Mistä lapseni on saanut raivarin?

Eräässä Facebook-ryhmässä oli joskus viime talvena hulvattoman hauska keskustelu aiheesta ”mistä lapseni on saanut raivarin?”. Tilanteet olivat erittäin samastuttavia ja nii-iiin tuttuja; ”ketsuppi väärässä kohdassa” -draama ainakin on meillä usein nähty.

Itse siinä keskustelussa kerroin, kuinka meidän (silloin vajaa) 3-vuotias seisoi rannalla vesirajan tuntumassa ja komensi ärhäkkäästi:
”MERI, MENE HETI POIS TÄÄLTÄ!!!!”

Ei se meri totellut, vaikka lapsi kuinka vaati – kumma juttu.

Pari päivää sitten nukkumaanmenoajan tuntumassa meillä käsiteltiin tällaista klassista ”LIIAN VÄHÄN VOITA” -tilannetta. Oikeasti kysymys oli tietysti väsymyksestä; mutta oli syy mikä hyvänsä, LIIAN VÄHÄN VOITA -raivari raikasi meillä sellaisella volyymilla, että kerrostalossa oltaisiin varmasti saatu jo naapuri tai poliisi oven taakse – viimeistään siinä vaiheessa, kun leipä oli lopulta sadan kompromissiyrityksen jälkeen otettu kokonaan pois ja lapsi vaihtoi huutonsa ”MULLA ON NÄLKÄ MIKSI MÄ EN SAA RUOKAA” -teemaiseksi.

Kuvan leipä liittyy tapaukseen. Siihen on jo KAHDESTI laitettu lisää sitä voita.

Olemme kokeneet, että joissain voimakkaimmissa väsymyspohjaisissa megatahdonilmauksissa ei ole oikeastaan enää muuta vaihtoehtoa kuin määrätietoisesti ja rauhallisesti edistää iltatoimia totaalirimpulointihuudosta huolimatta (tai kertokaa vaan, jos teillä on jokin keino; tässä vaiheessa siis kaikki sylittely-juttelu-hämäys-rauhoittelu valttikortit on jo käytetty ja täysturhiksi todettu). Niin tehtiin nyt tässä tilanteessa. Hampaiden harjaukset ja yökkärinlaitot menivät raivohuudolla, mutta niiden jälkeen alkoi olla sitten lapsikin jo niin väsynyt huutoonsa, että vähitellen rauhoittui äidin syliin.

Rauhoittumisen jälkeen pidän tosi tärkeänä keskustella lapsen kanssa tapahtuneesta. Muistutella, että suurinkin kiukku menee joskus ohi – ja halailla ja olla rauhoittavasti yhdessä. Jutella, että yhdessä me opetellaan tällaisia tilanteita, että ei niin kovasti tarvitsisi huutaa. Ja että äiti ja isi rakastaa aina.

Lapsi siinä sitten rauhoituttuaan myös halaili krokotiiliään.
”Pehmolelut ovat vähän niin kuin vauvoja”, lapsi totesi ja silitteli leluaan.
”Nooh, tavallaan. Vauvat ehkä huutaa vähän enemmän”, minä totesin enkä malttanut olla lisäämättä:
”Mutta KUKAAN ei kyllä huuda niin kovasti kuin meidän Seela”.

Lapsi hiljeni hetkeksi miettimään ja totesi sitten vakavaa ylpeyttä äänessään:

”Joo. Minä huudan tosi kovasti. Minä olen niin REIPAS.”

Voi sinä reipas 3-vuotiaani; sinun tahdollasi tulet vielä siirtämään vuoria <3

 

PS. Mitenkäs teillä – mikä on älyttömin/hauskin/oudoin juttu, josta lapsesi on saanut raivarin? :)

65

You Might Also Like

  • Tindeka
    11.7.2017 at 10:35

    Paras oli ehkä kun meidän esikoinen (runsaat 2,5v tuossa kohdin) veti totaalikilarit koska hänen leikkimukissa mulle kuljettama KUVITTEELLINEN maito läikkyi lattialle. Äidillä oli ehkä hieman vaikeuksia suhtautua tähän katastrofiin sillä vakavuudella mitä esikoinen odotti.

