Projekti: minä

Nyt lähtee.

Nimittäin raskauskilot.

*******

Tälle jutulle olisi ollut mulla mielessä toinenkin vaihtoehtoinen aloitus, kas näin:

Nyt ahdistaa.

Nimittäin raskauskilot.

*******

Päädyin kuitenkin tuohon ensimmäiseen muotoiluun. Se on se ajatusmalli, jonka haluan päähäni istuttaa. Tuo jälkimmäinen olkoon viime syksyn heiniä, nyt on vuosi 2015 ja nyt lähtee.

Okei on ihan megaklisee aloittaa tammikuu tällaisella aiheella. Ihan niin kuin mä olisin joku j*mankauta kävelevä naistelehti: ”kertyikö joulu vyötärölle – näillä nikseillä onnistut.” No ei kertynyt joulu. Kertyivät nuo kaksi raskautta. Vaikka ensimmäisen merkit ehtivätkin juuri ja juuri lähteä kropasta pois ennen toista raskautta, tulos toisen raskauden jälkeen on kuitenkin…. ….jotain ihan muuta.

Selvästikin eka palautuminen oli jotenkin pinnallista, ja toinen raskaus siihen perään… …no aika lailla romahdutti koko fyysisen kuntoni.

Puhun nyt tietenkin ihan omasta skaalastani ja omista omakroppatuntemuksistani. Ylimääräisiä kiloja ei ole kymmeniä; yksi kymmenen vaan. Ja edelleenkin taitaisin mennä painoindeksillä juuri ja juuri normaalipainoisen rajaan. Hemmetti vie alan tässä nyt näköjään kirjoittamaan automaattisesti disclaimeria ja disclaimerin disclaimeria, kun oikein jo kuvittelen, kuinka joku ärähtää tiesmistä.

Mutta kyllähän nyt pitää olla oikeus sanoa, että minulla ei ole fyysisesti hyvä olo, ja seuraavan puolen vuoden aikana aion toimia niin, että minulle tulee fyysisesti hyvä olo.

Ei siinä pitäisi olla mitään väärää. Tai disclaimerinkirjoituksenpaikkaa.

Kroppani ei ole juuri nyt vahva. Ei sellainen fyysisen elinvoimainen. Ei sellainen, jolla ollaan fyysisesti aktiivinen: jolla pyrähdetään juoksemaan, kiivetään puuhun tai keikutaan trapetsilla.

Kroppani on… ikään kuin luovuttanut.

Mutta minä en ole.

Minä päätän, että elinvoima palautuu j*mankauta tämän 156 sentin sisälle. Aion olla taas minä.

Peruslihaksiston (heh kuten noista kuvista voi nähdä, en ole ollut koskaan yhtään lihaksikas; mutta sellainen sitkeänsissinfyysinenrimpula kuitenkin) ja sen kymmenen kilon lisäksi ongelma makaa (kirjaimellisesti) tuossa nykykropan keskikohdilla. 

Ja kyllä: blogissa ei ole juurikaan sitä huomannut (jos ei ole ihan tarkoituksellisesti yrittänyt kuvista sitä etsiä). Totta kai pyrin valitsemaan kuvat niin, että en itke itseäni uneen niitä katsellessani.

”Hei otetaanko susta sellaiset ennen/jälkeen -kuvat”, Joel ystävällisesti ehdotti.
”EI!!!!!”

Ennen-kuvina toimikoon siis nämä menneiden vuosien kuvat (kaikki ajalta ennen lapsia). En mitenkään väitä, että näissä olisi mikään oma ihannevartaloni; mutta tuo vartalo oli minulla toimiva ja elinvoimainen. Minulla oli fyysisesti hyvä olo. Pystyin tekemään asioita. Minun ei tarvinnut valita vaatteita jonkin kohdan kiristämistä (tai peittämistä) ajatellen. Kuvanvalintakriteerinä oli (ei bikinit; jos luulitte…) se, että tuolla kropalla tehtiin asioita: patikoitiin, pyöräiltiin, snorklattiin tai vaikkapa sitten pelattiin Twisteriä:

Mä olin j*mankauta voittamaton Twisterissä. Juuri nyt en uskaltaisi edes kokeilla; luultavasti rikkoisin itseni alle minuutissa.

Jälkeen-kuvat voisivat olla sitten ihan samanlaisia. He he eli ei. Ainakin niissä on kaksi tässä kropassa alkunsa saanutta tättähäärää pyörimässä. Eli jälkeen-kuvat ovat luonnollisesti paljon parempia.

Mutta joo vartalonkuvapuolella mulla ei ole koskaan ollut mitään tyyliin barbinukeltanäyttämishalukomplekseja. Eihän mun naamakaan näytä siltä, hemmetti vie. Ulkoisen tavoitteen voisi muotoilla ehkä jotenkin niin, että haluan että pystyn suoraselkäisenä ja miettimättä vetämään bikinit päälle ajattelematta, että ”apua miltä tää näyttää”. Siinä on tavallaan mukana fyysisen lisäksi se henkinen puoli: että hyväksyy itsensä ja on sinut sen kanssa, miltä oma kroppa näyttää.

Mitä sitten ajattelin tehdä?

No en ainakaan laihduttaa. En tykkää siitä sanasta. Isoimilta osin ehkä siksi, että en suostu ajattelemaan, että minulla olisi mitään syytä laihduttaa. Ja ainakin yhtä isolta syyltä siksi, että en yhtään voi sietää (enkä haluakaan sietää) nälän tunnetta; laihdutus-sanaan sisältyy ainakin mun omassa mielikuvassa sellainen riutuminen.

En aio riutua; päinvastoin aion voida paremmin.

Kirjauduin juuri Kiloklubiin (se maksuton ohjelma, jota olen hehkuttanut aiemminkin *) ja aion alkaa syödä paremmin. Lisäksi aion ottaa puolen vuoden liikuntaspurtin (niissä lajeissa, mistä tykkään = zumbat ja muut tanssilliset jumpat), terveellisen syömisen tueksi. Mutta uskon, että kaikki nimenomaan lähtee siitä syömisestä.

Kirjasin Kiloklubin numerotavoitteeksi kymmenen kilon miinuksen; ohjelma sanoo, että sen saa 26 viikossa. Itse ajattelin, että viidessä kuukaudessa. Näppärästi kesään mennessä, heh luonnollisesti.

Eli kymmenen kiloa, parannus keskivartalolle ja fyysiseen (ja henkiseen) oloon kesään mennessä, kiitos. Ilman, että aion riutua, nähdä nälkää tai luopua mistään.

Ha.

Jotkut sanoo, että pessimisti ei pety. Mä sanon, että optimisti voi iloita saavutetusta voitosta jo etukäteen, ja sit jälkikäteen todeta iloisesti, että ”hups ei onnistunutkaan” ja tanssahdella silti pitkin kukkapeltoja kohti kesää.

Näistä vaihtoehdoista mä valitsen tän jälkimmäisen.

 

 

 

*) heh linkkiä etsiessäni tajusin, että kahta päivää vaille tasan kaksi vuotta sitten; tän se tekee, kun saa lapset tasan (päivää vaille) kahden vuoden välein :D Tarkempaa Kiloklubi-kuvausta siis vanhassa bloggauksessa täällä.

Kuvat järjestyksessä: Patikoimassa Koh Changilla, joogaamassa Surinilla, pyöräilemässä Portugalissa, snorklaamassa Koh Changilla, uiskeltelemassa Kreikan saarihyppelyllä, twisteröimässä mökillä ja pyöräilemässä Kamputseassa (Angkorin alueella).