Reviirin merkitsemistä

Tänä aamuna keräsin meidän pidennetyn ”Los Pacosin riemuloma” -viikonlopun tavarat kokoon.

Lasten leikkien jälkiä katsellessa iski haikeus. Peiton alta löytyi aina vaan lisää ja lisää sinne salaa jemmattuja pehmoeläimiä. Viikonlopun aikana taiteillut muovailuvahaleivonnaiset oli asetettu kauniisiin asetelmiin. Vetolaatikosta paljastuivat sinne rakkaudella järjestetyt petsit. Näköjään lapset olivat kantaneet lelukassissa mukanaan itseaskarrellut glitter-pöllötkin viikonlopun viettoon. Pöllöt olivat vierekkäin pinkin muovikannen päällä.

Lamppujen varjostimiin oli kiinnitetty koristepompuloita ja rusetteja.

”Lapset merkkaavat reviiriään”, Joel naurahti.

Totta!

Heh niin kuin koirat, minä sanoin. Koiven nosto lyhtypylvääseen, nää on mun maita. Samalla ajatuksella lapsi ripustaa lampunvarjostimeen kimaltelevan pampulan.

Eikä pelkästään eläimet, Joel totesi. Mitäs se aikuisten sisustaminen sitten on…?

Hmm. Niin. Onko sekin sitten tavallaan reviirin merkitsemistä. Tehdään asunnosta koti, se on juuri sitä omannäköistä. Asetellaan sisustusesineitä lipastojen päälle tai ostetaan joku kallis esine, jonka tarkoitus on vain olla siinä. Näyttää just siltä, miltä näyttää.

Onko se statusta? Kotia? Reviiriä?

Hassua. Aikuisten reviirinmerkkauskoivennostolyhtypylvääseen voi maksaa satoja tai tuhansia euroja.

Lapsille siihen riittää piirustus tai hiuspompula.

15

You Might Also Like

  • Anna
    25.2.2019 at 16:44

    Tunnistan ja tunnustan tuon reviirinmerkkauksen. Sain nimittäin tästä ahaa-elämyksen.
    Miehellä on kesämökki jonka pääasialliset käyttäjät ovat miehen vanhemmat jotka asuvat siellä lähes koko kesän. Minulle on usein sanottu että mökki on meidän ja minun pitäisi olla siellä kuin kotonani, mutta minua vähän ahdistaa siellä enkä oikein osaa viedä sinne tavaroitani ja asettua sinne. Aina mökillä ollessa mietin miten olisi paljon parempi jos nämä huonekkalut olisivat noin ja tämä näin ja että tuo pitää joskus rempata kun mökki siirtyy meille ja tuo ja tuo ja tuo ja tuo. Ja vasta tehty keittiökin on tehty ihan väärin ja uuden terassin köysikaiteet eivät vaan sovi puhumattakaan vuolukivitakasta. En ole oikein edes hoksannut miksi asiasta on tullut minulle jopa vähän pakkomielle ja tuo muutosvimmani on mennyt ehkä jopa naurettavaksi kun ensimmäinen reaktioni kaikkeen laitettuun on että ”pitää purkaa” enkä vaan voi millään olla ja nauttia siellä kuin omalla mökilläni. Nyt ehkä sen hoksasin. Minun odotetaan menevän sinne kuin kotiini, mutta en ole saanut siellä ”merkata reviiriäni” ja jostain syystä minulla on siihen valtava tarve. Haluan tehdä kodistani aina itseni näköisen ja meille/minulle käytännöllisen. Paikka ei voi olla omani jos en ole saanut olla jättämässä sinne kädenjälkeäni. Vaikka kuka väittäisi muuta. Ja kun siellä kumminkin joka kesä pitäisi viettää aikaa niin se kasaa jotain kummallista turhautumista joka on vuosien saatossa päässyt räjähtämään ihan ylettömiin mittasuhteisiin.