    • krista
      11.7.2017 at 10:39

      Apua :D :D :D :D :D Tyrskäytin just kahvit suustani :D

      Meillä on paljon näitä, että ensin pitää kastella jotain (esim. omat kädet) ja sit hepuloida, että SE ON MÄRKÄ. Mutta tuo kuvitteellisuus vie kyllä homman ihan nextille leveille :D

      • Tindeka
        11.7.2017 at 11:22

        Meillä monesti tyrkätään pihalla kädet johki (vaikkapa multaan) ja sit ne on LIKASET.

        • Iina / Bebe au Lait
          13.7.2017 at 09:21

          TÄMÄ! Kädet soraan ja kauhea meteli, kun sitten ne on likaiset! :D

  • Laura
    11.7.2017 at 10:39

    Kuullostaa tutulle nuo iltakiukkuvaatimukset.
    Viimeisin oli se kun poika 6v oli ollu mummon kanssa kaksi viikkoa ulkomailla. Kotio kun tuli, koti-ikävää sulosesti näyttäen äitille, näki pöydällä kaksi kuittia. Se raivon määrä ku ne ei olis saanu olla siinä. :D Toinen oli joku kerta ku mikään ei ollu hyvin niin 4v itkun seassa huomasi sohvalla kissan karvoja. Se riitti saamaan elämää suuremman draamakohtauksen.

    • krista
      11.7.2017 at 10:42

      Meilläkin muuten tuli tuo leipä-case sellaisen jälkeen, kun lapsi oli ollut (erittäin onnistuneesti ja ihanasti) yökyläilemässä mummilassa. Veikkaan, että siinä on taustalla jotain sellaisia ”oli ikävä” -tuntemuksia, mitä lapsi ei itse edes tiedosta, sit se kohdistuu just johonkin leipään tai kuitteihin <3 :)

  • Venla
    11.7.2017 at 11:25

    Oltiin menossa tarhasta kotiin hyvissä fiiliksissä. Totesin lapsilleni, että oho, kello on vasta neljä ja jo hämärtää. Nuorempi katsoi mua vihaisesti, veti henkeä ja karjui: ”Ei hämärrä!”
    Tätä sitten huusi seuraavan vartin, reppana. Ketuttava vuodenaika…
    Olin kyllä ylpeä siitä, miten hienosti taapero taivutti verbin hämärtää 😂.

    • krista
      11.7.2017 at 17:14

      Hihi! Tavallaan löydän itsestäni tuon tunteen, kun päivä tuntuu loppuvan aivan liian aikaisin :)

  • Lilah
    11.7.2017 at 11:28

    Kuoriessa katkennutta (yli)kypsää banaania ei olisi missään nimessä saanut tarjoilla kahdessa osassa vaan ”äiti korjaa se” raikui aika pitkään. Luonnollisesti tämä oli viimeinen banaani mitä kämpästä löytyi eli mitään ei ollut tehtävissä. Enkä kyllä yleensäkään kovin pitkälle näihin älyttömiin vaatimuksiin suostu vaan juurikin kun voita on kerran leivän päälle lisätty niin olkoon syömättä jos ei kelpaa. Yleensähän nämä tilanteet tulee väsykiukkuina eikä asiaa voi korjata. Vaikka mitä tekisi se ei kelpaa kuitenkaan.

