjaisesti ei ymmärrä näitä asioita, niin... ...surullista kyllä, ehkä sellaisen "ajatuksensaastuttajan" on syytäkin olla poissa lähipiiristä. Jos ei riitä ymmärrystä suvaita läheisiään :(
      -
      Paljon lämpimiä ajatuksia teidän perheelle! <3 Kirjoita ihmeessä toistekin, joko blogiin tai privana!

  • Peikkorukka
    8.3.2017 at 23:30

    Komppaan kaikkia kohtia mutta erityisesti tuota ensimmäistä. Me miehen kanssa vietettiin viisi ensimmäistä vuotta parisuhteesta kaukosuhteessa (USA-Suomi) ja tuo luottamus oli silloin ensiarvoisen tärkeää mutta myös suuri voimavara. Luotto silloin heti alusta asti oli että tästä selvitään kyllä ja me pysytään yhdessä ja selvitään näistä esteistä. Kun kummallekaan ei missään vaiheessa loppunut tuo luottamus toiseen ja meihin niin jaksoi kyllä sen harvinaisen surkean tilanteen. Nyt yhdessä on takana jo yhdeksän vuotta…vauvavuosi koettelee juuri nyt (koska en osaa pitää päätäni kiinni) mutta tuo usko meihin on kantanut, nyt mantrana on tuo ”selvittiin siitä viidestä vuodesta, selvitään yhdestä vauvavuodesta”.

    Tuon kolmoskohdan mallin olen saanut vanhemmilta. Noin 40 vuotta yhdessä, enää ei söpöillä mutta silloin tällöin vieläkin kourastaan. :D

    • Kaukosuhteilija
      9.3.2017 at 10:38

      Wow!! Missä päin maailmaa te ootte nykyään, Yhdysvalloissa vai Suomessa? Miten iso härdelli muuttaminen ja kansalaisuuden saaminen oli, jos siis toinen muutti? :) Itse samassa tilanteessa elävänä olisi ihana tietää enemmän!

      • Peikkorukka
        9.3.2017 at 20:52

        Suomessa asutaan tällä hetkellä, mies ollut täällä nyt jo melkein neljä vuotta. :) Muutto ei itseasiassa ollut kovin paha, mies tuli vaan ”välttämättömien” tavaroiden (vaatteet, pelit, elokuvat yms.) kanssa Suomeen. Sitten esteettömyystodistukset (maistraatista ja Suomen Yhdysvaltojen lähetystöstä) ja naimisiin maistraatissa ennen kuin se 90 päivää minkä Suomessa saa olla ilman viisumia meni umpeen. Oleskelulupahakemus poliisin kautta, koska silloin mies sai olla/täytyi pysyä maassa kunnes päätös tuli. Ehkä ärsyttävintä oli oleskelulupapäätöksen odotus, siinä meni noin puoli vuotta jolloin mies ei tosiaan voinut poistua maasta, eikä olla töissä tai aloittaa kelan järjestämää suomenkielen kurssia. Kansalaisuuttahan saa hakea kun on ollut oleskelulupa ja asunut maassa neljä vuotta (muistaakseni, pysyvä oleskelulupa oli ainakin sen neljän vuoden jälkeen). Rahaa menee koska se lupa yleensä myönnetään aluksi vuodeksi ja sitten sitä pitää hakea uudestaan ja aina pitää maksaa se melkein 200 euroa…mutta pieni hinta. Nämä on toki maakohtaisia, mutta noin Yhdysvaltojen kansallisen kanssa. Seuraava etappi onkin saada meidän minimiehelle Yhdysvaltojen kansalaisuus. :D

        • Kaukosuhteilija
          9.3.2017 at 22:53

          Jenkkihän tuo omakin on, joten samalla tavalla varmasti menisi jos tänne muutto joskus ajankohtaista olisi. Kiitos kattavasta vastauksesta! Kuulostaisi siltä että Suomessa työpaikan saaminen on varmasti se isoin ongelma, lähinnä kielen takia :/ Että oleskelulupa/kansalaisuus ja niiden saaminen on sitä paperityötä ja se todellinen vaikeus on sitten duunipaikan löytyminen..