    • krista
      25.2.2019 at 17:33

      Vau, mikä havainto ja mahtavaa itsereaktiota! Ja mä ymmärrän täy-sin! Näin just varmaan ihmismieli toimii, koti on se, minkä saa ”merkata” itselleen. Mekin merkataan vaikka näitä Espanjan-asuntoja siirtelemällä huonekaluja, ja vaikka se on isoksi osaksi käytäntöä (mihin vaikka pyyhkeet on helppo laittaa ja mihin ei), niin tavallaan se on just sitä ”merkkaamista” samalla myös! Ja ihan ehdottomasti mä tarvitsen sitä merkkaamista, että pystyn olemaan kotonani – mulle ei riittäisi, että tulisin puoleksi vuodeksi vaikka hotellihuoneeseen ja se ois tasan sellainen, miksi se on sisustettu, ja mulla vaan vaatteet kaapissa. Ehei, heti alkuun pitää ”merkata reviiri” <3
      -
      Kesämökin osalta tunnistan tän kans! Meillä on myös "yhteiskäyttöinen" mökki ja tosi yleinen puheenparsi meillä on se sellainen yleinen haaveilupuhe, että "jos tää ois vain meidän, niin..." Se ei ole mennyt siis monenkaan sattumatekijän ansioista yhtään tuollaiseen tilanteeseen asti kuin teillä (koska se ei siis ole meidän "oma" vaan tiedostetaan aina menevämme yhteiseen), mutta hyvin jotenkin pystyn ymmärtämään, että tuollainen tilanne voi syntyä! Jos siis pitäisi tuntea omaksi joku, mihin ei kuitenkaan ole täysin päässytä vaikuttamaan. Tosi inhimillistä - ja samanaikaisesti tosiaan mahtavaa itserefektiota, että pystyit tuollaisen itsessäsi havaitsemaan!

  • MurattiMyrmeli
    25.2.2019 at 21:11

    Mä olen miettinyt kanssa paljon tätä! Mulle ei oo ikinä ollut tärkeätä se, että päättäisin itse, että tämä esine kuuluu tähän ja tämä tähän, vaan haluan aina yhdessä puolison kanssa miettiä reviiriä, usein myös haluan kuulla mun vanhempien tai muiden perheenjäsenten ja ystävien mielipiteitä. Isä ottaakin meille aina porakoneen mukaan, kun ne tulee käymään. Ajattelen jotenkin sillain, että en halua mun identiteetin olevan kiinni siinä, että millaisia tavaroita mun ympäristössä on – paljon tärkeämmäksi nousee niiden tavaroiden tarinat ja haluan luoda yhteyttä ihmisiin sillä, että ne saa olla halutessaan antaa mielipiteitä meidän sisutuksesta. Ajattelen estetiikan olevan siis todella kevyt arvo – mulla on hyvä olla monenalaisissa kauniissa ympäristöissä eikä tietynlaisessa, just mun ite valitsemassa sisustuksessa. Meillä onkin paljon kierrätettyä tavaraa, haluan noilla ajatuksilla vastustaa myös markkinakapitalismin logiikkaa :D
    Tähän toki liittyy paljon siihen, kuinka huomioonottavia lähipiirin ihmiset on – ei kukaan meisän läheisistä meille sano, että tuo on rumaa tai tarpeetonta vaan kauniisti mietitään käytännöllisempiä ratkaisuja :) Tämä tuli huomattua etenkin viime keväänä, kun kutsuin ystävän meille viikoksi kylään ja tapani mukaan siinä meidän sisustusta esitellessä sanoin, että saa tänne ehdottaa ja tehdä muutoksia. Tämä (nykyisin siis todellakin ENTINEN) kaveri rupesi aukaisemaan mun laatikoita ja sanoi esimerkiksi mun opiskelupapereista että oon ihan varma, että näistä 90% on ihan turhaa, repi seinältä alas mun maalaamat (joo ehkä keskeneräiset mutta silti) taulut ja myös otti alas mun miehen kulttuuriin kuuluvat (ystävän arvojen vastaiset) hindulaiset jumalkuvat. Siinä vaiheessa kyllä tuntui niin pahalta ja niin häpäistyltä, että välithän siinä meni. Vituttaa edelleen! :D Mut enää ei tunnu oikeasti pahalta, koska kyllähän mulle on selvää se, että siinä rikottiin mun muodostaman elämän rajat ja laitettiin halvalla meidän elämäntyyliä. Ei oltu siis nähty pitkäään aikaan ja tuo oli kyllä oiva esimerkki siitä, kuinka aika oli kuljettanut meidät ihan eri suuntiin.
    Ja sitten kun toisaalta tämmöisen avoimuuden toinen puoli on siinä, kun saa hyviltä tyypeiltä viestiä siitä, että olis meidännäköisiä juttuja tarjolla. Tuntuu niin hyvältä ajatella sitä, että ollaan tultu toisen mieleen <3