    • krista
      11.7.2017 at 17:24

      Aijaijai meilläkin banaanit ovat aiheuttaneet draaman sun toisenkin! Katkennut banaani, mutta myös VÄÄRÄNLAINEN banaani, väärin avattu banaani jne :D

      Meillä mennään ”pick your fights” -tilannekohtaisesti niin, että voidaan vaikka sitä voita lisätäkin ja neuvotella/selittää/hämätä, mutta sit joissain tilanteissa homma menee niin överiksi (väsymys yleensä), että sitä tajuaa, että tämä ei nyt ratkea millään muulla tavalla kuin edistämällä tilannetta (vaikka nukkumaanmenoa) vaikka väkisin. Just nuo tilanteet, että tekee mitä vaan niin ei kelpaa. Lasten temperamenttierot on selviä; esikoisen kanssa keskusteluissa pärjättiin 99-prosenttisesti, pienemmän kanssa päädytään megaraivareihin silloin tällöin, ei päivittäin mutta useammin kuin viikoittain.

  • Kapusi
    11.7.2017 at 11:30

    Esikoinen aikanaan noin 2veenä veti kauheat selkäkaarelle raivarit kun en ostanut hänelle 5litran kanisteria lasinpesunestettä. Kauppa raiku mut mua kyllä vähän nauratti :D
    Viime viikolla samainen esikoinen sai elämänsä toisen kaupparaivarin (nyt 5v) €- karjui ”mä en enää ole sun lapsi kun et osta mulle tota lelua!!!”:D

    • krista
      11.7.2017 at 17:27

      Lasinpesunestettä, voi apua :D Meillä ei (KOP KOP PUUTA) olla – uskokaa tai älkää – kaupparaivareita tapahtunut IKINÄ, mikä on tosi ihme :) Vai onkohan silloin, kun Joel on ollut lasten kanssa, en ole varma… Säntäilyä ja jokapaikanräpellystä (ja kieltojen hokemista) kyllä, mutta ei sellaisia klassisia ”TAHTOO”-caseja. Meillä säästävät nuo purkaukset kotiin selvästikin :D

    • Jestanpoo
      12.7.2017 at 10:23

      Meillä suututtiin, kun en suostunu ostamaan kaupasta isille hevoskaljaa. Isi olis kuulemma tarvinnu sitä…

      • krista
        12.7.2017 at 22:50

        Hihi! Nyt mä oon miettinyt, että mikäköhän se hevoskalja on… Hei se Karjala, onko siinä joku heppa?

  • Teehoo
    11.7.2017 at 11:53

    Meillä tuo neiti melkein 4vee tekee niin, että ilmoittaa kesken kaiken että nyt minua suututtaa ja alkaa raivota. Kun kysyy miksi – on vastaus emmätiiiäääääh!!
    Oon miettinyt jo että voiko murkkuikä alkaa jo noin pienenä 😁
    On tosin niin itsepäinen tapaus että toivottavasti ei..

    • krista
      11.7.2017 at 22:05

      Mutta hei ihanaa itsetuntemusta kuitenkin, että tiedostaa, että ”nyt minua alkaa suututtaa” :) Joskushan aikuisellakin voi olla näin; suututtaa vaan, mutta ei ihan tiedä, että miksi :D

  • Jossu
    11.7.2017 at 11:54

    Meidän 6v erityinen (aistisäätelyn ongelmia ja adhd epäily) vetää ihan nextille levelille nää hommat edelleen. Poika raivoaa milloin missäkin ja aiheutetaan pahennusta… Tilanteet on käsittämättömän koomisia välillä eikä mulla meinaa pitää pokka ollenkaan. Joskus toki vuosien päivittäiseen raivoamiseen palaa myös pinna…
    Koomisin tilanne hetkeen oli eilen illalla. Lupasin pojalle karkkia. Sanoin että iltapala pitää syödä ensin ja sitten saa kolme vaahtokarkkia. Poika suostui diiliin. Hetken päästää alkaa inttää että mitään sopimusta tehty. Leivästä kaksi haukkua jäljellä ja jätkä huutaa pää punaisena ”määä en koskaaaaan saaaaa karkkiaaaaaa, ikinä en saaaaaa” Selitän että syö leipä loppuun niin saat. Mutta ei ku huuto jatkuu ”en varmasti saaaaaa, sä kielsit mua ottamastaaaaaa”. Noh lopulta leipä menee alas. Vaahtokarkit ilmestyy eteen ja sitte lähtee ”en mä voi syödä noitaaaaaaaa, sä kielsit” ja tätä huutoa jatkuu niin kauan että vaahtokatkit meni takaisin kaappiin ja poika nukkumaan… Hirmuinen äiti olin ku kilsin karkit ja vaan kiusaksi ne siihen eteen laitoin.