          Joka tapauksessa ihanaa keväänjatkoa teidän perheelle, ja kiitos vastauksesta <3

        • Kaukosuhteiilija
          9.3.2017 at 22:54

          Jenkkihän tuo omakin on, joten samalla tavalla varmasti menisi jos tänne muutto joskus ajankohtaista olisi. Kiitos kattavasta vastauksesta! Kuulostaisi siltä että Suomessa työpaikan psaaminen on varmasti se isoin ongelma, lähinnä kielen takia :/ Että oleskelulupa/kansalaisuus ja niiden saaminen on sitä paperityötä ja se todellinen vaikeus on sitten duunipaikan löytyminen..

          Joka tapauksessa ihanaa keväänjatkoa teidän perheelle, ja kiitos vastauksesta <3

          • Peikkorukka
            9.3.2017 at 23:18

            Eipä mitään. :) Meillä miehellä kävi tuuri ja vakipaikka tuli tuon kielikurssiin kuuluvan työharjoittelun kautta. Ehti olla kuukauden työtön siinä välissä. Todella loistavasti onnisti siis. Tuon suomenkieli ja -kulttuuri tms kurssin tosiaan joutuu käymään ja läpäisemään ja jos ei löydy työtä niin sitten tosiaan voi vielä hakea jatkokurssille. Miehestä nyt huomannut että ymmärtää suomea hyvin, koska pysyy hyvin kartalla siitä mitä meidän pojalle puhun joten hukkaan se kurssi ei ole mennyt. :) Puhuminen on se ongelmakohta. Ja noinhan se menee, enemmän se on noiden papereiden keräilyä, maistraatissa kopiointia yms. ja aikojen varaamista eri paikoista. Hyvää kevättä teillekin ja tsemppiä jatkoon, rankkaa tuo kaukosuhteilu on. :( <3

  • Jp ja kirppu
    9.3.2017 at 08:02

    Niin totta kaikki kohdat. Ja allekirjoitan ton lapsrt vieressä päivän niin kaipaa hetken omaa tilaa.😊

    Me ollaan oltu yhdessä 15 vuotiaasta, melkein 15vuotta, meidän puoli elämää, koko aikuisikä. Ja 2 isoa kriisiä suhteessa, toisen burnout ja Kirpun pikkuveljen vaikeat ruokailujutut (puhumattakaan aikuistumisista sun muista).

    Burnout muuttaa ihmisen, jouduttiin tutustumaan uudestaan toisiimme. Melkein erottiin. Itse olen ollut nyt uupunut junnun syömisongelmien myötä.

    Pointtina tuohon vähän kaukaa, että aina joutuu tutustumaan uudelleen suhteessa. Ihmiset muuttuu, itse muuttuu. Että ei väliä onko ollut vuoden tai 40 vuotta niin voi tuntea kumppaninsa yhtä hyvin. Toki tavat ihmisellä pysyy samana. Tärkeää on just se että voi luottaa tai kasvattaa luottamuksen takaisin. Ja kun on vaikeaa, tietää että se toinen on rinnalla tukemassa tai ottamassa koppia kun kaatuu. Toki niiden yhteisten mielenkiintojen ja huumorin lisäksi.

    Äh. Tää on nyt omassa päässä pyörimässä. Kun itse väsyi lapsen sairasteluun. Että onneksi on toinen joka huolehtii miusta ja muista. Kun ei olekaan niin vahva mitä luuli. Oliko tässä pointti ymmärrettävissä? 😂😂 Pitkä suhde /kumppanuus elämässä on tärkeää kun kaatuu, ei ole yksin ja vastaavasti on joku jonka kanssa jakaa ihanat asiat. Ja se toinenkin vielä pitää.niitä kivana niin se on parasta.

  • Anu
    9.3.2017 at 08:56

    Allekirjoitan kans jokaisen kohdan.

