Paita & peppu

Tuottaakohan juuri mikään lapsijuttu (paitsi se, kun lapset nukahtavat päikkäreille) minulle niin paljon onnentunnetta kuin se, kun näen noiden lasten ”paita ja peppu” -meiningillä leikkivän yhdessä. Saumattomasti tukevan ja tsemppaavan toinen toisiaan.

Melkein uskallan sanoa, että se on sitä parasta kahden lapsen vanhemmuudessa.

Lähes pakahdun onnesta esimerkiksi nähdessäni (viimeksi tänään), miten Silvan ystävät ovat ottaneet Seelankin sujuvasti leikkeihin mukaan. Meiltä kysytään oikeastaan viikoittain, että ovatko tytöt kaksosia. Siltä he yhdessä puuhaillessaan näyttävätkin. Ihan erottamaton tiimi, oh miten rakastan <3

Välillä luen ”apua, lapset ovat toistensa kimpussa koko ajan” -vertaistukiviestiketjuja vaikkapa Facebookista ja ymmärrän hyvin, että jatkuva tukkanuottasilla olo on varmasti hyvin tavallista. Ja ihan sai-RAAN raskasta vanhemmalle, jatkuvana erotuomarina olo… En tietenkään oikein voi sanoa tuollaisissa vertaistukiketjuissa mitään (paitsi ehkä toivottaa tsemppiä), koska ”meillä mitään ongelmia ei ole” on tietysti pahimmillaan samanlaista henkistä turpaanvetoa kuin huonosti nukkuvan lapsen vanhemmille on ”meillä on aina nukuttu hyvin”. Nimenomaan siis silloin, kun haetaan vertaistsemppiä eikä ”hyviä neuvoja ilmaiseksi” -päsmäröintiä.

Olen kuitenkin ihan väkisinkin välillä miettinyt, että mitenköhän ihmeessä sit just meillä tuo sisaruusdynamiikka niin hyvin sujuu…?

Oikeina syinä näen ehkä eniten seuraavat:
1. sattuma
2. lasten persoonallisuudet

Mutta koska me nykyvanhemmat ollaan siitä hassuja tyyppejä, että me usein mietitään, että miten tässä-ja-tässä asiassa voisi lasta tukea, niin kerrottakoon tässä sitten muutama juttu meidän perheestä. Meillehän tuo lasten suht pieni ikäero oli… kröhöm …ihana yllätys, ja jo pienemmän ollessa vatsassa mietin sitä paljon: että miten vanhempi voi (ja voiko?) tukea hyvän sisarussuhteen muodostumista? Pieni ikäero kun tarkoittaa oikeastaan välttämättä jonkinasteista ”menetystä” aikuiselta saatavan huomion määrässä; miten sen ikäeron saa muodostumaan vahvuudeksi lapsille?

Tapahtuuko se itsestään vai voiko vanhempi sitä jotenkin tukea?

Tässä meidän kolme meidän linjaksi muodostunutta käytäntöä:

1. Kaikki otetaan leikkiin mukaan. Tämän linjan imin tutultani, joka oli Silvan ollessa 1-vuotias isompien lastensa kanssa meidän luona kylässä – ja ääneen ihastelin, miten isot pojat kannustivat meidän juuri ja juuri kävelevää mini-Silvaa pallon potkimisessa; heillä kuulemma oli ollut aina se sääntö, että kaikki ja kaikenikäiset saavat tulla leikkiin. Myös pikkusisarukset, vaikka he eivät ”osaisikaan” – mutta he saavat leikkiä tavallaan ja leikissä yritetään samalla opetella ihmisten erilaisuutta kyvyiltään ja taidoiltaan. Pienempiä ei katsota alaspäin vaan kannustetaan mukaan.

Ajattelin heti, että vau. Vaikka toinen lapsi ei ollut silloin vielä edes tuloillaan.

