Nääh. Limatulppa-schlimatulppa. En mä synnytäkään. Unohdetaan koko juttu.
Eilen illalla vielä mitattiin supistusten välejä, mutta yöllä ne jälleen loppuivat. Ja tänään – ei mitään.
Mieskalsarit, aamunaama, maanantaina tehty letti ja 38+1.
Odottaminen. Tämä on nyt just sitä.
Kaivoin tämän blogin arkistosta vuoden takaisen avautumiseni siitä, kuinka Silvaa odottaessa en saanut odottaa. Ihan niin kuin ne kuusi viikkoa olisi riistetty minulta pois.
Nyt sen vielä ihan konkreettisesti tajuaa. Että miten tärkeitä nämä viimeiset ”koska se nyt tulee” -viikot ja päivät ovat.
*******
Minä en ole tällaisissa asioissa kovin hyvä henkinen valmistautuja. Saatan alkaa vain paineilla, että ”no nyt sitä pitäisi jotenkin valmistautua” – ja samanaikaisesti tiedän, että en kuitenkaan osaa. Jos yritän, tunnen itseni vain läpikohtaisesti typeräksi. Ainoa suustani ulos pusertuva ”valmistautumisajatus” on, että no sitten on taas kaikki elämässä sekaisin ja me ihan pihalla.
Minusta ei vaan yksinkertaisesti löydy sellaista kytkintä, josta saisin jotain hemmetin mielikuvaharjoituksia käyntiin. Hrrr. Ehkä edes halua.
Heh eikä multa vielä näin toisessa raskaudessakaan irtoa niitä ”lässyn-lässyn-ihanat-vauvantuoksuiset-varpaat” -puheita. Eka raskaudella ihan vilpittömästi pelkäsin, että mitä jos minusta ei löydykään sitä rakkaushuuruista äitiä; kun kerran en osaa etukäteen piirtää tuhatta henkistä sydäntä jokaisen vauvalauseen yhteyteen.
Onneksi tällä kertaa tajuan (enkä paineile siitä), että ihan hyväksi ja rakastavaksi äidiksi voi kasvaa ilman sitä varvastuoksuhajuaistiakin.
*******
Mutta. Nämä viikot, jotka olen saanut nyt – ja joita en Silvan kanssa saanut.
Luin vielä tuon vanhan bloggaukseni (täällä siis) uudelleen.
Näistä viikoista on ollut hyötyä – siis vauvan lisäksi myös odottavalle äidille. Ihan selvästi tunnen sen. Vaikka en tietoisesti mitään mielikuvaharjoituksia pystykään tekemään (ja pelkkä ajatus saa ihon kananlihalle), tunnen, että alitajunta on kypsyttänyt ja kypsyttänyt minua ihan samaan tapaan kuin kroppa sitä kohdunkaulaa.
Nojoo, ehkä mä sit kuitenkin synnytän.
No sitten on taas kaikki elämässä sekaisin ja me ihan pihalla.
1
Papyli
2.4.2014 at 22:30Toi on muuten huvittavaa kun loppuraakaudessa on ihan innoissaan supistuksista. Sit kun synnytystä jonkun aikaa takana toivookin, et ne jo loppuiskin ja koko homma olis ohi :D
Toivon sulle supparit takaisi ja nopean synnytyksen :)
Anne K
2.4.2014 at 22:37Luulisi, että se Seela olisi jo kohta tulossa maailmaan, kun sun kohtu supistelee välillä voimakkaasti, ehkäpä ne viimeöisetkin supistukset olivat jo avaavia, vaikka ne sitten loppuivatkin? Toivotaan, että ne varsinaiset synnytyssupistukset alkaisivat pian, kun ämmikin olisi siellä juuri sopivasti lapsenvahtina.
Ihanaa, että olet saanut kokea odottamisen ilon ja alintajuntasi on saanut aikaa työstää vauvan tuloa ja synnytystä, ja ihanaa, että teille tulee nyt vauva, joka osaa ja jaksaa imeä heti alusta saakka ihan itse.
Jenn-
3.4.2014 at 09:53Sulla on hirveät paineet, kun sadat (tai tuhannet) ihmiset odottaa, että koska sä synnytät :D Mulla meinas ittellä mennä hermot, kun ihmiset soitteli loppuraskaudessa jatkuvasti että joko joko. Ja jos ei vastannu puhelimeen, niin oli tietenkin synnyttämässä.
Kristaliina
3.4.2014 at 12:36Hih joo kohta täytyy varmaan lähteä juoksulenkkiä, niin actionia :) …tai muuten mä kirjoitan vielä seuraavat kolme viikkoa, että kohta kohta :D
Viiverö (Ei varmistettu)
3.4.2014 at 11:07Teillä eletään jännittäviä aikoja. Mulla kahdessa raskaudessa käynyt noin, että olen ollut supistusten takia sairaslomalla ja lopulta päästy hyville viikoille. Ykskaks supparit on loppunut ja siinä kohtaa on tehnyt mieli heittää pyyhe kehään. Sitten synnytys onkin lähtenyt parin päivän päästä käyntiin ja tulosta on syntynyt nopeasti. :) olen miettinyt, että ehkä keho ja kohtu on tarvinnut pienen levon ennen loppurutistusta.