Pelko

Hengitä rakas, hengitä, hengitä!

Pelko. Miten nopeasti ja yllättäen se voikin iskeä aina uudelleen. Kun kaikki ikävyys oli jo ehtinyt jäädä taka-alalle ja ajatukset olivat taas täynnä kesää, onnea ja aurinkoa.

Pelko voi iskeä kesken normaalin arjen puuhastelun. Se jättää pakatut mökkimatkalaukut levälleen lattialle ja juuri uunista tulleen fetan jäähtymään.

Hengitä, kulta! Hengitä!

Niin, se kävi taas. Mutta eri tavalla kuin viimeksi. ”Oho, nytkö se sitten nukahti”, ajattelin kun aloin nostaa rinnalle uupunutta vauvaa olalle röyhtäisemään. Koskiessani vauvaan huomaan sen heti: veltto! Veltto aivan niin kuin silloin kerran! Olkaani vasten painuessaan vauva päästää vaivalloisen henkäyksen, sitten taas hiljenee.

Hengittääkö se? Se ei hengitä!

Joelin uunista ottamat ruoat lentävät mökkikeittiön lattiaan, isi ryntää nostamaan vauvan syliinsä. Vauvan rinta liikahtelee vähän. Ehkä. Liikahteleeko? Hengittääkö se? Mökin hämärässä ei näe. Perhana! Juoksemme hoitopöydälle, jossa vauva on tavallisesti virkeimmillään.

Isi kääntelee vauvaa, vatkaa ja veivaa. Hengitä, kulta hengitä! Herää! Sun pitää hengittää! Rinta liikahtelee vaimeasti, kyllä se hengittää. Ehkä. Hengittääkö? Perhana täällä on liian hämärää.

Ja sitten – silmät auki, pling, vauva heräsi! Siinä se sitten katselee meitä taas tyytyväisen näköisenä, hymyilee. Potkuharjoitukset alkavat, iloinen jokeltelu, maailman suloisin olento.

Mitä HEMMETTIÄ juuri tapahtui?

Saan Lastenklinikan lääkärin puhelimen päähän muutamassa minuutissa. Hän kuuntelee, kyselee, käy läpi Silvan kaikki aiemmat tutkimukset. (joita on paljon – iso kiitos Lastenklinikan!) Pitkän keskustelun päätteeksi lääkäri on sitä mieltä, että syytä suurempaan huoleen ei ole: hengityskatkos oli lyhyt (arvioin sen 10 sekunniksi) ja usein se voi liittyä refluksiin. Aika tavallista. Ei hätää. Ei huolta.

Se on hyvä kuulla. Mielellään kaksi kertaa – niinpä pyydän Joelia soittamaan perhetutulle lastenlääkärille. Aivan liian myöhäiseen ajankohtaan perjantai-iltana, totta kai.

Kuuntelu, kysely, sama vastaus. Ei hätää. Ei huolta.

*****

Mitä nyt? Miten jatkamme? Taas on käsillä tilanne, jolloin pelko voisi ottaa vallan. Puhumme asiasta moneen kertaan, pyörittelemme sitä mielessämme, sanomme saman ajatuksen ääneen uudelleen ja uudelleen: kaksi lääkäriä on todennut, että hätää ei ole. Meidän täytyy uskoa heitä. Jos emme uskoisi asiantuntijoita, olisimme hysterian puolella. Meidän täytyy uskoa heitä.

Kesä jatkukoon. Elämä jatkukoon. Yritetään olla normaalisti.

Toki olemme vielä tavallistakin valppaampina. Tarkistelemme hengitystä. Toisaalta – sitä taitavat tehdä aika monet muutkin vanhemmat. Hengittää se. Nopeasti kaikki on ihan normaalia, vauva ei tapahtunutta ymmärrä. Tapahtuiko se edes? Kaikkihan on näin hyvin.

Yöllä on toisin. Ajatukset juoksevat liian pitkälle. Mitä jos? Mitä jos jotain kamalaa (siis vielä kamalampaa-mitä-en-sano-edes-ääneen) tapahtuisi, mitä tapahtuisi esimerkiksi tälle blogille? Tulisiko selittämätön blogihiljaisuus? Kuinka pian lukijat alkaisivat epäillä pahinta? Bongaisiko joku tutunkuuloisen en-sano-edes-ääneen-minkä -ilmoituksen Hesarista? Sortuisinko suruissani superraadollisuuteen: postaisinko ilmoituksen tänne, kaataisinko kärsimykseni näppäimistöni kautta kamalalla tavalla blogijulkisuuteen..?