Tätä sääntöä meillä noudatetaan siis silloin, kun kaikenikäisiä on paikalla; toisaalta etenkin pari vuotta sitten (lasten ollessa 3 ja 1) oli totta kai tärkeä järjestää isommalle lapselle myös ”yksityisiä” kaverihetkiä ikätasoisissa leikeissä. Nykyisin lasten ollessa 3 ja 5 näitä ”ikätasoleikkejä” ei oikeastaan tarvita; nämä ”paita ja peppu” -lapset ovat kaikkein mieluiten yhdessä. Nytkin toinen lapsi halusi toista tukemaan hammaslääkäriin, vaikka olisi hyvin voinut jäädä kivoihin leikkeihin. Mutta mieluummin siskon mukaan; siskosta pitää huolehtia ja siskoa aina auttaa. Tyttöjen ystävät niin vapaa-ajalla kuin hoidossakin ovat yhteisiä.

Meillä ei myöskään sanota, että ”se-ja-se ei osaa”. Vaikkapa piirtää jotain. Vaan se tekee omilla taidoillaan ja oppii koko ajan lisää niin kuin jokainen meistä.

2. Ystävyystaidot ja sisaruustaidot. Näistä meillä on puhuttu vuosien aikana paljon. Että miten hyvä ystävä toimii, miten asiat sanotaan toiselle kivasti, miten ei pahoiteta toisen mieltä, miten voi ilahduttaa toista ja niin edelleen. Eikä siis moittien ”kato nyt, miten teit väärin” vaan ihastellen onnistumisia. Ja myös yhdessä pohtien, että ”hei kuule mietitäänpä, miten tämän tilanteen voisi hoitaa mahdollisimman kivasti”.

Tällaista pohdintaa yritetään harjoittaa myös sisarusten konflikteissa (kyllä, niitäkin totta kai on): että miten tämä asia voitaisiin ratkaista mahdollisimman kivasti niin, että molemmille jää hyvä mieli? Nykyään olen jopa käyttänyt sitä, että pyydän lapsia ratkaisemaan itse asian niin, että lopputulos on oikeudenmukainen (lue: ei niin, että isompi jekuttaa pienempää). Joskus seurailen sivusta ja kuulostelen, että onko ratkaisu oikeasti oikeudenmukainen. Saatan mennä vähän sekaantumaan opastamaan ja kyselemään, että onko tämä nyt teidän mielestä reilu tapa.

Hehe, ja usein saan vastaukseksi molemmilta, että ”on!” ja ”on!”, vaikka todellisuudessa pienemmän lelu on just vaihdettu ns. huonompaan. Nooh, kunhan molemmat ovat tyytyväisiä…? Kai…?

3. Huijaaminen ja manipulointi on kiellettyä. Tiedän, että moni vain hyväntahtoisesti hymähtelee, kun isompi sisarus jekuttaa pienempää. Ymmärrän kyllä hyvin sen ajatustavan – että siinäpä pienempi sitten oppii pitämään puolensa ja tekemään äänensä kuuluvaksi. Se on ihan totta, mutta toisaalta käyn asian kanssa jatkuvaa henkilökohtaista puntarointia, että milloin se ei ole ok. Jotenkin kuitenkin haluan jo ihan-ihan lapsesta asti opettaa pienemmän tai pulassa olevan auttamista ja puolustamista; just sitä oikeudenmukaisuutta. En sellaista arvomaailmaa, että vahvempi voittaa – ja vasta kun heikompi osaa puolustautua, niin ”ansaitsee” sillä paikkansa.

Monen mielestä tää on varmasti ihan hölmöä, mutta tyyliin siitä asti, kun vauvaleluun vaihtamishämäys ei enää Seela-vauvan kanssa toiminut, meillä on puhuttu just oikeudenmukaisuudesta myös lelujen jaossa.

Isompi kyllä edelleen jatkuvasti yrittää, aijaijai että yrittääkin. Hyvin ovelastikin. Eli ei mitenkään niin, että homma jo toimisi; pikemminkin elämä on opettelua joka päivä (aikuisellekin).