    • krista
      11.7.2017 at 22:11

      Hei vaikka jonkun mielestä aiheuttaisittekin pahennusta, niin voin väittää, että 99 % prosenttia (tai no ehkä 95%) tänikäisten lasten vanhemmista tuntee vaan suurta sympatiaa noissa tilanteissa. Ja ehkä mielessään huokaisee, että ”onneksi muissakin perheissä kuin meillä” :)

      Tuo ”MÄ EN KOSKAAN” on kyllä kans tuttu. MÄ EN KOSKAAN SAA ENÄÄ MITÄÄN KAUNISTA MEKKOA – kun vaikka lempparimekko on siskolla ja kaikki muut mekot valittavina, mutta ei kelpaa :D Suuri dramatiikan taju näillä tunnesäätelyä opettelevilla lapsilla kyllä <3

      • Lumikettu
        11.7.2017 at 23:42

        Hep, MÄ EN KOSKAAN! Meidän 4-vuotiaalla tämä oli jonkin aikaa vähän väärin muotoiltu uhkaus: ”Jos sä et nyt anna mulle karkkia niin mä en enää KOSKAAN syö karkkia!” Sopii. :) Nykyisin Nelssoni osaa jo aika hyvin uhriutua ja huutaa juurikin, että MÄ EN KOSKAAN SAA MITÄÄN KIVAA LELUA!!!

        • krista
          12.7.2017 at 22:51

          Hihi!

  • Kainaloinen
    11.7.2017 at 12:00

    Meillä 3 v veti kilarit, kun mentiin hätäisesti avaamaan rappukäytävän ovi pitsakuskille ILMAN KENKIÄ. Mikään selitys ja lohduttelu ei auttanut, vaan neiti huusi suoraa huutoa yli tunnin. Postiluukusta rappukäytävään tietenkin -_-

    • krista
      11.7.2017 at 22:13

      Oijoijoi, onko teilläkin sääntöorientoitunut lapsi? Pieni hihitys tuolle ”postiluukusta rappukäytävään”, voin kuvitella tilanteen…

  • Rouva Ö
    11.7.2017 at 13:52

    Kun ulkona TUULEE. Jäätelö on liian KYLMÄÄ. Mökillä on HYTTYSIÄ. Sellasia helposti korjattavia asioita 😂

    • krista
      11.7.2017 at 22:14

      Hihi! Noista eka ja viimeinen harmittaa kyllä muakin! :D

  • Hande
    11.7.2017 at 14:27

    Meidän uskomattomimmat raivarit on olleet 2v 3kk ikäisen tytön kanssa niinkin brutaalista aiheesta, kuin kakka. Yhtenä päivänä oltiin vaihtamassa kakkavaippaa vessassa, kun tyttö katsoi vaipan sisältöä. Siitä se huuto lähti. ”Eiiii, iso tatta, iso tatta! Piti olla pittu tatta!!” Itkua ja huutoa riitti. Meni pari päivää ja taas oltiin samoissa hommissa vessassa. Nyt huuto tuli siitä, että vaipassa olikin se ”pittu tatta”, mutta sitä ei olisi missään nimessä saanut heittää pois. Kaikesta sitä pieni ihminen voikin raivota!