Seis! Seis! Stop! Pois tuollaiset ajatukset, hush! Pois minun päästäni!

Ei hätää. Ei huolta. Kaksi lääkäriä sanoi niin.

Mutta totuus on, että jotkut menettävät lapsensa. Miten ikinä siitä voi selvitä? Me emme selviäisi. En voi edes kuvitella. Sellaisessa tilanteessa myös useat parisuhteet päättyvät eroon: toisen läsnäolo muistuttaa liikaa siitä, mikä on ollut ja menetetty.

Apua! Kohtalo! Joku! Antakaa meidän olla rauhassa, älkää koskeko meidän onneemme, älkää ikinä viekö meidän onneamme pois, tämä on meidän

Sun pitää hengittää, kulta. Me ollaan tunnettu vasta 3,5 kuukautta – miten ihmeessä joku noin pieni ja uusi voi olla noin tärkeä ja rakas? Sun pitää muistaa hengittää. Sun pitää muistaa hengittää vielä paljon pidempään kuin mitä äiti ja isi hengittää. Maailman tärkein. Me ei voida menettää sua, ei eijeijei ei.

Vanhemman huoli lapsestaan on mittaamattoman suuri.

Tuossa se nukkuu, pieni pullukka, huulet törröllään, kaikki hyvin, unen läpi hymyilyttää. Pelolle ei saa antaa valtaa, elämä jatkuu.

 

Ps. Ihanat, olettehan kommenteissanne varovaisia…? Psyykemme ei kestä vielä mitään kauhutarinoita. Pliis? :)

2
Like

You Might Also Like

  • Tessa ja Kain (Ei varmistettu)
    21.7.2012 at 14:03

    Halauksia teille kaikille.

  • Lallu
    21.7.2012 at 14:05

    Temppiä teille ja rauhallista kesän jatkoa.

     

  • Miitu (Ei varmistettu)
    21.7.2012 at 14:07

    Hui kamala! Onneksi selvisitte säikähdyksellä <3

  • MirvaK
    21.7.2012 at 14:13

    Se että oma lapsi menee veltoksi on kamalinta maailmassa. Affektikohtaukset olivat esikoisen kanssa tuttuja (niistä sen enempää kertomaan, kun en tiedä kuulostavatko kauhutarinoilta vaikka ovat vaarattomia).

    Jaksamista teille ja ei auta muuta kuin uskoa lääkäreitä. Yleensä kohtaukset helpottavat iän myötä.

  • Kristaliina
    21.7.2012 at 14:34

    Kiitos! <3

    …ja MirvaK: kaikki, missä lukee ”vaaraton”, sopii meille oikein hyvin :) Kiitos siis!

    Äiskä lähtee uimaan, isi heräsi pitkiltä päikkäreiltä – puutalobabylandiassa kaikki hyvin :)

  • Neenee (Ei varmistettu)
    21.7.2012 at 14:34

    Samaa pelkoa podetaan täälläkin.. En voi edes sanoiksi pukea sitä huojennuksen tunnetta, että selvisitte säikähyksellä. Pelko on kyllä inhottava vieras. Se voi välillä hävitä näkyvistä, mutta lymyilee kuitenkin aina jossain taustalla. Voi kumpa omaisi vähemmän mielikuvitusta ja osaisi vaan tarttua hetkeen ja nauttia onnesta preesensissä.. Meidän vauvan hengityspatja on herättänyt kahdesti piipityksellään. Ilman laseja en nähnyt mitään, hyppäsin vaan sängyn viereen ja karjaisin isälle, että hengittääkö lapsi. Molemmat kerrat olivat ns. vääriä hälytyksiä, kun napero oli kierinyt patjan päältä pois. Tätäkään ei varmaan joissain piireissä saisi sanoa ääneen, mutta joskus pohdin, että onko tämä kaikki tämän hirveän pelon arvoista.. Minä annan kaiken itsestäni maailman rakkaimmalle lapselleni, mutta mitä jos joku päättääkin ottaa hänet minulta pois. Kuten jo sanoitkin, ajatus siitä on liian kamala edes ajateltavaksi. Olen yrittänyt psyykata itseäni ja nauttia joka päivästä, jonka hänen kanssaan saan olla. Olen kuitenkin ahne ja haluan kaikki päivät oman elämäni loppuun asti. Iso voimarutistus koko perheelle:)

  • Vilttitossu (Ei varmistettu)
    21.7.2012 at 14:37

    Voi teidän pientä &lt;3

    Ihan kuten lääkärit sanoivat, tuo on yleensä vaaratonta mutta kuitenkin niin pelottavaa. Ja yleensä nuo ”kohtaukset” häviävät kunhan vähän ikää tulee lisää. Voimahalaukset teille ja pyydetään korkeampaa voimaa pitämään pienokaista luonanne.