Ihan vasta meillä käytiin esimerkiksi sellainen keskustelu, että isompi yritti vaihtaa haluamaansa poniin selittämällä, että ”tää poni on poika, vaihda tähän, kun tämä on tyttö”. Tämä on varmasti monen mielestä ihan tavallista, ja mun ajatusmaailma puolestaan jotain hiustenhalkomista. Mutta kyllä, mä menin mukaan sekaantumaan juttelemaan:

”Sä taidat haluta tuon pikkusiskolla olevan ponin, eikö niin? Siksi sä sanoit tuota toista ponia pojaksi, että sisko vaihtaisi, vai mitä?”
”Joo.”
”Mitä jos et tekisikään niin, vaan ihan vaan perustelisit, että sä haluat tuon ponin niin-niin-niin kovasti ja pyytäisit siskoa vaihtamaan sen siksi. Että sulle tulisi niin kiva mieli, jos saisit leikkiä just tuolla ponilla? Ehkä sitten sisko ymmärtäisi, että miltä sinusta tuntuu?”
”No okei. (puhuu seuraavaksi huolellisesti muotoillen siskolle) Mä haluaisin tosi kovasti leikkiä just tuolla ponilla, mikä on sulla nyt kädessä. Voisitkohan sä vaihtaa sen tähän toiseen poniin?”
(hetken hiljaisuus, pienempi miettii)
”Joo! Vaihdetaan vaan!”

Haha. Toimi tän kerran, mutta en välttämättä pysty tätä tilannetta koskaan enää toistamaan :D

Onko teillä vastaavia ”sisaruussääntöjä” tai ”kaverisääntöjä”, tai näettekö näissä mitään järkeä?

Mä en siis väitä, että mikään noista oikeasti toimisi – enemmän se kokonaisuus on varmasti osiensa summa. Sattuma ja persoonat. Ne on kai ne ainoat, mitkä voi oikeasti antaa syyksi millekään.

Mutta saahan sitä kuvitella tietysti aina jotain tekevänsä :)

45

You Might Also Like

  • Omenapuustatas
    15.6.2017 at 13:46

    Tuli tästä mieleen.. miten teillä kehutaan lasta? Kehutaanko isompaa hänen taidoista, mitä pienemmällä ei välttämättä ole myös pienemmän kuullen? Miten tätä mahdollisesti tasoitellaan vaan saako isompi olla hyvä ja taitava? Meille tuli tästä pikku probleemaa, kun 5-vuotias oppi lukemaan ja tätä on tosi paljon ihasteltu ja kehuttu mummoille ja kavereille. Pienempi (2v.) tämän huomasi ja leikkii nyt myös itse osaavansa lukea :D ei tullut mieleen että 2v olisi kateellinen toisen taidoista tai vanhempien ihailusta.

    • krista
      15.6.2017 at 13:55

      Joo kehutaan :) En tiedä, onko tää ns. väärin, mutta kehutaan, hih ja paljon – pienempää toki muistetaan kehua sit pienemmän taidoista/oppimista jutuista myös. Ja sit siitä puhutaan, että jokaisella tietynikäisenä tulee uusia taitoja, ja aina oppii uutta – ja siitä on puhuttu joskus (jos meinaa tulla ”se ei vielä osaa” -juttua), että tyyliin ”säkin piirsit just tällaisia pääjalkaisia silloin kolmivuotiaana, ai kun nää on hienoja pääjalkaisia, sitten isompana oppii piirtämään kaikkea lisää ja säkin opit vielä paljon ja koko ajan” jne.

      Multa itseltäni on sellainen ”kehumisoppi” mennyt vähän ohi, tai siis en ole jotenkin jaksanut (?) hurahtaa siihen tai paneutua kovin syvällisesti, vaikka olen jotain lukenut. Tarkoitan siis sitä, että miten nyt tarkalleen pitäisi kehua: miten saisi kehua joistain jutuista (ja tietyllä tavalla), mutta ei toisista jne jne. Meillä kyllä ihan vilpittömästi kasvatetaan kannustamalla ja kehumalla :)

    • Naks
      15.6.2017 at 16:11

      2-vuotiaan käytös ei välttämättä oo ollenkaan kateutta niistä taidoista, vaan nimenomaan siitä vanhempien ihailusta ja huomiosta. Meillä kun kehutaan, miten hienosti nelikuinen pikkusisko kääntyy/tarttuu leluun/mitä nyt vauvat osaakaan, niin kaksvee esikoinen säntää viereen makaamaan ja tekemään samaa: ”minäkin osaan kääntyy!” :D Ja loistaa kuin Naantalin aurinko, kun häntäkin kehutaan.