    • krista
      11.7.2017 at 22:15

      Apua, nää on niin hyviä :D Meillä raivottiin muuten kerran siitä, että se meni liian syvälle pönttöön niin, että sitä ei voinut nähdä :D

  • Miitu
    11.7.2017 at 15:41

    Ihan vaan riittää, jos katsoo lasta kohti liian aikaisin. Kiukun yllättäessä suht lähellä pitää olla (ainakin nyt samassa huoneessa), mutta tän pienemmän pitää saada rauhottua ite. Siinä sitten arvotaan, onko jo aika mennä ottamaan syliin.

    • krista
      11.7.2017 at 22:19

      ”Vain yksi katse riittää” <3
      -
      Meilläkin on tämän pienemmän kanssa niin, että on pakko päästää välillä lattialle pois sylistä - siinä sitten ollaan vieressä ja "läsnä" ja yritetään bongata sellainen kohta, jolloin just voi ottaa syliin rauhoittumaan.

  • Nina
    11.7.2017 at 16:42

    Lapsi pyysi maitoa ja mitä teki pahisäiti…?! Kaatoi lapselle lasiin maitoa. Itkupotkut!

    • krista
      11.7.2017 at 22:20

      No hei hitsi mikä pahisäiti! :D Varmaan kaadoit jotenkin väärin :D

  • zirpale
    11.7.2017 at 19:03

    Tarjoilija vei ravintolassa (tyhjät) lautaset pois..

    • krista
      11.7.2017 at 22:22

      Tosi törkeä tyyppi :D

  • Jules
    11.7.2017 at 20:35

    Onpa näitä kiva lukea, niin ymmärtää takas, ettei me olla ainoita.. Näin on meillä käynyt usein: päiväkotipäivän jälkeen lapsi kysyy, mitä ruokaa? En ehdi edes vastata mitään, kun alkaa huuto: sitä mä en ainakaan syö!! En koskaan enää syö mitään. Enkä aio nukkua enää ikinä!! Tätä saattaa kestää tuntikin. Tappelu jatkuu kotipihassa: älä jätä mua autoon!! En jätä, otan istuimesta. Ei saa ottaa!!! Isi ottaa!! Ei ole isi töissä!!! En tule sisälle!! En jää ulos. Jne. Ei vaan aina huumori meinaa riittää. Melkein jo tiedän tällaisen tulevan, jos ei lapsi ole nukkunut päikkäreitä.

    • krista
      12.7.2017 at 22:56

      Joo nää on todellakin samastuttavia :) Ihan tuttua meininkiä, ja meillä nämä on myös selvästi yhdistettävissä väsymiseen. Oon arvellut, että lasta harmittaa eikä hän pysty määrittelemään tarkasti sen harmituksen kohdetta; niinpä vähän kaikki harmittaa, mitä vaan mieleen tulee – jopa vastakkaiset asiat :)

  • Kaisa
    11.7.2017 at 21:54

    Meillä on tuosta banaanihepulista mandariiniversio – esikoinen raivosi ollessaan 2 v. ”VÄÄRIN KUORITTU MADARIINI!” Ja kuten teidänkin tapauksessa, iltapalasta ei sinä iltana tullut enää mitään, huutoa ei vain siinä tilanteessa enää saanut loppumaan. Kuopuksen parhaimmistoa, hän on nyt 2, ovat pukemishepulit. Hän edelleen paheksuu tiettyjä raitasukkia, jotka kerran pukiessa menivät jotenkin väärin, eivätkä ne lukuissta yrityksistä huolimatta mennet neidin haluamalla tavalla oikein. Tilanne päättyi totaaliraivohuutoon selkä kaarella. Lohdullista, että muillakin on samanlaista hepulointia aika ajoin ilmassa! :)