  • Ruusu (Ei varmistettu)
    21.7.2012 at 15:09

    Voi sinä ihana äiti, pelko omasta lapsesta on täysin normaalia. Kivaa se ei ole, mutta siltä ei voi välttyä. Et ehkä itse sitä näe, mutta kirjoituksestasi säteilee huolen lisäksi todella paljon rakkautta! Sillä sitähän pelko myös on, halua suojella omaa lasta kaikelta pahalta. Se kertoo että olette ihania vanhempia jotka välitätte lapsestanne enemmän koko maailmassa ja haluatte hänelle vain hyvää. Älä siis soimaa itseäsi siitä, että pelkäät. Sinähän vain suojelet lastasi. Kaikki on hyvin.

  • MirvaK
    21.7.2012 at 16:02

    Anteeksi kovasti, jos kirjoitin ekan postauksen yhteydessä jo samat. :)

    Esikoisella tosiaan oli affektikohtauksia eli unohti hengittää itkiessä. Tästä joku taisi kirjoittaa sen teidän ensimmäisen kohtauksen aikana.

    Ensimmäinen meillä tuli kun poika vähän satutti itseään (ikää n. 9kk ?). Otin poitsun syliin, silleen miten yleensäkin otetaan kun lohdutetaan. Lapsen pää äidin olkapäätä vasten. Yhtäkkiä poika hiljeni ja meni ihan veltoksi. Mun eka ajatus oli, että mä tukehdutin lapsen. Ehkä n. 10sek päästä lapsi alkoi tokenemaan, tovin oli kyllä vähän pihalla, mutta muuten ok.

    Seuraavana päivänä tuli seuraava kohtaus, kun taas sattui. Tällä kertaa eka ajatus oli, etten ollut viime kerralla tukehduttanut lasta (sillä oli eritavalla sylissä). Vähän olin ihmeissäni että mistä kyse, taisin konsultoida omaa äitiänikin.

    Kolmas kohtaus tuli muutaman päivän päästä ja silloin tajuttomuus kesti kauemmin ja huulet alkoivat sinertää. Tuon jälkeen lähdettiin päivystykseen. Koska kyse oli lapsen tajuttomuuskohtauksesta, niin ajateltiin mennä suoraan keskussairaalaan, mutta sieltä käännytettiin pois ja sanottiin että hakekaa lähete omasta terveyskeskuksesta. HEI HALOO, jos lapsi menettää tajunnan, niin kyllä silloin pitäisi ottaa vastaan. No mentiin omaan terppariin ja lähete saatiin heti. Sitten takaisin tuonne keskussairaalaan jossa sitten tutkittiin ja tutkittiin. Kaikki arvot yms. olivat ok, joten diagnoosiksi tuli affektikohtaus.

    Kohtauksia tuli satunnaisesti, yleensä kohtausta edellisi pelästyminen tai sattuminen. Sitä oppi itse tunnistamaan jo ensimmäisistä itkun rääkäisyistä, että aha, kohta lähtee taju. Itku oli hiukan erilaista kuin normaalisti.

    Itse noihin oppi ja tottui. Eivät olleet enää mitään, kun tiesi vaarattomiksi ja tiesi että pian tokenee. Jos joku uusi ihminen näki kohtauksen, niin hän aina pelästyi. Jossain lähteissä sanotaan, että lapsi oppii käyttämään tuota hyväkseen, mutta oman kokemuksen mukaan lapsi ei osannut käyttää hyväksi tajuttomuutta. Olikohan 2-3v. ikään mennessä kokonaan poistuneet.

    Mutta poiketen teidän tilanteeseen, meillä oli aina se itku ensin ja sitten taju lähti suoraan siitä ilman että ensin rauhoittui. Edelleen haluan sanoa. Jaksamista ja ei sitä voi muuta kuin luottaa lääkäreiden sanaan vaikkei se aina helppoa ole, kun kyseä on omasta lapsesta. :)

  • Enni
    21.7.2012 at 17:17

    Onnenkyyneleet valuen toivottelen teidän perheelle mukavaa ja rauhallista viikonloppua. Ei anneta pelolle valtaa, se vie energiaa rakkaudelta. Paljon halauksia ja uusia ihania postauksia odotellessa :)

  • annikam
    21.7.2012 at 20:21

    MirvaK:n mainitsemiin affektikohtauksiin ilmeisesti auttaa kova puhallus lapsen kasvoihin. Lähipiirissä on taaperoikäinen lapsi, joka aikaisemmin sai ajoittain kohtauksia itkun seurauksena. Ilmeisesti raju (siis sellainen todella voimakas) puhallus saa aikaan hengitysrefleksin, muuta selitystä en maalaisjärjelläni keksi.