      • krista
        15.6.2017 at 21:28

        Ihana! <3
        -
        Mutta tää on lisäksi vielä tosi hyvä pointti siltäkin kannalta, että tavallaan sehän on ihana tapa lapsen hakea huomioita - sehän voisi hakea sitä myös käyttäytymällä ikävästi... Eli tavallaan tosiaan kehuilla huomioiden voi ehkä suunnata lapsen siihen postiiiviseen - kehuu sitten vaikka sitä 2-vuotiastakin hienoista käännöksistä <3

        • ElinaBeE
          16.6.2017 at 15:03

          Me yritetään muistaa kehua lähinnä siitä ”harjoittelusta” ja vähemmän siitä itse taidosta. Pikkuvelikin ymmärtää ehkä näin, että isoveljellä on ollut enemmän aikaa harjoitella ja on siksi edistyneempi vaikka syömäpuikkojen käytössä yms.

          Isovelikin usein kannustaa pienempää niin, että kehottaa harjoittelemaan oikein kovasti, niin sitten voi oppia ihan mitä vain! Lähinnä siis sitä yritetään painottaa, ettei toinen ole mitenkään lähtökohtaisesti toista taitavampi missään, vaan niitä itselleen tärkeitä taitoja kehitetään koko ajan. Joku osaa 4-vuotiaana lukea sujuvasti, koska hänelle lukeminen on ollut tärkeää ja hän on sitä harjoitellut. Toinen jaksaa 4-vuotiaana kävellä yli 5km valittamatta, sillä hän on käyttänyt aikaansa liikkumiseen.

          • krista
            16.6.2017 at 15:23

            Tuo on kyllä hyvä tekniikka! Tästä tulee muuten mieleen sellainen kirja kuin ”Aino ja tuhmat luistimet”, onko se teille tuttu? Se kertoo just tästä harjoittelemisesta. Meillä tätä on usein käytetty tämän aiheen yhteydessä: vaikka että muistatteko, että ei se Ainokaan heti osannut luistella, mutta kun se harjoitteli, se oppi mahtavasti <3

  • Westend Mum
    15.6.2017 at 13:52

    Ehdottomasti vanhemmat voivat osaltaan vaikuttaa sisarussuhteen laatuun. Kovin usein kuulee lauseen, että ”taas he riitelevät, mutta niinhän sisarusten kuuluukin tehdä”. Toki kuuluu, muttei määräänsä enempää. Enemmin sisaruksen kanssa kaveri kuin riitapukari :)
    http://westendmum.fi

  • Riikka
    15.6.2017 at 14:04

    Sattuma ja persoonat ovat varmasti ne määräävimmät tekijät pienellä ikäerolla. Tai en tiedä, ehkä se toimii isommallakin. Oma veljeni jäi jotenkin aina tosi etäiseksi (ikäero 6 v), mutta on sellaisistakin kuultu, että isomman ikäeron sisarukset lähentyvät sitten myöhemmällä iällä. Tämän teeman pohtiminen on meillä kanssa ajankohtaista, kun innokas esikoinen (2v8kk) ja vastasyntynyt kuopus alkavat luomaan suhdettaan. Nuo teidän avustavat säännöt kuulostavat ainakin omaan korvaan järkeviltä ja ihanilta. :) Menetimme esikoisen hoitopaikan samalla kun jäin kotiin, joten yritän selittää itselleni myös, että sekin auttaa suhteen muodostamisessa kun majakka ja perävaunu ovat vauvavuoden kanssani kotona. Isoveljellä ei ole järjestelmällisesti ja isommissa määrin erillistä ajanviettoa isompien lasten kanssa (jonkun verran toki) vaan arkeen opetellaan ja pikkuveljeä saadaan koko ajan uitettua kuvioihin mukaan enemmän, mitä enemmän vauva kasvaa. En sitten tiedä, tuskin se hoidossakaan jatkaminen olisi suhteen muodostumista haitannut, mutta pakko koittaa löytää jotain positiivisiakin puolia vähän yllättäneestä kotiinjäännistä. :)