    • krista
      25.2.2019 at 22:18

      Joo että tuo toimii, tarvitsee varmasti just sellaiset läheiset, jotka tuntevat teidät ja teidän elämänne ja sen, mikä on teille tärkeää – koska tuollaiset ”tölväisyt” varmasti loukkaa, jos joku vähättelee jotain itselle tärkeää. Haha, pakko myöntää: mä oon vieläkin vähän loukkaantunut, kun parissa muutossa oon saanut kuulla vitsailuja esimerkiksi mun omistamasta vanhasta rukista tai ompelukoneesta. No, ne sattuu olemaan ainoat muistoesineet, jotka mulle on jääneet minulle erittäin tärkeästä henkilöstä ja aiheeeseen liittyy paljon kipeitä tunteita. Ei tuntunut kivalta, vaikka monessa muussa yhteydessä oon rankankin läpän koulukuntaan kuuluva. Mutta toisen henkilökohtaisiin tavaroihin voi liittyä paljon enemmän kuin mitä pinta antaa ymmärtää <3
      -
      Mulle kans ois tosi vierasta sellainen ajatus, että mä vaikka itse määräisin meidän kodin sisustuksen. Meillä koko perhe sanoo mielipiteensä (nykyään myös lapset) ja esimerkiksi Joelilla on paljonkin mielipiteitä siitä, että mitä kodissa on ja miten. Koska se on jokaisen meidän neljän koti, jokainen meistä on siihen tasa-arvoinen vaikuttaja. Kenenkään muun en kyllä antaisi päättää kuin meidän neljän; siinä menee varmaan se mun oma raja :D Eli niin "vapaa" en sisustuksessa ole kuin sinä, että muut läheiset saisivat siirrellä tavaroita ja jättää jälkensä :) Itse asiassa kauhistuttaisi koko ajatus :D