    En tiedä, auttaisiko puhaltaminen tässä tilanteessa mutta ainakin affektikohtauksiin puhallustekniikasta oli perheelle hyötyä. Itsehän en osaa edes kuvitella tilanteen kamaluutta, kun en omaa lapsista kokemusta kuin kummipojan verran. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin, ihania kesäpäiviä puutaloperheelle!

  • kultahillokala
    21.7.2012 at 21:09

    Rohkeutta! Ja kyllä lääkärit tietää nämä asiat, olkaa turvallisella mielellä:)

  • Riina H. (Ei varmistettu)
    21.7.2012 at 21:14

    Lapsen menettämisen pelko kiusaa varmaan jokaista vanhempaa. Mun lapset eivät ole juuri sairastelleet flunssaa kummempia, joten pelko tulee esiin toisella tavalla: mitä jos se juoksee auton alle? Mitä jos putoaa kiipeilytelineestä ja taittaa niskansa? Mitä jos se livistää leikkipuistosta kun käännän selkäni hetkeksi ja katoaa? Lapsi on niin vilkas ja innostuessaan niin huono muistamaan ohjeita ja sääntöjä. Haluaisin pitää sen turvassa, mutta tiedän etten voi tuijottaa lasta herkeämättä (kun niitä on toinenkin, joka vaatii huomiota) enkä voi kääriä sitä pumpuliin ja pitää suojassa vaaralliselta maailmalta. En voi edes sanoa ”ole varovainen” aina kun haluaisin, koska en halua siirtää omia liiallisia pelkojani lapselle. Pienen täytyy saada juosta, kiivetä ja välillä kompastella ja luottaa siihen, että onnistuu. Minä katselen sydän kurkussa ja huudan ”hyvä kulta!” kun lapsi vilkuttaa kiipeilytelineen korkeimmalta huipulta ylpeänä.

  • phocahispida
    21.7.2012 at 21:38

    Hui tuo olisi kyllä superkamala tilanne. Onneksi sentään huomasit heti, että jotain tapahtui: Huolestuttaisi varmaan vielä enemmän – jos mahdollista, mikäli huomaisi lapsen menneen veltoksi esim. ollessaan hetken yksin leikkimatolla tms. Kun silloin ei osaisi sanoa, että onko velttona oltu 10 sekuntia vai kolme minuuttia…

    Tsemppiä sinne! Erittäin suurella todennäköisyydellä tuo on ihan vaaratonta – siinä se taikasana ja aiheuttaa säikähdyksiä jonkin aikaa ja häviää sitten iän myötä. :)

  • felkku (Ei varmistettu)
    21.7.2012 at 21:39

    Meillä poika syntyi keskosena raskausviikolla 30+0, 1480 g. Sairaalasta päästiin parin kuukauden päästä ja toisena koti-iltana yhtä äkkiä poika vain lopetti hengittämisen. Tehtiin juuri niiden neuvojen mukaan, joita lastenteholta saatiin, mutta poika oli vain veltto ja ei hengittänyt. Soitin hätänumeroon ja samalla mies yritti elvyttää poikaa. Lopulta, kun mies puhalsi ilmaa vauvan suuhun, hän otti muutaman henkäyksen. Sitten tulivatkin ambulanssimiehet paikalle ja heidän tullessaan tuli toinen lyhyempi hengityskatkos, mutta poika meni kuitenkin veltoksi. Ambulanssissa ei tietenkään ollut niin pieniä saturaatiomittareita, että vauva olisi saatu niihin laitettua. Itkini koko matkan poika sylissäni ja ajattelin, että elkää viekö minulta tätä lasta pois. Sairaalassa totesivat, että kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta poika otettiin yöksi takaisin lastenteholle tarkkailuun. Seuraava päivänä kotiuduttiin uudestaan, mutta pelko oli läsnä monta kuukautta ja aina, kun syötin vauvaa, pelkäsin, että kohta hän taas lopettaa hengittämisen.