  • Miitu
    15.6.2017 at 14:36

    Meillä on varmaan pääpiirteissään hyvin samanlaiset keinot käytössä, ja kotoa löytyy paita ja peppu. Tämänhetkiset haasteet liittyy mm. siihen, että pienemmän käytökseltä on 3-v synttärien lähestyessä alettu odottaa enemmän ts. säännöt alkaa olla suht samat kuin 6-vuotiaalla. Protestoi kyllä ”minä olen peeni”, mutta kun selkeästi yrittää hyötyä kuopusasemastaan ja toisaalta monessa muussa tilanteessa haluais samoja oikeuksia ku isosisko, niin tällä nyt mennään. Toinen haaste on sitten esikoisen laajeneva elinpiiri… Jos meillä tai pihalla ollaan, niin toki pienempi pitää ottaa mukaan. Enenevissä määrin kuitenkin on niitä tilanteita, mihin pienempi ei vielä pääse turvallisuussyistä. Näitä nyt on esim. ajotielle meno (esikoinen saa rauhallisella tien loppupätkällä pyöräillä itsenäisesti) ja trampalle isompien kanssa meneminen. Isommat on saanu olla vielä muutama yhtä aikaa trampalla, kun eivät hypi päättömästi ja selkeät säännöt on siihen, miten toimitaan silloin, kun halutaan tehdä temppuja tms., mutta kylläpä tuommonen mini jäis tuossakin jalkoihin.
    .
    Tuossa joku mainitsi kehumisesta, ja kyllä mun mielestä pitää kehua silloin kun se on ajankohtaista. Muuten se menettää tehonsa. Ts. ei kehuta ilman syytä muttei toisaalta pihistelläkään niitä kehuja – ja pidetään huolta, että kukin saa niitä kehuja. Kategorisesti ei kuitenkaan tarvitse kehua myös toista/muita, jos joku on ansainnut kehunsa. Se vähän vesittää mielestäni ne alkuperäiset kehut. Parhaiten kehut siis osuu maaliin, jos kertoo, mistä ja miksi kehut tuli ja tarvittaessa sama selitetään myös sille, joka ei sillä kertaa kehuja saanu. Vähän niin kuin lahjaa ei tarvitse tuoda toiselle/muille, jos juhlitaan vaikka yhden lapsen synttäreitä.

  • Devika Rani
    15.6.2017 at 15:10

    Ihanan arvomaailman välitätte lapsille. <3
    Sisaruussuhteista en osaa sanoa mitään, mutta kehumista harrastetaan meilläkin kovasti. Itse olen tunnekylmästä perheestä, jossa ei tunteita näytetty eikä kehuja viljelty. Tämän vuoksi ehkä ylikompensoin, mutta meillä kehutaan kyllä pienimmästäkin asiasta. Ei nyt ylempalttisesti ja kaikesta turhasta :D mutta jos lapsi tekee liikunnallisia temppuja, opettelee jotain uutta jne.

    • krista
      15.6.2017 at 21:33

      <3
      -
      Mä kans haluan kasvattaa tunteella ja kehuilla. Kiinnittämällä huomion positiiviseen - ja ei se tosiaan tarkoita sitä, että ylenpalttisesti kehutaan mitä sattuu. Vaan just positiivista itsetunnon ja minäkuvan vahvistamista <3