    Täälläkin vieressä maailman ihanin mies johon rakastun päivä päivältä uudestaan ♡ Ja jaksan hehkuttaa sitä, se vaan on niin sopiva mies juuri minulle. Kuinka ihanan etuoikeutettu olo onkaan sen jälkeen kun löytää sen parisuhteen jossa luottamus on 100%, toisen seurassa viihtyy eniten maailmassa ja rakkautta ja romantiikkaa on jokaisessa päivässä ripoteltuna mausteeksi sinne sun tänne ♡ Ja kuinka sitä odottaa että vielä vanhuksina voi silittää toisen kättä ja vähän pusutella ja muistella niitä kaikkia ihania muistoja vuosien varrelta :’) Ja tuo tunne kun tietää että me ollaan ME vaikka mitä tulis vastaan♡

    Meille eräs vanhempi pariskunta annetoi avioliittoneuvon: ”Älä puhu koskaan puolisosta pahaa selän takana. Kotona voi tuoda ilmi kaikenlaiset tuntemukset päin naamaa, mutta ei seläntakan muille ihmisille.” Minusta tuo olis kyllä hyvä muistaa kaikkien :)

    Ihanaa onnellista elämää teille ja teidän rakkaudelle. Teidän onni on kaunista katseltavaa ♡

    Ps. Aada lähettää tytöille terkkuja! Se soma rillipää tyttö josta lähettelin kuvan terkkujen kera vajaa pari vuotta sitten 😊

  • Tilia
    9.3.2017 at 10:11

    Tuo on kyllä niin totta, etä kuka haluaisi, että oma puoliso puhuu pahaa selän takana jossain työpaikan kahvipöydässä tai kaverien illanistujaisissa? Naisten kesken on kuitenkin tosi yleistä, että oikein kilpaillaan siitä, kenen puoliso on ”pöljin” ja mollataan miehiä porukalla. Anopeista puhumattakaan…

    Aikanaan tuli se doctor Philin ohjelma, jossa oli ainakin yksi hyvä ajatus: ”Haluatko olla onnellinen vai oikeassa?” Jos valitsee ekan, ei tarvitse ruveta sotajalalle jostain hammastahnatuubin puristamisesta. Sitä paitsi helppo ostaa molemmille omat, jos se siitä on kiinni.

    • krista
      9.3.2017 at 10:34

      Joo nimenomaan! Jos vaikka kävisi ilmi, että Joel vaikka mollais mua kavereilleen niin mua se kyllä loukkaisi tosi paljon! Ei niin saa tehdä, sehän on tosi ikävää toista kohtaan! On jotenkin tosi kurja ajatus, että omasta ”kaikkein tärkeimmästään” (no, lasten ohella) puhuu pahaa selän takana – ja tätä kuulee niiii-iiin paljon :( Just jopa tuolleen kilpailuhenkisesti.

      No hei hyvä Doctor Phil, oon ihan samaa mieltä! Ja toi on tosi hyvä keino: ostaa sit vaikka molemmille omat tahnat! Tai vaan hyväksyy sen, että hei toi on eri ihminen kuin mä ja se tekee eri asiat eri tavoilla. Sitä se yhteiselo on!

  • Sanna
    9.3.2017 at 15:27

    Heips! Täällä Minä, joka tätä postausta pyysin ensimmäisen kerran silloin noin 1,5v sitten, ja nyt uudelleen muutama kuukausi takaperin :D Syy miksi tätä silloin ensimmäisen kerran pyysin, oli se, että olin itse silloin elämässä sellaisessa ”sekavassa tilanteessa” enkä tiennyt mitä ajatella omasta silloin aluillaan olevasta parisuhteesta. Sinä ja Joel vaikutatte niiiin onnellisilta, ja jostain syystä halusin kuulla JUURI sinun ajatuksia aiheesta :) Noh, en juuri siihen hätään sinun ajatuksiasi saanut :D mutta ihanaa kun kirjoitit nyt, kiitos <3 Joka viikko käyn blogisassi useamman kerran, ja ihana yllätys oli, kun näin tämän postauksen!

    Ja ps. Olen siis yhä tuossa edellä mainitsemassani parisuhteessa, ja erittäin onnellisena <3

    • krista
      9.3.2017 at 15:31

      Mä ajattelinkin, että pitäiskö heittää sulle privameiliä, että hei vih-doin-kin kirjoitin tän! :D Anteeksi, että kesti! Muuttui siis tosiaan (tässä YLI VUODEN aikana) päässäni niin isoksi aiheeksi, että en meinannut millään saada siitä otetta. Mutta kun alkoi kirjoittaa, niin tulihan niitä ajatuksia :)