    Meillä oli ongelmia oppia imemään ja syömään ja syömisen yhteydessä tuli paljon lyhyitä hengityskatkoksia. Tuo aiemmin kertomani oli kyllä eri luokkaa kuin nuo muut, mutta onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä. Sen jälkeen ostimme hälyttimen, joka hälyttää, jos vauva on muistini mukaan 20 – 30 sekunttia hengittämättä. Nyt poika on 3 ja puolivuotias, mutta vieläkään en pysty lukemaan itkemättä samankaltaisia tapahtumia. Onneksi meillä ei ole keskosuudesta jäänyt mitään ongelmia, vaikka ensimmäinen vuosi olikin todella rankka ja täynnä pelkoa.
    Kaikkea hyvää teille ja jaksamista!

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    21.7.2012 at 21:44

    Heippa, mulla on vinkki öitä varten: ota Silva viereen/rinnalle. Kyllä, siinä tulee paikat kipeeks, kyllä, jos teillä on jotain seksielämää, se vähän kuin kuihtuu, MUTTA kätkytkuolemavaara esimerkiksi putoaa prosentuaalisesti TOSI pieneksi. Siks lisäks pienen lapsen sydän ja hengitys vähän kuin synkronoituvat äidin sydämen ja hengityksen tahtiin (eikö ole kaunis ajatus? :). Voi olla, että mä olen aivan hakoteillä, en ole lukenut asiasta sen enempiä, mutta mä luulen että kätkytkuolema on osaks juuri sitä; ettei lapsi muista hengittääkään tai pitää elimistöään käynnissä. Pienillä lapsillahan on hengityskatkoksia ja sydänkin saattaa lyödä epätasaisesti. Mä luulen että just siks lapsen hengitys ja sydän menee äidin mukaan (kunhan ovat lähekkäin) – että se lapsen keho muistaisi pitää ittensä käynnissä.

    Toivottavasti ei näitä ENÄÄ IKINÄ teille, mun mielestä kertakin oli liikaa. Toivottavasti toivutte vielä tästäkin, eikä pelko palaa usein.

  • Meri-Anna
    21.7.2012 at 21:59

    Voimia teille pienen rakkaan ihmisen kanssa. Pikkuisen elämänlanka näyttää hauraalta, mutta se on kuitenkin vahva ja sitkeä! Luottamusta haluaisin teille toivottaa.  

  • Pikkukeskosen äiti (Ei varmistettu)
    21.7.2012 at 22:57

    Oma poikani on nyt 6kk (korjattua 4kk). Hän syntyi viikolla 30, 1420g painoisena ja 38cm pitkänä. Tiedän siis miltä SE pelko tuntuu. Keskolassa vaivanneet hengitystauot ovat jättäneet suuret arvet tuoreen äidin mieleen. Ensimmäisen kerran ku mentiin pientä katsomaan niin saman tien alko laitteet huutamaan ja hoitaja hädissään huutamaan lääkäriä…. Ei varmaan tartte kertoa enempää.. Kotiin päästyä pojalla on ollut taipumusta vetää ruokaa/puklua henkeen. Jokanen kerta säikyttää ihan tosissaan. Niitten kanssa on vaan pitäny oppia elämään. Kaveri toteski kerran että hän ois varmaan jo tullu hulluksi. Onneksi poika ei ole vähään aikaan säikytelly äitiä. :)

  • Sydänlapsen äiti (Ei varmistettu)
    22.7.2012 at 03:29

    Kyllä se siitä perheenne selviää. Muistan itse sen päivän kun kuulin että pojallani onkin suuri reikä sydämessä sen pienen sijaan. Arki sydänlapsen kanssa ei ollut helppoa tarkkailin hengitystä katselin huulia välillä jopa herätin pienen jotta pystyin varmistamaan että kaikki on hyvin. Leikkauksen jälkeen ongelmamme pikkuhiljaa katosivat ja sen myötä myös se suurin huoleni, vaikka huolta vielä on koko kasvuiän.

    Vastoinkäymisten sanotaan tekevän vahvaksi ja minua ei kohta taida kaataa mikään.

    Jaksamisia sinne ja yöt todellakin on pahinta aikaa, kun ei saa unta tai herää tarkistamaan hengittääkö oma pieni. Yrität vaan jättää kauhukuvat pois mielestäsi ja muistat iloita lapsesi vauva ajasta joka on niin kovin lyhyt.

  • A. Sinivaara
    22.7.2012 at 06:11

    En osaa sanoa muuta, kuin ihanaa viikonlopun jatkoa, ensi viikkoa, kuun loppua, ensi kuuta, syksyä, talvea, kevättä… aika rientää ja jokaisessa pienen, ja lopulta vähän suuremmankin elämässä tulee uusia syitä huoleen. Huolehtia saa, muttei antaa sille valtaa :)

  • 1 2