  • Kahvittelija
    15.6.2017 at 16:41

    Meilläkin paita ja peppu! :) mäkin olen itse asiassa aina silloin tällöin (jos oon törmännyt siihen, että joku päivittelee omien lastensa jatkuvaa tappelua tms.) miettinyt, että meillä lapset taitaa tulla keskenään toimeen harvinaisen hyvin. Meilläkin on periaatteessa nuo kaikki 3 kohtaa käytössä. Esikoinen yrittää välillä huijata tai vaikuttaa pikkusiskon valintoihin (esim. jos on kuopuksen vuoro valita minkä ohjelman saavat päiväunien jälkeen katsoa, esikoinen yrittää kujerrella itselleen mieluista valintaa – ja tähän puututaan kyllä aina). Isosisko ottaa ihanasti pienemmän mukaan leikkeihin, myös silloin kun on isompia lapsia leikeissä mukana. Isosisko huolehtii, kannustaa, keksii parhaat piristyskeinot ja on kyllä aivan ihana isosisko. <3 ja pienempi tietenkin ihailee siskoaan yli kaiken. Molemmat ovat tyytyväisiä siihen, että vähän joka asian kanssa vuorotellaan, vaikka välillä tuntuu ihan järjettömältä, että joka pihauksesta pitää olla vuorot.

    Onko teillä muuten tytöt samassa ryhmässä päiväkodissa? Meillä alkaa päiväkotielämä osa-aikaisena elokuussa, ja kun käytiin tutustumassa, heräsi toivo saada siskokset samaan ryhmään, vaikka mitään varsinaista sisarusryhmää tuossa päiväkodissa ei olekaan. Heinäkuun ekalla viikolla saadaan tietää, onnistuuko tämä järjestely. Olisi niin helpottavaa, että tytöt saisivat ensimmäisen kodin ulkopuolisen vuoden harjoitella yhdessä ryhmätaitoja yms. ja sitten kun esikoinen siirtyy eskariin, kuopuskin olisi jotenkin valmiimpi olemaan omillaan. Jos ne joutuu eri ryhmiin, ne ei näkisi toisiaan edes ulkoillessa, koska osuisivat eri piha-aikoihin…

    • krista
      15.6.2017 at 16:55

      Kuulostaa tutulta! :)

      Oijoijoi, mä pidän ihan hurjana peukkuja teille, että teillä onnistuu lapset samaan ryhmään! Meillä tytöt ovat teoriassa eri ryhmissä, mutta käytännössä tuo päivähoito on sellainen, että suurimman osan ajasta lapset saavat leikkiä yli ryhmärajojen kenen kanssa tahansa. Se on kyllä helpottanut Seelan hoitoonmenon alkua enemmän kuin voi sanoin kuvata <3 Eli käytännössä meillä on mennyt niin, että pikkusisko tupsahti mukaan isosiskon ja ystävien joukkoon ja se on ollut AIVAN mahtavaa. "Kaikki on ottaneet mut heti niiden ystäväksi", on Seelakin monesti sanonut <3 <3 <3 Suurensuurensuuri peukkujenpito siis teille, että saatte tytöt samaan ryhmään! Jos siellä on yhtään keskustelunvaraa, niin kannattaa ottaa puheeksi ja kysellä sellaisen mahdollisuuden perään! Täällä ainakin puhutaan usein lapsen edusta näissä päätöksissä, ja tuollainenhan nimenomaan olisi se lapsen etu <3

    • Miitu
      15.6.2017 at 22:09

      Ei ne eri ryhmätkään välttämättä huono asia oo. Meillä on tytöt ollu alusta asti eri ryhmissä ja aamupäivän ulkoilu eri aikaan, mutta ollaan koettu se ehdottomasti hyväksi asiaksi. Pienempi oppi turvaamaan aikuisiin ja isompi puolestaan pääsi harjoittelemaan oman ikäisten kanssa toimimista, mikä oli hänelle se selkein haaste. Jos olisivat olleet samassa ryhmässä, niin olis voinu helposti käydä niin, että isompi alkaa huolehtia liikaa pienemmästä. Toki lapsi- ja ikäkohtaisia kysymyksiä nämä. 5- ja 3-vuotiailla on jo selvästi samoja(kin) leikkejä, kun taas 4- ja 1-vuotiaalla hyvin eri tarpeet.

      • Lilah
        15.6.2017 at 22:31

        Sama kokemus meillä.