    • krista
      12.7.2017 at 22:57

      Aaaa sukat, nuo p*keleet! :D Tuttua tuokin :D

  • murina
    11.7.2017 at 22:00

    Nää aiheesta x johtuvat raivarit on jotenkin jo niin arkipäivää, etten enää ees rekisteröi niitä niin että tulis mitään yksittäistä tilannetta mieleen. Varsinkin kun 5v raivon syytä kysyttäessä vastaa jotain ihan hatusta heitettyä, mikä tuskin on ollut se alkuperäinen syy, mutta kun ei raukka itsekkään rauhoituttuaan enää muista miksi huudon aloitti :D

    • krista
      12.7.2017 at 22:59

      Hihi tästä tuli mieleen, että kun joskus ystävien kanssa jutellaan lasten ”vaiheista”, mä oon joutunut toteamaan, että en pysty yhtään rekisteröimään, että kenellä on/on ollut joku vaihe ja koska. Aina on jommalla kummalla joku juttu päällä :)

  • Milla
    11.7.2017 at 22:59

    Kun minä äitinä yritin ottaa raivarit lungisti niin sitten suurin raivari tuli siitä että ”puhu äiti rumasti!”, eli olin liian rentona raivaritilanteessa. Seuraavan vartin lapsi huusikin kurkkusuorana että ”puhu rumastiiiii”; ei voinut kuin nauraa ja siitähän usein puhkeaa vielä suurempi raivari ”ei saa nauraaaaaa”.
    Olisi pitänyt aina kirjata ylös raivarin aiheita; hanskat päälle 30 helteessä, auto ajaa liian hiljaa/kovaa, joku ruoka on puolitettu, kaikkea ruokaa on aina liian vähän (ja ikinä sitä ei syödä jos laitat lisää, kerran kaadoin koko puolen kilon raejuustopurkin lapsen lautaselle kun koko ajan lisää lisää lisää -> and im the grown up…..) ym

    • Karkkibee
      12.7.2017 at 09:00

      Meillä on näitä samoja. Lapsi myös ihan tahalleen välillä venyttää rajoja niin kauan että oikeesti aikuinen raivostuu (nyt jo esiteini). Oon muutaman kerran kysynyt että haluaako se oikeasti että me raivostutaan sille, eikä sano siihen mitään, josta päättelen että kyllä. Oon miettinyt, että siinä on joku tarkoitus – että se haluaa jotenkin alitajuisesti katsoa sen kortin, että miltä sitten tuntuu kun äiti/isä/mummo on vihainen ja mitä sitten tapahtuu. Tätä on nyt jatkunut niin monta vuotta että mä luulen että meidän perheessä vaan nyt on tällasta draamaa silloin tällöin :D ja sen oon nyt hyväksynyt. Toisaalta tuohan se tiettyä jännitystä elämään – aina ei tartte olla seesteistä :)

      • Lilah
        12.7.2017 at 15:10

        Olen ihan samaa mieltä että tahallaan tätä tekevät. Tästä joskus aikoinaan täällä kommentoinkin Kristan pohtiessa onko uhmaikää olemassa, että tietoinen ärsyttäminen on satunnaisesti tosiasia, eikä siinä ole kyse ilmaisukyvyn puutteesta tai väärinymmärryksestä vaan silkasta riidanhalusta. Riidanhalun motiivi toki voi olla joku ihan ”järjellinen”.

      • LeenaK
        12.7.2017 at 21:45

        Samaan päädyin minäkin aikoinani. Vaikka lapsesta oli kurjaa tai jopa saattoi pelottaa niin silti esim. äidin suuttuminen oli jonkinlainen palkinto, vai kenties sitten sitä huomiota roppakaupalla? Lapsellehan negariivinen huomioon on parempi kuin ei huomiota ollenkaan. Tämän sisäistäminen auttoi ainakin minua taapertamaan kolme kertaa läpi mielestäni hankalimman ikävaiheen eli uhmaiän. Voin sanoa jo parista murkluiköisestäkin (18v ja 15v) että yhtä rankkaa ei.ole ainakaan toistaiseksi ollut!