    • Anna
      26.2.2019 at 09:05

      Minä olen varmaan sitten se toinen ääripää. En tiedä miksi, mutta varsinkin miehen vanhempia kohtaan minulla on joku muuri että minun kotonani eivät saa järjestellä. Oman sukuni kohdalla olen vähän sallivampi. Joo, miehenkin suku on nyt omaa sukuani, mutta jotenkin tuntuu että ajatellaan asioita niin eri tavalla että siitä seuraa helposti konflikteja. Joskus kun olivat koiravahtina niin anoppi vähän ”siivosi” enkä löytänyt tavaroita mistään ja stressaannuin ja kun mies otti asian puheeksi niin appiukko veti herneet nenään ihan totaalisesti ja siitä meinasi tulla ihan täysi välirikko. Kun asia oli puhuttu ja selvitetty ja kun anoppi kaipaa tekemistä niin annettiin minusta selkeät rajat joiden puitteissa sai järjestää ulkovaraston meillä ollessaan. Siis että MITÄÄN ei saa heittää pois jos se ei ole ihan selvästi roska. KArkkipaperi, vanha kuitti, rikkinäinen muoviruukku yms. (heitti muovisia ihan ehjiä kaukaloita roskiin ja oli viemässä kirveen terää jonka onneksi ehdin pelastaa) ja määriteltiin millaiset tavarat laitetaan mihinkin. Kun sitten pääsin katsomaan lopputulosta niin olikin mennyt niin pitkälle että oli tyhjentänyt meidän ruuvipussit ja ostanut niille lokerikkohyllyn mihin oli järjestänyt ruuvit omalla tavallaan. Tähän taustana kerrottakoon että meidän tapamme (tai ainakin minun ja minä niitä eniten käytän) on että otan kaikki ruuvit ja ruuvarit kerralla mukaan kun rakennan, koska erilaisia ruuvin päitä on vaikka ja kuinka ja jos varaan vain tietynlaiset mukaani niin aina joudun juoksemaan hakemassa lisää tai erilaisia. Eli haluan ruuvit pakkiin jonka voin napata mukaan ja paikanpäällä mallailla sopivat ruuvit. Jotenkin siinä meni niin yli että istuin sen iltaa varastossa ja itkin ja kiroilin samalla kun lajittelin ruuvit minigrippusseihin (kannan mukaan, ei pituuden kuten anoppi ne oli lajitellut). Oli niin kaamean petetty olo kun olin uskaltanut luottaa ja SILTI oli ylitetty rajat. Mutta anoppi onkin sellainen että hän ei oikein malta pysähtyä kuuntelemaan mitä hänelle sanotaan. Kun sitten kuulee puolet ja tulkitsee itse loput niin tulee näitä että systeemit on laitettu ohan eri tavalla mitä puhuttiin. Hyvää hän tarkoittaa, mutta en vaan kestä sitä että toinen ei voi pysähtyä kuuntelemaan. Ollaankin nyt väännetty rautalangasta aina ja kaikki. Tosi ikävä sinänsä kun hän on niin ystävällinen ihminen muuten, mutta ei vaan voi kuunnella. Kuulee, mutta ei kuuntele.
      Olen välillä leikkinyt ajatuksella että menisin vaan mökille ja toimisin kuten anoppi toimi meillä (katso viesti yllä, missä avaudun mökkiahdistuksestani), mutta toisaalta se olisi aika lapsellista ja tyhmää ja tavallaan jos itse pidän rajani selkeinä niin katson että saan vaatia samaa myös omassa kodissani. Kostaminen ei koskaan auta asiaan millään tavalla.

      En tietenkään päätä yksin kotimme sisustusta. Miehellä on aina myös sananvalta asioihin, mutta meillä tilanne on se että mies ei ole niin esteettisestä puolesta kiinnostunut eikä usein tule ajatelleeksi että joku voisi olla hyvä niin taikka näin, joten ideoista pääosa tulee minulta ja mies sitten joko hyväksyy taikka hylkää ideat. Minä myös kaipaan useammin muutosta ja tykkään välillä järjestellä kalusteita uusiksi ihan vain itseni piristykseksi. Mies taas ei niin välitä sellaisesta vaan antaisi asioiden olla, mutta toisaalta antaa myös minun rymsteerata kun se ei ole hänelle niin tärkeää.
      Lapset saavat jättää jälkensä varsinkin omaan huoneeseensa ja lasten töitä ja leluja saa olla esillä kaikissa huoneissa. Lelujen säilytystä ei siis ole rajattu vain lasten omaan huoneeseen, kuten joissain perheissä. Enkä tuomitse tätäkään tapaa tehdä. Se tuo siisteyttä ja selkeyttä ympäristöön ja tietty sekaisuus nostaa ainakin minulla stressitasoa, mutta minusta lapsilla pitää olla yhtäläinen oikeus käyttää koko taloamme eikä vain omaa huonettaan leikkien rakentamiseen ja oma valintani on ollut että osa leluista on olohuoneessa pysyvästi. Niiden säilytyspaikat ovat kuitenkin minun päätökseni.