      Ihanaa, että teillä tuo sekavuus järjestyi parisuhteeksi ja olet siinä onnellinen! <3 Hih vaikka musta nyt ei ollutkaan apua siinä mielessä :) Mä oon näköjään tälleen aika hidas joskus :)

      • Sanna
        9.3.2017 at 19:36

        Ihanasti ajateltu, että olisit meiliä laittanut! Mutta ei hätää, kyllä minä olen täällä säännöllisesti seurailemassa menoa :) :D

  • Jasu
    9.3.2017 at 18:06

    Hemmetin hyvä teksti❤ T: Kolmevuotiaan ja 3kk vauvan väsynyt äiti ja melkein yhtä väsyneen miehen onnellinen aviovaimo

  • Anonyymi
    9.3.2017 at 22:03

    Luin tätä postausta ja näitä kommentteja ja mieleen hiipi suru. Olen itse ollut kymmenisen vuotta naimisissa puolison kanssa, jolla on sekä meidän arkeen että suhteen tunneilmastoon tosi paljon vaikuttava neurobiologinen aivojen toiminnan häiriö. Ulkoisesti meidän arki näyttää varmaan ihan normaalilta, töissä käydään ja harrastetaan ja matkustetaan ja niin päin pois. Ja tosiasia on kuitenkin se, että mä kannan vastuun melkein kaikesta, kun puoliso ei pysty, ja tunnepuolella on paljon pulmaa myös. Lähinnä se, että toisen kyky osoittaa empatiaa ja huomiota on aika nolla.

    Mietin paljon tätä lukiessa sitä, että kumpi näistä on ensin, muna vai kana. Tai siis että itsestä tuntuu että olisi helppo just vaikka nähdä positiivisesti jotkut hammastahnatuubiasiat, mutta kun ne asiat, joita pitäisi jaksaa nähdä positiivisesti, on paljon isompia ja kurjempia ja niistä on vaikea repiä välillä mitään positiivista. Tai että pitäisi itse jaksaa ylläpitää sitä läheisyyttä siitäkin huolimatta, että se toinen vaikuttaa siltä että evvk, ja pitäisi aina jaksaa muistaa että kyllä se varmasti osoittaisi välittämistään ”normaalisti” jos pystyisi siihen.

    Mutta toi eka on kyllä tuttua. Olen sitoutunut tähän elämään ja tähän puolisoon hamaan hautaan asti. Vaikka se sitoutumisen syy tuntuukin välillä olevan pelkästään se, että meillä on yhteiset lapset, ja joka tapauksessa tämä nykyinen elämismuoto on helpompi kuin se että ei asuttaisi enää samassa huushollissa mutta mun pitäisi silti lasten takia jatkaa kaikesta huolehtimista.

    On tosi ristiriitaista, kun toisaalta mä ajattelen just niin elämästä että omasta asenteesta on paljon kiinni. Ja sitten taas kuitenkin kun siinä suhteessa on joku isompi mörkö, on välillä tosi vaikea jaksaa pitää se asenne kirkkaana.

    • krista
      9.3.2017 at 22:20

      Ihana viesti ja hyvä muistutus siitä, että kaikki suhteet eivät todellakaan ole samanlaisia eivätkä edes samanlaiset ”reseptit” voi päteä kaikkeen. Sinua enempää (tätä viestiä enempää) tuntematta kuulostaa vaan jotenkin siltä, että ihanaa että olette rakentaneet sitoutuneen suhteen puolisosi häiriöstä huolimatta! Ja jo se osoittaa mun mielestä suvaitsevaisuutta, ymmärrystä ja rakkautta! Eihän tällöin tietysti voikaan olettaa vaikka samanlaisia huomionosoituksia kuin… neurotyypilliseltä, onko se termi? Mutta siis sellaiselta, jolla tuollaista häiriötä ei ole. Ja se, että pyrkii näkemään sen yli – että sä silti olet sitoutunut – vau!

      Varmasti omasta asenteesta ON kiinni, mutta sitten joissain tilanteissa se asenteen pitäminen on helpompaa kuin toisissa. On tosi paljon helpompi olla välittämättä hammastahnatuubista tai jostain isommasta. Edelleen sua tuntematta tuli vaan mieleen ajatus, että hitsi kuulostat ihanalta, sitoutuneelta puolisolta miehellesi!