  • murina
    15.6.2017 at 17:10

    Mun mielestä taas on ihan ok, että isompi huijaa pienempää, paitsi jos lopputulos on se, että pienemmällä menee hermot :D kinaaminenkin on ok, kinasin mäkin isosiskoni kanssa (ja kinataan välillä edelleen) vaikka ollaankin ehdottomasti maailman parhaat kaverit ;)

    Meillä nuo leikkii yhdessä vaihtelevasti, esim. 2 ja 6 vuotiaina leikit meni huippuhienosti yhteen, mutta nyt 5 ja 9 vuotiaana kiinnostuksen kohteet ei aina meinaa kohdata… Mutta esim. tänään isoveli luki kirjastosta lainatun (melko pitkän!) ponikirjan pikkusiskolle ihan mielellään.

  • Roosa
    15.6.2017 at 17:47

    Pakko kyllä hehkuttaa näin kaksvitosena pienen ikäeron puolesta! Vanhimpaan veljeen ikäeroa 3 vuotta, seuraavaan pikkasen päälle vuosi ja on ne ollu kyllä pienestä asti maailman parhaat ystävät! Niin pienenä kun myös nyt aikuisena ollaan paljon yhdessä ja jaetaan ne elämän tärkeimmät asiat yhdessä. Vaikka lasten ollessa ihan tosi pieniä on rankkaa, niin silti kannattaa, jos vain mahdollista ja on halua, sisaruksia pienellä ikäerolla yrittää saada.

    Toivon kovasti, että omalla kohdalla myös tulevat mahdolliset lapset on pienellä ikäerolla :)

  • Keskimmäinen
    15.6.2017 at 22:04

    Itselläni on 1,5 vuoden ikäero sekä iso- että pikkusiskooni :D olemmekin aina olleet tiivis kolmikko, jonka uskon johtuvan myös osaksi vanhempieni erosta ollessamme pieniä. Olimme sitten äidin tai isän luona, olimme toistemme turvana. Toki (varsinkin murrosiässä) myös tappelimme enemmän tai vähemmän keskenämme. Erityisesti vaatteiden ”lainaamisesta” on huudettu toisillemme useasti, sillä olemme teineinä olleet melko saman kokoisia :)

    Kuten joku muukin jo sanoi, toivon myös itse saavani lapset pienellä ikäerolla, sillä olen kokenut sen mahtavana asiana.

  • Lilah
    15.6.2017 at 22:28

    Sisarussuhde on meillä elänyt lasten ekan 10 vuoden aikana aika laidasta laitaan. Muistan sen ilon ”ne leikkii keskenään ❤️”, kun tytöt oli vajaan vuoden ja vajaan 3v. Sen jälkeen on tullut myös ”aina ne tappelee” vaiheita ja niitä joissa toinen ärsyttää toista aivan tahallaan, oikein kerjää verta nenästään. Ja se kaikki otetaan leikkiin -sääntö on pitänyt punnita moneen kertaan. Se toimi kun leikkitreffit oli aikuisten järjestämiä ja vallan valvottuja, mutta ei niinkään kun lapset alkoi itsekseen juosta naapurustossa leikkimässä. Oli pakko alkaa välillä sanoa, että kaverin kanssa saa leikkiä välillä kaksinkin eikä kolmatta pyörää aina mahdu mukaan, oli se sisko tai muu lapsi. Toisaalta samalla sisarukset ovat hienosti itsenäistyneet: eivät tarvitse toista tuekseen ja tutustuvat muihin omana itsenään, ei sen ja sen siskona. Leikkivät toki edelleen yhdessä – ja antavat toisilleen suoraa palautetta vaikka toiselle tulisi paha mieli. Tappelevat lähes verisesti – ja joka ilta käyvät mieluummin nukkumaan samaan sänkyyn kuin erikseen. Höpöttelevat ja kikattavat unta odotellessa.