        • Karkkibee
          12.7.2017 at 22:44

          Mä mietin kanssa tota huomiota mutta herranjesta, meillä sylitellään ja pusitellaan ja mä yritän oikeen väen vängällä jutella lapsille ja kysellä kuulumisia (en muista, ihan ok, en tiiä, äiti mul on nyt tää juttu kesken) niin sittenkö sitä huomiota haetaan kiukuttelulla :D
          Tutkimattomia ovat lasten tiet…

      • krista
        12.7.2017 at 23:09

        Mä oon ajatellut, että tuohon tahallaanärsyttämiseen voisi liittyä ainakin huomion hakeminen ja toisaalta myös ehkä sellainen ”rakkauden testaaminen”; ehkä vähän niin kuin teini-ikäisellä, että ”tykkääkö tuo musta vielä, vaikka teen näin”. Mä teoriassa ajattelen, että sitäkin tärkeämpää olisi olla itse vakaa ja turvallinen noissa tilanteissa – huom. teoriassa :D Käytännössä sitä on hyvin vaikea toteuttaa :D Meillä näitä tahallaanärsyttämisiä (kop kop puuta) ei kovin paljon ole ollutkaan, mutta jo ”tavallisissa” totaaliraivokieltäytymiskohtauksissa on kyllä itsellä joskus vaikea pidättää pinnaa, etenkin jos ei ole syönyt ja on itsekin väsynyt…

  • Pire
    11.7.2017 at 23:22

    Väsymyksen seurauksena piti nippa nappa 3v. Ottaa pyörä pois ja kävellä kotiin loppumatka (loputon 20m), koska ei kuunnellut äidin ohjeita. Siitähän riemu repesi + väsymys. Lapsi huutaa itkupotku raivaria 7m kotiovelta että ei jaksa kävellä, äiti tuu hakemaan-äiti ei saa tulla hakemaan-haluan pyöräillä- vie pyörä pois-huutoa. Ota syliin mutta kun ottaa syliin ei sekään tietenkään ole hyvä. Loppujen lopuksi reppana on itsekin niin väsynyt huutoonsa että silnät punaisena itkusta lapsi niiskuttaa ”äiti millon tämä itku loppuu?” :’) voi lapsi rakas.

    • krista
      12.7.2017 at 23:16

      Oih, tuo ”milloin tämä itku loppuu”, voi suloisuutta <3 Meillä kans muistutellaan usein, että "sua nyt kovasti harmittaa ja suututtaa, mutta kyllä tämä menee ohi" <3

  • Satu
    12.7.2017 at 05:22

    Meillä kohta 3v kiukustuu milloin mistäkin,eilen ei olisi saanut sekoittaa (tietenkään) ruokaa,ja jos ei itse ole ihan kärryillä mikä harmittaa???Vastaa kysyttäessä ”Xxxx” harmittaa silmistä”!? Vastannut näin monesti,ilmesesti kun ei silloin muuta keksi.Näinä kertoina ei siis itkupotkuihin asti vielä päästy.(:

    • krista
      12.7.2017 at 23:17

      Silmistä, liittyyköhän se jotenkin kyyneleisiin eli harmitus on sitä, kun kyyneleet tulee? <3

  • Nanna
    12.7.2017 at 13:04

    Banskuraivarit tuttuja täälläkin! Joskus sen pitäisi olla konainen, joskus pilkottu ja sitä ei tietenkään voi kertoa raivoamatta. Tumma kohta häiritsee, mutta kun leikkaat sen pois, niin banaani ei ole enää syömäkelpoinen, pakko saada uusi… Tällä viikolla lähtökiireessä neiti päätti, että välikausihaalari on ehdottomanvälttämätön aurinkoisena päivänä. En ehtinyt käydä riitaa, kun piti ehtiä töihin. Likka sai vetää haalarin päälleen ja kokemus opetti. Päiväkodilla jo sopuisasti ehdotteli, josko voisi olla vaan t-paidalla :D

  • 1 2