      Oikeastaan ihailen sitä että pystyy antamaan muiden vaikuttaa kodissaan. Se tuntuisi jollain tavalla hurjan vapauttavalta. Ainakin se vapauttaisi tällaisista stressitilanteista ja ristiriidoista mitä on anopin kanssa ollut. Mutta toisaalta me täällä asumme. Jos anoppi olisi täällä vaikka joka viikko säännöllisesti lapsia hoitamassa niin saattaisin yrittää antaa hänellekin enemmän sananvaltaa, mutta satunnaisena vieraana en vaan pysty. Me täällä asumme ja tiedämme tapamme toimia ja ajatella. Rakennamme tämän meille käytännölliseksi ja tuollaiset pienet asiat kuin miten ruuvit on lajiteltu vaikuttavat ihan tavalliseen arjen sujuvuuteen yllättävän paljon.
      Ehkä olen vähän kontrollifriikki. Minun pitäisi pystyä ottamaan asioita rennommin, mutta jostain syystä minulla todella helposti läikkyvät tunteet yli jos reviirini rajoja rikotaan.
      Mistä tuli mieleen (äh tulee kilometrin mittainen viesti) niinkin yksinkertainen asia kuin että meillä kotona on kaikilla ollut oma pyyhenaula ja kaikki ovat tienneet oman naulansa. Kun muutettiin miehen kanssa yhteen niin hän aina laittoi pyyhkeen vain ensimmäiseen vapaaseen naulaan vaikka oli yhdessä katsottu että tuo on minun naulani ja tuo sinun. Sama takkien kanssa että jokaisen takeilla on oma paikkansa. Puhuin joskus tästä äitini kanssa ja hän sanoi että hänellä oli isäni kanssa ollut ihan samanlaista. Pohdittiin silloin asiaa ja tultiin siihen tulokseen että kyse on siitä onko kasvanut sisarusten kanssa. Äidilläni on paljon sisaruksia ja minullakin suunnilleen oman ikäinen veli. Ollaan lapsena jouduttu jakamaan paikat ja selvittämään järjestys lasten kesken. Mieheni taas on ainut lapsi ja isäni veli on ollut melkein aukuinen isän syntyessä. Mutta varmasti on myös ihan luonnekysymyskin. Ehkä olemme vain äitini kanssa reviiritietoista sukua.

      • krista
        26.2.2019 at 18:24

        Hihi pakko kertoa: mä alan vieläkin kiehua, kun muistan mun ja Joelin yhteenmuutosta aikoinaan yhden jutun. Joel oli ajatellut tekevänsä mulle palveluksen, ja pakatessaan oli tyhjentänyt mun kaikkien käsilaukkujen sisällön (kyniä, kolikoita, siteitä, särkylääkkeitä jne) ja koonnut sen kaiken yhteen pahvilaatikkoon. NOOOOOOOUH! MIKSI SÄ TEIT NOIN?!?!?!?!?!? Nyt kymmenen vuotta myöhemmin mä oon leppynyt EHKÄ noin viiden prosentin verran. EHKÄ. Ja se rojulaatikko on edelleen purkamatta, mä en voi edes katsoa siihen, kun alkaa kiehuttaa, MITÄ HELV**** :D :D :D

        Mutta joo, nämä reviiriasiat on kyllä varmaan usein just sellaisia, että ”toisen reviirillä” toimiminen vaatii herkkyyttä. Tosi helposti varmasti hyvällä tarkoituksella voi loukata toista, jos ei tiedä/arvosta sitä toisen reviiriä.

      • Paula
        28.2.2019 at 11:45

        Siis eihän toi nyt oo mitenkään normaalia et anoppi ominpäin käy jotain rymsteeraamaan, et todellakaan oo mikään ääripää! :D mua ärsyttää jo se et miehen vanhemmat täyttää tiskikoneen eri tavalla ku me.

  • Puumis
    26.2.2019 at 11:28

    Haa, mä sain tuosta reviirin merkkauksesta nyt ahaa-elämyksen! En siis itse (todellakaan) ole mikään sisustaja, mukavuus ja käytännöllisyys ovat aina menneet visuaalisen edelle, enkä oikein tykkää huonekasveista tai koriste-esineistäkään (ensin mainittuja pitää muistaa kastella ja toiset keräävät vaan pölyä). Nyt kuitenkin uusi seurustelukumppani on alkanut tuomaan ”pikkujuttuja”, kun ne nähdessään kuulemma ajatteli että sopisivat hyvin mun kotiin. Se mitään sisusta – se merkkaa reviiriään! Tämä selvä! :D

    • krista
      26.2.2019 at 18:12

      No todellakin, sehän hei merkkaa reviiriään!!! <3 <3 <3