  • piupali
    16.6.2017 at 00:26

    Haha, just tänä iltana kävin 2-5-vuotiaan kanssa keskustelun siitä, että hänellä on huippu isoveli ja hän itse on huippu pikkusisko. Tyttö meni leikkihuoneeseen ja selitti 4,5-vuotiaalle veljelle: ”äiti sanoi että sä oot mun isoveli ja mä oon huippu” :D

    Ovat kyllä mainio kaksikko. Maailman tärkeimpiä toisilleen ja tuntevat toisensa parhaiten. Pääasiassa leikkivät hienosti yhdessä, mutta osaavat toki myös ärsyttää toisiaan, kumpikin. Niiden yhdessäolon seuraaminen on itselle sydämen ilo.

    Päiväkodissa ovat nykyään eri ryhmissä, ja myös päiväkotikaverit ns. omia. Toisaalta isoveli odottaa kovasti joulua, että pikkusisko pääsee samaan ryhmään. On jo puhunut päikyn pojille että pikkusisko tulee sitten meidän leikkeihin. <3

    • Satu
      16.6.2017 at 16:08

      Meinaisn kirjoittaa kommentin mutta tässä yllä olevassa on kaikki kootusti mitä ajattelen ja miten meillä mennyt kolmen 5 vuoden sisällä syntyneen kanssa.

      • Satu
        16.6.2017 at 16:09

        Siis LILAHin kommentissa :)

  • Karkkibee
    17.6.2017 at 15:02

    Ohoh, melko samat periatteet käytössä meilläkin ja todella ihanasti on leikkineet lapset aina yhdessä. Pikkuveljen leikki- ja sosiaalisia taitoja on aina päiväkodissakin kehuttu kovasti kun aina ottaa kaikenikäiset huomioon ja mukaan leikkiin. Tästä kyllä menee suurin kiitos 3 vuotta vanhemmalle isosiskolle :)
    Meillä myös pihapiirissä on kaikenikäisiä ja lapset on tosi paljon ulkona päivittäin, ja sääntö on että pihalla leikitään kaikkien kanssa, varsinkin silloin jos joku meinaa jäädä ilman leikkikaveria. Kahdestaan kaverin kanssa saa olla jos varmistuu että muillakin on kivat kaverit. Tai sitten kutsutaan se kaveri, jonka kanssa haluaa olla kahdestaan, kotiin paremmalla ajalla.

    Pienemmän huiputtamista mäkään en siedä. Tottakai sitä tapahtuu mun huomaamatta varmasti, ja kuuluu ikävaiheeseen ja varmasti kehittää jotain osa-aluetta lapsessa, mutta silti suurimmaksi osaksi se on tylsä juttu ja kiellettyä.

    Mutta mutta. Lapset, jotka aina leikki nätisti keskenään, rupesivatkin riitelemään kun pikkuveli oli n. kuusi. On ne vieläkin hyviä kavereita keskenään mutta riitelyltä ei voi välttyä. Mä luulen että liittyy myös siihen, että isomman mielestä pienempi ei ole enää mikään vauva eikä sitä tarvitse kohdella silkkihansikkain :D Ei ne fyysisesti käy toistensa kimppuun vieläkään, tuskin koskaan tulevatkaan. Mutta erotuomarointi on nyt tässäkin perheessä käynyt tutuksi.

    • Tilia
      19.6.2017 at 15:04

      Meillä sama kokemus, että nuorimman ollessa siinä kuuden korvalla, niin alkoivatkin sisarusten väliset kränäämiset, vaikka siihen asti ei ollut ollut ikinä mitään kähinöitä ja olivat paljon ja pitkästi leikkineet yhdessä. Ja sama tuntuma oli meilläkin, että nuorimmainen tuli silloin ikään, että hänestä alkoi olla oikeaa vastusta isommalle eli lapset alkoivat ns. painia samassa sarjassa.

  • Epe
    30.6.2017 at 20:16

    Ihania periaatteita! ❤️ Tuli heti riitojen selvittelystä mieleen MiniVerson periaatteet! Kannattaa tutustua :)

  • Epe
    30.6.2017 at 20:16

    Ihania periaatteita! ❤️ Tuli heti riitojen selvittelystä mieleen MiniVerson periaatteet! Kannattaa tutustua ehdottomasti!